Luurankovieras

By Kaarlo Erho

Rönholman kartano on kirottu. Näin ainakin kerrotaan kummitusjutuissa, joita kartanossa iltaa viettävä joukko kertoilee. Uljaan vanhan rakennuksen henget näyttäytyisivät vain, jos joku Rönholman suvun miehistä kuolisi. Hetken päästä lasin särkymisen ääni kantautuu kartanon saliin, ja asukkaat näkevät luurangon käytävässä.Pian tämän jälkeen Rönholman perheen isä löytyy murhattuna sängystään. Onko kyseessä murha vai jotain yliluonnollista? Näkivätkö kartanon asukkaat oikeasti luurangon heitä tuijottamassa? Komisario Paarma lähtee selvittämään asiaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 2, 2020
• ISBN: 9788726349719

Book preview

www.egmont.com

1. Luku: Luurankovieras esiintyy.

Jostakin etäältä kuuluva helähdys, ja sen jälkeen särkyvän lasin kilinä kantautui aivan selvästi jokaisen salissa olijan korviin. Kilinä kuului vain tuokion, mutta se ennätti tehdä kuulijoihin lamaannuttavan, kauhuntuntuisen vaikutuksen. Salissa istuva joukko oli sellaisessa mielentilassa, että se oli varsin vastaanottavainen kaikelle salaperäiselle ja mystilliselle, joten noiden öisten äänien tekemä vaikutus on varsin ymmärrettävä.

Vanha torppari, jo yhdeksääkymmentä hipova harmaa ukko, oli vastikään lopettanut kertomuksensa, tarinan Rönholman kartanon kirouksesta, kummittelevasta luurangosta, jonka näyttäytyminen merkitsi jonkun Rönholman sukuun kuuluvan mieshenkilön kuolemaa…

Joukko nuorta, elämänhaluista väkeä oli viettänyt joululomansa loppua Rönholman kartanossa. Hilpein mielin he olivat tänäkin iltana istuneet kartanon ritarisalissa kuunnellen vanhuksen verkkaista kerrontaa, joka jo sinänsä sai vilunväreet hipaisemaan selkäpiitä. Mutta vaikka salissa olijat edustivatkin kahdenkymmenennen vuosisadan valistunutta, ennakkoluulotonta ja taikauskosta vapaata nuorisoa, niin lasin helinä sai heidät jokaisen ajattelemaan samaa. Se loihti jokaisen mielikuviin kummittelevan luurangon, joka käytti kulkutienään ikkunoita ja ennusti varmaakin varmemmin kuolemaa…

Ajatus katkesi jonkin naisen kimeällä äänellä huudahtaessa:

— Katsokaa! Ovi! Se aukeaa!

Nuo melkein kauhunsekaisella äänellä huudetut sanat saivat jokaisen kääntämään katseensa oveen. Ja jokainen myös näki omilla silmillään, että ovi tosiaankin avautui liikkuen äänettömästi saranoillaan, näkymättömän käden sitä liikuttaessa.

Tuskallisen jännittynyttä odotusta kesti tuokion. Yksikään salissa olijoista ei saanut sanaa suustaan, kukaan ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentään. Viimein sai kartanonomistajan poika, George Rönholma, temmatuksi itsensä irti lumousmaisesta mielentilasta. Hän nousi seisaalleen ja sanoi:

— Tämähän on hassua, hyvät ystävät. Emme suinkaan sentään anna kummitusjuttujen säikyttää itseämme. En ainakaan minä sitä aio, vaan otan selvän äsken kuulemastamme kilinästä.

Hän lähti reippain askelin ovelle. Toisetkin nousivat istuimiltaan ja seurasivat isäntänsä esimerkkiä, joten ovelle ehtivät kokoontua kaikki salissa olleet, vanhaa torpparia lukuunottamatta.

George, joka ehti ensiksi avoimelle ovelle, huudahti kuitenkin käytävään katsottuaan kauhua ja kummastusta kuvastavalla äänellä:

— Tämä on uskomatonta! Mutta katsokaa käytävään, siellä on luurankovieraamme!

Ovelle ehtineet näkivät pimeässä käytävässä näyn, joka oli omiaan hyytämään veren heidän suonissaan. Naiset kirkaisivat kauhusta ja takertuivat miespuolisiin ystäviinsä kuin turvaa etsien. Juuri kun George oli ryntäämässä käytävään ottamaan selvää näystä, kuului entistään kovempi kirkaisu. Samalla eräs naisista oli pyörtymäisillään ja tarrautui Georgen käsivarteen…

— George! Sinä et saa mennä! Ehkä se etsii juuri sinua!

Huutaja oli Georgen serkku Elisa Rouna. Huudettuaan sanat tyttö pyörtyi, joten Georgen oli autettava hänet salin perällä olevalle sohvalle.

Toisetkin naiset olivat hysterian partaalla, ja miesten laita oli melkein samoin. Vain George yksin tuntui säilyttäneen mielenmalttinsa, mutta hänen oli kohdistettava huomiokykynsä kokonaan serkkunsa hoivaamiseen. Yksinpä äskeisellä paikallaan istuva torpparivanhuskin tuntui olevan kauhun vallassa.

Kauhistuneen vierasjoukon äsken käytävän pimennossa näkemä näky oli todellakin sellainen, jonka kammottavuus painuu mieleen ikuisiksi ajoiksi. Keskellä käytävän pimeyttä, jota salin ovesta lankeava himmeä valokeila ei kyennyt läpäisemään, oli selvästi näkynyt luuranko, joka käveli hitain askelin salin ovea kohti. Jokainen oli myös varma siitä, että oli selvästi kuullut kammottavan tuntuista kalinaa luurangon liikutellessa jäseniään. Luurangon kaameat kasvot näkyivät myös selvästi. Ja vaikka niiden silmien kohdalla ei näkynytkään muuta kuin mustat, tyhjinä ammottavat kuopat, tuntuivat ne suorastaan kammottavilta katsella, varsinkin, kun jokainen katselija näki, että Luurankovieras nauroi. Ainakin hänen luinen suunsa oli vetäytynyt pirulliseen hymyyn, eikä kukaan voinut varmasti sanoa, vaikka olisi kuullut nauruakin. Kauheinta kaikesta oli ollut luurangon katoaminen. Se ei ollut tapahtunut yhtäkkiä, vaan tuo kammottava vieras oli häipynyt hitaasti heidän silmistään, aivan kuin se olisi sulautunut yhteen sitä ympäröivän pimeyden kanssa.

Miespuoliset vieraat saivat toki viimein saatetuksi naisensa pois ovelta. He istuivat taas kaikki entisillä paikoillaan, mutta vieläkään ei kauhu ollut heitä jättänyt, vaan jokaisen ajatus pyöri sekavana vyyhtenä äskeisen kauhukuvan ympärillä.

Vanha torppari Mattilainen, joka istui edelleen samalla paikalla kuin kertoessaankin, ei ollut virkkanut ainoatakaan sanaa koko kohtauksen aikana. Kun salissa jonkin hetken oli vallinnut hiljaisuus, Mattilainen kääntyi lähinnä istuvan tilanhoitajan puoleen ja kysyi:

— Näittekö te luurangon käytävässä?

— Kyllä, tilanhoitaja Murros vastasi.

— Minkä näköinen se oli? Mattilainen kysyi edelleen.

— Se oli aivan sellainen kuin miksi te sen kuvasitte kertomuksessanne, Mattilainen.

— Se tietää kuolemaa, vanhus virkkoi kumealla äänellä, — jonkun Rönholman sukuun kuuluvan miehen kuolemaa. Ja sellaisiahan ei ole täällä muita kuin kartanonomistaja ja George-herra, joten…

— Mutta onhan suvussa muitakin haaroja, tilanhoitaja ehätti keskeyttämään torpparivanhuksen puheen. — Mikäli tuo tuollainen tarina mitään merkitseekään. Sylvester Rönholman isällä, Kustaa Rönholmallahan, oli ainakin kolme veljeä…

— Ei se kuulu asiaan, vanhus virkkoi melkein äkäisenä.

— Kuolema on aina kohdannut jotakuta itseään kartanossa ollutta ja elänyttä Rönholmaa, joten nyt vanhan Sylvesterin tai George-herran vuoro on tullut. Luurankovieras ei näyttäydy turhaan. Sen vierailu tietää kuolemaa, ilman armoa.

George oli kuullut ukon viimeiset sanat ja hypähti äkkiä seisaalleen.

— Isä! hän huudahti kauhuissaan, sillä nyt vasta hän tajusi, että isä makasi yksinään, avuttomana sairaana, makuuhuoneessaan rakennuksen toisessa kerroksessa. — Ette kai tarkoita, että isälle olisi jotakin tapahtunut?

— En tarkoita mitään, vanhus puheli, — koska en mitään tiedä. Sen vain tiedän, että Luurankovieras on vieraillut talossa tänään. Ja te seisotte edessäni. Vanha Sylvesterherra sen sijaan on huoneessaan. Ja joka kerta, kun Luurankovieras on näyttäytynyt, on joku miespuolinen Rönholma kuollut väkivaltaisen kuoleman…

— Aavistelette siis, että isälle olisi voinut tapahtua jotakin? George huusi vanhukselle. Sitten hän kuitenkin pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi: — Minun on heti käytävä ylhäällä katsomassa isän vointia, varmistuakseni siitä, että te tällä kertaa vain kuvittelette.

Samalla George jo oli menossa. Juosten pitkin harppauksin käytävään ja edelleen yläkertaan johtaville portaille, hän riensi kohti isänsä makuuhuonetta.

Saliin jääneet vieraat olivat kaikki George Rönholman opiskelutovereita tai muita hyviä pääkaupunkilaisystäviä, jotka hän tapansa mukaan oli kutsunut viettämään joululoman loppua kotiinsa Rönholman kartanoon. Tilanhoitaja Murros oli niinikään, kuten aikaisemminkin vastaavanlaisissa tilaisuuksissa, läsnä.

Tilanhoitajan lisäksi olivat läsnä Georgen serkku, lääketieteen opiskelija, neiti Elisa Rouna, tämän opiskelutoveri ylioppilas Asta Hola, lupaava laulajatar neiti Sylva Kaiku, nuori lakimies Toivo Rannas, romaanikirjailija Sakari Laivo ja pianisti Oki Oramo. Tämä kahdeksanhenkinen seurue oli viettänyt jo muutamia päiviä Rönholmassa, ja aikoi viipyä siellä aina uudenvuodenpäivään asti.

Huvittaakseen vieraitaan kaikin mahdollisin tavoin, George oli kertonut heille vanhan tarinan Rönholman kummituksesta. Hän kertoi sen naurussa suin, kuin ainakin hauskan jutun, sillä hän ei itse uskonut tavuakaan koko tarinasta, vaan piti sitä vanhojen ukkojen ja akkojen lörpötyksenä. Tästä olivat toiset kuitenkin innostuneet ja pyytäneet saada kuulla yhä enemmän kummituksesta. Sekä neiti Rouna että tilanhoitaja, jotka tunsivat kartanon asiat hyvin, huomauttivat, että joku vanha paikkakuntalainen, kartanon entinen alustalainen, varmasti tietäisi asiasta paljon enemmän. Niin olikin lopulta tultu siihen päätökseen, että George kutsuttaisi jonkun vanhan torpparin kertomaan lisää Rönholman kummituksesta, ja jokainen lupasi olla nauramatta kerronnan aikana, ettei loukkaisi esiintymisellään vanhusta.

George oli viimein kutsunut kartanoon entisen torpparin, jo yhdeksännellä vuosikymmenellään olevan Mattilaisen, joka oli nuoruudessaan ollut palveluksessa kartanossa ja tiesi kaiken kummituksesta.

Torppari Jonas Mattilainen olikin monien suostuttelujen jälkeen saapunut kartanoon, mutta oli vielä sinne tultuaankin ollut varsin haluton kertomaan mitään kummituksesta.

— Antaa Luurankovieraan olla rauhassa, hän vastusteli. — Koska hän ei ole häirinnyt kartanoa pitkään aikaan vierailullaan, niin olisi parempi, ettei häntä ruvettaisi turhan tähden manaamaan esiin…

Hänen vastustelunsa hukkuivat kuitenkin innostuneiden kuuntelijoiden kehotushuutoihin, ja niin Mattilainen aloitti kertomuksensa.

Vanha torppari kertoi olleensa pienenä kartanon keittiössä jonkinlaisena apulaispoikana, jonka tehtäviin kuului pilkkeiden kantaminen, ja yleensä piikojen käskyläisenä oleminen, joten hän sai oleskella paljon palvelusväen seurassa ja kuunnella heidän juttujaan. Hän oli kuullut palvelijoiden kertovan kummittelevasta luurangosta paljonkin. Paras kertoja oli ollut eräs vanha renki, joka oli palvellut kartanossa jo kahden miespolven ajan. Tämä oli kertonut ammoisia aikoja sitten tapahtuneista salaperäisistä kuolemantapauksista, ja poikkeuksetta joka kerta ennen tällaista kuolemantapausta oli kartanossa nähty kummitteleva luuranko, jota oli ruvettu nimittämään Luurankovieraaksi.

Mattilainen tiesi luetella tällaisia tapauksia, joissa jotakuta Rönholman suvun jäsentä oli kohdannut väkivaltainen kuolema heti Luurankovieraan esiintymisen jälkeen. Viimeinen tällainen oli sattunut pari miespolvea takaperin, jolloin kartanon silloinen omistaja Henrik Rönholma oli kuollut perin merkillisissä olosuhteissa.

Tämä Henrik-herra oli tosin uhmannut kohtaloaan, sillä edellisenä yönä oli Luurankovieras vieraillut kartanossa, ja jokainen oli varoittanut talon isäntää lähtemästä yksinään metsälle. Mutta tämä oli kuitenkin lähtenyt seuranaan vain lurppakorvainen Hurtta-koiransa, johon hän sanoi luottavansa vielä sittenkin, kun luottamus omaan itseen loppui, olivatpa kysymyksessä luurangot tai muut kummitukset.

Aamulla oli Henrik-herra lähtenyt metsälle koirineen palaamatta siltä retkeltään koskaan takaisin. Puolenpäivän aikaan oli alkanut ankara lumipyry, joka oli peittänyt metsämiehen jäljetkin niin tarkkaan, ettei minkäänlaista jälkeä herrasta löydetty, vaikka koko seudun miehet olivat häntä etsimässä. Henrik-herran ruumis löydettiin vasta keväällä, kun lumet olivat sulaneet. Kaikesta päättäen oli hänen oma aseensa lauennut vahingossa, ja panos tunkeutunut päähän takaraivon oikealta sivustalta. Hurtta-koiraa ei sen sijaan koskaan löydetty. Tuo uljas ja uskollinen eläin oli kadonnut kuin tuhka tuuleen kenenkään tietämättä, minne.

Georgen lähdettyä isänsä luo saliin jääneet jonkin verran rauhoittuivat, mutta vieläkin he olivat jännittyneen kiihkon vallassa ja odottivat Georgen paluuta. Jokainen oli itse mielessään varma siitä, että heidän olettamuksensa osoittautuisi todeksi: että kartanonomistajalle oli todellakin tapahtunut jotakin kammottavaa.

Kukaan ei ollut lausunut sanaakaan Georgen lähdön jälkeen. Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Tämän hiljaisuuden kaameutta lisäsi vanhan torpparin kalmanomaisesti tuijottava katse, jonka hän oli suunnannut oveen heti Georgen lähdettyä, hellittämättä sitä siitä koko odotusaikana… Jokainen minuutti, jonka George viipyi poissa seurasta, lisäsi tuota haudantakaista tunnelmaa äsken vielä hilpeään seurueeseen, ja mitä kauemmin odotettu viipyi, sitä varmemmaksi jokainen tuli aavistelujensa täyttymyksestä.

George viipyi poissa ehkä kymmenen minuuttia, mutta tuo aika tuntui salissa olijoista pitemmältä kuin kokonainen iäisyys, ja kun hän viimein astui huoneeseen, näki jokainen hänen kasvoistaan, että jotakin kamalaa todella oli tapahtunut. Mutta mitä?

George jäi ovelle seisomaan. Hän ei virkkanut sanaakaan, seisoi vain