Kurjat – osa 4

By Victor Hugo

Thénardierin perhe on päätynyt rikostensa vuoksi vankilaan. Vain heidän tyttärensä Éponine on vapautettu syyttömänä. Éponine toimittaa Mariukselle Cosetten osoitteen – saavatko Marius ja Cosette vihdoin toisensa? Vai estävätkö kaupungin opiskelijamellakat nuorten rakkauden?Victor Hugon "Kurjat" on yksi merkittävimpiä eurooppalaisia romaaneja. Sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Ranskaan ja siinä seurataan traagisia ihmiskohtaloita, jotka kietoutuvat yhteen. Teoksesta on tehty useita sovituksia, joista viimeisimpien joukkoon kuuluu vuoden 2012 Oscar-palkittu musikaalielokuva Les Misérables.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 5, 2020
• ISBN: 9788726315196

Victor Hugo

Victor Hugo (1802-1885) was a French poet and novelist. Born in Besançon, Hugo was the son of a general who served in the Napoleonic army. Raised on the move, Hugo was taken with his family from one outpost to the next, eventually setting with his mother in Paris in 1803. In 1823, he published his first novel, launching a career that would earn him a reputation as a leading figure of French Romanticism. His Gothic novel The Hunchback of Notre-Dame (1831) was a bestseller throughout Europe, inspiring the French government to restore the legendary cathedral to its former glory. During the reign of King Louis-Philippe, Hugo was elected to the National Assembly of the French Second Republic, where he spoke out against the death penalty and poverty while calling for public education and universal suffrage. Exiled during the rise of Napoleon III, Hugo lived in Guernsey from 1855 to 1870. During this time, he published his literary masterpiece Les Misérables (1862), a historical novel which has been adapted countless times for theater, film, and television. Towards the end of his life, he advocated for republicanism around Europe and across the globe, cementing his reputation as a defender of the people and earning a place at Paris’ Panthéon, where his remains were interred following his death from pneumonia. His final words, written on a note only days before his death, capture the depth of his belief in humanity: “To love is to act.”

Book preview

www.egmont.com

Hiukan historiaa

Hyvin leikattu — huonosti ommeltu.

V uodet 1831 ja 1832, jotka välittömästi liittyvät heinäkuun vallankumoukseen, ovat omituisimpia ja merkillisimpiä ajankohtia historiassa. Edellistensä ja jälkeistensä välillä seisovat nämä molemmat vuodet kuin kaksi vuorta. Niillä on vallankumouksellinen suuruus. Niistä näkee syvyyksiä. Yhteiskunnalliset massat, sivistyksen peruskerrokset, Ranskan perusmuodostuman vuosisataiset piirteet pilkistävät sieltä ja peittyvät tavan takaa äkkiä järjestelmäin, intohimojen ja teoriain myrskypilviin. Tätä pilkistelyä ja peittymistä on sanottu vastustukseksi ja liikkeeksi. Joskus näkee sieltä totuuden, ihmissielun valon, välähtävän.

Restauraatio oli ollut niitä vaikeasti kuvattavia välikausia, joissa on väsymystä, mutinaa, uneliaisuutta, melua ja jotka eivät merkitse muuta, kuin että suuri kansa on saapunut levähdyspaikalle. Nämä ajanjaksot ovat omituisia ja eksyttävät niitä valtiomiehiä, jotka yrittävät käyttää niitä hyväkseen. Aluksi ei kansa pyydä mitään muuta kuin lepoa, ei janoa muuta kuin rauhaa, pyytää vain saada olla pieni. Toisin sanoen se tahtoo saada olla rauhassa. Suuret tapahtumat, suuret onnistumiset, suuret seikkailut, suuret miehet tympäisevät. On marssittu aamunsarastuksesta, on tultu pitkän ja väsyttävän päivämarssin iltaan; on ensimmäisellä taipalella oltu Mirabeaun, toisella Robespierren, kolmannella Bonaparten seurassa; ollaan näännyksissä.

Väsytetty alttius, vanhennut sankaruus, kylläinen kunnianhimo, voitettu rikkaus, kaikki ne etsivät, vaativat, pyytävät ja rukoilevat — mitä? Majapaikkaa. Ne saavat sen. He ottavat haltuunsa rauhan, levon, joutilaisuuden ja ovat tyytyväisiä. Samalla esiintyy kuitenkin erinäisiä saavutuksia, ne ilmaisevat itsensä ja koputtavat vuorostaan ovelle. Nämä saavutukset ovat syntyneet vallankumouksista ja sodista, ne ovat olemassa, ne elävät, niillä on oikeus istuutua seuraan ja ne istuutuvat siihen; ja enimmäkseen ovat nämä saavutukset vain majoitusmestareita ja muonittajia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin panna kuntoon huoneita periaatteille.

Silloin näkee poliittinen filosofi seuraavaa:

Samalla kuin väsyneet ihmiset pyytävät lepoa, pyytävät tosiasialliset saavutukset takeita. Takeet ovat saavutuksille samaa kuin lepo ihmisille.

Nämä takeet ovat ajan vaatimus. Ne täytyy myöntää. Ruhtinaat »lahjoittavat» ne, mutta itse asiassa antaa ne olojen pakko.

Ennalta määrätty suku, joka palasi Ranskaan Napoleonin kukistuttua, oli niin tuhoisan omahyväinen, että luuli muka antavansa ja myös saattavansa ottaa pois antimensa; luuli, että Bourbonsuvulla oli jumalainen oikeus, että Ranskalla ei ollut mitään ja että se valtiollinen oikeus, joka Ludvig XVIII:n vakuuskirjalla myönnettiin, ei ollut mitään muuta kuin tämän jumalaisen oikeuden oksa, jonka Bourbon-suku oli leikannut ja armosta lahjoittanut kansalle, kunnes kuningas näkisi hyväksi sen peruuttaa.

Bourbon-suku oli vihoissaan yhdeksännelletoista vuosisadalle. Se oli nyrpeissään kansan kehityksen pienimmästäkin oireesta ja nyrpisti sille nenäänsä. Sen näki kansa.

Bourbon-suku luuli olevansa voimakas, kun keisarikausi oli sen nähden kannettu pois kuin teatterikulissi. Se ei huomannut, että se itse oli kannettu näyttämölle samalla tavalla. Ei nähnyt, että sekin oli samassa kädessä, joka oli ottanut pois Napoleonin.

Bourbon-suku luuli olevansa juurtunut, koska se edusti entisyyttä. Se erehtyi; se oli osa entisyyttä, mutta entisyys kokonaisuudessaan oli Ranska. Ranskan yhteiskunnan juuret eivät olleet kuningassuvussa, vaan kansassa. Näitä näkymättömiä, mutta elinvoimaisia juuria ei muodostanut yhden suvun oikeus, vaan kansan historia. Niitä oli kaikkialla, paitsi valtaistuimien alla.

Bourbon-suku oli loistava ja verinen solmu Ranskan historiassa, mutta ei päätekijä sen kohtalossa eikä välttämätön perusta sen politiikalle. Voitiin tulla toimeen ilman Bourboneita.

Mikä perinpohjainen hairahdus saattoi tämän suvun vuonna 1814 kajoamaan taattuihin vakaumuksiin, »myönnytyksiin», kuten se niitä sanoi! Kuinka säälittävää! Mitä se sanoi myönnytyksikseen, oli meidän valloituksiamme; mitä se piti meidän anastuksinamme, oli meidän oikeuttamme.

Kun restauraatio katsoi ajan otolliseksi, teki se, otaksuen voittaneensa Bonaparten ja olevansa maahan juurtunut, toisin sanoen uskoen olevansa kyllin voimakas, äkkiä päätöksensä ja kaappauksen. Eräänä aamuna se astui Ranskan eteen, korotti äänensä ja kielsi sekä yhteisen että yksilöllisen oikeuden, kielsi kansan vaitiuden ja kansalaisen vapauden. Toisin sanoen: kielsi kansalta sen, mikä teki sen kansaksi, ja kansalaiselta sen, mikä teki tämän kansalaiseksi.

Tämä on niin sanottujen heinäkuun ordonanssien pääasiallinen sisällys.

Restauraatio kukistui.

Se kukistui syystä. Myöntäkäämme kuitenkin, ettei se ollut ehdottomasti vihamielinen kaikille edistyksen muodoille. Suuria asioita oli suoritettu sen myötävaikutuksella.

Restauration aikana oli kansa tottunut tyyneen keskusteluun, jota tasavallalta oli puuttunut, ja rauhan suuruuteen, jota oli puuttunut keisarikaudelta. Robespierren aikana oli vallankumouksella, Bonaparten aikana kanuunalla sananvuoro; Ludvig XVIII:n ja Kaarle X:n aikana sai intelligenssi puolestaan puhevallan. Myrsky tyyntyi, soihtu sytytettiin jälleen. Nähtiin hengen puhtaan valon auertavan tyynillä ja seesteisillä kukkuloilla. Uhkeita, hyödyllisiä ja ihastuttavia näkyjä! Viidentoista vuoden aikana, täydessä rauhan levossa, nähtiin näitä suuria periaatteita, niin vanhoja ajattelijalle, niin uusia valtiomiehelle, pohdittavan täysin julkisesti: yhtäläisyyttä lain edessä, omantunnonvapautta, sananvapautta, painovapautta, kaikkien virkojen avoinnaoloa kaikille sopiville kyvyille.

Bourbonien kukistus oli täynnä suuruutta, ei heidän, vaan kansan taholla. He itse jättivät valtaistuimen arvokkaasti, mutta arvoa nauttimatta. Heidän astumisensa yöhön ei ollut niitä juhlavia poistumisia, jotka jättävät synkän tunteen perinnöksi historialle; siinä ei ollut Kaarle I:n kaameaa tyyneyttä eikä Napoleonin kotkanhuutoa. He menivät tiehensä, siinä kaikki. He luopuivat kruunusta, mutta ilman kunniakehää ohimoillaan. He käyttäytyivät arvokkaasti, mutta eivät kunnioitusta vaativasti. Kun Kaarle X matkalla Cherbourgiin sahautti pyöreän ruokapöydän nelinurkkaiseksi, osoitti hän enemmän huolestumista vaarassa olevan etiketin kuin monarkian kukistumisen suhteen. Tämä pienekkyys suretti niitä, jotka olivat heihin persoonallisesti kiintyneet, ja myöskin niitä, jotka kunnioittivat heidän sukuansa.

Heinäkuun vallankumous sai heti ystäviä ja vihollisia koko maailmassa. Euroopan ruhtinaat, nämä aamunsarasteen huuhkajat, sulkivat ensi hetkellä, loukkaantuneina ja hämmästyneinä, silmänsä ja aukaisivat ne taas vain uhatakseen. Helposti käsitettävä hämmästys, anteeksiannettava suuttumus. Tämä omituinen vallankumous oli tuskin ollut edes yhteentörmäys; se ei ollut osoittanut voitetulle kuningasvallalle sitä kunniaa, että olisi käsitellyt sitä vihollisena ja vuodattanut sen verta. Itsevaltiaat hallitukset, jotka aina pitävät etunansa, että vapaus tahraa itsensä, katsoivat heinäkuun vallankumouksella olevan sen vian, että se oli peloittava, mutta jäi lempeäksi. Muuten ei sitä yritettykään vastustaa.

Heinäkuun vallankumous on oikeuden voitto, joka kukistaa vain määrätyn tapahtuman. Loistoisa tapaus!

Oikeus tuomitsemassa määrättyä tapahtumaa. Siitä vuoden 1830 vallankumouksen loistokkuus, siitä myöskin sen lempeys. Voittavan oikeuden ei tarvitse olla väkivaltainen.

Oikeus on kohtuus ja totuus.

Tätä kamppailua oikeuden ja olevaisen välillä on jatkunut yhteiskuntien syntymästä saakka. Tämän kaksintaistelun lopettaminen, puhtaan aatteen yhteensulattaminen ihmisolojen todellisuuden kanssa, olevien olojen saattaminen rauhallista tietä oikeuden läpitunkemiksi ja toisaalta oikeuden saattaminen olevien olojen — tapahtuman, faktumin — läpitunkemaksi, siinä on viisaille työtä.

Mutta toinen on viisasten työ, toinen ovelain.

Kun vallankumous on ajanut karille, tulevat ovelat heti repimään hylkyä.

Meidän aikamme ovelat ovat omaksuneet valtiomiehen nimen, joten sana »valtiomies» lopulta on ruvennut saamaan jonkinlaista häväisysanan sivusävyä. Siinä näet on muutakin kuin oveluutta, siinä on aina myöskin pikkumaisuutta. Kun puhutaan »ovelista», puhutaan samalla »keskinkertaisista».

Niin ikään on »valtiomiehistä» puhuminen joskus suorastaan »kavaltajista» puhumista.

Noiden ovelain selityksen mukaan ovat vallankumoukset, heinäkuun kumous mukaan luettuna, jonkinlaisia valtimonleikkauksia» jotka vaativat viipymätöntä sitomista. Oikeus liian äänekkäästi julistettuna aiheuttaa järkytyksiä. Sentähden täytyy, niin pian kuin oikeus kerran on vahvistettu, lujittaa valtiota. Ja kun vapaus on turvattu, täytyy ajatella valtaa.

Näiden valtiomiesten mukaan, jotka ovat niin kekseliäitä verhoamaan voittoa tuottavia määritelmiä välttämättömyyden naamioon, on kansan ensimmäinen tarve vallankumouksen jälkeen, jos näet tämä kansa kuuluu monarkkiseen kokonaisuuteen, dynastian, hallitussuvun, hankkiminen itselleen. Tällä tavoin, sanovat he, voi kansa olla rauhassa vallankumouksensa jälkeen, toisin sanoen saada aikaa sitoa haavojansa ja korjata rakennustansa. Dynastia peittää rakennustelineet ja sairaalat.

Mutta aina ei ole niinkään helppoa hankkia itselleen dynastiaa.

Oikeastaan voi jokainen nerokas mies, jopa nousukaskin kelvata kuninkaaksi. Mutta ei mikä suku tahansa kelpaa luomaan dynastiaa. Dynastialta vaaditaan välttämättömästi tiettyä muinaisuutta, mutta vuosisatojen ryppyjä ei voi saada aikaan kädenkäänteessä.

Mitä ominaisuuksia vaaditaan dynastialta? Sen täytyy olla kansallinen, toisin sanoen vallankumouksellinen matkan päästä, ei suorittamiensa tekojen, vaan omaksumainsa aatteiden nojalla. Sen tulee olla entisyyden ja tulevaisuuden yhdistäjä, siis historiallinen ja soputunteinen.

Kuningassuvut muistuttavat intialaista viikunapuuta, jonka kaikki oksat painuvat maahan saakka, juurtuvat siihen ja muodostavat uusia viikunapuita. Jokaisesta haarasta voi tulla dynastia. Ainoa ehto on painuminen aina kansaan saakka.

Semmoinen on ovelain teoria.

Vuoden 1830 vallankumous pysähtyi keskelle mäkeä, puolitiehen, puolinaiseen edistykseen, näennäiseen oikeuteen. Mutta logiikka ei hyväksy mitään puolinaista enempää kuin aurinko talikynttilää.

Kuka pysähdyttää vallankumoukset puolitiehen? Porvaristo, keskiluokka.

Minkä vuoksi?

Sen vuoksi, että keskiluokka edustaa tyydytettyä pyrkimystä. Eilen sillä oli ruokahalua, tänään se tuntee itsensä kylläiseksi, huomenna se on kyllästynyt.

On erehdytty yrittämään tehdä keskiluokasta erikoista säätyä. Keskiluokka on yksinkertaisesti tyytyväinen osa kansaa. Siihen kuuluu jokainen, jolla sattumalta on aikaa levähtää. Tuoli ei ole mikään kasti.

Mutta halutessaan istuutua levähtämään liian aikaisin voi joskus hidastuttaa ihmiskunnan kulkua. Siihen virheeseen on keskiluokka usein tehnyt itsensä syylliseksi.

Sanalla levähdys on kaksinainen ja melkein vastakkainen merkitys: se merkitsee marssimassa olevaa sotajoukkoa, toisin sanoen liikettä, ja pysähtymistä, toisin sanoen lepoa.

Levähdys merkitsee voimien kokoamista; se on aseellinen ja valvova lepo. Se on suoritettu teko, joka asettaa ympärilleen vartioita ja on varuillaan. Levähdys edellyttää taistelua eilen ja taistelua huomenna.

Sellainen levähdys oli vuosien 1830 ja 1848 väliaika.

Se, mitä tässä olemme sanoneet taisteluksi, voi myös saada nimen edistys.

Keskiluokka tarvitsi siis samoin kuin valtiomiehetkin miestä, joka vastasi tätä levähdyskäsitettä. Se tarvitsi sellaista henkilöä, joka samalla kertaa edusti vallankumousta ja vakinaisuutta, toisin sanoen: joka turvasi nykyisyyden yhdistäen entisyyden tulevaisuuteen.

Tämä mies oli kuin »löydetty». Orléansin herttua Louis-Philippe.

Eduskunnan 221 jäsentä tekivät Louis-Philippen kuninkaaksi.

Tämä kokonaisen valtaistuimen vaihto puolinaiseen oli »vuoden 1830 teko».

Kun ovelat olivat lopettaneet, kävi heidän ratkaisunsa suunnaton virhe ilmi.

Louis-philippe.

Vallankumouksellisilla on peloittava käsivarsi ja tarkka käsi, ne iskevät voimakkaasti ja osuvat valitessaan. Silloinkin, kun ne ovat epätäydellisiä, kun ne tärvellään tai kun ne joutuvat nuoremman vallankumouksen poikapuoliasemaan, on niillä kuitenkin melkein aina jäljellä riittävästi kaitselmuksen antamaa selvänäköisyyttä ollakseen joutumatta ihan auttamattomasti hukkaan.

Älkäämme sentään ylistelkö liikaa; vallankumouksetkin erehtyvät, ja pahoja hairahduksia on nähty.

Palatkaamme vuoden 1830 kumoukseen. Kun se joutui eksyksiin, oli sillä onni mukanaan. Siinä laitoksessa, joka sai uuden järjestyksen nimen, kun vallankumous oli äkkiä keskeytetty, oli kuningas suuremman arvoinen kuin kuninkuus. Louis-Philippe oli harvinainen mies.

Yhtä moitittava kuin oli hänen isänsä, jolle historia kuitenkin varmaan myöntää »lieventäviä asianhaaroja», yhtä kunnioitettava oli Louis-Philippe. Hänellä oli kaikki yksityisen miehen hyveet ja useita julkisen. Hän hoiti terveyttänsä, omaisuuttansa, persoonaansa, asioitansa ja tunsi minuutin arvon, mutta ei aina vuoden arvoa. Hän oli kohtuullinen, lempeä, sävyisä, kärsivällinen; hän oli hyvä ihminen ja hyvä ruhtinas. Hänellä oli yhteinen aviovuode puolisonsa kanssa ja palatsissaan palvelijoita, jotka näyttivät sitä kansalaisille; oikeata aviovuodekerskuntaa, josta oli hyötynsä vanhemman haaran kerskailtua laittomilla suhteillansa. Hän osasi ja puhui kaikkia Euroopan kieliä, ja mikä harvinaisempaa, kaikkien mahdollisten harrastusten kieliä. Hän oli verraton niin sanotun keskiluokan edustaja, mutta kaikissa suhteissa sitä ylempänä. Hän oli erinomainen prinssi niin kauan kuin hän oli kuninkaallinen korkeus, mutta todellinen kansalainen samassa hetkessä, kun hänestä tuli majesteetti. Hän oli avomielinen, joskus varomaton avomielisyydessään, mutta ihmeteltävän kekseliäs tässä varomattomuudessa. Hän oli neuvokas, kasvojensa ilmeitä ja naamioita vaihteleva. Hän peloitteli Ranskaa Euroopalla ja Eurooppaa Ranskalla. Hän rakasti kieltämättä maatansa, mutta vielä enemmän sukuansa. Hän lauloi marseljeesia vakaumuksella; hän ei tuntenut väsymystä eikä masennusta, ei kauneuden eikä ihanteellisuuden viehätystä, ylenmääräistä anteliaisuutta, utopioja, vihaa, turhamielisyyttä, pelkoa. Hän oli mieskohtaisesti peloton, ja kuninkaan murhaajat kävivät hänen kimppuunsa kahdeksan kertaa, mutta tapasivat hänet aina hymyilevänä. Hänen terve järkensä oli nopea käsittämään ja läpitunkeva; hänellä oli käytännöllistä älyä, hyvä puhelahja, ihmeellinen muisti, ja tätä muistiansa hän käytti alinomaa; hän tunsi tapahtumia, sivuseikkoja, päivämääriä, nimiä, mutta ei tuntenut rahvaan tarkoituksia, intohimoja ja vaihtelevia oikkuja, ajattelevien sisäisiä toivomuksia, heidän salaista tyytymättömyyttään, sanalla sanoen ihmismielten näkymättömiä virtauksia.

Hän kävi harvoin kirkossa, juhlissa tuskin milloinkaan, teatterissa ei koskaan. Hän ei suvainnut pappeja, metsästysoppaita eikä tanssijattaria; tämä laajensi hänen suosiotaan keskiluokan piirissä. Hän ei pitänyt hovia. Hän meni ulos sateenvarjo kainalossaan, ja tämä sateenvarjo oli kauan aikaa hänellä kuin kunniamerkki. Hänessä oli hiukan muurarin, hiukan puutarhurin ja vähän lääkärinkin vikaa. Hän iski suonta eräästä postinkuljettajasta, joka oli pudonnut rattailta; Louis-Philippe otti aina ulos mennessään mukaansa lansetin niin kuin Henrik III tikarinsa. Rojalistit ilkkuivat niin naurettavaa kuningasta, ensimmäistä, joka oli vuodattanut verta lääkitäkseen.

Louis-Philippe oli kuninkaana liiaksi isä. Kun hautoo perhettä, josta tahtoo synnyttää dynastian, pelkää kaikkea eikä tahdo tulla häirityksi. Siitä hänen ylenmääräinen varovaisuutensa, ja se ei miellyttänyt kansaa.

Louis-Philippe oli kuningas, joka ei kaihtanut täyttä päivänvaloa. Hänen hallituksensa aikana oli sanomalehdistö vapaa, puhujalava vapaa, omantunnon- ja sananvapaus vallitsi. Vaikka hän täysin tunsi valon vahingollisen vaikutuksen etuoikeuksiin, antoi hän valtaistuimensa olla valolle alttiina. Historia tulee antamaan hänelle tunnustuksen tästä suoruudesta.

Louis-Philippe ylimalkaan, miten häntä muuten arvosteltaneenkin, on sinänsä ja inhimillisen hyvyyden kannalta, käyttääksemme entisen historian vanhentunutta kieltä, parhaita ruhtinaita, mitä milloinkaan on millään valtaistuimella ollut.

Mikä puhuu häntä vastaan? Tuo valtaistuin. Ottakaa Louis-Philippestä pois kuningas, niin jää ihminen. Ja hyvä ihminen. Joskus kerrassaan ihmeteltävän hyvä. Mitä hän tekikään usein, keskellä suurimpia huolia ja kamppailtuaan päivän koko mantereen diplomatiaa vastaan, illalla palatessaan yksityishuoneisiinsa ponnistuksista väsyneenä ja uneen uupumaisillaan? Otti vielä kasan asiakirjoja ja käytti yön tarkastaakseen tutkimusta henkeä koskevassa oikeusjutussa, ajatellen, että oli tosin suuri asia pitää puoliaan Eurooppaa vastaan, mutta vielä paljon suurempaa ihmisen pelastaminen pyövelin kynsistä. Hän väitteli tämmöisissä tapauksissa oikeusministeriensä kanssa ja sulki askel askelelta viranomaisilta tien giljotiinille. Kasoittain tällaisia asiakirjoja oli joskus hänen kirjoituspöydällään; hän tarkasti ne kaikki; ajatuskin kuolemaantuomitun pulaan jättämisestä oli hänelle kauhea.

Historiassa, missä hyvyys on harvinainen helmi, on meistä se, joka on ollut hyvä, melkein korkeampi kuin se, joka on ollut suuri.

Louis-Philippe oli tullut kuninkaaksi ilman väkivaltaa, ilman välitöntä toimintaa hänen puoleltaan, ainoastaan vallankumouksen peräsimen käännähdyksestä, jolla ilmeisesti ei laisinkaan tarkoitettu vallankumouksen perillesaattamista, mutta johon hänellä ei ollut mitään osaa. Hän oli syntyperäinen ruhtinas, mutta katsoi olevansa valittu kuningas. Hän ei ollut kuninkaaksi pyrkinyt; hänelle oli tarjottu kuninkuutta ja hän oli sen vastaanottanut, lujasti uskoen, että tarjous oli oikeudenmukainen ja sen vastaanottaminen velvollisuus. Siis haltuunotto hyvässä uskossa.

Vuoden 1830 hallitus joutui heti viettämään vaivalloista elämää. Eilen syntyneenä täytyi sen jo tänään taistella.

Se huomasi heti alussa kaikkialla epämääräisiä nytkähtelyjä heinäkuun rakennuksessa, joka oli niin äkisti ja hatarasti kyhätty kokoon.

Vastarinta syntyi jo seuraavana päivänä tai oli ehkä syntynyt jo päivää ennen.

Kuukausi kuukaudelta kasvoi vihamielisyys ja muuttui salaisesta julkiseksi.

Jokainen käännös synnyttää puolueen ja jokainen väärinkäsitys lahkokunnan; jokainen puolue pitää omaa tekstiänsä oikeana, jokainen lahkokunta luulee yksin olevansa oikeassa.

Kaikissa vallankumouksissa on niitä, jotka uivat vastavirtaan: vanhat puolueet. Vanhat puolueet, jotka ovat piintyneet perimykseen Jumalan armosta, ovat sitä mieltä, että koska kapinat ovat syntyneet kapinanteko-oikeudesta, on myöskin oikeus tehdä kapina vallankumouksia vastaan. Erehdys! Sillä vallankumouksissa ei kapinaa tee kansa, vaan kuningas. Vallankumous on kapinan suoranainen vastakohta. Jokainen vallankumous on säännöllistä kehitystä ja sisältää sellaisena oikeutuksensa, jota väärät vallankumoukset joskus tahraavat, mutta joka tahrattunakin jää olemaan ja verisenäkin elää edelleen. Vallankumoukset eivät synny satunnaisuudesta, vaan välttämättömyydestä. Vallankumous on paluuta teennäisestä oikeaan. Se on olemassa sen vuoksi, että sen täytyy.

Vanhat legitimistipuolueet hyökkäsivät kuitenkin vallankumouksen kimppuun kaikella sillä raivolla, joka johtuu väärästä käsityksestä.

Varsinaisten niinsanottujen poliittisten puolueiden ulkopuolella ilmeni toinen liike. Demokraattista kuohuntaa vastasi filosofinen. Parhaimmisto tunsi levottomuutta samoin kuin alhaiso.

Ajattelijat mietiskelivät maan heidän allaan, ts. kansan, vallankumouksellisten virtausten läpitunkemana, väristessä epämääräisissä kouristuskohtauksissa. Nämä ajattelijat pohtivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, rauhallisesti, mutta syvälti, kylmäverisinä miinankaivajina, jotka tyynesti uursivat kolojansa tulivuoren sisään, tämän kumeista tärähtelyistä ja esiin pelmahtavista tulenkielekkeistä häiriintymättä.

Nämä miehet jättivät poliittisten puolueitten pohdittavaksi kysymyksen oikeudesta ja käsittelivät sen sijaan kysymystä onnesta.

Ihmisen onnea he tahtoivat saada yhteiskunnalta.

He nostivat aineelliset kysymykset, maataloutta, käsiteollisuutta, kauppaa koskevat kysymykset melkein uskonnon arvoon. Nämä miehet, jotka ryhmittyivät erinimisiin yhtymiin, mutta joita kaikkia voi yhteisellä nimellä sanoa sosialisteiksi, koettivat porata tätä kalliovuorta saadakseen ihmisonnen elävän veden pulppuamaan siitä?

Mestauslavasta sotaan saakka kosketti heidän työnsä kaikkea. Miehen oikeuksiin, jotka Ranskan vallankumous oli julistanut, he lisäsivät naisen ja lapsen oikeudet.

Hyviä harrastuksia, pyhiä pyrkimyksiä!

Nämä opit, nämä teoriat, tämä vastarinta huolestutti Louis-Philippeä ja sai hänet joskus melkein luhistumaan kuninkaanaolon vaikeuksien alle.

Hän tunsi jalkainsa alla kamalaa halkeilua, mikä kuitenkaan ei ollut rikkiromahtamista, sillä Ranska oli enemmän Ranska kuin milloinkaan.

Synkkiä pilviä nousi näköpiiriin. Outo synkkyys levisi vähitellen ihmisten, olojen ja aatteiden ylle, synkkyys, joka johtui mielten katkeroitumisesta ja järjestelmistä. Kaikki, mitä oli kiiruhdettu tukehduttamaan, liikkui ja oli käymistilassa. Mielet värisivät tämän yhteiskuntatuskan alla kuin lehdet rajuilman lähestyessä. Sähköpitoisuus oli niin suuri, että joskus mikä tahansa heitti kipinöitä ympärilleen. Sitten palasi taas hämärän synkeys. Joskus antoi kumea ja kolea murina käsityksen siitä ukkosmäärästä, joka pilvissä piili.

Seikkoja, joista historia syntyy ja joista historia ei tiedä.

Huhtikuun lopulla oli kaikki pahentunut. Käymistila oli muuttunut kiehumiseksi. Siellä täällä oli sattunut pieniä, yksinäisiä mellakoita, pian kukistettuja, mutta yhä uudelleen puhkeavia — laajan, maanalaisen palon merkki. Jotakin kauheaa oli tekeillä. Mahdollisen vallankumouksen vielä epäselvät ja häälyvät piirteet alkoivat häämöttää. Ranska katsoi Pariisiin; Pariisi katsoi Saint-Antoinen esikaupunkiin.

Saint-Antoinen esikaupunki, salaisesti kiihotettuna, alkoi kiehua.

Charonne-kadun kapakat olivat samalla vakavia ja myrskyisiä. Niissä puhuttiin peittelemättä hallituksen kukistamisesta. Niissä oli sisähuoneita, joissa työmiehiltä otettiin vala, että he saapuisivat kadulle ensimmäisestä hälytyksestä ja »taistelisivat vihollisten lukumäärää laskematta». Joskus mentiin toiseen kerrokseen, suljettuun huoneeseen, jossa suoritettiin miltei vapaamuurarimaisia menoja.

Kokouksia pidettiin joskus määräaikoina. Muutamissa ei koskaan ollut koolla enempää kuin kahdeksan tai kymmenen henkeä, aina samat. Toisiin sai tulla kuka tahansa, ja sali oli niin täynnä, että täytyi seistä. Samoin kuin vallankumouksen aikana oli näissä kapakoissa isänmaallisia naisia, jotka syleilivät uusia tulokkaita.

Toisia kuvaavia ilmiöitä sattui.

Eräs mies tuli kapakkaan, joi ja sanoi mennessään: »Isäntä, mitä olen velkaa, maksaa vallankumous.»

Puuha sai vähitellen tavattoman julkisen luonteen. Eräs vaimo, joka lakaisi ovensa edustaa, sanoi toiselle: »Nyt on kauan ahkerasti tehty patruunia.» Avoimella kadulla luettiin julistuksia departementtien kansalliskaarteille.

Sattui salaperäisiä tapahtumia.

Iltahämärässä tapasi eräs työmies kanavan lähellä »hyvin pukeutuneen miehen», joka sanoi hänelle:

»Minne menet, kansalainen?»

»Herra», vastasi työmies, »minulla ei ole kunniaa tuntea teitä.»

Herrasmies jatkoi:

»Älä pelkää. Minä olen komitean asiamies. Sinua epäillään, ettet ole ihan luotettava. Tiedäthän, että jos paljastat jotakin, sinua pidetään silmällä.»

Sitten hän antoi työmiehelle kättä ja poistui sanoen:

»Me näemme toisemme