Minä Sotamies Rufus

By Tomi Peltoniemi

Minä Sotamies Rufus on ainutlaatuinen historiallinen romaani Rooman kulta-ajan vaiheilta, keisari Tiituksen ajoilta. Se kertoo jännittävän elämäntarinan eräästä Rooman sivukujalle hylätystä pienestä lapsesta, joka tulee muuan hyväntahtoisen leskirouvan pelastamaksi v. 74 jkr.
Kirjassa seurataan hänen varttumistaan ja niitä uskomattomia käänteitä, jotka liittyvät hänen tuntemattomaan alkuperäänsä. Kirjan sivuilla näyttäytyy antiikin Rooma kaikessa loistossaan ja kurjuudessaan, ja tarina kuljettaa lukijaa myös Adrian lahdelle armeijan rahtialukseen sekä Välimeren ja Kreikan saaristoon.
Mittava historiallinen perehtyminen tehtiin kirjaa kirjoittaessa, ja sen voi tuntea teoksen jokaisella sivulla autenttisuuden kokemuksena; ikään kuin kirjoittaja olisi oikeasti ollut paikalla - ehkä hän olikin?
Kirjan uskomattomat vaiheet johtavat lukijan lopulta Egyptiin, jonne päähenkilö vanhuudessaan päätyy.
Kerronnassa pyritään siihen, että mennyt maailma herää eloon ja ikivanha etelätuuli puhaltaa iholle ja kadonneet maut herahtavat kielelle. Muinaisen Caput Mundin loisto taiotaan häikäisemään aistejamme.
Päähenkilö Rufuksen orpouden kautta etsitään myös vastauksia suuriin kysymyksiin elämän tarkoituksesta ja siitä, mihin olemme matkalla.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 10, 2023
• ISBN: 9789528067924

Tomi Peltoniemi

Kirja on esikoisteos, jonka kirjoittaja on kokkolalainen Tomi Peltoniemi. Peltoniemi on 56 vuotias seitsenlapsisen perheen isä ja kahden lapsen isoisä. Hän on koulutukseltaan Yo-laskenta -merkonomi ja on ollut naimisissa kuvataiteilija Maria Peltoniemen kanssa vuodesta 1995. Eräänä syksyisenä päivänä vuonna 2016 Tomi sai saunassa istuessaan ajatuksen; olisiko mahdollista yhtäkkiä kirjoittaa romaani? Kukapa sitä estäisi? Miksi en voisi olla kirjailija? Siitä lähti liikkeelle prosessi, jonka lopputulos ilmestyy myyntiin 16.01.2023 nimikkeellä: "Minä Sotamies Rufus". Tuon prosessin jännittävin tunnuspiirre oli, että kirjoitustyö aloitettiin nollasta ilman mitään etukäteissuunnittelua. Näytölle kirjoitettiin sanat: "Kuinka kaunis onkaan ilta etelän hehkuvan taivaan alla..." ja sen jälkeen kirjan sivuille alkoi ilmestyä ajanjaksoja, hahmoja ja tapahtumia kuin omasta tahdostaan. Prosessin myötä alkoi myös tutustuminen antiikin Roomaan. Yhtäkkiä tarina oli saanut sielun ja suunnan. Tomin elämäntilanne salli käyttää aikaa kirjoitustyöhön, ja niin sivuja alkoi kertyä tasaiseen tahtiin, ja trilogian Osa I on nyt valmis. Kirja valmistuu niin, että e-kirjaa voi ostaa 16.01.2023 lähtien.

Book preview

Luku 1

Mene merelle

Kaikki miehet kuulkaa! Köyttäkää itsenne kiinni mihin voitte, ja jos uskotte jumaliin niin rukoilkaa! Sillä ellei taivas lepy, olemme tuhon omat! huusi hätääntynyt kapteenimme, sillä aluksemme oli joutunut pimeään myrskyn silmään.

Ja yö synkistyi synkkenemistään, ja tuuli ulvoi kuin nälkäinen hyeena, joka oli hampaansa teroittanut ja aistinsa virittänyt. Se aikoi tehdä meistä ja laivastamme lopun, ja se oli päättänyt syöttää meidät meren eläville; pienille ja suurille vesissä vilistäville kaloille ja nälkäisille ulapan pedoille. Neptunus... herää, miehistö huutaen rukoili, mutta merenjumalaa ei kohtalomme kiinnostanut. Se vain uinui hopeisessa silkkiviitassaan, eikä sitä kiinnostanut vähääkään resuisten ja pahanhajuisten merimiesten kohtalo. Hukkukaa! se huusi ärtyneenä - välkehtivä atrain kädessään - ja käänsi suurta laiskaa kylkeänsä vetisellä vuoteellaan.

Niin me raadot olimme auttamatta oman onnemme nojassa, ja myräkkä vihasi meitä. Sen vimmattu pyörre tarttui aluksemme runkoon ja viskeli sitä kuin kepeää ajopuuta. Jättimäisten aaltojen kupliva vaahto ivasi meitä poksahtelevilla pallosilmillään, kun ratsastimme tyrskyjen päällä; välillä kulkeaksemme meren mustiin laaksoihin, ja sitten taas noustaksemme sen kuolettaville harjanteille. Rajuilma nauroi meille kuin verenhimoinen keisari Colosseumin aition reunalla, ja laivamme kaaret taipuivat kohtalokkaasti. Yritimme parkua jotakin toisillemme, mutta tuulen korviahuumaava ääni, jättiläisen puhallus, hukutti sanamme. Totisesti, vaikka Jupiter itse olisi uittanut kättään virrassa, ei se olisi saanut meren raivoa laantumaan. 

---

Yhtäkkiä tuulen pauhu hetkeksi vaimeni, mutta samassa armottomat tyrskyt ryntäsivät aluksen kannelle, ja tavaroita alkoi lennellä mereen - olimme tuhon omat. Hyvästi isä, äiti ja siskot; aurinko, kuu ja tähdet! mylvi joku itkien ja horjahti samalla aaltoihin hurjan mainingin pyyhkäistessä päällitsemme. Erään toisen minä näin halailevan isomaston juurta, ja hän nauroi ja räkätti itsekseen kuin juoppo rastas. Hän huusi ja kirosi Rooman jumalia ja hekotti lisää. Ikinä en ollut nähnyt kenenkään olleen niin huvittunut kuin hän - tuo mies ulvoi naurusta. Eikä kuoleman läheisyys näyttänyt häntä lainkaan piinaavan.

Murhanvimmainen yötaivas vyörytti sinimustia ja harmaita pilviröykkiöitä yllemme ja silloin: Pam! Pupupum! Tadadadam! hirveä salama löi isomastomme poikki puolivälistä niin, että puun syyt ritisivät, ja irronnut maston osa kaatui yli laidan repien purjeita ja köysiä mukanaan. Sitten osoitti Välimeren taivas vielä vieraanvaraisuutensa. Alustamme kohti syöksyi äkisti miehen nyrkin kokoisia jääpalloja, rakeita, ja hetken kuluttua ne lävistivät allaan kaiken. Poks! Räts! Tömps! kuului joka puolelta, ja sen jälkeen oli laivamme täynnä reikiä, joista pursui vesi kuin valaan hengitysaukosta. Taivas oli avannut kaikki akkunansa, ja olimme pian liittyvä kalojen parveen.

Pyhät veren tahrimat jumalat! Helios, Amfitrite, kuka tahansa; auttakaa meitä! Muistakaa, kuinka olemme edessänne paastonneet! ulvoi kapteeni ja huojui vaatteet riekaleisina pitäessään laivan reelingistä kiinni. Mutta purtemme oli vain hassu pelinappula vaahtopäiden kostonleikissä, harmaiden aaltojen syleilyssä. Eivätkä mitkään rukoukset noille kymmenille patsasjumalille voineet sitä muuksi muuttaa.

Kohta kapteeni tuli ja tarttui minua likaisesta asustani kiinni, katsoi syvälle silmiin, itki ja huusi: Rufus, sankaripoika, pelasta itsesi! Jää sinä jotenkin ihmeellisesti henkiin! Elä ja kerro meistä, kun lopulta hengissä rantaudut! Sano, että pysyimme miehuullisina viheliäiseen loppuun asti! Sitten tuli valtaisa aalto ja huuhtoi hänet pois, enkä minä koskaan enää häntä nähnyt. Vesimassojen takaa kuului epätoivoinen, surkea korahdus: Isabeel... rakkaani... ja sitten ääni sammui. Mutta minä kiljuin: Kirottu olkoon se päivä, jona astuin satamassa laivaan, ja siunattu olkoon se aamu, jona meri kuivuu pois!

---

Suolainen meri tulvi alukseemme alhaalta, sivulta ja päältä ja sen maku täytti suun, korvat ja silmät. Mutta kaiken kauheuden keskellä näin yhtäkkiä vielä jotain paljon hirveämpää. Taivaalla leijaili epätodellisen suuri ja mustanruskea, pitkänokkainen petolintuparvi, ja ne näyttivät mielestäni suurimmilta syömäriliitäjiltä, mitä olin koskaan eläessäni merellä tai maalla nähnyt. Ne olivat ainakin kolme kertaa miehen kokoisia!

Armottomina nuo pedot liitelivät aluksemme yllä, mutta minä karjuin niille: Te tuonelan lähetit, te kirotut myrkynkeittäjät, ettekö ole vielä saaneet raatoja syödäksenne? Mitä pahaa me muka olemme teille tehneet? Tadadadam! vastasi taivas jylinällään, ja samassa leimahti salaman kirkkaus laivan päällä toistamiseen. Enkä minä enää kyennyt näkemään mitään, vaan nilkkani sotkeutuivat köysivyyhteen kannella, ja minä sekosin askeleissani ja tuuperruin.

Kohta vatsaani kouraisi ja: Tömps! kuului kumea ääni, kun huomasin lyöneeni ohimon laverini vierellä kaartuvaan ruuman parruun. Nousin istumaan tyhjä katse silmissäni ja kuhmu ihollani, ja olin pääni sisällä vielä katselevinani, kuinka alus täyttyi vedellä, hörppäsi merta vielä viimeisen kerran, töräytti lopun ilman sisuksistaan ulos niin kuin norsu kärsästään vesisuihkun ja upposi pimeyteen salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyristessä sen muistoksi. Ja minun täytyi mäiskiä itseäni saadakseni uninäyn loppumaan. Kesti vielä hetken, ennen kuin sain selvyyden siitä, kuka olin, missä olin, ja olinko hereillä vai unessa tai kuollut vai elossa. Katselin itseäni - selvästikin roomalainen sotilas. Nipistin poskeani - ilmeisen elossa. Lausuin: Rufus - nimikin minulla oli. Kosketin kädellä lattiaa ja seinää - eittämättä vanhassa puisessa paatissa.

Hiljalleen tuntui järkeni painajaisen jäljiltä ikään kuin palaavan, ja katseeni terävöityi, sekä tajusin kohta olevani tähystyksen palveluvuorossa. Silloin kuului sotamies Praxuksen - tuon täsmällisyyden perikuvan - ääni ruuman ovelta: Psst... Rufus...? Kyllä, tullaan... hihkaisin ja aloin pukeutua. Silloin ymmärsin jo täydellisesti olevani nuori ja mitätön sekä arvossa köykäinen merisotamies - armeijan haaska.

---

Yritin selvitä pois ruumasta vähin äänin, etten olisi herättänyt muita, sillä he nukkuivat kuin karhunpennut ja myös haisivat niille, erityisesti gallialainen Barbarus. Kannelle astuttuani huomasin, että yön pimein hetki oli jo väistynyt ja oli aika sammuttaa kansilyhdyt. Ihmetellä sopi, että pimeydessä muutama kelmeä lyhty valaisi koko laivamme päällyksen, mutta päivän alkaessa koittamaan ei niistä ollut mihinkään muuhun kuin oliiviöljyä haaskaamaan ja turhaan palamaan.

Menin ja otin vastaan vahtivuoron edelliseltä tähystäjältä, joka oli selvästikin tokkurassa valvomisesta. Varhaisaamun lämmin meriusva kostutteli hänen poskipäitään ja houkutteli silmiä menemään kiinni. Herätys, Soportus, unikeko! Nyt nukkumaan; ja jos vielä kerran tapaan sinut uneksimasta, köytän sinut kokkapuuhun! sivalsin häntä ja vapautin hänet vahtivuorostaan. Asetuin sitten isomaston purjeen edessä olevalle korokkeelle, jonka kaiteesta tartuin kiinni, ja nostin katseeni kaukana siintävään meren ääreen. Edessäni levittäytyi aava varhaisaamuinen ulappa; levollisena, petollisena, kauniina ja valmiina avaamaan kuoleman kitansa kelvottomille purjehtijoille. Mutta minä olin kiitollisella mielellä siitä, että juuri kokemani kauhut olivatkin olleet pelkkää päänsisäistä höyryä - unta.

Niin alkoi uuden aamun sarastus, kunhan hämärä sai vielä hetkisen aikaa pakata laukkunsa ja lähteä. Lopulta hymyilevä aurinko nousi kaukaisesta horisontista, ja se sai ilman lämpenemään hämmästyttävän nopeasti. Aamuöinen meren harmaa tutkimattomuus väistyi, ja tilalle tuli vihertävä hohde. Syvyys muuttui myös lempeämmäksi, sillä jokaiselle merimiehelle oli öinen purjehdus hauraassa kuunvalossa kuin käärmeenpesän ylitys. Siunatusti oli siis yksi pelon täyttämä yö jälleen takanapäin; aavalla piileksivä syvyyden peto ei ollut herännyt meitä tuhoamaan. Uteliaat valonsäteet saivat myös lintuihin elämää, ja ne raakkuivat ja alkoivat piirittää alustamme ja liidellä sen vierellä ympäriinsä levottomina, nälkäisinä ja odottavina.

Laivamme oli lähtenyt alun perin Ostiasta, Rooman mahtavasta satamakaupungista ja purjehtinut Italian länsirannikon vieritse, Regiumin salmen lävitse ja Syrakusan kaupungin nenitse sekä taittanut sieltä hengenvaarallisen avomeriosuuden kohti Kreetaa. Minut oli ylennetty aluksella aina tähystäjäksi asti nuoruuteni ja ennen kaikkea silmieni tähden, joita monet kuluttavat vuodet eivät vielä olleet ehtineet samentaa.

---

Vaikka olinkin aito roomalainen merisotilas, olin minä sitä vain komennukseni ja palkkani tähden, mutta sydämeni tähden - Rooman jumalien tai keisarin tähden - en imperiumin sotilaana ollut. Silti minä pidin tehtävästäni - näet ei seisominen ja silmien auki pitäminen ollut nähdäkseni työtä. Eikä sitä virkaa lainkaan heikentänyt se korkea ja ylväs pienoistorni, jota sekä tähystäjä että perämies saivat kutsua omakseen.

Koska aluksemme lipui jo liki Kreetaa, avasi tietoviisas kaitsijamme, arvollinen amiraliteetin palvelija, kapteeni Clodius Gaius Directus Barcus Pompeijilainen - se merenkävijä - suunsa ja lausui suureelliseen ääneen: Rakas miehistö, te olette minulle kuin omia poikia... Sen tähden minä kavahdan tuota viheliäistä Kreetaa... Sillä jos me olisimme tällä kannella aiemmin historiassa, puskisivat kohta kreetalaiset merirosvot säälittömästi meitä kohti, laskisivat corvus-laskusillan ja rynnäköisivät sisään ja ripustaisivat meidät kaikki reelinkiin lentokalojen ruoaksi... Niin, mutta nuo muinaiset sakaalit ja verenimijät saivat kuitenkin tuta meidän miekkojamme ja keihäitämme, kun pieni Kreeta lopulta tuli jalokiveksi meidän hallitsijamme otsanauhaan. Ja nyt minäkin saan astua sen rantakiville kuin ruhtinas vaunuistaan ja juottaa heille suden maitoa...

Sillä Clodius Gaius - se merenkävijä Pompeijista - rakasti Roomaa ja keisariaan, eikä hänelle ollut muuta historiaa olemassa kuin imperiumin voittokulku. Lisäksi hänellä oli tapana huojutella viinimaljoja rantautumistemme kunniaksi, ja silloin kuultiin aina hienoja puheita. En voinut varmaksi sitä sanoa, mutta jos oli mahdollista, että ihminen olisi ollut Romuluksen tai Remuksen jälkeläinen, niin se olisi ollut hän. Mutta se, että hän mainitsi itseänsä pompeijilaiseksi, sen täytyi olla vitsi. Sillä olihan Pompeiji ollut tuhkana jo kahdettatoista vuotta niin, ettei siellä kenkään voinut elää, eikä siellä ollut mitään muuta kuin mustia kasoja ja pahoja muistoja.

Siinä kapteeni puhui kuitenkin totta, että Kreeta oli entiseen aikaan täynnä laittomuutta, ja että Rooman armeija viimein alisti tuon kauniin saaren osaksi valtakuntaansa. Katala totuus myös oli, että ennen latinumilaisten valtakautta oli Kreetan pääasiallinen tulonlähde merirosvous. Sillä historialla ei paljon ylpeilty, ja vaikka jotkut inttivät, että kreetalaiset rikastuivat aikanaan oliiviöljyllänsä, niin minä vannon, että tuo öljy oli heille vain petoksen verho. Mutta merirosvous, miekan veri ja raaka sydän olivat tuotollisempia.

---

Ihanalle Kreetalle rantautumisen teki suotuisaksi satama nimeltä Hyvät Satamat. Se oli nimensä veroinen, ja kohta sen majakkatornit alkoivatkin jo näkymään horisontissa, ja merimiesten mielet täytti porsaanliha, niitä kun ei ulapalla usein uinut vastaan. Ja vaikka määränpäämme olikin Aasia, niin Kreetalle tultaessa ei Aasiaa ajatellut kukaan.

Mitä miehistöömme tuli, niin paljoa suurta sanottavaa ei ollut. Vaikka me tosin olimme mahtavan keisarin alaisia, niin emme muistuttaneet vähääkään niitä myyttisiä heroksia, jotka noiduttujen jumalien puhaltamina olivat purjehtimassa kohti historian legendaarisimpia merisotia tahi kohti kaikkien ihmisten tuntemia haaksirikkoja, joissa seireenit huhuillen eksyttivät viattomat merimiehet terävien kallionkielekkeiden lomaan. Me viheliäiset olimme jotakin vallan muuta. Meistä olivat mykeneläisaikaiset eepokset sekä Troijan sodat kaukana, eikä yksikään hohtava seireeni olisi laulanut meille säettäkään, saati sitten heittänyt meille suudelmaa; vaan olisi meidät nähtyään suistanut huulensa ja sylkäissyt veteen. Siitä huolimatta oli rakas rahtialuksemme, Olympa I, arvokkaan lastin haltija ja uskollinen hallitsijan palvelija maailman merillä.

Meidän alhaisuudestamme ja hulluudestamme kertoi vaikkapa se, että Ostian lähtösatamassa säälittävän taikauskoinen kapteenimme oli nähnyt, kuinka sankka lintuparvi oli yllättäen laskeutunut laivamme kannelle, ja siitäpä hän muka tiesi, että se oli hyvä enne matkallemme. Siksi olimme turvallisin mielin sitten merelle ryhtyneetkin. Oppimattomasti oli kohta eräs heikkomielinen sotilas aloittanut kynsienleikkuuta laivan kannella heti lähtömme jälkeen, mikä sai kapteenin mustumaan ja ärjymään: Sotamies Laventus, te laivamme vihollinen ja käärme! Miksi kävitte meitä nyt hautaamaan? Aivanko tahallanne te tahdotte herättää jumalat meihin vihaansa kyntämään? Ettekö te kalpea kääpä todellakaan käsitä, että kynnenpalat kannella saavat jumalat raivoihinsa ja heidän sappensa kiehumaan? Miksi ette saman tien katkoisi airoja ja tuikkaisi purjeitamme tuleen? Sillä leppymätön kauna on meitä nyt kohtaava, ja se on oleva yksin teidän syynne, te välinpitämätön merimurhaaja! Näet Clodius Gaius - se merenkävijä - oli jo laiturista erkaantuessamme humalassa...

---

Kaitsijamme oli lohduton enteiden orja, eikä hän milloinkaan voinut kokea rauhaa. Hän etsi lakkaamatta tuhon tai siunauksen merkkiä, ja helmeilevä juoma vain pahensi hänen tilaansa. Hänen elämänvoimansa kului moiseen sontaan turhaan, kautta tylsän pilumin kärjen ja kautta reikäisen purjeen! Niinkö Rooma sitten sai mahtinsa; odottamalla Gladius teroitettuna, että taivas tippuisi niskaan? Voi lemuavat tunikat sanon minä! Vaan kukapa Clodius Gaiusta olisi voinut auttaa? Hän oli liian syvällä taikauskon suossa, eikä vanhaa koiraa kukaan saanut oppimaan. Ja kapteeni oli vielä hyökännyt Laventuksen kimppuun uskomuksinensa - se oli virhe!

Uponnut ankkurikin olisi ollut parempi asia, sillä sotamies Laventus oli herkkä olento ja kaikkien silmäterä, ja julmat sanat saivat hänet särkymään. Hän itki laivan kannella raastavasti ulvoen koko päivän aina pimeäntuloon asti. Minä olisin mieluummin ollut vaikka julkisen käymälän pesusienten valvojana viikon, kuin kuunnellut koko päivän tuota käsittämätöntä määkimistä, joka oli sotilaan arvolle vallan kuolemaksi. Ja kuka hyväuskoinen, miekaton kahdenpäämies oli hänet