Peittyneet jäljet

By Heikki Lounaja

Riku syntyy pieneen Luhtalammen kuntaan 1900-luvun alussa. Siellä Riku kasvaa rakastavien vanhempien huomassa – isä tuo reissultaan karamelleja, äitin liesi on lämmin ja tuttu, kissa kehrää sylissä. Sitten isä ei enää tulekaan kotiin. Mitä sota ja sodan uhka on tarkoittanut suomalaisissa perheissä? Miten se on vaikuttanut silloin kasvaneisiin lapsiin? Lounaja kuvaa kasvavan lapsen ajatuksia ja tunteita sydäntäkouraisevalla herkkyydellä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726694185

Book preview

ÄIDILLENI

Ensimmäinen Luku

Riku-pojan askelten ensimmäiset jäljet ilmaantuvat maan kamaralle muutamana hämyisenä syyspäivänä, jolloin puolipäivästä alkaa nakella lunta, — ensilunta sille syksylle. Vielä aamuaikainen on ollut jotensakin autereista, kunnes äkkiä yltynyt itätuuli on tuonut sylissään nuo lunta syytävät pilvet. Ne laahaavat matalalla, kuin väsähtäneinä tuomistensa painosta ja avaavat akkunansa juuri tuossa pään päällä: lumikiteet, suuret ja untuvaiset kuin mitkäkin perhoset, laskeutuvat kohti maan mustaa kamaraa, leijaillen ja viivytellen — kuin vielä viimehetkellä mietiskellen: tohtisiko tuonne taas…

Riku-poika on yksin tuvassa, sattuukin juuri ikkunaan, ja hän järkyttyy suuresti. Mitä tuo on? Mitä, mitä, — äite, äite? Mutta ei äite kuule, hän on navetoillaan. Itä, itä, itä? Ei isäkään kuule, hänkin sattuu asialleen jonnekin rantteelle tai muualle. Niinpä Riku saa tyytyä yksin istumaan ja ihmettelemään taivaan pehmeää valkeutta. Hän työntää sormen suuhunsa ja kohottautuu oikein polvilleen paremmin nähdäkseen. Suuret ja pehmeät palleroiset leijailevat alas taivaalta, leijailevat ja tanssivat, — taivas ja maa näyttävät olevan tuota valkoista höytyväistä täynnä. Ja miten onkaan näkymä tästä ikkunasta kerralla muuttunut, se on yhtä valkeutta, valkeutta ja pehmeyttä. Riku kääntää päätään ja vilkaisee tuvan laipioon: ei, ei sieltä tipu, tuolla ulkona vaan… Hänen totiset lapsensilmänsä yhä pyöristyvät, nenästä pirahtaa miltei huulille asti, ja suu tapailee ääneen lapsen sanojaan, — päässä yrittää keräytyä ajatuksen lanka, mutta se katkeaa kesken, se sammaltelee vain yhtä kysymysten kysymystä: mitä, äite…?

Tämä syksy on Rikun ensimmäinen, niinkuin on ensimmäinen hänelle tämä lumikin. Tosin hän on edellisen talven aikana syntynyt, mutta tuota tuonaikuista lunta ei hän muista enempää kuin muutakaan niistä ajoista, ne ovat täysin painuneet ajattomuuden hämärään. Onhan tässä suvikin ollut välillä, tuo lämmin ja vihreän vehmas kesäaika, mutta sekin on kadonnut siihen samaan pimeyteen. Vasta nyt syksymmällä on Rikun sielu ikäänkuin herännyt elämään ja hänelle selvennyt jonkinlainen tietoisuus omasta minästään ja olemassa olostaan. Ja vasta äskettäin päivänä muutamana hän on noussut pystyyn penkin varassa, ottanut askeleen ja toisenkin, kunnes jo hoippui nauravan ja itkevän äidin syliin pirtin toiselle puolelle. Mutta eipä vain jäänyt jälkiä noista Rikun ensimmäisistä hoipertelevista askeleista, — mitenpä jäikään kovaan permantoon. Mutta tuosta kaikesta on jo päiviä, kaipa viikkojakin, ja Riku-poika on ihmeesti edistynyt. Ja nyt — juuri tänään — tanssivat taivaalta maahan ihmeelliset, valkoiset palloset, jotka muuttavat kaiken toiseksi, kaiken tuon mitä on tähän saakka ollut… Niinpä hän yhä lisääntyvän ihmetyksen vallassa pyörähtää alas penkiltään ja ottaa askeleita kätöset edessään ojossa, taapertelee hoiperrellen yli mahdottoman laajan siltaselkosen, kompastuukin välillä, mutta ihmeen vikkelästi punnertautuu taas jaloilleen ja on tuossa paikassa ovella, — puulahdus vain, ja se on sepposenselällään. Hyytävää pakkashöyryä pullahtaa sisälle, mutta eipä Riku siitä nyt välitä. Ketterästi hän heittäytyy vatsalleen ja kierähtää yli kynnyksen sen toiselle puolelle, — hoippuvat askeleet yli porstuan ja hän pyllähtelee jo rapuilla, — tuo pellavapää, vain piikkopaita päällään. Ja niin hän on viimein ulkona, tuolla suuressa, suuressa maailmassa, taivaan ja tuulien alla, kaukana avarassa maailmassa. Siinä hän hetken aikailee, katselee ja ihmettelee, ihmettelee taivaan ja maan valkeutta ja yrittää käsin ottaa kiinni yhtä untuvaista. Se onnistuukin, ja hän nauraa riemuissaan. Tämähän on ihmeellistä! Toinen valkoinen höytyvä tipahtaa kämmenelle ja häviää samassa. Mutta tanssiipa toinen tilalle, taas, taas… Äite, äite! Pienet ja paljaat, punertavat jalat painautuvat lumeen, ja niin syntyy Riku-ihmisen askeleen ensimmäinen jälki, toinen ja kolmas… Hän hoipertelee yli pihan, kätöset ojossa, silmissään ihmetys, nauru ja itku…

Ja tapahtuu, että äiti hetkistä myöhemmin ilmaantuu navetan ovesta, kädessään kiulu ja kasvoillaan arjen ainainen ankeus. Ja kuin ohimennen hän toteaa: nytkö se alkaa taas, tuo talven armottomuus ja valkeus. Mutta samassa hänen silmänsä ottavat jälkiin: jäljet— pienet, oi miten pienet ja paljaat ihmisen jäljet rapuilta yli pihan ja rantteen, navetan nurkalle ja sieltä yhä edelleen, — kuin enkelin jäljet! Hän parahtaa ääneen, laskee alas kiulunsa ja seuraa juosten jälkiä. Ja sielläpä se onkin, tuo paljasjalkainen paitaressu ja — enkeli. Navetan takaa — oi, miten kaukana —, tunkionkin takana, pellon pientareella, siellä se katselee ja tokeltelee ja ojentelee käsiään. — ’ato, ’ato, äite!

— No voi sua, ressuparkaa, ettäs kehtaat, ja vielä ilkoisen alasti!

On siinä isäkin rantteen lastukolla ja juoksee luo, kun tuollaisen melun kuulee. Ja siinä he sitten seisovat molemmat ja katselevat pihan kamaraan, isä kirves kädessään ja äiti poju käsivarsillaan, — äänettöminä tuijottelevat, mutta silmät nauravat kaiken: jäljet siinä ovat, ovat kuin ovatkin, pienet ja paljaat, mutta jäljet kuitenkin, ihmisen jäljet. — Tulivatpas vain jäljet! sanoo isä ja äitikin nauraa jo ääneen ja silmänsä yhä vesissä kantaa pojua tupaan, laskee siellä vuoteelle, pudistelee päätään, suipistelee suutaan ja heristelee sormeaan. — Senkin reissusälli, kun jo nyt maailmalle karkaa!

Koko sen päivän sataa, sataa läpi yönkin ja vielä aamullakin sataa. Musta maan multa peittyy taivaan valkeaan mannaan. Ja joskus päivän valettua äiti pysähtyy iloisin ja odottavin kasvoin keskellä pihamaata, kun muistaa… Mutta samassa levenee niille pettymyksen harmaus: ei näy enää noita hoippuvia pikkuaskeleita, noita enkelin jälkiä. Lumi ne on peittänyt, tyystin ja täysin, ne ovat häipyneet, nuo Riku-pojan ensimmäisten askelten jäljet.

Tämän jälkeen yhä sataa, sataa monta päivää, sataa yhtenään. Kaiken mustan ja murheisen, kaiken ruman ja likaisen peittää taivaan valkoinen lumi, — valaisee puhtaaksi kuin suuri anteeksiantamus. Mutta usein tapahtuu, että kun äiti tulee tuvasta pihaan, hän pysähtyy ja hänen kasvoillaan värähtää: ei, ei pienintäkään piirtoa erota enää noista pikku jäljistä. Mutta hän näkee ne siinä yhä sielunsa silmillä, ja maallisin silmin hän tähtäilee jonnekin metsien taakse, kuin jossain siellä näkisi nuo jäljet tulevaisuudessa: siellä ne juonnattelevat, siellä ja siellä, tuolta tulevat, — minne menevät…?

Luhtalampi…

Kylästä ja järvestä peninkulmainen länttä kohti suoraan lampisilmä nevan rahkassa, joku purontapainenkin siitä juosta jorkuttelee kohti itäistä suurta järveä. Jotain vehmaan tuntuista luhtaa puron varsilla ja avara nevan autius muualla, paitsi lännessä metsäinen vaaramaisema. Vaaran harjalla mökki, — Luhtalammeksi sitä lampensa mukaan on opittu sanomaan.

Asuinsija se on, on kuin onkin, muutamanlainen mökkeröinen, niitä kaikkein romanttisimpia mitä silmälle joskus sattuu. Luhtalampi… niin, vuosia sitten on paikan omistaja ja isäntä, se Hilapan jatustava Justus, puhunut Viljamille, tälle Lammen suutarille: — Mitä tuota sinäkään aina kierrät ja kierrät, kierrät kuin Jerusalemin suutari. Ota ja asu sitä Luhtalampea, kaukana se on Hilapasta ja onhan täällä lähempänäkin kontusuota, kyllä se vain hyvinkin joutaa… Ja onhan siellä se niittytupakin, korjaile sitä ja naputtele, naputtele siellä. Saapaspari vuokraa vuotta päälle, sopiiko?

Sopiiko…?

Viljami-suutari miettii sitä kierrellessään ja suutaroidessaan. Niin, hän on sälli, tinuri ja suutari, kiertävä suutari, kuin Jerusalemin suutari. Tulee taloon laukkuineen, punoo pikilankansa, neuloo ja naputtaa, naputtaa ja neuloo, tinailee joskus pannunkin välillä, kunnes ottaa ja muuttaa taloa. Ja koska hän on suutari, on hän myöskin filosofi, sillä kaikki suutarithan ovat sellaisia. Niinpä Viljamikin tapaa puhua yht’aikaa jumalasta ja politiikasta sekä myöskin maapallosta, tähdistä ja kuusta. Mutta sitten kerran tapahtuu sellainen luonnonlain alainen seikka, että Viljamikin löytää Hildunsa jostakin naapurikylästä, ujon ja siveän piikatyttösen ja oitis mieltyy siihen. Ja niin vain Viljamillekin alkaa maistua puulle tuo ainainen Jerusalemin suutarina kierteleminen ja hän käy entistäkin mietteliäämmäksi. Niin myös nuo Justuksen puheet putoavat kuin ennakolta möyhennettyyn maaperään, ja kun sitten Viljami seuraavan kerran Justuksen Hilappaan tulee, tulee suutarinlaukkuinen ja heittää laukkunsa tuvan naulaan, hän Justukselle työntää pikisen kouransa ja murahtaa: — Sopii. Mikäpä siinä, kättä on lyöty, ja molemmat pitävät sanansa, sitten myöhemminkin, Viljami oikein tuplan kanssa: neuloo ja naputtelee Justuksen taloon kahdetkin parit saappaita vuotta kohti, toiset kaupantekijäisiksi, kuulema. — Sillä tavalla, sillä tavalla eikä millään muulla tavalla, nauraa Justus. Mutta Viljami-suutari hiihtelee Luhtalammelle ja katselee paikkoja, katselee taivasta ja maata, lyö rintoihinsa ja puhuu taivaalle: Samaa missä ihminen elää ja hengittää ja syö leipäänsä. Tässä hengittelen minä, suutari Viljami, entinen Jerusalemin suutari, tässä neulon ja naputtelen, tässä syön ja eleilen, tässä lahoan pikkuhiljaa ja raukenen tuhkaksi. Näin tapahtukoon!

Mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Taivas ja jumalat siellä näet määräsivät ja sallivat, että Viljami-suutarin oli kuoltava ja mädättävä vallan toisaalla. Mutta sinne Lammelle hän joka tapauksessa muuttaa suutarinlaukkuineen, kohentelee ja näpertelee siellä hieman paikkoja kuntoon, kynsäisee muutamat aariset perunamaatakin ja hiihtelee keväisiä hankikovia metsien poikki Hildunsa luo. Ja kun hän sieltä palailee, tulee hänen mukanaan Hildu, tulee punaposkisena ja verevänä, nauravin naamoin ja keinuvin lantein, ja heti tultuaan asettaa tuomansa punakukkaisen verenpisaran ikkunalaudalle, katselee sitä, pyöräyttää kerran, nipistää jostakin nuutuneen lehden, painaltaa kevyesti ruukun multaa, katselee ja kastelee. Aurinko rävöttää ruutuun…

Näin alkaa elämä Luhtalammen torpassa. Ja niin syntyvät jäljet.

Mutta ei se paikka ole valmis lähitulkoonkaan vielä vuosienkaan kuluttua, tuskin se kohentautuukaan kunnolla koskaan. Ei Viljami ole puuseppä eikä mikään nikkari, suutari hän vain on, saapassuutari. Jokaisellahan on oma kutsumuksensa. Eipä sillä ettei Viljamikin olisi suunnitellut, suunnitellut… tupaa, uutta tupaa, kamaria ja kaikkea… sitten aikaa myöten, aikaa myöten, olihan elämässä aikaa. Kuitenkin hän oli jo tätä Justuksen niittytupaa korotellut, lyönyt sammalta hirsien väliin ja liuskakivestä muuraillut uunimurjun tuvan nurkkaan, — kelleksistä porstuaakin oven eteen, tuulikaapiksi vihaisia viiman vislauksia vastaan. Kämmenin koeteltavia rakoja siinä on vieläkin, vaikka niitä vuosien varrella onkin yritelty paikkailla pahvilla ja muulla paperilla. Ja siellä on pimeää kuin säkissä ja se on kaikenlaisen tarpeellisen ja tarpeettoman rihkaman varastopaikkana, siellä ne lestitkin säilytellään. Parinkymmenen sylen päässä tuvan rapuista on navettakommakko, piskuinen ja matala kuin koirankoppi. Se kieliikin tuosta ensimmäisestä vuodesta, joka oli suuren suunnittelun ja haaveilun aikakautta. Niinpä se navettakin vain oli silloin siihen ilmestynyt, muutamana hankiaikana, kuin noiduttuna. Pitkin hankikovasia vedeltiin siihen hirret luusuasta, siinä naputeltiin ja naulailtiin noina pitkinä keväisinä päivinä, jolloin aina uusi päivä oli edellistä kirkkaampi ja riemullisempi ja jolloin aina teeretkin pakkautuivat pihapuihin keimailemaan ja kiimailemaan. Kunttaakin oli sulana, sitä oli tuossa lumen alla aumassa, jo syksyllä siihen varattuna, kun tuumailtiin, tuumailtiin… Siinä se vain Hildukin seisoi omalla nurkallaan, löi saumaa ja naulaa ja nauroi. Tottapahan tuli: kelleksistä kattoa, kunttaa välilaipion päälle, pientä näköreikää seinään, ovi ja eteinen eteen, — valmista oli! Eteenpäin menoa se merkitsi, — Viljamikin nauroi, noin, päänsä takakenoon heittäen, hohtavin hampain, suimien kämmenillä polviinsa. — Tämä oli sitä maalaista romanttisuutta ja roletaarista trammatiikkaa, — hänpä, Viljami, se sellaisista sanoista ja asioista tiesi, kun oli lukenut kirjoja ennen muinoin Jerusalemin suutarina kierrellessään. Niinpä vain, eteenpäin menoa tämä tiesi, Hildukin naurahti onnellisena, — tässähän oltiin kohta talollisia kerrassaan. Ja sitten päivänä muutamana ilmaantuu sinne navettakommakkoon sen asukaskin, Mansikki Helunan tytär, kantava hiehon mullikka, jota vastaan ja maksuksi Viljami neuloi ja naputti senkin seitsemän paria saappaita jonnekin Raatevaaran taloon. Oli, olihan silloin keväällä päiviä ja päivillä pituutta. Saunakin — saunakin ilmaantui sinne törmän nousuun jonakuna päivänä tai päivinä, saunakin, pieni ja musta, mutta kuitenkin.

Sittenpä ei ollutkaan muuta mitään. Tai oli vain suurta sinertävää saloa joka ilmansuuntaan, humajavaa korpea ja äyhkyvää nevaa, josta — oih-hiih, miten sieltä joskus tuuleekaan, viima viheltää virttään ja tuisku työntää oven eteen sellaisen kinoksen, ettei siitä ole yrittämistäkään. Mutta yritettävähän on kuitenkin, ja niin jatkuvat jäljet.

Ne risteilevät siellä jossakin, milloin missäkin ja milloin milläkin asialla. Ne tulevat idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta, tulevat ja menevät, ja aina niillä on joku vissi tarkoitus ja päämäärä. Ja ne jäljet kielivät mitä moninaisimmista ajatuksista ja tunnealoista, repäisevästä riemusta ja suuresta surusta, onnesta ja olon tuskasta, hädästä ja hyvästä mielestä, ne sanovat kaiken.

Siellä mutkailevat isä Viljaminkin jäljet ja ladut, äidinkin jäljet ja joskus vuosia myöhemmin lastenkin ladut, Leenun ja sen Rikunkin. Tosiaan, tuolla menevät Rikunkin jäljet; tuolla ja tuolla… Riku-ressu on siellä hiihdellyt sillä ja sillä asialla, sinne ja sinne menossa, — se kun sekin poloinen yrittää omalla heiveröisellä tavallaan urakoida elämäänsä ja vetää nujuuttaa päiväänsä iltaan. Silloin aikoina aiempina, kun tämä Riku oli vallan nuori, lapsi ja hieman varttuneempikin, tuo hänen latusensa oli kumman kevyt, melkein huomaamaton, — niin kevyt ja hentohan Riku olikin, hän tuli ja meni kuin tuulen henkäys siellä kinosten päällä pienillä asioillaan. Mutta sitten aikoina myöhempinäkin, kun Riku jo tavoitteli miehuusikäänsä ja hänen kapealla ylähuulellaan saattoi jo erottaa hienoista partahaiventa, noissa hänen jäljissään pysyi tuo epämääräinen kevyyden tuntu, — se oli kuin arkuutta, kuin hän olisi siellä täällä pysähdellyt, tuijotellut säikkyen jäljilleen ja yritellyt sen jälkeen liikuskella äskeistäkin varovammin ja kevyemmin. Ne olivat arat ja säikkyvät kuin villieläimen jäljet, — kunnes tuli tuiskuinen tuuli ja peitti ne allensa.

Niin — ne jäljet risteilivät siellä Luhtalammen seuduilla monen monia vuosia. Väliin ne pyry pieksi umpeen, mutta sään seestyttyä ne ilmestyivät sinne jonnekin äskeistäkin sisukkaampina. Tuolla ne menivät ja tuolla… Ne mutkailivat siellä lähemmäksi neljännesvuosisadan, — jotkut niistä. Vuosien kuluessa ne yksi kerrallaan sieltä hävisivät ja häipyivät, niinkuin kaikki elämässä kerran häviää ja häipyy ja kuten Ylimmältä säädetty ja sallittu on. Ja kerran tuli hetki, jolloin viimeisetkin jäljet Lammelta katosivat, — kuka tuo heistä nyt olikaan: jäljet — latu — vetivät suoraan itään, kohti Äljännettä ja ihmisten asuinsijoja. Se oli yksinäinen, orpo latu, — se sekin olisi saattanut kertoa yhtä jos toistakin.

Luhtalammen torppa oli taas autio ja hylätty. Viima vihelsi nurkissa ja pihan solissa, viima vihelsi ja tuiskun nyrkki rummutti ruutuun. Tupa ja piha oli autio ja kuollut, jäljet eivät ilmaantuneet enää koskaan pyryn perästäkään. Ne olivat sieltä lopullisesti häipyneet.

Pyry ja vihainen viima lentää viheltäen tänäkin talvena nevalta pihaan. Se nevasalmi siellä alhaalla on kuin mikäkin pahuuden portti, joka päästää kaikki hornan henget pihan solissa temmeltämään. Lunta, lunta tulee aina, sitä on jo joulun aikoina niin paljon, että matala mökkeröinen makaa kinoksissa miltei räystäitään myöten. Jonain aamuna on sentään vielä kerran kirkasta ja kuulasta, — aurinko siellä siniväljässään käväisee kuin ilmoittamassa, että oli sitä hänkin siellä jossakin vielä olemassa. Ja silloin aina nurkissa posahtaa pakkaspyssy, ja saattaapa puoleksi jäässä olevan ruudun läpi nähdä miten teerilinnut viuhtovat suurissa parvissa pihapuihin ja jäävät niihin viluissaan kyyristelemään ja katsomaan suoraan Rikuun, joka pälyy niitä sieltä tuvan ikkunasta. Ja aina tuollaisina päivinä on iltapuolessa jotain riemullista. Taivaan läntinen ranta palaa suurena roihuna, — tai ei se palakaan, kun isältä sitä kysyy —, se loimottaa muuten vain laskevan auringon monenkirjavissa väreissä. Siellä on punaista, ruskeata, sinistä ja vihreätä, kaikkia ihmeellisiä värejä. Ja aina tänne tupaan asti kuulee, miten tuolla ulkona jokainen ääni moninkertaisesti vahvistuu, askel, puhe, pieninkin ääni kajahtaa jo kaukaa, kilometrien takaa. Se on jotain ihmeellistä. Ja äiti aina tuollaisina päivinä tulee kylmästä hytisten navetoiltaan, kasvot sinertävinä monen huivin sisässä, käsiinsä puhallellen. Mutta seuraavana aamuna saattaa vonkua taas tuvan nurkissa ja pihassa pelmuta valkea hanki. Siellä alhaalla nevalla on taas jängän portti auki ja pahat pirut ovat päässeet pihaan, sanoo isä. — Ja pitää olla hiljaa, etteivät tule pirttiin, pakanat. — Kuuntelehan, jo portailla se tanssii… Kauhuissaan Riku säntää tuvan nurkkaan ja sieltä uunille, jonne hän äkäytyy pitkiksi tunneiksi. Ja tuollainen tuiskun tuprakka saattaa jatkua useita päiviä yhteen menoon. Pihalla kiehuu ja roplattaa kuin äidin puuropadassa hellalla. Ei nyt ole ulos asiaa, pahat peikot veisivät heti mukanaan. Mutta hätäkös täällä sisälläkään, varsinkin kun äiti lämmittää tuvan uunin tavallista kuumemmaksi. Siellä uunin päällä on mukava istua ja katsella, kun isä naputtelee saappaan pohjaa tai vetelee pikilankaansa niin että ilma savuaa. Tällaisina päivinä saattaa isä olla pitkiä aikoja puhumatta; naputtelee vain, naputtelee ja neuloo, hamuaa joskus piippuaan ja sitä lataillessaan tuijottelee ulos ikkunasta jonnekin, aina samaan pisteeseen. Ja isällä ovat aina tällöin silmät kuin unentakaiset ja omituisesti laajenneet, — se tuijottaa, tuijottaa vain, aina siihen samaan pisteeseen. Isä Viljami elää silloin ajan äärettömyydessä ja äänettömyydessä, omissa haaveissaan, jossain etäällä täältä, jonne eivät muut voi häntä seurata. Mutta heti tuiskun lakattua kurkistaa hänen musta suutarinpäänsä porstuan ovelta ja nuuskaisee säätä ja tuulta. Samassa hän näyttää ikäänkuin heräävän viikkojen turtumuksestaan, syödä hotkaisee jotakin ja haamaisee laukkuunsa saappaita, joita jo onkin aikamoinen nivaska valmiina nurkkaorrella. Sitten isä murahtaa jotain äidille ja lähtee. Ovi narahtaa, sukset kolahtelevat seinämältä, ja Riku kipaistuaan ikkunaan näkee isän hiihtävän jo kaukana nevalla, kohti nousevan auringon loimua. Siellä menee isä laukkuineen, piippu tupruaa ja aurinko loimuaa, — isä menee, mutta savu jää. Isän kellanruskea nahkalaukku välähtelee auringossa aina puolinevaan saakka.

Ja saattaa tapahtua, että isä tuollaisella matkallaan viipyy päiviä, jopa joskus viikkoonkin saakka. Ja tuona aikana saattaa taas nevan autius aukaista porttinsa ja kuin kiusalla päästää ne kaikki pahat peikot vilistämään pitkin hankia ja torpan solia. Uh-hiih, miten ujeltaakaan, se on nakata koko mökin taivaan tuuliin. Niin pieksää sakeaan, ettei näe edes pihan yli navettaan. Kaikki on yhtä valkoista myllerrystä, ja päiväkin siinä välillä kuin lyhyt valon viiru keskellä riehuvaa pimeyttä. Tällaisina päivinä on äidillä totinen työ puskea itsensä kinosten läpi navetalle. Mutta menee hän kuitenkin, menee ja tulee, antaa Mansikille, ruokkii ja lypsää ja palaa vasta aikain päästä. Porstuan oven hän panee lujaan säppiin, ja sitten sulkeudutaan tuvan lämpimiin. Lamppu palaa kelmeällä liekillä pirtin pöydällä, hellalla porisee jokin suuruspata, on tukahduttavan pientä ja ahdasta, mutta sittenkin niin turvallisen tuntuista, lämmintä ja onnellista. Joskus tällöin saattaa myöskin äiti kiivetä uunille, painaa siellä pojun syliinsä ja kertoilla taivaasta ja pahoista hengistä, kirkosta ja kaukaisista maailman kylistä. Joskus kun näin ollaan ratkeaa äiti äkkiä itkuun. Se on jotain outoa Rikusta, hän kun ei saata äidin itkun syytä ensinkään käsittää. Ja niin sitten alkaa hänkin itkeä. Taivas on jo ajat sitten tummunut, ja nyt äkkiä kaatuu salolle sysipimeys ja yhä tuuli ujeltaa nurkissa: uuh-hiih-hjuu… Parkaisten tarrautuu Riku äidin kaulaan ja tyyntyy vasta, kun tämä nauraen silittelee tukkaa. Ja niin menee ilta ja yö, ja tulee taas uusi päivä, valon vilaus keskellä ärjyvää pimeyttä. Myrsky yhä yltyy. Leipä on lopussa, leipä ja moni muukin mitä siihen syömiseen kuuluu. Mutta äiti keksii aina jotakin: