Marianela

By Benito Perez Galdos and Joel Lehtonen

Onko rakkaus sokea? Eletään 1800-lukua Pohjois-Espanjassa. Pablo on nuori mies, joka on ollut syntymästään asti sokea. Siitä huolimatta hän liikkuu paikallisella kaivosalueella taitavasti ja harva voisi tietämättä huomata, ettei poika näe. Marianela eli Nela puolestaan on 16-vuotias orpotyttö, joka on ikäänsä nähden hyvin pienikokoinen. Hän elää paikallisen tallivoudin luona, mutta on tottunut tulemaan enemmän tai vähemmän omillaan toimeen. Pablo ja Marianela ovat löytäneet toisistaan sydänystävät – he ovat kaksi mustaa lammasta. Vaan mitä Pablon ja Marianelan välillä todella on? Ja mitä Pablo tuntisi Marianelaa kohtaan, jos hän pystyisi näkemään?Marianela on taidokas romaani espanjalaiselta Benito Pérez Galdósilta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728476284

Benito Perez Galdos

Benito Pérez Galdós (1843-1920) was a Spanish novelist. Born in Las Palmas de Gran Canaria, he was the youngest of ten sons born to Lieutenant Colonel Don Sebastián Pérez and Doña Dolores Galdós. Educated at San Agustin school, he travelled to Madrid to study Law but failed to complete his studies. In 1865, Pérez Galdós began publishing articles on politics and the arts in La Nación. His literary career began in earnest with his 1868 Spanish translation of Charles Dickens’ Pickwick Papers. Inspired by the leading realist writers of his time, especially Balzac, Pérez Galdós published his first novel, La Fontana de Oro (1870). Over the next several decades, he would write dozens of literary works, totaling 31 fictional novels, 46 historical novels known as the National Episodes, 23 plays, and 20 volumes of shorter fiction and journalism. Nominated for the Nobel Prize in Literature five times without winning, Pérez Galdós is considered the preeminent author of nineteenth century Spain and the nation’s second greatest novelist after Miguel de Cervantes. Doña Perfecta (1876), one of his finest works, has been adapted for film and television several times.

Book preview

Marianela

Translated by Joel Lehtonen

Original title: Marianela

Original language: Castilian Spanish

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1893, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728476284

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

EKSYNYT.

Aurinko laski. Lyhyen hämärän jälkeen tuli rauhallinen ja tumma yö, jonka mustaan helmaan vähitellen raukenivat uneliaan maan viimeiset äänet, ja matkamies jatkoi yhä kulkuaan, kiiruhtaen askeleitaan sikäli kuin yö yllätti. Hän kulki kapeaa polkua, sellaista, jonka ihmisten ja karjan jalat ruohikkoon tallaavat, ja nousi vitkastelematta eräälle kukkulalle, jonka rinteellä kasvoi maalauksellisina ryhminä pyökkejä, rautatammia ja kirsikkapuita. Tästä näemme, että olemme Pohjois-Espanjassa.

Hän oli keski-ikäinen mies, rakenteeltaan vankka, vartaloltaan solakka; hänen hartiansa olivat leveät, asenne päättäväisen näköinen, käynti luja; kasvot avomieliset, katse uskalias ja vilkas; hänen melkoisesta lihavuudestaan huolimatta olivat hänen liikkeensä keveät, ja yleensä oli hän, — sanottakoon se jo tässä, vaikkapa ehkä liian aikaiseen, — joka suhteessa erinomainen ihminen. Puku hänellä oli samanlainen kuin yleensä rikkailla herroilla heidän matkustellessaan kesällä. Päässä sellainen pyöreä ja pieni hattu, jollaisia niiden rumuuden tähden sanotaan tatiksi. Matkakiikari riippui hänellä nahkaremmistä kainalossa, ja kädessä oli hänellä paksu keppi, jolla hän silloin tällöin hakkasi tieltään pois vaarainpensaiden oksia, milloin ne työnsivät hänen eteensä piikkejään ja repivät hänen vaatteitaan.

Mies pysähtyi ja katseli joka taholle, näyttäen neuvottomalta ja kärsimättömältä. Varmaankaan hän ei ollut aivan selvillä suunnasta, ja siksi tähysteli hän, eikö missään näkyisi jotakuta maalaista, joka antaisi hänelle neuvoja, kuinka hän pääsisi nopeasti ja suoraan päämaaliinsa.

»En voinut erehtyä», mutisi hän itsekseen. »Sanoivat minulle, että minun oli mentävä joen yli kaalamosta … niin teinkin. Sitten oli kuljettava eteenpäin, suoraan eteenpäin. Ja nyt on todellakin juuri takanani tuo arvoisa kylä Villamojada, jolle minä antaisin mieluummin nimen Villa fangosa ¹ , koska sen kujilla ja teillä on sievoinen varasto likaa … Niin ollen täytyykin tässä astella yhä eteenpäin. Eteenpäin: se lause minua miellyttää, ja jos minulle annettaisiin vaakuna, niin juuri sen piirtäisin siihen tunnukseksi. Tätä tietä minä siis tosiaan lopulta joudun kuuluisille Socarteksen vuorikaivoksille.»

Kuljettuaan sievoisen matkan lisäsi hän:

»Nyt olen eksynyt. Ei epäilystäkään, etten olisi eksynyt … Tässäpä kuulet, Teodoro Golfín, tuloksen tunnuslauseestasi: Eteenpän, aina eteenpäin! Nämä maalaiset eivät aavista lauselmien oikeaa arvoa. Joko he ovat ilveilleet kustannuksellani taikka eivät he itsekään tiedä, missäpäin Socarteksen kaivokset ovat. Suuren vuorilaitoksen huomaisi luonnollisesti tehdasrakennuksista, savutorvista, kuljetusvaunujen kolinasta, masuunien huminasta, hirnuvista hevosista, koneiden jyrinästä, mutta täällä en näe, en kuule enkä keksi mitään … Tuntuu kuin olisin joutunut erämaahan … Miten yksinäistä täällä on! Jos uskoisin noitiin, niin olettaisin, että kohtalo on päättänyt esittää minut heille juuri tällaisena iltana … Mutta peijakas, eikös tällä kolkalla nyt ole yhtään ainoaa ihmistä? … Vielä on puoli tuntia ennenkuin kuu nousee. Ah, sitä taivaan kuljeksijaa, se on syynä minun eksymiseeni! … En saata aavistaa, mihin nyt oikein joudun … Mutta vähät siitä!»

Näin virkkaen herra huiskautti kättään kuten ainakin mies, joka luottaa itseensä ja halveksii vaaroja. Hän jatkoi:

»Golfín, sinä, joka olet kiertänyt koko maailman, sinäkö peljästyt mokomasta? … Niin, talonpojat olivat oikeassa: Eteenpäin, suoraan eteenpäin. Koko kaikkeutta hallitseva liikunnonlaki ei voi pettää tässäkään.»

Ja antaen pelottomasti tämän jyrkän lain astua voimaan kulki Golfín jälleen kilometrin, seuraten umpimähkään polkuja, jotka milloin nousivat ja milloin laskivat, kiertelivät ristiin ja rastiin tuhansissa mutkissa, ikäänkuin haluten puijata ja sekaannuttaa häntä yhä enemmän.

Niin päättäväinen ja sitkeä kuin hän olikin, viimein-täytyi hänen jälleen epäröidä. Polku oli äsken kohonnut; nyt se alkoi painua alas ja sotkeutui pieniin uriin … ja lopulta joutui matkamiehemme niin jyrkälle vierulle, ettei hän olisi voinut laskeutua siitä muuten kuin kierimällä.

»Tämäpä kaunista!» huudahti hän naurahtaen ja hakien lievitystä vastukselleen huumorista. »Missäs nyt olet, jalo Golfín? Tässähän tuntuu olevan oikea kuilu, pohjaton kuilu. Näetkö mitään tuolta alhaalta? Et mitään, et kerrassaan mitään … Mutta ruohikko on kadonnut, ja maa on myllättyä. Kaikki ympärillä on pelkkää someroa, ei kasveja yhtään, vaan pelkkää rautahappeuman värittämää maata … Varmaan olet nyt jo kaivosalueella … Mutta ei näy elävää sielua, ei tupruavia savutorvia, ei ääntä … ei junakaan humise kaukana, eikä edes koira, missään haukahda … Mitä nyt teen? Tässä on polku … se kääntyy tuonne, nousee takaisin. Menenkö sitä myöten? Siis lähden jo kuljetulle taipalelle? Peräännynkö? Mahdotonta! Joko en ole se mies, mikä olen, taikka syleilen tänä yönä Socarteksen kaivoksilla rakasta veljeäni. Eteenpäin, aina eteenpäin.»

Hän astui askelen, ja upposi pehmeäksi möyhittyyn multaan.

»Kas teidän ilkeyttänne, herra maapallo! Mihin nieluun nyt minut puijaisitte? … Jos tuo teidän joutava saattolaisenne suvaitsisi hiukan valaista, niin näkisimme tässä toistemme kasvot, te ja minä … Toden totta, tuolla alhaalla ei minua edottane mikään paratiisi. Tämähän on kuin jokin sammuneen tulivuoren kraateri … näin ihanaa jyrkännettä täytyy kulkea siivolla. Mitäs nyt tuli? Aha, kivi: mainio paikka istahtaa ja sytyttää sikari kuun nousua odotellen.»

Viisas Golfín asettui kivelle, yhtä tyynesti kuin puiston penkille jossakin kaupungissa, ja aikoi pistää tupakaksi … kun hän yhtäkkiä kuuli äänen … niin, epäilemättäkin tuo oli ihmisääni … Se kuului kaukaa, ja oli kuin haikeaa valitusta taikka paremminkin alakuloista laulua, minkä muodosti yksi ainoa säe. Säkeen viimeinen jakso piteni ja samalla hiljeni siihen tapaan, jolle musiikkimiehet ovat antaneet nimen morendo … Lopulta haipui sävel illan rauhalliseen hiljaisuuteen … nyt ei korva enää saattanut eroittaa pienintäkään kaiun värähdystä.

»Ei hätää», virkkoi matkamies itsekseen hyvillään, »jo löytyi ihmisiä. Tuo oli jonkin tytön laulua; niin, naisen ääni se oli, ja ihana ääni. Minä rakastan tämän seudun kansanlauluja. Nyt ei kuulu mitään … Mutta odotanpa, kohta se ehkä alkaa uudestaan … Kas, nyt se alkoikin. Miten kaunis ääni tosiaan, ja liikuttava sävel! Tuntuu kuin se kuuluisi maan syvyyksistä … ja niinkuin herra Golfín, maailman yksivakaisin ja vähimmän taikauskoinen mies, olisi tässä joutuimaisillaan metsänneitojen, lähde-impien, tonttujen, haltiatarten ja kaikenlaisten lapsensaduissa esiintyvien olentojen seuraan … Mutta, ellei korvani petä, nyt ääni loittonee … Hurmaava laulaja menee tiehensä. Hoi tyttö, odota, pysähdy vähän!»

Ääni, joka oli lyhyen hetken viehkeillä soinnuillaan ilahduttanut eksynyttä miestä, hukkui tummaan äärettömyyteen … ja Golfínin huudellessa laulu lakkasi kokonaan. Ehkäpä oli salaperäinen maahislaulaja, joka vuoren helmassa ja yksinäisyydessään tulkitsi rakkaudenkaipuutaan surullisilla sävelillä, peljästynyt ja loukkautunut siitä, että ihminen näin yhtäkkiä puuttui asiaan. Ehkäpä laulaja oli nyt paennut syvälle maan kätkeviin uumeniin, sinne, missä jalokivet nukkuvat saitoina säteilynsä rikkaudesta.

»Tämä on kuitenkin jumalaista», mutisi Golfín, ajatellen, ettei tässä toisiaan ollut parempaa neuvoa kuin sytyttää sikarinsa. »Ei mitään pahaa kestä sataa vuotta. Pistetään siis tupakaksi ja odotetaan. Että päähäni pälkähtikin lähteä yksinäni ja jalkaisin vuorikaivoksille! Ajomieheni on nyt jo saapunut perille … mikä seikka vain ehdottomasti vahvistaa tunnuslausettani: Eteenpäin, aina eteenpäin.»

Tuuli hengähti hiukan, ja Teodoro Golfín oli kuulevinaan jostakin loitolta askeleita … kuulevinaan tuon hänen jalkojensa juuressa olevan, tuntemattoman taikka hänen olettamansa kuilun pohjasta. Hän kuunteli tarkkaavasti, ja oli sitten huomaavinaan, että joku kulki kuilussa. Nyt hän nousi paikaltaan ja huusi:

»Tyttö, mies tai mikä lienettekään, pääseekö tätä kautta Socarteksen kaivoksille?»

Teodoro Golfín ei ennättänyt virkkaa kysymystään loppuun, niin kuului kiivasta koiranhaukuntaa, ja sitten miehen ääni, joka sanoi:

»Hurtta, Hurtta, tule tänne!»

»Hoi!» huusi Golfín jälleen. »Hyvä ystävä … poika … tai mikä peijakas lienettekään! Hillitkää tuota koiraanne, sillä minä olen rauhanmies.»

»Hurtta, Hurtta!» kuului jälleen miehen ääni pimeästä.

Golfín oli nähnyt mustan ja ison koiran tulevan muristen luokseen, mutta sitten eläin lähti isäntänsä kutsumana takaisin. Ja samassa eroitti rnatkamiehemme jonkun ihmisolennon: miehen, joka seisoi noin kymmenen kyynärän päässä hänestä, liikkumatta ja eleettömänä kuin mikäkin kivinen patsas … seisoi tuolla alempana Golfínia itseään, polulla, joka kiersi pitkin koko rinnettä epäsäännöllisin mutkin. Tämä polku ja ihmisolento vetivät kovasti Golfínin huomiota puoleensa, samalla kun hän loi silmänsä iloisesti taivaalle ja huudahti:

»Jumalan kiitos! Viimeinkin nousee tuo taivaan hupsu yökulkija! Nyt näemme, millaisessa paikassa olemme. En aavistanut, että polku oli näin vieressäni. Taikka oikeinhan se on tie … Kuulkaahan ystäväni, voitteko sanoa, olenko minä nyt Socarteksessa.»

»Kyllä ollette, herra: nämä ovat jo kaivoksia, vaikka ollaankin vielä sievoisen matkan päässä itse tehtaista.»

Ne sanat virkettiin nuorella ja miellyttävällä äänellä, jonka vivahteista huomasi kohteliaisuuden ja hyvän halun auttaa eksynyttä. Mielissään, kuuli, tohtori Golfín sitä, ja vielä ihanampaa oli hänestä katsella kuutamon kirkkautta, joka täytti nyt ilmojen avaruuden, äsken niin mustan, ja viritti eloa kaikkialle, ikäänkuin vetäen esineet tyhjästä esille.

»Fiat lux», lausui Golfín ja laskeutui tielle. »Tuntuu niinkuin pääsisin aikojen aamun kaaoksesta. Nyt seison jo todellisuuden pohjalla … hyvä on, ystäväni: olen teille kiitollinen tiedoista, joita jo minulle annoitte ja joita vielä antanette, Lähdin tänne Villamojadasta auringonlaskussa. Siellä, minua neuvottiin kulkemaan eteenpäin, suoraan eteenpäin.»

»Oleteko menossa tehtaalle?» kysyi nuorukainen, seisoen yhä, yhtä salaperäisen näköisenä kuin äskenkin, jäykkänä, liikkumatta ja katsomatta tohtoriin, vaikka tämä oli jo melkoisen lähellä.

»Olen, kunnon herra; mutta varmaankin eksyin tieltä.»

»Tätä kautta ei tavallisesti kuljeta kaivoksille. Sinne mennään Rabagoneksen kaalamon kohdalta, josta lähtee valtatie ja rakenteella oleva rautatiekin. Sitä kautta olisitte joutunut perille kymmenessä minuutissa. Täältä sinne viipyy kauemmin, sillä matkaa on nyt pitkälti ja taival hyvin huonoa. Olemme kaivosalueen viimeisellä reunalla, ja meidän on mentävä muutamien maanalaisten käytävien ja tunnelien läpi, laskeuduttava portaita, kierreltävä kaivoshautoja, noustava louhittuja rinteitä, painuttava taas alas vierulja; lyhyesti sanoen, läväistävä koko Socarteksen kaivosalue päästä toiseen, tästä paikasta alkaen, joka on toinen äärimmäinen pää, kun taasen työpajat, uunit, koneosastot, laboratoriot ja koko tehdas ovat toisessa.»

»Olenpa sitten erehtynytkin oikein kunnon tavalla», myönsi Teodoro Golfín nauraen.

»Minä opastan teitä mielelläni, sillä tunnen tarkkaan nämä paikat.»

Golfín oli tullut, milloin pehmeään maahan uppoavin jaloin, milloin horjahdellen ja hypellen, tien lujalle pohjalle, ja ensimmäiseksi tehtäväkseen katseli hän nyt puhuttelemaansa miestä, tuota hänelle niin ystävällisitä nuorukaista. Ja katsellessaan jäi Golfín seisomaan hyväksi aikaa hämmästyksestä vaiti.

»Te … te olette …» alkoi hän mutista.

»Olen sokea», vastasi nuorukainen; »niin, hyva herra; mutta ilman näköäkin osaan minä kulkea kaivokset päästä toiseen. Tämä sauva, joka on aina mukanani, estää minua kompastumasta, ja minua seuraa matkalla Hurtta, milloin ei. Nela minua saattele … Nela, oppaani. Tulkaa siis huoletta perästäni … lähdetään.»

II.

SOKEA NÄKEVÄN OPPAANA.

»Syntymästänne sokea?» kysyi Golfín innolla, joka ei johtunut pelkästään säälistä.

»Syntymästäni, herra», vastasi sokea koruttomasti. »En tunne maailmaa muuten kuin kuulemalta, koskeman mukaan ja omilla ajatuksillani. Olen oppinut ymmärtämään, että ihmeellisin osa kaikkeutta on juuri se, joka minulta on kielletty. Tiedän, etteivät muiden ihmisten silmät ole sellaiset kuin minun, vaan että he niiden välityksellä tuntevat asioita; mutta se luonnonlahja on minusta niin kummallinen, etten laisinkaan käsitä, millaiselta tuntuisi, jos minulla se olisi.»

»Niin, kukapa tietää …» virkahti Teodoro. »Mutta mitäs tämä on, mitä nyt tulee, ystäväni? Mikä hämmästyttävä näky?»

Matkalainen oli painunut muutaman askeleen kuiluun päin oppaansa perästä, mutta pysähtyi pian katselemaan kummallista perspektiiviä, joka aukesi hänen eteensä. Oltiin syvässä haudassa; se muistutti tulivuoren aukkoa; maaperä oli epätasainen, ja aukon seinämät olivat vielä epäsäännöllisemmät kuin sen pohja. Tuon valtavan padan keskellä, jonka mahtavaa vaikutusta yön kuutamoinen hämärä lisäsi, kohosi ikäänkuin hirveän suuria kuvanveistoksia … niinkuin epamuodostuneita ihmishahmoja, hirviöitä: ne seisoivat vääristyneissä asennoissa, jollakulla jalat ylöspäin, toisilla suunnattomat kädet levällään, toisilla sääret jäykkinä kuin pölkyt … samantapaisia hajanaisia muotoja kuin ne, joihin taivaalla oikullisesti vaeltavat pilvet kasautuvat. Mutta nämä olivat liikkumattomia, vaiti ja kivettyneitä. Niiden väri oli muumiota muistuttava: punaiseen vivahtava maan väri. Niiden asento oli sellainen kuin olisi kuolema ne yhtäkkiä jäykistänyt keskellä kiivasta liikettä. Koko näky oli kuin mikäkin jättiläismäisten pahainhenkien juhla kivettyneenä. Demoonien fädenhuiskaukset ja heidän muodottoman suurien päittensä hullunkuriset liikkeet olivat jääneet paikalleen … niinkuin mallin asenne jähmettyy johonkin kuvanveistokseen. Ja tässä oletetussa tulivuoren kraaterissa vallitsi pełoittava hiljaisuus. Tuntui kuin noiden hahmojen keralla olisi tuhansia vuosia sitten kivettynyt myöskin tuhannen ääntä ja outoa taistelunkarjahdusta.

»Missä me olemme, ystäväni?» kysyi Golfín uudestaan. »Tämähän on kuin pahaa painajaisunta.»

»Tätä kaivoskohtaa kutsutaan nimellä Hirvitys», vastasi sokea, joka ei ollenkaan ihmetellyt paikkaa niinkuin hänen matkatoverinsa. »Pari vuotta sitten jätettiin täällä kaivostyöt, kun mineraali loppui. Nyt työskennellään toisissa kerrostumissa, jotka ovat tuolla ylempänä. Nuo hahmot, joita kummastelette, ovat liitusekaisia ja rautapitoisia savimöhkiä; ne ovat jääneet siihen seisomaan, kun käyttökelpoiset ainekset on viety niiden ympäriltä. Ihmiset sanovat, että nämä möhkäleet ovat juhlallinen näky varsinkin kuutamossa. Minä en sellaisesta mitään tiedä.»

»Ihmeellinen näky tosiaan», myönsi matkamiehemme, pysähtyen katselemaan noita multahahmoja, »mutta näky, joka minua enemmänkin peljästyttää kuin viehättää, sillä sitä katsellessa johtuu kulkijan mieleen … päänsärky. Niin, arvatkaapas, miltä minusta nyt tuntuu? Niinkuin kulkisin ihmisaivojen sisässä, joita kiusaa hirveä päänkivistys. Nuo haamut ovat ikäänkuin epäselviä houreita, joita se tauti luo yhtyneenä kuumeeseen.»

»Hurtta, Hurtta, tule tänne!» huusi sokea. »Herra, nyt täytyy olla hyvin varovainen, sillä laskeudumme maanalaiseen käytävään.»

Golfín näki, että sokea kääntyi erästä pientä ovea kohti, tunnustellen maata sauvallaan. Ovenpielet ja kamana oli tehty kolmesta paksusta parrusta.

Koira pujahti ensimmäisenä, tarkkaavasti nuuskien, maanalaiseen, mustaan onteloon. Sen perästä meni sinne sokea, rohkeasti kuin ainakin yhtämittaisessa pimeässä elävä. Teodoro kulki viimeisenä, tuntien jonkinmoista salaperäistä vastenmielisyyttä moista epämukavaa myyräntietä kohtaan.

»On merkillistä,