Punaisen surman naamio

By Edgar Allan Poe

Ympärillä riehuu rutto. Prinssi Prosperos keksii paeta mustaa surmaa yhteen linnoistaan. Mukaan hän ottaa tuhat hovin edustajaa, ja seuraavat kuukaudet he aikovat elää eristettyä mutta ilontäyteistä elämää.Kuudennen kuukauden lopulla prinssi järjestää linnassa naamiaiset – onhan heidän eristyksensä toiminut vallan mainiosti. Yllättäen paikalle saapuu kuitenkin naamioitu mies, jota kukaan ei tunnista..."Punaisen surman naamio" on Edgar Allan Poen hyytävä novellikokoelma. Se sisältää myös novellit "Marie Rogét'n salaperäinen murha", "Varastettu kirje", "Totuus Valdemarin tapauksesta", "Kielivä sydän", "Morella" sekä "Kohtaus".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 19, 2020
• ISBN: 9788726487749

Edgar Allan Poe

Edgar Allan Poe (1809-1849) was an American writer, poet, and critic.  Best known for his macabre prose work, including the short story “The Tell-Tale Heart,” his writing has influenced literature in the United States and around the world.

Book preview

www.egmont.com

Punaisen surman naamio

Punainen surma oli jo pitkän aikaa hävittänyt maata. Milloinkaan vielä ei kulkutauti ollut ollut niin turmiokas ja hirvittävä. Veri oli sen väkimehu ja sinetti – punainen ja kaamea veri. Sairaus alkoi ankarilla tuskilla ja äkillisellä pyörrytyksellä, sitten seurasi verenvuoto kaikista huokosista ja vihdoin kuolema. Punaiset täplät uhrin ruumiissa ja varsinkin kasvoissa olivat ruton sotalippu, joka esti sairastuneilta kaiken avun, vieläpä lähimmäisten säälinkin. Eikä ensimmäisistä oireista loppuun kulunut enempää kuin puoli tuntia.

Mutta ruhtinas Prospero oli onnellinen, peloton ja elämäntaitoinen luonne. Kun kansa jo oli kuollut puoliksi sukupuuttoon hänen alueeltaan, keräsi hän ympärilleen tuhat tervettä ja iloista aatelismiestä ja hovinaista ja lähti heidän kanssaan erääseen linnamaiseen herraskartanoonsa, joka sijaitsi syrjässä muusta maailmasta. Se oli komea, jättiläismäinen rakennus, jonka ruhtinas oli rakennuttanut oman, hiukan kummallisen, mutta suurenmoisen makunsa mukaan. Sitä ympäröi luja ja korkea, rautaisilla torneilla varustettu muuri. Kun hoviseurue oli asettunut rakennukseen, tuotiin sulatusuuneja ja raskaita vasaroita ja taottiin lukot kiinni. Sillä tavoin tahdottiin estää niin epätoivoisten sairaiden tunkeutuminen linnaan kuin myöskin ylimielisten poistuminen sieltä. Varastot olivat runsaat, eikä hoviseurueen niin ollen tarvinnut pelätä tartuntaa. Maailma tuolla ulkona sai pitää itse itsestään huolen, heidän oli typerää miettiä murheellisia asioita. Ruhtinas oli huolehtinut siitä, että saattoi viettää aikansa hupaisesti. Oli leikinlaskijoita ja laulajia, oli tanssijoita ja soittajia, oli kauneutta ja viiniä. Kaikki tällainen hauskuus ja täydellinen turvallisuus vallitsivat linnassa. Mutta ulkopuolella vallitsi punainen surma.

Eräänä päivänä, viidennen tai kuudennen kuukauden lopulla eristäytymisensä jälkeen, kun rutto vielä raivosi ankarasti maassa, ruhtinas Prospero järjesti tuhannelle ystävälleen ennenkuulumattoman loistavat naamiaiset.

Nämä naamiaiset tarjosivat ihmeellisen näyn, mutta omituisimmin vaikuttivat kuitenkin huoneet, joissa ne pidettiin. Niitä oli seitsemän – keisarillisen upea huonesarja. Useissa palatseissa tuollaiset salirivit muodostavat suoran viivan, ja työntöovet liukuvat oikealle ja vasemmalle miltei seinään asti, niin että voi esteettä nähdä ryhmän toisesta päästä toiseen. Mutta täällä oli toisin, niin kuin saattoi odottaakin, sillä ruhtinas oli mieltynyt kaikkeen epätavalliseen.

Huoneet liittyivät toisiinsa niin säännöttömästi, että yhdellä kertaa tuskin saattoi hallita katseellaan muuta kuin yhtä. Aina parin-, kolmenkymmenen metrin päässä tuli jokin terävä nurkka, joka loi kokonaan uuden vaikutelman. Jokaisesta huoneesta näki sekä oikealla että vasemmalla seinässä olevan korkean ja kapean goottilaisen ikkunan kautta ahtaaseen käytävään, joka noudatti huonesarjan kaarroksia. Nämä ikkunat olivat värillistä lasia, ja niiden värit sopeutuivat asianomaisten huoneiden asuun. Niinpä äärimmäisenä idässä sijaitseva huone oli pääväriltään sininen, ja ikkunat loistivat kirkkaan sinisinä. Toisessa huoneessa oli purppuranpunaiset verhot, ja siellä olivat ruudutkin purppuran väriset. Kolmas välkehti vihreänä, samoin ikkunat. Neljäs oli sisustettu ja valaistu oranssilla, viides valkoisella ja kuudes sinipunaisella. Seitsemäs huone oli kauttaaltaan verhottu mustalla sametilla, joka peitti kattoa ja joka valui seiniltä raskain laskoksin samettimatolle, joka niin ikään oli musta. Mutta tämä huone oli ainoa, jossa ikkunain väri ei ollut sama kuin sisustuksen. Ruudut loistivat siellä syvän verenpunaisina. Kaikissa seitsemässä huoneessa oli ylen määrin kultaisia koristuksia; niitä oli jokaisessa nurkkauksessa, ja katosta riippui jokin lamppu tai kynttiläjalka. Missään niistä ei kuitenkaan ollut valoa. Mutta käytävissä oli jokaisen ikkunan kohdalla kolmijalassa roihuava sysivalkea, joka loi hohdettaan värillisen lasin lävitse ja valaisi siten huoneen.

Tällä tavoin syntyi mitä kirjavimpia ja eriskummallisimpia vaikutelmia, mutta lännen puolella sijaitsevassa mustassa salissa tuntui tuo verenpunaisista ruuduista tummille verhoille virtaava valo yksinomaan kammottavalta. Huoneeseen astuvien kasvonpiirteet saivat niin hirvittävän ilmeen, että vain harvoilla oli rohkeutta panna jalkansa tuon kynnyksen yli.

Tässä huoneessa oli läntisellä seinällä myöskin jättiläismäinen, eebenpuusta valmistettu seinäkello. Sen heiluri liikkui kumeasti, raskaasti ja yksitoikkoisesti kalahdellen edestakaisin, ja kun minuuttiviisari oli tehnyt kierroksensa ja täysi tunti oli kulunut, lähti kellon metallisesta koneistosta ääni, joka oli niin kirkas ja voimakas ja syvä, niin ihmeellisen musikaalinen ja kuitenkin niin eriskummallinen, että orkesterin soittajien oli joka kerta pakko keskeyttää soittonsa ja kuunnella tuota ääntä. Tietysti tanssijatkin pysähtyivät hetkeksi, ja koko iloinen seura joutui ymmälleen. Huomattiin, että kellon lyödessä riehakkaimmatkin kalpenivat ja että vanhemmat ja rauhallisemmat kohottivat kätensä otsalle, kuin unen vallassa. Niin pian kuin viimeinen kajahdus oli vaimennut, vaelsi kevyt naurunvärähdys läpi koko seuran. Soittajat katsoivat toisiinsa kuin eivät olisi ymmärtäneet äskeistä hermostustaan ja mieletöntä menettelyään, ja he lupasivat kuiskaten toisilleen, etteivät enää seuraavalla kerralla antaisi perään moiselle heikkoudelle. Mutta kun oli kulunut kuusikymmentä minuuttia (kolmetuhattakuusisataa sekuntia kiitävää aikaa), löi kello uudelleen, ja jälleen syntyi sama sekaannus, sama vavistus ja mietteliäs äänettömyys.

Siitä huolimatta oli huvittelu iloista ja komeata. Herttualla oli ainoalaatuinen maku. Hänellä oli silmää väreille ja värivaikutuksille, ja hän halveksi kaikkea totunnaista ja tavaksi tullutta. Hänen keksintönsä olivat rohkeita ja loistavia, ja hänen päähänpistonsa hipoivat usein barbaarisuuden rajoja. Toisinaan häntä olisi ihan voinut luulla mielipuoleksi, mutta hänen seuralaisensa tiesivät, ettei hän ollut. Vasta kuin oli joutunut välittömästi seurustelemaan hänen kanssaan, pääsi varmuuteen siitä, että hän oli normaali.

Hän oli suurelta osalta itse johtanut noiden seitsemän huoneen somistelua juhlaa varten, ja myöskin naamioinnissa oli noudatettu hänen makuaan. Naamiot olivat todella epätavallisia. Ne olivat kaikki välkkyviä ja loistavia, pikantteja ja fantastisia ja muistuttivat sitä, mitä myöhemmin on nähty Hernani oopperassa. Siellä oli omituisia olentoja mahdottomin jäsenin ja puvuin – sekavia haavekuvia, jollaisista mielenvikainen saattaa uneksia. Siellä näki paljon kaunista, paljon hauskaa ja hullunkurista, mutta myöskin paljon kaameata ja sellaista, mikä suorastaan herätti inhoa. Niin kuin mielettömien unien sekasorto aaltoili kaikki sinne tänne noissa seitsemässä huoneessa. Ja nuo ruumiillistuneet unikuvat liukuivat huoneesta toiseen muuttuen joka kerralla toisen värisiksi, ja oli kuin orkesterin vallaton musiikki olisi ollut vain heidän askeltensa kaikua.

Kunnes äkkiä kello löi sametilla verhotussa huoneessa, ja kaikki pysähtyi, eikä voinut kuulla mitään, lukuun ottamatta kellon lyöntejä. Silloin haavenaamiotkin ikään kuin jähmettyivät paikoilleen. Mutta vain hetken kesti tätä hiljaisuutta, lyöntien kaiku kuoli, ja sitä seurasi kevyt, puoliksi tukahdutettu nauru. Ja jälleen kajahti musiikki, unelmat heräsivät henkiin ja liukuivat entistä hilpeämmin huoneesta toiseen; värillisistä ruuduista virtasi aina uutta valoa heidän ylitseen. Mutta siihen huoneeseen, joka oli äärimmäisenä lännessä, ei enää kukaan uskaltanut astua. Sillä sen musta hämärä tuntui vähitellen katoavan, ja verenvärisistä ruuduista lankesi yhä punaisempi valo. Samettimaton musta väri kalpeni, ja jos joku uskalsi asettaa jalkansa sille, kantautui hänen korviinsa eebenpuukellon kumea jymy, joka oli paljon kammottavampaa kuin kaikki, mitä toisissa huoneissa hulluttelevat saattoivat kuulla.

Muut huoneet täytti taaja, aaltoileva ihmisparvi, ja niissä vallitsi kiihkeä, kuumeinen elämä. Yhä riehakkaammaksi kävi juhlahumu, kunnes vihdoin kello alkoi lyödä keskiyötä. Ja niin kuin ennenkin lakkasi musiikki soimasta, tanssijat seisoivat liikahtamatta paikoillaan, ja kaikkeen levisi kummallinen jähmetys. Mutta kun tällä kertaa kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, tapahtui ehkä ajan enemmyyden vuoksi, että iloisimpienkin mieliin tunkeutui nyt vakavia ajatuksia. Ja ennen kuin viimeisen lyönnin kaiku oli hukkunut syvään äänettömyyteen, huomasivat muutamat, että mukana oli naamioitu olento, joka siihen asti ei ollut pistänyt kenenkään silmään. Kun huhua tästä uudesta ilmiöstä oli matalalla äänellä levitetty, syntyi seurassa kuiskutusta ja mutinaa, joka ilmaisi hämmästystä ja paheksuntaa ja paisui pelon, kauhun ja inhon sanoiksi.

Noiden monien eriskummallisten pukujen joukossa saattoi tietysti vain perin erikoislaatuinen ilmiö herättää moista kiihtymystä. Naamioiden valinnassa oli todellakin miltei rajaton vapaus, mutta tuo henkilö oli mennyt yli kaikkien rajojen, jotka ruhtinaan suvaitsevaisuus oli asettanut. Välinpitämättömimpienkin sydämissä on kohtia, joihin kajoaminen tuottaa tuskaa, ja turmeltuneimmillakin, jotka laskevat leikkiä elämästä ja kuolemasta, on asioita, joista he eivät salli tehtävän pilaa. Koko seurassa tuntui vallitsevan yksi ainoa mielipide tuntemattoman puvun mauttomuudesta ja sopimattomuudesta. Tuo henkilö oli solakka ja hyvin pitkä ja päästä jalkoihin verhottu käärinliinoihin. Naamio, joka peitti hänen kasvonsa, jäljitteli niin tarkasti kuolleen jäykkiä piirteitä, ettei siinä voinut huomata mitään virhettä, katsoipa miten tarkasti tahansa. Ja silti olisivat juhlijat, elleivät hyväksyneet, niin ainakin sietäneet tämän kaiken. Mutta henkilö oli mennyt niin pitkälle, että kuvasi punaista surmaa. Käärinliinat olivat veren tahrimat, ja leveä otsa, samoin kuin kasvot kauttaaltaan, oli inhoittavien punaisten läikkien peitossa.

Hitaasti ja juhlallisesti, kuin esittääkseen osansa mahdollisimman luonnollisesti, liikuskeli tuo aavemainen olento tanssijain joukossa. Mutta nyt osui Prosperon katse häneen; ruhtinas säpsähti ensin ankarasti, joko kauhusta tai inhosta, sitten kohosi hänen otsalleen kirkas vihastus.

Kuka uskaltaa, kysyi hän vimmoissaan lähellä seisovilta hovimiehiltä, herjata meitä tällä häpeällisellä pilanteolla? Käykää häneen käsiksi ja riuhtaiskaa naamio hänen kasvoiltaan, jotta näemme, kenet huomen aamulla saamme hirttää linnansakaroihin.

Lausuessaan nämä sanat ruhtinas seisoi itäisessä, sinisessä huoneessa.

Hän oli voimakas ja ylpeä mies, hänen äänensä kaikui lujana ja kirkkaana kaikkien seitsemän huoneen läpi, sen jälkeen kuin hän kädellään viitaten oli vaientanut musiikin.

Ruhtinas seisoi sinisessä huoneessa ympärillään joukko kalpeita hovimiehiä. Hänen puhuttuaan muutamat heistä liikahtivatkin hiukan syöksyäkseen kuokkavieraan kimppuun, joka sillä hetkellä ei ollut varsin kaukana ja astui nyt rauhallisin, kiintein askelin vielä lähemmäksi puhujaa. Mutta sen nimettömän kauhun vuoksi, jonka naamioidun mieletön julkeus oli herättänyt koko seurassa, ei yksikään rohjennut ojentaa kättään tarttuakseen häneen, niin että hän sai häiritsemättä astua prinssin ohi