Kurjat – osa 5

By Victor Hugo

Opiskelijamellakat ovat vallanneet Pariisin, ja Marius on joutunut mellakoissa ongelmiin. Valjean päättää pelastaa pojan – oman henkensä uhalla. Samalla Valjean kohtaa kuitenkin myös poliisitarkastaja Javertin, joka on jahdannut häntä jo vuosia...Victor Hugon "Kurjat" on yksi merkittävimpiä eurooppalaisia romaaneja. Sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Ranskaan ja siinä seurataan traagisia ihmiskohtaloita, jotka kietoutuvat yhteen. Teoksesta on tehty useita sovituksia, joista viimeisimpien joukkoon kuuluu vuoden 2012 Oscar-palkittu musikaalielokuva Les Misérables.Tämä on tarinan päätösosa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 5, 2020
• ISBN: 9788726315189

Victor Hugo

Victor Hugo (1802-1885) is one of the most well-regarded French writers of the nineteenth century. He was a poet, novelist and dramatist, and he is best remembered in English as the author of Notre-Dame de Paris (The Hunchback of Notre-Dame) (1831) and Les Misérables (1862). Hugo was born in Besançon, and became a pivotal figure of the Romantic movement in France, involved in both literature and politics. He founded the literary magazine Conservateur Littéraire in 1819, aged just seventeen, and turned his hand to writing political verse and drama after the accession to the throne of Louis-Philippe in 1830. His literary output was curtailed following the death of his daughter in 1843, but he began a new novel as an outlet for his grief. Completed many years later, this novel became Hugo's most notable work, Les Misérables.

Book preview

www.egmont.com

Sota neljän seinämän sisällä

Mitä hornassa tehtäisiin, ellei juteltaisi?

K apinalliset olivat Enjolras’n johdolla, sillä Marius ei enää huomannut mitään, käyttäneet yötä hyväkseen. Barrikaadia oli korjattu ja vahvistettu. Se oli tehty kahta jalkaa korkeammaksi. Rautakanget, joita oli pistetty kivien väliin, muistuttivat ojennettuja keihäitä. Kaikkinainen romu, jota oli haalittu joka taholta ja kaadettu kasaan, teki ulkopuoliset esteet vielä sotkuisemmiksi. Varustus oli taitavasti muutettu muuriksi sisä- ja röykkiöksi ulkopuolelta.

Katukivistä muodostetut portaat, joita myöten kiivettiin barrikaadin harjalle niin kuin linnan muurille, oli niin ikään korjattu.

Oli pantu kuntoon myöskin barrikaadin sisusta, alakerran sali tyhjennetty, keittiöstä laadittu kenttäsairaala, suoritettu loppuun haavoittuneiden sitominen, koottu maahan ja pöydälle jäänyt ruuti, valettu kuulia, tehty patruunia, valmistettu sidenöhtää, jaeltu kaatuneiden aseet, siivottu vallituksen sisusta ja kannettu pois ruumiit.

Kuolleet pantiin yhteen kasaan Mendétour-kadulle, jonka isäntiä edelleen oltiin. Katu oli vielä kauan punaisena sillä kohtaa. Kaatuneiden joukossa oli neljä maaseudun kansalliskaartilaista. Enjolras otatti talteen heidän univormunsa.

Enjolras oli neuvonut nukahtamaan kaksi tuntia. Enjolras’n neuvo oli käsky. Siitä huolimatta oli vain kolme tai neljä sitä noudattanut. Feuilly käytti nämä kaksi tuntia uurtaakseen vastapäätä olevaan seinään seuraavat sanat: ’Eläköön kansat!’

Talon kolme naista oli käyttänyt yöllistä levähdyslupaa kokonaan kadotakseen, mikä kapinoitsijoista tuntui vapauttavalta. Naisten oli varmaankin onnistunut päästä johonkin naapuritaloon.

Useimmat haavoittuneet saattoivat ja tahtoivat vielä taistella. Patjoista ja oljista sommitellulla vuoteella sairaalaksi muutetussa keittiössä makasi viisi pahoin haavoittunutta, niistä kaksi kunnalliskaartilaista. Näiden haavat sidottiin ensiksi.

Alakerran salissa ei ollut enää muita kuin Mabeuf mustan vaippansa alla ja pylvääseen sidottu Javert.

»Tämä on vainajien sali», sanoi Enjolras.

Omnibussin vetoaisa, jonka yläpään luodit olivat katkaisseet, oli yhä pystyssä, joten siihen voitiin kiinnittää lippu.

Enjolras, jolla oli se päällikön ominaisuus, että aina teki, mitä sanoi, kiinnitti tähän tankoon kaatuneen vanhuksen läpiammutun ja verisen nutun.

Minkäänlaista aitaa ei ollut enää mahdollista saada aikaan. Ei ollut leipää eikä lihaa. Barrikaadin viisikymmentä miestä oli niiden kuudentoista tunnin kuluessa, jotka he olivat täällä olleet, pian tehnyt lopun kapakan pienistä ruokavaroista. Määrätyn ajan kuluttua joutuu jokainen barrikaadi, joka ei antaudu, ehdottomasti samaan tilaan. Täytyy alistua nälkään. Elettiin juuri ensimmäisiä tunteja tätä spartalaisia muistuttavaa kesäkuun 6. päivää, jolloin Saint-Merryn barrikaadin päällikkö Jeanne, kun kapinalliset kertyivät hänen ympärilleen vaatien jotakin syömistä, vastasi heille:

»Minkä vuoksi? Kello on kolme. Kello neljä me olemme kuolleet.»

Kun ei ollut mitään syötävää, kielsi Enjolras myöskin juomisen. Viinin hän kielsi kokonaan, ja viinaa hän jakeli pieniä annoksia.

Kellarista oli löydetty viisitoista täyttä huolellisesti suljettua pulloa. Enjolras ja Combeferre tutkivat ne. Kun Combeferre tuli ylös kellarista, sanoi hän:

»Ne ovat ukko Hucheloup’n vanhaa varastoa siltä ajalta, kun hän oli maustekauppias.»

»Ne mahtavat sitten olla väärentämätöntä tavaraa», huomautti Bossuet. »Onpa onni, että Grantaire nukkuu. Jos hän olisi jalkeilla, kävisi pullojen pelastaminen vaikeaksi.»

Kaikesta murinasta huolimatta kielsi Enjolras koskemasta näihin viiteentoista pulloon, ja jotta ne pidettäisiin rauhoitettuina, käski hän asettaa ne sen pöydän alle, minkä päällä isä Mabeuf makasi.

Noin kello kaksi aamulla toimitettiin luku. Heitä oli vielä seitsemänneljättä.

Päivä alkoi sarastaa. Oli sammutettu soihtu, joka jälleen oli sijoitettu vanhalle paikalleen. Barrikaadin sisusta oli vielä pimeänä ja muistutti synkeässä aamuhämärässä hylätyn laivan kantta. Taistelijat kulkivat siinä edestakaisin kuin mustat haamut. Tämän kaamean pimeydenpesän yllä alkoivat äänettömien talojen kerrokset häämöttää lyijynharmaassa värivivahteessa, mutta ylinnä alkoivat savutorvet valjeta. Taivaalla oli se kaunis epämääräinen väri, josta ei osaa sanoa, onko se valkoinen vai sininen. Lennähti jokin lintu viserrellen onneansa. Barrikaadin taustassa olevan korkean talon katolla näkyi rusottavaa heijastusta. Kolmannen kerroksen luukussa leikki aamutuuli harmailla hiussuortuvilla kuolleen miehen päässä.

»Hyvä, että sammutettiin soihtu», sanoi Courfeyrac Feuillylle. »Tuulessa lepattava liekki häiritsi minua. Näytti kuin se olisi ollut peloissaan. Soihtujen valo muistuttaa pelkurien viisautta; se antaa huonoa valaisua, se kun vapisee.»

Sarastus elvyttää mieliä samoin kuin lintuja. Kaikki alkoivat jutella.

Kun Joly näki erään kissan hiipivän räystäällä, antoi se hänelle aihetta filosofiseen mietelmään.

»Mitä on kissa?» sanoi hän. »Se on oikaisu. Kun hyvä Jumala oli luonut rotan, sanoi hän: ’kas, tuossa tein tuhmuuden!’ Ja sen jälkeen hän loi kissan. Kissa on rotassa tapahtuneen painovirheen oikaisu. Rotta ja kissa yhdessä ovat luomistyön korjattu korehtuuri.»

Enjolras oli lähtenyt tiedustelulle; hän oli mennyt Mondétourkadun kautta hiipien pitkin talojen seinävieriä.

Kapinalliset olivat, se täytyy sanoa, toiveikkaita. Se tapa, millä he olivat torjuneet yöllisen hyökkäyksen, saattoi heidät ennakolta melkein halveksimaan aamulla odotettavaa uutta rynnäkköä. He odottivat sitä ja nauroivat sille. He eivät epäilleet menestystänsä enempää kuin asiansa oikeuttakaan. Sitä paitsi he saisivat varmaan apua. He luottivat siihen. Sillä voitonluottamuksella, joka on osa ranskalaisen sotilaan voimaa, jakoivat he alkavan päivän kolmeen osaan: kello kuusi aamulla tulisi se rykmentti, »jota oli muokattu», kääntämään selkänsä; puolenpäivän aikaan olisi koko Pariisi kapinassa; auringonlaskun aikaan olisi täysi vallankumous.

Yhä soi Saint-Merryn hätäkello, joka eilisillasta alkaen ei ollut vaiennut hetkeksikään, todistus, että toinen barrikaadi, se suuri, missä Jeanne oli päällikkönä, vielä kesti.

Kaikkia näitä toiveita kertoiltiin iloisesti ryhmästä toiseen.

Enjolras ilmestyi jälleen. Hän palasi kaamealta tiedustelultaan ympäristön pimeydessä. Hän kuunteli hetken tätä iloa, sitten hän ilmoitti.

»Pariisin koko armeija on liikkeellä. Kolmas osa tätä armeijaa rynnistää koko voimallaan tätä barrikaadia vastaan. Sen lisäksi tulee kansalliskaarti. Minä tunsin viidennen linjarykmentin shakoot ja kuudennen legioonan komppanialiput. Teidän kimppuunne hyökätään tunnin kuluttua. Mitä kansaan tulee, oli se kyllä eilen kuohuksissa, mutta tänä aamuna se ei hievahda paikaltaan. Siis ei mitään odottamista, ei mitään toivomista, yhtä vähän minkään esikaupungin kuin minkään rykmentin suhteen. Teidät on jätetty yksiksenne.»

Nämä sanat tekivät jutteleviin ryhmiin saman vaikutuksen kuin ukkossateen ensimmäiset pisarat mehiläisparveen. Kaikki vaikenivat. Vallitsi hetken sellainen äänettömyys, jossa miltei kuuli kuoleman siipien suhinan.

Tämä hetki oli kuitenkin lyhyt.

Eräs ääni pimeimmästä ryhmästä huusi Enjolras’lle:

»Olkoonpa niinkin! Tehkäämme barrikaadi kaksikymmentä jalkaa korkeaksi ja jääkäämme kaikki tänne! Kansalaiset, jääkööt ruumiimme tänne vastalauseeksi! Näyttäkäämme, että joskin kansa jättää tasavaltalaiset, niin tasavaltalaiset eivät kuitenkaan jätä kansaa!»

Nämä sanat haihduttivat kaikkien mielestä omasta persoonasta huolehtimisen raskauttavan pilven.

Ei koskaan saatu tietää sen miehen nimeä, joka näin oli puhunut; se oli joku tuntematon mekkomies, joku tuntematon, joku unohdettu, joku sen hetken sankari, tuo suuri nimetön, joka aina on ihmiskriiseissä ja yhteiskunnallisissa luomisprosesseissa mukana ja joka määrähetkellä ylivoimaisella tavalla lausuu ratkaisevan sanan taas kadotakseen pimeyteen, silmänräpäyksen ajan salamanleimauksena edustettuaan kansaa ja Jumalaa.

Tämä järkähtämätön päätös oli ilmassa 6. kesäkuuta 1832 siinä määrin, että melkein samalla hetkellä Saint-Merryn barrikaadin kapinalliset nostivat seuraavan huudon, joka on tullut historialliseksi ja merkitty oikeudenpöytäkirjoihin:

»Tultakoon meille apuun tai ei, se on yhdentekevää! Kaatukaamme tässä viimeiseen mieheen!»

Kuten näkyy, olivat molemmat barrikaadit, vaikka aineellisesti toisistaan erillään, kuitenkin yhteydessä keskenään.

Viisi vähemmän, yksi enemmän.

Kun tuntematon, joka esitti ruumiiden vastalausetta, oli puhunut ja tuonut ilmi yleisen tunteen, kuului kaikkien suusta oudon tyytyväinen, mutta samalla kamala huuto, kaamea merkitykseltään, mutta riemuitseva sävyltään:

»Eläköön kuolema! Jääkäämme tänne kaikki!»

»Minkä vuoksi kaikki?» kysyi Enjolras.

»Kaikki! Kaikki!»

Enjolras huomautti:

»Asema on hyvä, barrikaadi on erinomainen. Kolmekymmentä miestä riittää. Minkä vuoksi silloin uhrata neljääkymmentä?»

He vastasivat:

»Sen vuoksi, ettei kukaan haluaisi lähteä pois.»

»Kansalaiset», huusi Enjolras, ja hänen äänessään oli melkein suuttumuksen väreilyä, »tasavallalla ei ole varaa tuhlata miehiä tarpeettomasti. Turhan kunnian tavoittaminen on tuhlausta. Jos jonkun velvollisuus on lähteä täältä, on se velvollisuus täytettävä niin kuin velvollisuus ainakin.»

Enjolras’lla, periaatteiden miehellä, oli valtiollisten uskonveljiensä suhteen senlaatuinen kaikkivaltius, joka johtuu absoluuttisesta. Mutta niin suuri kuin tämä valtius olikin, napistiin nyt.

Mutta päällikkönä sormenpäihin saakka pysyi Enjolras vaatimuksessaan nurinasta huolimatta. Hän jatkoi ylpeällä äänellä:

»Jotka pelkäävät, että kolmekymmentä ei ole riittävä määrä, sanokoot sen!»

Nurina suureni.

»Muuten», huomautti eräs ääni joukosta, »ei täältä ole helppo lähteä. Barrikaadi on saarrettu.»

»Ei ole Hallien suunnalla», vastasi Enjolras. »Mondétour-katu on vapaa, ja Prêcheurs-kadun kautta voi päästä Innocent-aukiolle.»

»Ja siellä joutuu varmasti kiinni», huomautti toinen ääni joukosta. »Siellä tapaa jonkun sotilas-tai kansalliskaartin vartion. Niin pian kuin nähdään mekkomies, kysytään: ’Mistä sinä tulet? Barrikaadiltako?’ Ja katsottaisiin käsiin ja sanottaisiin: ’Sinä haiset ruudilta.’ Ja ammuttaisiin siihen paikkaan.»

Mitään vastaamatta kosketti Enjolras Combeferren olkapäätä, ja molemmat menivät alakerran saliin.

Hetken kuluttua he tulivat taas ulos. Enjolras’lla oli käsissään ne neljä univormua, jotka hän oli otattanut talteen. Combeferre tuli hänen perässään kantaen remeleitä ja shakoita.

»Tässä univormussa voi sekaantua joukkoon ja päästä menemään», sanoi Enjolras. »Tässä on univormut ainakin neljälle.»

Näin sanoen hän heitti univormut maahan.

Stoalaiset kuulijat eivät horjuneet. Combeferre otti nyt sananvuoron.

»Kuulkaa», sanoi hän, »täytyy olla sääliäkin. Tiedättekö, mistä nyt on kysymys? Nyt on kysymys vaimoista. Onko vaimoja? Onko lapsia? Onko äitejä, jotka jalallaan heiluttavat kehtoa, toisia pienokaisia vielä ympärillä? Kenellä on, nostakoon kätensä! Te tahdotte antaa tappaa itsenne, niin tahdon minäkin, joka nyt teille puhun, mutta minä en tahdo nähdä käsiään väänteleviä naishaamuja ympärilläni. Sellaiset itsemurhat, joita täällä tulee tapahtumaan, ovat yleviä, mutta niin pian kuin se koskee myöskin teidän lähimpiänne, on itsemurha murhaa. Muistakaa pieniä palleroisia ja vanhusten harmaita hiuksia! Kuulkaa nyt! Enjolras kertoi minulle nähneensä äsken Cygne-kadun nurkassa valoa eräässä ikkunassa, talikynttilän köyhässä viidennen kerroksen ikkunassa ja ruudulla varjon vanhan vaimon vapisevasta päästä; hän näytti istuneen siinä odottamassa koko yön. Se oli kenties teistä jonkun äiti. No niin, lähteköön hän täältä ja rientäköön sanomaan odottavalle: ’Tässä minä olen, äiti!’ Hän voi olla varma siitä, että työ täällä tulee yhtä hyvin suoritetuksi. Joka on työllään vastuussa omaistensa huollosta, ei ole oikeutettu uhrautumaan. Se olisi karkaamista perheestään. Minä tiedän kyllä, että täältä lähtemiseen vaaditaan rohkeutta; se on vaikeaa, mutta mitä vaikeampaa on, sitä ansiokkaampaa. Ystäväni! Tämän päivän jälkeen tulee toinen; silloin ei teitä ole olemassa, mutta perheenne on. Ja mitkä kärsimykset niitä odottavat! Minä toistan vielä, tässä on kysymys vaimoista, äideistä, turvattomista sisarista, pienistä lapsista. Teistä itsestänne ei kukaan puhu. Me tiedämme varsin hyvin, mitä te kaikki olette. Tiedämme, että te kaikki olette urhoollisia. Tiedämme, että kaikki pidätte ilona ja kunniana saada antaa henkenne suuren asiamme hyväksi. Tiedämme teidän olevan valioväkeä kuolemaan hyödyllisen ja ihanan kuoleman ja ettei kukaan teistä tahdo siitä voitonosuudestaan luopua. Olkoon, mutta te ette ole yksin maailmassa. On toisia olentoja, joita teidän täytyy ajatella. Te ette saa olla itsekkäitä.»

Kaikki painoivat päänsä alas synkän näköisinä.

Kummallista ristiriitaa ihmissydämessä sen ylevimpinä hetkinä! Combeferre, joka näin puhui, ei ollut orpo. Hän muisti toisten äitejä, mutta unohti omansa. Hän aikoi antaa tappaa itsensä. Hän oli siis »itsekäs».

Marius oli kuin unissakävijä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli kuolla eikä hän siitä ajatuksesta luopunut. Mutta nyt hän tuli ajatelleeksi, ettei ollut kiellettyä pelastaa toista, vaikka itse menee kuolemaan.

Hän korotti sen vuoksi äänensä ja sanoi:

»Enjolras ja Combeferre ovat oikeassa; ei tarpeettomia uhreja! Minä kannatan heitä, ja teidän on pidettävä kiirettä. Combeferre on sanonut teille ratkaisevia sanoja. Teidän joukossanne on sellaisia, joilla on perhe, äiti, sisko, vaimo, lapsi. Ne astukoot ulos rivistä!»

Ei kukaan liikahtanut.

»Ulos rivistä naineet miehet ja ne, jotka ovat perheittensä tukena!» toisti Marius.

Hänen arvonsa oli suuri. Enjolras oli tosin barrikaadin päällikkö, mutta Marius sen pelastaja.

»Minä käsken!» huusi Enjolras.

»Ja minä pyydän», sanoi Marius.

Heltyneinä Combeferren sanoista, horjuvina Enjolras’n käskystä, liikuttuneina Mariuksen pyynnöstä, alkoivat nämä sankarilliset miehet osoitella toisiansa.

»Se on totta», sanoi eräs nuori mies vanhemmalle, »sinä olet perheenisä. Lähde sinä.»

»En, sinun pikemminkin on lähdettävä, sillä sinun on pidettävä huoli kahdesta sisarestasi.»

Syntyi ennenkuulumaton kilpailu siitä, ettei ajettaisi pois haudan portilta.

»Rientäkää!» sanoi Courfeyrac. »Neljännestunnin kuluttua on myöhäistä.»

»Kansalaiset», sanoi Enjolras, »täällä on tasavalta, ja täällä vallitsee yleinen äänioikeus. Määrätkää itse ne, joiden on lähdettävä.»

Toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua oli viisi miestä yksimielisesti valittu, ja nämä astuivat ulos rivistä.

»Heitä on viisi», huudahti Marius.

Oli vain neljä univormua.

»No niin», huomauttivat nuo viisi, »yhden meistä on siis jäätävä tänne.»

Ja nyt syntyi jalo kiista siitä, että kukin heistä keksisi syitä, minkä vuoksi toisten oli mentävä ja hänen jäätävä.

»Sinulla on vaimo, joka rakastaa sinua.»

»Sinulla on vanha äitisi.»

»Sinulla ei ole isää eikä äitiä enää, miten sinun kolmen pienen veljesi käy?»

»Sinä olet viiden lapsen isä.»

»Sinulla on oikeus elää, sinä olet vasta seitsemäntoista vanha, sinun on liian aikaista kuolla.»

Nämä suuret vallankumousbarrikaadit olivat sankaruuden kokouspaikkoja. Uskomaton oli siellä ihan luontevaa. Nämä miehet eivät kummastelleet toisiansa.

»Rientäkää!» toisti Courfeyrac.

Eri ryhmistä huudettiin Mariukselle:

»Määrätkää te, kenen on jäätävä.»

»Niin», sanoivat nuo viisi. »Valitkaa te, me tottelemme.»

Marius ei ollut luullut enää saattavansa tuntea mitään mielenliikutusta, mutta ajatellessaan, että hänen piti valita mies kuolemaan, syöksyi veri hänen sydämeensä. Hän olisi kalvennut, jos olisi voinut tulla kalpeammaksi kuin oli.

Hän astui noiden viiden luo, jotka hymyilivät hänelle ja huusivat silmät säteillen sitä tulta, joka muinaisuuden historiassa nähdään leimuavan Termopylain yllä:

»Valitkaa minut, minut, minut!»

Marius laski heitä kuin horroksissa; heitä oli viisi; siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Sitten loi hän katseensa neljään univormuun.

Tällä hetkellä putosi viides univormu kuin taivaasta noiden neljän muun päälle.

Viides mies oli pelastettu.

Marius katsahti ylös ja tunsi herra Faucheleventin.

Jean Valjean oli äsken saapunut barrikaadiin.

Joko hankkimiensa tietojen nojalla tai vaistosta tai sattumalta tuli hän sinne Mondétour-kadun kautta. Univormunsa nojalla hän oli helposti päässyt kulkemaan.

Kapinallisten Mondétour-kadulle asettama vartio ei ollut saanut käskyä nostaa hälytystä yhden ainoan kansalliskaartilaisen vuoksi. Se oli antanut hänen tulla kadulle ajatellen: ’Se on luultavasti joku apuunmenijä, ja pahimmassa tapauksessa joutuu hän vangiksi.’ Hetki oli liian vakava, että vartio olisi voinut poistua paikaltaan.

Sillä hetkellä, kun Jean Valjean astui vallituksen sisään, ei kukaan ollut häntä huomannut, kun kaikkien katseet olivat kiintyneet viiteen valittuun ja neljään univormuun.