Kurjat – osa 3

By Victor Hugo

Thénarderien perhe on köyhtynyt ja elää kurjuudessa. Toisaalla opiskelija, paroni Marius Pontmercy näkee Cosetten mielenosoituksessa ja rakastuu.Marius antaa Thénarderien perheelle rahallista avustusta, ja silloin hän näkee Cosetten yllättäen uudestaan – myös Cosette ja Jean Valjean avustavat Thérnarderien perhettä. Avustaminen käy heille kuitenkin kohtalokkaaksi...Victor Hugon "Kurjat" on yksi merkittävimpiä eurooppalaisia romaaneja. Sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Ranskaan ja siinä seurataan traagisia ihmiskohtaloita, jotka kietoutuvat yhteen. Teoksesta on tehty useita sovituksia, joista viimeisimpien joukkoon kuuluu vuoden 2012 Oscar-palkittu musikaalielokuva Les Misérables.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 5, 2020
• ISBN: 9788726315202

Victor Hugo

The best-known of the French Romantic writers, Victor Hugo was a poet, novelist, dramatist, and political critic. Hugo was an avid supporter of French republicanism and advocate for social and political equality, themes that reflect most strongly in his works Les Misérables, Notre-Dame de Paris (The Hunchback of Notre-Dame), and Le Dernier jour d'un condamné (The Last Day of a Condemned Man). Hugo’s literary works were successful from the outset, earning him a pension from Louis XVIII and membership in the prestigious Académie française, and influencing the work of literary figures such as Albert Camus, Charles Dickens, and Fyodor Dostoevsky. Elevated to the peerage by King Louis-Philippe, Hugo played an active role in French politics through the 1848 Revolution and into the Second and Third Republics. Hugo died in 1885, revered not only for his influence on French literature, but also for his role in shaping French democracy. He is buried in the Panthéon alongside Alexandre Dumas and Émile Zola.

Book preview

www.egmont.com

Pariisi pohjimmaltaan

Parvulus.

P ariisilla on oma lapsensa, metsällä omat lintunsa; linnun nimi on varpunen, lapsen gamin ¹ .

Yhdistäkää nämä kaksi ajatusta, joista toinen sisältää kokonaisen sulatusuunin, toinen koko aamuruskon; antakaa näiden molempien säkenien, Pariisin ja lapsuuden, yhtyä — ja siitä syntyy pieni olento, homuncio, kuten Plautus sanoisi.

Tämä pieni olento on iloinen. Hän ei syö joka päivä, mutta käy sen sijaan joka ilta teatterissa, jos niin hyväksi näkee. Hänellä ei ole paitaa yllä, ei kenkiä jaloissa, ei kattoa pään päällä. Hänen ikänsä on seitsemästä kolmeentoista vuoteen, hän elää parvissa, kuljeksii pitkin katuja, asuu paljaan taivaan alla, käyttää isänsä vanhoja housuja, jotka laahustavat hänen kantapäittensä takana, jonkun toisen isän vanhaa hattua, joka uppoaa yli korvien olkapäille asti, ja yhtä ainoaa, keltaisesta kangaskaistaleesta tehtyä housunkannatinta. Hän juoksentelee ympäri, kerjää, kuluttaa aikaa, suorittaa kirpeän liitupiippujen ruskeaksipolttamisen, kiroaa kuin pakana, käy kapakoissa, tuntee varkaita, sinuttelee katutyttöjä, puhuu katukieltä, laulaa siivottomia lauluja eikä kuitenkaan ole sydämeltään kehno.

Pariisilaisgamin on jättiläisnaisen kääpiölapsi.

Älkäämme liioitelko; tällä viemärinkerubilla on joskus paita, mutta siinä tapauksessa vain yksi; hänellä on joskus jaloissa kengät, mutta ilman anturoita; onpa joskus kotikin, ja hän rakastaa sitä, siellä kun on hänen äitinsä, mutta hän asustaa kadulla, sillä siellä on vapaus. Hänellä on omat leikkinsä ja kujeensa, joiden pohjana on viha parempia luokkia vastaan, omat sanantapansa, omat ammattinsa, kuten vuokra-ajurien hankkiminen, ajopelien astinlaudan alaslaskeminen, laudanpätkien asettelu kadun yli kovan sateen aikana maksua vastaan — sitä hän sanoo taidesiltojen rakentamiseksi — ja niiden puheitten äänekäs matkiminen, joita hallitus pitää Ranskan kansan hyväksi. Hänellä on myös oma rahansa: kaikkinaisia pieniä kadulta löydettäviä kuparikappaleita, ja tällä harvinaisella rahalajilla on muuttumaton ja tarkoin määrätty kurssinsa tässä pienessä kääpiöyhteiskunnassa.

Vielä hänellä on oma eläinkuntansa, jota hän huolellisesti tutkii kaikissa kolkissa, hänellä on taruhirviönsä, jolla on suomuinen maha, vaikka se ei ole sisilisko, kilpi selässä, vaikka se ei ole kilpikonna, — eläin, joka tavataan vanhojen kalkkiuunien ja kuivuneiden kaivojen halkeamissa, joka ei anna mitään ääntä, mutta katsoo niin kamalasti, että kukaan ei koskaan uskalla sitä katsella; tätä hirviötä hän sanoo salamanteriksi. Näiden etsiminen kivien lomista on pöyristyttävää huvitusta. Toinen huvitus on katukivien äkillinen ylöstempaaminen, jotta saadaan nähdä, mitä sen alla on. Hänessä asuu ominainen, odottamaton hilpeys; hän pelästyttää joskus puotipalvelijoita hassuilla naurunpuuskahduksillaan. Hänen asteikkonsa siirtyy nopeasti korkeasta komediasta farssiin saakka.

Ruumissaatto kulkee ohi. Saattajain joukossa on lääkäri.

»Kas», huudahtaa gamin, »milloin tohtorit ovat alkaneet itse kantaa kotiin teoksiansa?»

Toinen on väkijoukossa. Eräs vakava silmälasiherra kääntyy suuttuneena huudahtamaan:

»Sinä lurjus, luulenpa, että sieppasit suudelman vaimoltani!»

»Minäkö, herra! Tarkastakaa taskuni.»

Tämä olento ilveilee, tappelee, kulkee ryysyissä kuin kakara tai kuluneissa vaatteissa kuin filosofi, kalastaa katukujissa, metsästää viemäreissä, löytää iloa loastakin, sirottelee mielijohteitansa joka kadunkulmassa, nauraa ja puree, viheltää ja laulaa, sekoittaa hallelujan katurenkutuksen nuottiin, löytää etsimättä, tietää asioita, joita ei ymmärrä, on sparttalainen aina tämän uhraussankaruuteen saakka, hullu aina viisauteen, rypee loassa ja tulee siitä taas esiin tähtiä täynnä.

Hän ihmettelee harvoin, pelästyy vielä harvemmin, tekee pilkkalauluja taikauskosta, lyö lysyyn liioittelut, näyttää kieltään aaveille ja tekee eepilliset teennäisyydet naurettaviksi.

Pariisi alkaa töllistelevästä tyhjäntoimittajasta ja päättyy gaminiin, joita olentoja ei ole missään muussa kaupungissa. Toinen edustaa passiivista vastaanottamista, joka tyytyy vain katselemaan, toinen sitä vastoin ehtymättömiä aloitteita. Hän katselee ympärilleen valmiina nauramaan, mutta valmiina myöskin muuhun. Mitä lienettekin te, joita mainitaan nimillä ennakkoluulo, väärinkäyttö, kataluus, sorto, vääryys, despotia, fanatismi ja tyrannia, varokaa katselevaa gaminia.

Gamin rakastaa kaupunkia, mutta hän rakastaa myöskin yksinäisyyttä, koska hänessä asuu viisaan miehen henki.

Harhailla mietteissään kävellen on mieluisaa ajankulua filosofille, varsinkin sellaisessa hiukan sekalaisessa, jokseenkin rumassa, mutta omituisessa ja kahdesta luonnosta kootussa seutukunnassa, joka on erinäisten suurkaupunkien, varsinkin Pariisin ympäristöllä.

Siihen aikaan oli Pariisi tulvillaan tällaisia harhailevia lapsia. Tilastolliset tiedot mainitsevat keskimäärin kaksisataakuusikymmeritä koditonta lasta, jotka poliisi siihen aikaan vuosittain otti korjuun avonaisilta tonteilta, rakenteilla olevista taloista ja siltojen alta. Eräs näiden pesien kuuluisimpia on antanut aiheen »Arcolesillan pääskysiin». Muuten on tämä kaikkein arveluttavin yhteiskunnallisen taudin oire. Kaikki ihmisen rikokset alkavat lapsen irtolaiselämästä.

Tehkäämme kuitenkin poikkeus Pariisin suhteen. Erällää tavalla on tämä poikkeus oikeutettu. Kun jokaisessa muussa suurkaupungissa irtolaislapsi on mennyttä miestä, kun itsekseen jätetty lapsi melkein kaikkialla on tavallaan vihitty ja tuomittu auttamattomasti vaipumaan yleisiin paheisiin, on Pariisin gamin, niin nukkavierulta ja naarmuiselta kuin hän pinnalta näyttääkin, kuitenkin sisältään melkein tärveltymätön. On ihanaa todeta, ja se ilmenee selvästi kansankapinaimme loistavassa rehellisyydessä, että määrätty lahjomattomuus johtuu siitä aatteesta, joka on Pariisin ilmassa niin kuin suola valtameren vedessä. Pariisin hengittäminen suojelee sielua.

Pikku gavroche.

Noin kahdeksan tai yhdeksän vuotta edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen huomattiin Boulevard de Templellä ja Châteaud’Eaun seuduilla pieni, noin yhdentoista tai kahdentoista ikäinen poika. Tämä lapsi oli tosin aikamiehen housuissa, mutta hän ei ollut saanut niitä isältään, ja hänellä oli naisen nuttu, mutta sitä hän ei ollut saanut äidiltään. Joku armahtavainen ihminen oli pukenut hänet näihin ryysyihin. Kuitenkin oli hänellä sekä isä että äiti. Mutta hänen isänsä ei häntä kysynyt ja hänen äitinsä ei häntä rakastanut. Hän oli niitä kaikkein säälittävimpiä lapsia, joilla on sekä isä että äiti, mutta jotka kuitenkin ovat aivan orpoja.

Tämä lapsi ei viihtynyt missään niin hyvin kuin kadulla. Katukivet eivät hänestä olleet niin kovat kuin hänen äitinsä sydän.

Hänen vanhempansa olivat potkaisseet hänet ulos elämään.

Hän oli meluisa, hurja, pahankurinen poika, vilkkaan, mutta kivuliaan näköinen. Hän juoksenteli siellä täällä, lauloi, pyöritti kuulia, penkoi katuojissa, näpisteli hiukan, mutta niin kuin kissat ja varpuset huolettomana, nauroi kun häntä sanottiin poikaviikariksi, mutta suuttui, jos häntä sanottiin katupojaksi. Hänellä ei ollut kotia, ei leipää, ei lämpöä, ei rakkautta, mutta hän oli kuitenkin iloinen ollessaan vapaa.

Niin hylätty kuin tämä poika olikin, sattui kuitenkin joskus, suunnilleen joka toinen tai kolmas kuukausi, että hän sanoi:

»Ei, nyt minä menen tervehtimään äitiä.»

Hän jätti silloin bulevardin, meni rantateille, kulki siltojen yli, tuli etukaupunkeihin ja pysähtyi juuri kaksoisnumeron 50—52 kohdalle, Gorbeaun talon edustalle.

Talossa asui tähän aikaan, harvinaista kyllä, useita henkilöitä, jotka muuten eivät olleet pienimmässäkään kosketuksessa keskenään. Kaikki kuuluivat siihen puutteenalaiseen luokkaan, joka alkaa viimeksi vararikkoon joutuneesta pikkuporvarista ja sitten kurjuudesta kurjuuteen kulkien ulottuu yhteiskunnan alimpaan kerrokseen, niihin kahteen olentoon, joissa sivistyksen kaikki aineelliset edut lakkaavat, nimittäin siivoojattareen, joka lakaisee kokoon lian, ja lumppujenkokoojaan, joka poimii ryysyjä.

Jean Valjeanin aikainen »emäntä» oli kuollut ja hänen sijalleen tullut toinen ihan samanlainen.

Tämän uuden eukon nimi oli rouva Burgon, eikä hänen elämässään ollut muuta merkittävää kuin kolmen papukaijan valtakausi, jotka vuoron perään olivat hänen sieluansa hallinneet.

Kurjin niistä, jotka talossa asuivat, oli eräs nelihenkinen perhe, isä, äiti ja kaksi jokseenkin suurta tytärtä. He asuivat kaikki neljä yhdessä karsinassa.

Ensi silmäyksellä ei tässä perheessä näyttänyt olevan mitään erikoista lukuunottamatta sen äärimmäistä köyhyyttä. Vuokratessaan huoneen oli perheen isä sanonut nimensä olevan Jondrette. Vähän jälkeen taloon muuttonsa, joka oli suuressa määrässä muistuttanut tyhjän muuttamista, oli tämä Jondrette sanonut eukolle:

»Kuulkaas, muori, jos joku sattumalta tulisi kysymään puolalaista tai italialaista tai espanjalaista, niin se olen minä.»

Juuri tähän perheeseen kuului hilpeä paljasjalkapoika. Hän tuli sinne ja tapasi kurjuutta, ja mikä oli vielä surullisempaa, yrmeyttä, kylmän lieden ja kylmiä sydämiä. Kun hän tuli sisään, kysyttiin häneltä:

»Mistä sinä tulet?»

Poika vastasi:

»Kadulta.»

Kun hän lähti, kysyttiin häneltä:

»Minne sinä menet?»

Ja hän vastasi:

»Kadulle.»

Tämä lapsi eli hellän huollon puutteessa, aivan kuin kellarissa pidetyt kalvenneet kasvit. Häntä se ei kuitenkaan kalvanut eikä hän pitänyt mielessään siitä kaunaa kenellekään. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, kuinka isän ja äidin oikeastaan pitäisi olla.

Muuten äiti rakasti hänen sisariaan.

Boulevard de Templellä tätä lasta sanottiin Pikku Gavrocheksi. Mutta miksi häntä sanottiin Gavrocheksi? Arvatenkin sen vuoksi, että hänen isäänsä sanottiin Jondretteksi.

Johtolangan katkaiseminen näyttää erinäisissä kurjissa perheissä olevan vaistomaista.

Se huone, jossa Jondretten perhe Gorbeaun talossa asui, oli aivan käytävän päässä. Viereisessä kopissa asui hyvin köyhä nuori mies, jonka nimi oli Marius.

Suurporvari

Yhdeksänkymmentä ikävuotta ja karsinee jättä hammasta.

M uutamat vanhat asukkaat muistavat erään kunnianmiehen Gillenormandin ja mielellään puhuvat hänestä. Tämä kunnon mies oli jo vanha, kun he olivat nuoria. Niiltä, jotka surumielisesti katselivat niiden varjojen sekavaa vilinää, jota sanotaan menneisyydeksi, ei tämä varjokuva ole ihan kokonaan kadonnut.

Herra Gillenormand, joka vuonna 1831 oli niin elävä kuin suinkin, oli niitä ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet korkean iän, ja kummallisia siitä, että he muinoin olivat kaikkien muiden ihmisten näköisiä, mutta nyttemmin eivät kenenkään. Hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kulki suorana, puhui äänekkäästi, näki hyvin, joi paljon ja veteen sekoittamatta, söi, nukkui ja kuorsasi. Hänellä oli jäljellä kaikki kaksineljättä hammastaan eikä hän käyttänyt silmälaseja muuten kuin lukiessaan. Hän oli lempiväluontoinen, mutta sanoi, että hän jo kymmenen vuotta sitten oli tykkänään ja peruuttamattomasti lakannut välittämästä naisista. Hän ei kuulunut niihin raihnaisiin kahdeksankymmenvuotiaihin, jotka ovat tehneet kuolemaa koko ikänsä; se ei ollut särkyneen ruukun pitkää elämää, sillä tämä virkeä ukko oli aina ollut erinomaisen terve. Hän kivahti pienimmästäkin aiheesta, useimmiten ihan turhanpäiten. Jos sanoi jotakin häntä vastaan, nosti hän keppinsä. Hänellä oli naimaton viisikymmentä vuotta täyttänyt tytär, jota hän mukiloi aika lailla, kun kimmastui, ja ukko olisi mielellään antanut hänelle vitsaa. Tytär oli hänen silmissään kuin kahdeksanvuotias lapsi. Hän löi palvelijoitansa korvalle ja puhutteli heitä mitä karkeimmilla haukkumanimillä.

»Jotta sivistys saisi hiukan kutakin», sanoi hän, »antaa luontosille muun muassa hupaisia raakalaisuusnäytteitä. Euroopalla on näytteitä sekä Aasiasta että Afrikasta, vaikka pienessä koossa. Kissa on salonkitiikeri, sisilisko taskukrokodiili. Oopperatanssijattaret ovat punaposkisia villejä. He eivät syö miehiä suuhunsa, nakertavat vain heidät rikki tai muuttavat velhottarina heidät äyriäisiksi ja nielaisevat. Karaibilaiset jättävät jäljelle vain luut; nämä jättävät vain kuoren.»

Herra Gillenormand asui Marais’ssa omassa, äitinsä vanhalta tädiltä perimässään talossa. Hän asui toisessa kerroksessa, toiselta puolen kadulle, toiselta puutarhaan päin olevassa suuressa huoneistossa, jossa katotkin oli koristettu gobeliinija beauvais-tapetein.

Hän oli ollut kahdesti naimisissa. Käytöstavaltaan hän oli puoliksi hovimies, jona hän ei ollut koskaan ollut, ja puoliksi virkamies, jona hän ehkä oli saattanut olla. Hän oli hilpeä ja herttainenkin, kun niin sattui. Nuoruudessaan hän oli ollut niitä miehiä, jotka aina ovat puolisonsa, mutta eivät koskaan rakastajatarensa pettämiä, he kun ovat samalla kaikkein ikävimpiä aviomiehiä ja kaikkein miellyttävimpiä rakastajia. Herra Gillenormandin pukuna oli ohuesta verasta tehty nuttu, jossa oli tavattoman leveät taipeet, pitkät ja kapeat hännykset ja suuret teräsnapit — lisäksi polvihousut ja solkikengät. Hän piti aina käsiään housuntaskuissa.

Hän puhui reippaasti jokaisesta asiasta oikealla nimellään, olipa se siivo tai siivoton, eikä tehnyt siitä poikkeusta naisten läsnäolossakaan. Hän lausui kömpelyyksiä, säädyttömyyksiä, jopa suoranaisia likaisuuksia eräänlaisella tyyneydellä ja hiukan teennäisellä kummastuksella, jossa oli jotakin siroa. Se oli hänen aikakautensa häikäilemätön tapa. On huomattava, että se aika, jolloin runoudessa käytettiin yksinomaan kukkaiskieltä, oli samaa aikaa, jolloin proosassa suvaittiin peittelemättömiä raakuuksia.

Hänellä oli myös omat teoriansa. Tässä eräs niistä:

Jos mies rakastaa intohimoisesti jotakuta naista ja hänellä on vaimo, josta hän ei välitä, joka on ruma ja ärtyisä, joka pitää kiinni velvollisuudesta ja oikeuksistaan, joka turvautuu lakikirjaan ja on mustasukkainen, niin miehellä ei ole muuta keinoa päästä pälkähästä ja saada rauhaa kuin antaa vaimolleen raha-arkun avain. Tämä luovutus tekee hänet vapaaksi. Vaimo saa silloin toimintaa, saa intohimon käsitellä kiliseviä rahoja, ruostuttaa sormensa niissä, tuntee olevansa yksinvaltias, myy, ostaa, tekee ja purkaa sopimuksia, luovuttaa ja ottaa takaisin, järjestää ja saa aikaan epäjärjestystä, kokoaa ja tuhlaa: hän tekee tuhmuuksia, luo suuren persoonallisen onnen oman reseptinsä mukaan, ja se lohduttaa. Sillä välin kuin hänen miehensä lyö laimin häntä, on hänellä se tyydytys, että hän hävittää miehensä omaisuuden.

Tätä teoriaa oli herra Gillenormand sovittanut itseensä, ja siitä oli tullut hänen kohtalonsa. Hänen toinen vaimonsa oli hoitanut hänen omaisuuttaan sillä tavoin, että kun herra Gillenormand eräänä päivänä jälleen oli leskimies, oli hänellä juuri sen verran, että saattoi elää uhraamalla melkein koko omaisuutensa viidentoistatuhannen frangin elinkorkoon. Hän ei ollut epäröinyt tällaisen järjestelyn toimeenpanoa, sillä hän ei välittänyt perintöjen jättämisestä. Sitä paitsi hän oli nähnyt, että perityt omaisuudet saattoivat joutua vaaranalaisiksi. Talo oli, kuten sanottu, hänen omansa. Hänellä oli kaksi palvelijaa, »koiras ja naaras». Kun joku tuli hänen palvelukseensa, muutti herra Gillenormand aina hänen nimensä. Hänen uusin palvelijansa oli paksu, kankeajalkainen ja lihava viidenkuudetta vanha mies. Kaikkien hänen naispalvelijainsa nimen piti olla Nicolette tai Magnonin. Kerran saapui pyylevä keittäjätär, oikea keittotaituri ja etevää portinvartijarotua, palvelusta etsimään.

»Paljonko tahdotte kuussa?» kysyi herra Gillenormand.

»Kolmekymmentä frangia.»

»Mikä nimenne on?»

»Olympie.»

»Saat viisikymmentä frangia, mutta sinun nimesi on Nicolette.»

Magnon ja hänen kaksi pikkuruistaan vilahtavat näkyviin.

Herra Gillenormandissa ilmeni tuska aina suuttumuksena; hän raivostui, jos joku asia häntä suretti. Hänellä oli kaikki mahdolliset ennakkoluulot, ja hän salli itselleen kaikkia mahdollisia vapauksia. Yksi niistä asioista, joista hän etsi ulkonaista loistoa ja sisäistä tyydytystä, oli se, että häntä pidettiin suurena naistenmiehenä ja että hän ehdottomasti tahtoi sellaisesta käydä. Tämä maine tuotti hänelle joskus merkillisiä ja odottamattomia etuja. Eräänä päivänä tuotiin hänelle äyriäiskoria muistuttavassa kopassa terve, vimmatusti kirkuva, asianmukaisesti kapaloitu vastasyntynyt poika, jota kuusi kuukautta aikaisemmin erotettu piika väitti hänen omakseen. Herra Gillenormand oli silloin täyttänyt kahdaksankymmentäneljä vuotta. Tämä herätti hänen ympäristössään paheksumista ja suuttumusta. Kenelle tuo häpeämätön lutka yritti uskotella semmoisia? Mikä inhoittava parjaus! Mutta herra Gillenormand itse ei pahastunut ensinkään. Hän katseli kapalolasta hyvänsuovasti hymyillen kuin mies, jota parjaus vain mairittelee, ja sanoi läsnäoleville:

»No, entä sitten? Mitä se on? Mitä kummaa se olisi? Te ällistelette silmät pyöreinä, ikään kuin semmoista ei koskaan olisi tapahtunut. Mutta joka tapauksessa täytyy minun ilmoittaa, että tuo nuori herra ei ole minun lapseni. Pidettäköön hänestä kuitenkin huolta! Se ei ole hänen vikansa.»

Tämä menettely oli hyvänsuopaa. Äiti, jonka nimi oli Magnon, lähetti