Maaton mies

By Heikki Lounaja

Mies kaipaa sotien jälkeen uittotöihin. Vapaana miehenä on aika tehdä päänsisäistä tilintekoa sodasta ja isänmaallisuudesta. Toisaalla nuori poika, Matti Komu nimeltään, kasvaa köyhässä perheessä ja osoittaa taipumuksia maanviljelyyn. Hän ei kuitenkaan pääse ikinä maanviljelijäksi – kun sota syttyy, Matti ole sodan voittajia.Hoikka-Roope puolestaan on erikoinen mies – oikea luonnonfilosofi. Roope on hänkin kuitenkin vain ihminen, joka kokee kostonhimoa. Älykkyyttä kuitenkin on saada tunteet ja ajatukset selkenemään."Maaton mies" on Heikki Lounajan novellikokoelma vuodelta 1952.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726694192

Book preview

Tekijä.

Erään miehen paluu

Mies palaili sodista, kaukaa, vierailta mailta ja maisemilta, keppiinsä nojaillen ja vaivalloisesti onnuskellen. Jollakin vaaran nuppulalla hän pysähteli, pani tupakaksi ja antoi katseensa kaartaa pitkin taivaan rantaa. Mikä loputon selkonen! Olipa sittenkin tällä maapallosella jossakin vielä elintilaa, elintilaa ja olintilaa, vaikka siellä sodissa muuan viisas oli väittänytkin toisin ja kertonut taisteltavan juuri tämän syyn vuoksi, elintilasta. Elintilaa oli, täällä oli!

Mies tupakoi ja mietti.

Jossakin tuolla kairalla peninkulmaisen kantamissa löytyisi muuan puronpätkä ja uitettavia puita, oli työnjohtaja kylillä puhunut. Siellä oli jo joukko miehiä koossa ja uitto alkaisi pian. Joukkoon kyllä mahtuisi, ja sopisi yrittää taas. Niinpä niin …

Äkkiä hänen silmänsä ottivat kaukaa erottuvalle suoaavan selälle, joka läikähteli epäilyttävän tummajuovaisena — sosetta ja vettä, tätähän hän oli pelännytkin, tulva siellä jo oli katkaisemassa hänen tietään. Ehtisikö hän sittenkään ajoissa? Epäilys oli iskeytynyt hänen mieleensä jo aamusta, kun hanki alkoi jalan alla myötäillä, ja nyt tämä näkymä tältä vaaralta oli sitä vain vahvistamassa. Yö oli käsissä, ja uittokämpälle oli vielä peninkulmainen taival, tuo tulviva purojuotti ja suoaapa välissä … Hän naurahti, kun huomasi kironneensa ääneen. Vaikka muuten, välipä tuolla, totuttu ja vanha tapa. Eikä täällä nykyisessä olintilassa ollut arvostelijata eikä kuulijata, oli väljyyttä puhua, kirotakin taas pitkästä aikaa. Hän hengähti syvään ja imi kuin uutta elinvoimaa jokaisesta henkäyksestään ja askeleestaan.

Ja laskeutuessaan siinä vaaran rinnettä alas juohtui hänen mieleensä taas ne tohtorin sanat sieltä sotasairaalasta, — mukava ukkeli se tohtori, puheli kuin vertaiselleen.

— Jaa, se korpraali Karppinenkin jättää meidät nyt lopullisesti. Minne matka vie?

— Eipä tiedä matkamies, oli hän, Karppinen, vastannut. — Uittoakin voisi jossakin olla …

Ja hän oli merkitsevästi viitannut ulos pihamaalle, jossa jo räystäät tipahtelivat ja purot pulahtelivat. — Eikö tohtori näe, alkaakin olla pian kiire …

— Jaa, Karppinenhan olikin metsämiehiä ja uittomiehiä. Sinnehän sitä pitää mennä minne veri vetää. On tässä tainnut ollakin pitkä rokuliaika Karppisellakin, nämä sotavuodet ja sairaalassa makuut.

— Joo, luppoa kerrakseen, neljän vuoden luppoaika.

Vuorokauden junamatka, päivän matka keikkuvan kuorma-auton lavalla ja öinen jalkapatikka Navevaaran kämpille, jossa hän oli päivän lepäillyt ja lähtenyt taas öitä myöten pitkin hankikovia. Ja kiirettä oli olevinaan, sillä muistihan hän nämä kevätvesien juoksut näillä selkosilla.

Hän yritti kiristää vauhtiaan, hankikin kun siellä vaaran alla rämereunuksilla oli jotakuinkin kantavaa. Reppu heittelehti olkapäillä, ja sen suusta pisti näkyviin jätkän instrumentit, kirves, vuolurauta ja saha lavineen, ne hän oli korjannut mukaansa Navevaaralta, siellä poiketessaan. Kumman autiona ja rapautuvana siellä oli kyhjöttänyt Navevaaran kämppä, tuo sama kämppä, joka vielä muutamia vuosia sitten oli kuin maailman keskus ja kiehui sadoista savottamiehistä. Minkä oudon kuvajaisen se oli silmälle tarjonnutkaan kevätyön valjussa valokähmässä! Ihan oli kammottanut ja pitkään hiiviskelyttänyt sen ympäristössä ennen kuin tohti sisään. Mutta eihän se ihan autio ollutkaan: hiiriperhe siellä juuri taivalsi siltaselkosen poikki ja piti omaa vikinäänsä. Lattialla oljenkorsia, tyhjiä tupakkalaatikoita ja muuta kamaa, pöydällä muki, ruostunut säilykepurkin resu ja mustuneet miehen alushousut … Eivätkö ne olleetkin »Lukkarin» housut? — tämä oli ne heittänyt siihen vaatteita vaihtaessaan ja sivistyessään, kuten hän itse sanoi, suurta sotaseikkailua varten.

Ja hän oli siinä yönkähmässä kierrellyt ja katsellut tuttuja paikkoja mieli oudossa hurmiossa. Sieltä tylsänpään ritsin alta oli hän vetänyt esille sinne sotiin lähtiessään jättämänsä käärön, parkkausmekon sisään käärimänsä työkalut. Varovin liikkein oli hän aukaissut tuon homeelle ja ummehtuneelle haiskahtavan käärön ja kironnut hartaana, kun oli huomannut teräksen ottaneen vahvasti ruostetta. Ja tulitikun valossa hän oli nähnyt, että siellä ritsin alla oli monta muutakin kääröä ja myttyä.

Tämän jälkeen hän oli pannut tupakaksi ja istunut siinä ritsin reunalla pitkään yöhön, ja hänestä oli tuntunut kuin olisi tämän kaiken jättänyt vasta eilen …

Oli oltu juuri pokalla, ja Lukkari oli näppäillyt haitariaan. Iltamyöhä oli, ja vasta hetki tuonnempana oli palailtu sieltä pöllien maailmasta. Leijonalehdet olivat läiskyneet ja nikkeli kilahdellut nylkypenkillä, mutta pöytä oli kaapaistu sievästi pois, kun se sana tuotiin … Outoja oli tapahtunut: ihmiskunta oli käynyt vihaiseksi ja päättänyt tapella! Ja oudompaa oli tapahtumassa: heidätkin, maanhiljaiset ja siivot, vietäisiin sotiin ja seikkailuihin …!

Heitä jännitti. Uudet ja oudot tapahtumat olivat odottamassa jossakin … Ja he olivat ajaneet partansa niin hyvin kuin olivat taitaneet, mutta eikö joku tohelo leikannutkin haavan suupieleensä. — Verta, jo nyt!

Ja he olivat käärineet kirveet ja kilunsa myttyihin, varustaneet ne nimillään ja laskeneet sitten »vainaat» kämpän ritsin alle juhlallisin menoin. Kaaleppi oli puhunut ja Lukkari mörissyt messuaan, ja he olivat seisoneet keskilattialla lakit kourissa ja olleet vakaita poikia Lukkarin lasketellessa hospotiat ja tukkilaisen kauniin messun. Ja sitten oli tehty vihainen asento.

Rinta pullistui, heitä tarvitsi isäinmaa!

Ja sitten he olivat edenneet pitkässä jonossa, Kaaleppi, Köhisijä-Kalle ja Kervinen, Koputtaja-Kaikkonen, Hilu, Nätti-Otto ja muut pitkin hämyistä polkua hämyisessä yössä kohti maisemia, missä heitä oli odottamassa se luvattu seikkailu.

Mutta kun se oli kohdalla, ei se enää pitkään uutuudellaan viehättänyt. Jo ensimmäisessä seikkailussa makasi Kaaleppi maassa ja teki lähtöä hupaisasta elämästään. Revontulet repeilivät taivaan kumussa ja tähdet tuikkivat, ja yhä uudestaan he olivat seisoneet kuoleman edessä. Heidän päittensä yli oli ujeltanut outo ammus, outo kuolema, ja jossain pimeässä oli koputtanut toinen kuolema, loputtoman pitkä kookoon sarja. Se oli vingahtanut jängille kuin taivaisen piiskan sivallus. Ja se niitti …

Pian köhisi Köhisijäkin jossakin tuntemattomassa paikassa ja seurassa, arvaamattoman pian olivat poissa myöskin Kervinen ja Navevaaran iloinen Lukkari. Koputti yhtenään, kuolema koputti … Navevaarassa oli ollut suuresti rauhallisempaa.

Ja he etenivät ja vetääntyivät, kiemurtelivat kuin valtaisa käärme eteen ja taakse päin, vasemmalle ja oikealle, rämpivät soita ja kapusivat kankaita ja työnsivät edellään rajaa, joka venyi heidän edessään kuin kuminauha. Ja yhä uudestaan seisoivat he lakitta päin taivaan tähtien ja roihujen alla ja tekivät kunniaa vainajalle, sodan sankarille, tutulle miehelle. Ja koska he tekivät kunniaa sodan sankarille, tekivät he sitä myöskin itselleen sodalle, jota eivät käsittäneetkään. Heitä hirvitti: miksi kaikki tämä? Miksi käännettiin maa ja pirstottiin puut ja myllerrettiin kaikki ylösalaisin? Miksi tapettiin kallis elämä? Miksi kuolivat nuo iloiset miesvekkulit …?

Missä oli raja, tasavallan raja ja taivaan raja? Venyisikö se heidän edellään iättömiin?

Ja täällä oltiin nyt, Nestori Karppinen, korpraali ja muinainen metsätyömies. Täällä oltiin taas … Oli oltu sodissa. Oli opetettu sotimaan ja tappamaan, sillä oli sanottu siitä riippuvan hänen ja hänen kotinsa ja hänen kansansa kohtalo. Ja olihan sodittukin! Mutta ensimmäisen kerran oli hän laukaissut kiväärinsä kohti päälle vyöryvää vihollismassaa suljetuin silmin ja hammasta purren, sillä hänestä oli outoa tappaa elävä ihminen, joka oli lämmintä lihaa ja sykkivää verta ja jossa eli samanlainen ajatteleva henki kuin hänessäkin. Mutta jo toisessa taistelussaan ei hän ollut enää silmiään sulkenut, sillä hän oli oppinut, että niitä oli kohtalokasta sulkea … Hän oli oppinut sotatyön ja hän oli oppinut sen hyvin. Hänetkin oli temmannut mukaansa tuo joukkosuggestio; oli olemassa vain yksi tarkoitus ja päämäärä nykyisellä ihmispolvella: taistelu, tappaminen olemisen puolesta. Taisteltiin elintilasta, sanottiin. Maa-planeetta oli käynyt ahtaaksi, täytyi harventaa aika monta … Etsiessään joskus turvaa kuoleman sateelta kranaatin iskemästä kuopasta oli hän yltynyt mielipuoliseen nauruun, hän oli nauranut vesissä silmin, pitkään, hysteerisesti, hullun naurua: elintilako ahdas …? Ainakin siellä kotopuolessa oli elintilaa ja olintilaa, väljyyttä, siellä sai päivänkin kahlailla ennen kuin löysi elävän olennon, mikäli löysi ollenkaan. Ja näyttipä tuota väljyyttä riittävän täälläkin. Elintila ahdas …!

Mutta hän oli sotinut edelleen, ja vuodet olivat vierineet. Aikanaan oli sitten hänkin saanut olkaimelleen ommella korpraalin valkoisen natsan, ja mitalikin oli pistetty rintaan hyvin suoritetusta työstä. Ja sitten eräänä päivänä oli sota sodittu.

Sota oli sodittu, sanottiin, ja hän oli tehnyt tehtävänsä ja sai palailla korpeensa. Hän oli hetken ymmällä. Saatuaan sotasairaalasta, minne oli sodan loppuvaiheissa joutunut saamansa haavan vuoksi, vapautuspetyykit kouraansa, oli hän tovin niitä hyppysissään pyöritellyt ja seisoskellut keskellä tietä. Hän oli siis nyt lopullisesti vapaa ja saisi lentää minne tahansa. Isäinmaa ei tarvinnut häntä enää. Sota oli sodittu, maassa oli rauha ja ihmisillä taas hyvä tahto …

Hän oli kyllä kuullut, että sota oli hävitty, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä oli hävitty. Mistä olikaan lopulta taisteltu …? Oliko se ollut taistelua isänmaan vapauden puolesta …? Isänmaahan oli yhä olemassa, yhä olivat vapaat nämä kylät, kaupungit ja yhteiskunnat, yhähän puhalsivat vapaina tuulet, vapaat olivat tiet ja ihmiset, ja vapaa oli menemään hänkin. Ei mikään ollut muuttunut. Mutta sittenkin: kun hän jatkoi tietään sairaalan portilta, näki hän, että kaikessa oli jotain toisentuntuista kuin ennen. Hän näki kaupungissa autioituneet korttelit, — siis täälläkin oli sota käynyt. Hän näki vastaan tulevien kasvoilla terävän pingoittuneisuuden, hän näki sadat äidit ja lapset, joiden kasvoilla eli sama yhteinen epätoivo. Puute ja kurjuus, hätä ja murhe pilkistelivät jokaisesta näkymästä. Ja vasta nyt hän alkoi käsittää: tällainen oli häviö!

Mutta mikä nyt eteen Pinneperi, Karppinen Nestori, entinen korpraali ja muinainen metsätyömies?

Ensitöikseen tyhjensi hän tikkuviinapullon aseman klosetissa ja nousi sitten mieli kevyenä junaan, joka alkoi kolista kohti itää. Ja vähitellen, kuin sarastavan aamun tapaan, alkoi hänen tajuunsa valottua kuvia menneistä, vuosien takaisista elinhetkistä tuolla korpien kätköissä,