Arktinen hysteria II: Sano todella rakastatko minua

By Marko Tapio

Voimalaitostyömaalla työskentelevä Harri Björkharry käy läpi sukunsa tarinaa ja tulee samalla käsitelleeksi Suomen historian suuria muutoksia. "Arktinen hysteria II: Sano todella rakastatko minua" keskittyy erityisesti Harrin isän Vikin kokemuksiin talvi- ja jatkosodasta. Ääneen pääsee myös Harrin alainen Vihtori Kautto, joka kertoo omat näkemyksensä sodan draamoista. "Arktinen hysteria" on Marko Tapion kesken jäänyt pääteos, jossa käsitellään Suomen historiaa yhden suvun ja perheen kautta. Sarjan oli tarkoitus olla neliosainen, mutta Tapio ehti kirjoittaa kirjoista vain kaksi ennen kuolemaansa. Teosta verrataan usein Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -trilogiaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726468472

Book preview

piirileikkilaulusta)

Prologi: Puu Aunuksen kannaksella

Alkaakseni alusta.

Suomen talvisota alkoi marraskuun 30. päivänä 1939 ja kesti siis tunnetut »105 kunnian päivää».

Olin koko tuon ajan 7-vuotias.

Siitä, miten miehet sotaan lähtivät, minulla on vain kaksi omakohtaista kuvaa. Toinen on kesäinen, mikä tuon ikäisen lapsen silmin merkitsee sitä, että maa on sula. On kuitenkin syksy, koska pellot ovat sängellä. Myöhemmin saan tietää, että päivä on lokakuun yhdeksäs. Muistan, että hevosia ja miehiä meni koko päivän ikkunasta sillan yli ja samoin kosken takana peltoja pitkin menevällä tiellä, jota näki siinä kilometrin matkan. Miehiä ja hevosia oli harvakseltaan koko tien mitalla ja myös sikäli tuo näky oli harvinainen että niitä oli siinä kaiken päivää ja että kaikki liike tapahtui ikkunan läpi samaan suuntaan. Joskus meidän pihaan joen tällä puolen ilmestyi metsästä yksittäisiä tai parittaisia tuntemattomia miehiä, jotka tulivat aitojen yli tai muista omituisista kohdista eikä sieltä mistä meidän talvitie tuli liiterin päitse. Nämä miehet laskeutuivat tietä tai suoraan sänkipeltoa myöten viistoon kävellen rantaan ja kääntyivät sillan pielessä samaan suuntaan kuin maantiellä menijät. Tavatessaan sillan suunnasta tulevia ne aina heiluttivat innostuneesti ja rennosti rukkasiaan ilmassa, jotkut niistä nousivat samalla siihen osuneeseen hevospeliin. — Olin pimeästä pimeään polvillani salin seinuspenkillä ja katsoin ikkunasta. Panin merkille yhden omituisen asian: äiti ei mennyt ajamaan pois niitä miehiä, jotka kulkivat meidän peltoja pitkin. Kun kysyin häneltä sain kuulla, että miehet menivät sotaan. Äiti suhtautui heihin hyväksyvästi ja niin minäkin siis hyväksyin tuon kaiken ikkunan läpi menevän. Isä tuli joka toinen yö kotiin. Kysyin äidiltä miksei isäkin mennyt sotaan. Äiti sanoi, että isä auttoi vanhaa-Wastinkia. Vanha-Wastinki oli suojeluskunnan päällikkö. Wastingin talo oli sillan takana kosken tuolla puolen. Meidän talo oli Plataan.

Muuta en siitä päivästä muista.

Tuon ja toisen muistamani talvisotaan lähdön välissä on vielä yksi erillinen kuva, joka ei koske sotaa. Kuva on hyvin raikas ja kaunis ja puhkean sen päätteeksi onnelliseen nauruun. Minulla ei ole mitään käsitystä kaikesta siitä, mitä tuossa kuvassa todella tapahtuu, ja nauru tuleekin siksi. Se muuttuu sitten kyllä itkuksi. Sillä kaikessa kauneudessaan siinä ovat jo täysin valmiina odottamassa itkun ainekset, minä en vain näe. Minä olen 7 vuoden ikäinen.

Kuva on seuraava:

Oli satanut sen syksyn ensimmäisen lumen. Se on sunnuntaiaamu. Äiti on kotona, samoin 7-vuotias Harri-poika ja 3-vuotias Elsa, joka ei vielä saa mennä ulos lumeen. Vanhin veljeni, Toivo, oli Jyväskylässä koulussa eikä tullut sunnuntaiksi kotiin. Isä oli myynyt talon koko kanalan jollekin miehelle, sen nimi oli Görman. Siitä miehestä jää jotenkin läheinen ja hyvä kuva. Tämä tapahtuu kaikki marraskuussa 1939. Görman tulee jokseenkin yhtä aikaa, kun isä tulee kotiin matkalta, isä ei ehdi käydä edes sisällä, kun Görman tulee. Muistan, että isä on jotenkin vaitonainen. Kanat ovat jääneet illalla ulos ja ovat sitten olleet yötä navetan parvella pahnoissa. Kun isä ja Görman yrittävät tavoittaa niitä sieltä, ne lentävät suin päin räakyen karkuun pitkin läheistä lumista puskikkoa. Seitsemänvuotias Harri on isän ja Görmannin kanssa ajamassa kanoja kiinni, poika seisoo navetan päässä ja katsoo isän vieressä, kun Görman menee ongenvavanvahvuisessa koivikossa niin että lumi putoilee. Kanat lentävät omituisesti siiveniskujen tahdissa rääkyen: koot-koot-koot-koot-koot, ne istuvat johonkin seuraavaan puuhun.

—Saakohan se Görmannin isäntä kiinni noita kanoja, isä sanoo pojalle. — Mitä sinä luulet.

—Kyllä se saa, poika sanoo ja katsoo.

Minä muistan tuon ihastuttavan aamun ja nuo isäni sanat. Isä oli niin isokokoinen mies silloin. Görman oli yhtä iso mutta se oli tummatukkainen, se meni vouhottaen ja huutaen ja innostuksesta hätisteleviä kirosanoja mäiskien vesalta vesalle tuolla koivikossa, jossa valkoiset mutta lunta likaisemman väriset kanat lensivät sitä mukaa kun hän saavutti niiden istumapuut. Ne eivät jaksaneet lentää pitkästi ja aina niiden lentorata oli ensin ylös mutta sitten alas, niin kuin ne olisi jostakin pudotettu. Aina kun ne eivät osuneet koivunvesaan tai edes tukevasti sen oksalle, ne putosivat räpistellen ja lumipilven seassa alas. Oli melkein suoja. Siinä Görman aina sai niitä kiinni, ne putosivat maahan ja olivat ihan avuttomia lumessa, sitä oli ainakin minua polveen. Se oli satanut yhtenä yönä. Minä olin seitsemän mutta minun ei tarvinnut mennä kouluun, kun oli tulossa sota. Kana huusi kauheasti, vähän niin kuin ihminen, kun Görman sai sen lumessa kiinni, se hyppäsi pitkiä matkoja mahalleen niiden perään ja sai jostakin jalasta tai siivestä kiinni. Kun hän aina toi kanan suureen kiskotuista päreistä tehtyyn pärekoppaan, jonka päällä oli paksu ruskea, vähän kananpyydystämisessä lumeentunut nokkossäkki, hän näytti kutakin kanaa aina isälle ja sanoi:

—Uskok sä perkele, että mä saan kiinni, mitä.

Niitä oli jo useita kopassa säkin alla, ne olivat siellä hiljaa. Kanan suu oli auki aina kun sitä tuotiin ja se läähätti, Görman piti niitä ojennettujen käsivarsiensa päässä, ja muistan aina hänen ihastuttavan ystävällisen hymynsä, jonka hän osoitti sekä isälle että myös minulle aina kun hän oli saanut lunta likaisemman kanan kiinni.

—Ek sä usko, perkele, se sanoi.

Tämä mies oli ensimmäinen ihminen, joka on kohdellut minua aikuisena miehenä. En unohda sitä milloinkaan. Hän pyysi minulta rahaa lainaksi, ja kun minä annoin, Görman maksoi täsmälleen sovittuna aikana takaisin. Se on paljon tätä myöhemmin. Mutta myöskin tuo ensilumi ja luminen onkivapavesakko navetan takana, kotiin tullut isä ja ystävällinen Görmannin setä, niin sanoin kuvaamattoman kirkas sunnuntaiaamu, nuoskaantuva, pehmeä, ulkona kuivatulta puhtaalta pyykiltä tuoksuva lumivalkoinen lumi noiden koivunvapojen oksilla ja sitten kun rääkyen lentävät, valkoiset mutta tätä puhtautta vasten harmaat kanat ja niiden perässä juokseva musta mies sitä niistä pudottivat; lumi kanakopan päällä olevaan karkeaan nokkossäkkiin tarttuneena; lumi navetan ja tuvan ja aitan ja saunan katoilla paksuna kerroksena; lunta reessä ja aisoilla ja kärryjen pyörillä aivan kuin reki ja kärryt olisi tehty lumesta; lunta kaikkialla koko maailmassa niin, että silmiä häikäisi, vaikka aurinko oli paksussa pilvessä — — —

Muistan ihan selvästi miten nauroin ilosta sinä aamuna. — — —

Siinä lapsen koko käsitys sodasta. Tiesin, että Görman oli lomalla. Myöhemmin opin ymmärtämään, mitä se on. Enemmän kuin sodan uhka, josta kaikki puhuivat, mieleeni on jäänyt eräitä perheen sisäisiä asioita — ja totta puhuen ne merkitsevät enemmän ja ovat arvokkaampia kuin jos olisin saanut tavanomaisia asiantuntemattomien ihmisten käsityksiä siitä, miksi sota syttyi. Nyt sen sijaan näin yhden varmaankin hyvin epätavallisen mutta toden syyn, jonka vuoksi mies lähti tuohon sotaan. Totta on, että en ymmärtänyt silloin näistä perheen sisäisistä asioista. Siitä, mikä oli se liikematka, jolta isä tuona aamuna palasi. Mitä hänelle oli siellä tapahtunut. Miksi hän oli vaitonainen siinä määrin, että sen vaistosin ja muistan. En edes mistä oli kysymys kun kuulin äidin sanovan isää huoraksi. Sen sijaan äitini ilmeet ja ääni ja isäni ilmeettömyys puhuivat minulle jotakin kauheaa asiaa.

Se oli kummallinen kohtaus. Kello kävi seinällä. Aivan kaikki on jäänyt mieleen. En ymmärtänyt kellosta. Mutta voin sen kuvan perusteella, joka silloin syöpyi silmiini, nyt jälkeen päin havaita, että kello oli yksitoista. Isä seisoi keskellä lattiaa, äiti hänen edessään, selin minuun, minä juoksin sinne ovesta — niin kuin monet muut ovat Björkharryjen suvussa juosseet näkemään ja kuulemaan tapauksia, jotka eivät ole heidän tiedettävikseen tarkoitetut.

— Huora, äiti siis sanoi.

Hän oli selin keskilattialla metrin päässä isän edessä. Samassa isä huomasi minut.

—Huora huora huora huora.

—Tule Harri tänne, isä sanoi.

Isä otti syliinsä. Äiti oli menossa pois, muistan näkeväni sen ja käsittäväni, että äiti itkee. Sitä ei ollut milloinkaan tapahtunut, mitä tämä on, onko nyt sota, onko tämä sitä. Näen isän kasvoista omat tuossa kohtauksessa hätääntyneet silmäni, isä hokee yhtä mittaa: Harri Harri Harri Harri Harri Harri Harri, kantaa minut pöydän luo penkille, istuu viereeni, äiti on kummaltakin unohtunut. Ja sitten isä puhuu:

—Kuule Harri. Isä lähtee nyt sotaan. Tiedätkö sinä mitä sota on. Niin kuin Görmannin setä, muistatko sinä. Eikö ole mukava mies se Görmannin setä. Minä menen sen kanssa.

Mentiin ikkunaan. Minä käännyin katsomaan taakseni isän olan yli ja näin, että äitiä ei ollut. — Myöhemmin isäni on minulle itselleni kertonut kaikki. Syyttämättä äitiä mistään hän sanoi tuon edellä kuvatun lumisadeyön aikana tehneensä huorin äitiä kohtaan. Istuimme erämajalla kahden, tulen palaessa, meidän kummankin katsoessa tuleen ja hänen kuvaillessaan kaiken tapahtuneen yksityiskohtia myöten. »Voi Harri rakas», hän sanoi.

Minun asiani ei ole arvostella tätä asiaa. Ei se ole tarpeenkaan. Käsitän vain hyvin selvästi, että isän sotaanlähtö, joka tapahtui tuosta huorinteosta laskien noin kahden viikon perästä, on pitkällisten ihmissuhteiden tulos. Se on tulos tapahtumista, jotka alkoivat juhannusaattona 1918, kun Kataamäki-niminen entinen punikki tappoi isän äidin. Isäni on siitäkin kertonut ja monin yksityiskohdin korostanut sitä, miten tuo tapahtuma kokonaan mullisti hänen elämänsä. Hänen äitinsä, hän on kuvannut, oli ollut läheisessä koivikossa juhannusvastoja tekemässä. Siitä hänet sitten löydettiin. Isä oli tällöin ollut uittotöissä. Asiaa jälkeen päin harkittaessa oletettiin kataamäkisten tulleen juuri häntä tapaamaan ja sitä varten hänen olinpaikkaansa hänen äidiltään tiukanneen. Kataamäkiset olivat jo aikaisemmin uhanneet tulla tappamaan hänet, isäni kun piti muka ilmiantaneen heidän veljensä valkoisille, jotka sen sitten puolestaan erään puun juurelle polvilleen ampuivat. Kun asia oli tällainen, äiti ei tuota poikansa olinpaikkaa tietysti ilmaissut. Asia ei koskaan selvinnyt. Se ei ole selvin nyt vieläkään. Se vain muutti eräiden ihmisten elämän. Isäni lähti melkein siitä paikasta ja nai korkealta yli oman säätynsä paikkakunnan tavoitelluimman neitosen, Plataanin talon ainoan tyttären.

Näin lyhyesti voi kohtalon puolivälissä todeta. Päättynythän se kohtalo ei vielä ole, eivätkä sen jälkiseuraukset niin ikään.

Äitini rakasti ja kunnioitti isääni ihmisenä ja miehenä ja puolisona. Tästä olen aivan varma. Minä jos kukaan sen tiedän. Siitä huolimatta tuo avioliitto epäonnistui, se kaatui ihmisten arvoeroihin erisäätyisinä. Äiti ei koskaan päässyt irti siitä, että hän oli nainut alas päin myllärin eli hänen mielestään melkein rengin pojan, vaikka hän itse oli talollisen tytär. Näin se on. Ja siitä hän ei päässyt. Ja sillä hän itse aiheutti isäni huorinteon. Tämän tapainen päätelmä on vanhanaikainen ja siten uskallettu mutta silti tehtävä, koska isäni lähti talvisotaan. Hän lähti, koska huorinteko oli hänen itsetunnolleen ja ihmiskäsitykselleen Björkharryna liian suuri kolaus. Hän ei nöyrtynyt, hän lähti.

Tuosta isäni silloisesta sotaanlähdöstä minä muistan vain, miten hän hyvästeli minut. Isässä, joka aina muulloin oli ollut kotona melkein kuin aurinko, oli tuossa syleilyssä — isäni kasvoissa — sellaista, että se tarttui minuun, lapseen, ja yhtäkkiä minä pyörähdin ympäri, selin isään, aloin itkeä hillittömästi. Hän otti minut syliinsä takaa päin, puristi itseään vasten vasemmalla kädellään, polvillaan lattialla, vasen poski takaa päin vasten minun poskeani, joka huusin ja seisoin. Toisessa kädessään hänellä oli kivääri. Isän kanssa lähti joku toinenkin mies, joka seisoi taempana kaikkien kohtausten aikana.

Totta puhuen: en ole milloinkaan kyennyt unohtamaan sitä eroamisen tunnetta. Monia vuosia myöhemmin ilmestyi eräs julkaisu, ohut kuvateos amerikkalaisesta valokuvanäyttelystä, joka oli kiertänyt ympäri maailman. »The Family of Man», Ihmisen suku, oli kirjan nimi. Siinä oli valokuvia kaikilta maailman kolkilta, joukossa yksi, Bob Jacobsenin U.S.A. ottama, joka muistuttaa niin uskomattomasti isäni ja minun eroa tuona päivänä, että ostin vihkosen ja se on minulla mukanani täällä työmaalla.

No niin. Muistan, että piiat olivat läsnä, kun isä sitten antoi kättä äidilleni. Myös tuo vieras mies oli läsnä. Isällä oli reppu selässä ja myös tuolla toisella miehellä oli kivääri. He lähtivät jalan. Katsoin salin ikkunasta, kun he laskeutuivat tietä rantaan sillalle ja maantielle ja kääntyivät siihen samaan suuntaan, johon kaikki muutkin olivat menneet silloin kun maa oli sula. Sillan alitse ja meidän peltojen alitse meni koski. Se oli musta. Kaikki muu oli valkoista, paitsi koski ja metsän reuna ja nuo kaksi kävelevää miestä. Ikkuna huurtui äänettömästä nyyhkytyksestäni ja niin kauan kun isä oli näkyvissä pyyhin sen aina kämmenelläni. Mutta kun isä sitten peittyi metsän taa, huusin ääneen.

Äitini otti minut syliinsä silloin ja puhui yhtä mittaa.

— Älä älä älä älä, Harri kulta. Kyllä isä tulee takaisin. Sitä hän hoki.

Olen ikäni kaiken kunnioittanut äitiä noista hänen sanoistaan — sitten kun opin ne ymmärtämään, sekä ne että niiden taustan. Yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää ryöstää tuon pienen pojan sen isältä, jota hänen täytyi tuona aikana vihata. Yhtä hyvin hän ainakin olisi voinut hokea: »Älä älä älä Harri kulta. Onhan tässä äiti.» Hän ei tehnyt sitä. Tämä on tuolle naiselle erittäin luonteenomaista. Muistan äitini kasvot ja käytöksen erikoisesti juuri noilta päiviltä.

Ja enemmän kuin sodan uhka ja sitten todella syttynyt ja alkanut sota minua kiinnostaakin tässä »105 kunnian päivän» tapahtumasarjassa äitini, ison Plataanin maalaistalon emännän osuus. Hän ei lähtenyt lottatyöhön, vaikka oli kovasti isänmaallishenkinen. Tämän muistan. En tiedä, tokko äiti ennätti siihen, vai mistä syystä hän ei lähtenyt. Käsitän niistä pienistä tapahtuman palasista, joita voin muistaa, että hän ei ehtinyt. Hän ei ehtinyt niiltä niin sanoakseni täiltä, joita alkoi ilmestyä kotiin meillä Plataanilla. Mitään suurta ei tietysti tapahtunut. Jonakin päivänä huonosaattoinen työmies, vanha Eeri, jonka pojan minä olen sittemmin tullut tuntemaan voimalaitostyömaalla viinankeittäjänä, pontikankeittäjänä, vain tulee kädet kyynärpäihin asti veressä ja saappaat sonnassa saliin asti kysymään jotakin asiaa emännältä. Eeri on teurastamassa sikaa karjapihalla, siinä ei sinänsä ole mitään outoa. Mutta että työmies yleensä tulee saliin — sitä ei Plataanin talon maineen historiassa ole ennen näin sattunut. Että sinne tulee sellainen resuhousu kuin Eeri. Että äidin on pakko ottaa hänet työhönsä vaikka hän tietää mikä mies se on.

— Mutta kun muita miehiä, jotka sen tekisivät, ei ole, sanoo Laina, sisäpiika, jolta äiti on asiaa tiedustanut.

—Täytyy lähettää hakemaan sitten. Teetkö sinä Laina sen, äiti sanoo.

Ei niin, että äiti halveksisi tuota miestä, ei se sitä ole, eihän se voi mitään sille, että se on sellainen kuin on. Ei äiti halveksi, ei hän halveksi. Ainakaan hän ei sitä itselleenkään myönnä. Mutta väheksyy hän kyllä. Tässä on suuri ero, äiti käsittää ilman muuta selvänä asiana, että ihmiset ovat eriarvoisia, että Eeri on aivan mitätön mies verrattuna isääni, vaikka he molemmat tulevat samasta yhteiskuntaluokasta. — Tässäkin tapauksessa isä itse läsnä olematta pahoittaa äitini mielen; isä on sieltä mistä tuo resuhousukin, ei siinä auta mikään.

Ja niin mies kutsutaan ja eräänä aamuna se sitten tulee haulikko selässä, se vie sen navettaan; ensi kertaa tapahtuu Plataanilla sekin, että sikaa ammutaan haulikolla ennen pistämistä. Sekin on niin alkeellista, rahvaanomaista.

—Mitä te sillä haulikolla navetassa teette.

—Jaa, eikös emäntä tiedä, että nyt on sota ja miehet aseissa.

Eeri ei sano sanaakaan vitsailematta. Samalla hän iskee silmää. Tuohikontti on olalla. Voi herra jumala. Äiti ei voi muuta kuin kuunnella, kun resuhousu leuhkii mihin kaikkeen hän pystyy, soittaa suutaan, antaa ymmärtää että mihin hän ryhtyy sitä ei toisen enää parsia tarvitse. Äiti ei kumminkaan Eerin kyvykkyyttä ymmärrä eikä usko, hän näkee vain matalan, länkisäärisen takamaan äijän, jolla on suuret typerät viikset kuin — millä sellaiset on. — Tämä on kuin onkin jo sodan komiikkaa: muulloin tällaista ei voisi sattuakaan, ilman sotaa tuollainen Eeri ja äitini eivät koskaan olisi tavanneetkaan. Joskus vuosikymmeniä myöhemmin äitini kanssa puhellessani hän myöntää muistavansa Eerin vielä, naurahtaa, vaikkei hän vieläkään millään käsitä, mitä minä ja isä »tuossa surkeassa rahjuksessa», kuten hän sanoo, oikein näimme.

Eikähän Eerin puheista todellakaan paljon toteutumaan ole. Saamaton ja osaamaton mieshän hän todellisuudessa on, vain koominen henkilö ikään kuin koko maailma olisi hänen takiaan tehty naurunalaiseksi. Nytkin sattuu jo navetassa tämän teurastuksen yhteydessä, että ensimmäisestä laukauksesta sika ei kuolekaan, se vain älähtää ja villiintyy. Eerin paljon kehuttu haulikkokin alkaa omistajansa mukana menettää ominaisuuksiaan, se on yksipiippuinen, se täytyy ladata uudestaan. Sillä aikaa sika kiertää ympäri karsinaa ja huutaa kuin saatana, se kuuluu päärakennukseen asti, sian naamasta vuotaa veri ja se vereää itsensä yltä päältä, se ryöstäytyy takaisin karsinaan, josta se on jo erilleen otettu ja huutaa siellä ja vereää muutkin siat. Eerin kontti on navetan ulkopuolella seinvieressä, hänen on panos sieltä asti haettava — ja huomaamattaan hän ottaa vain yhden, juoksee takaisin, yrittää saada sikaa sihdille ja tussauttaa taas. Mutta panoksetkin ovat samanlaisia kuin mies ja haulikko, sika ei kaadu, sen huuto ei muuta kuin kimenee. Navetassa on haikuakin jo niin, että sitä on laipiosta puoleen seinään kuin pilveä, siat rykivät. Viisi kertaa on Eerin kaikkiaan ammuttava ennen kuin sika kaatuu ja hän pääsee sitä pistämään. Piika, Laina, jonka on määrä olla sekottamassa verta sitten kun se on saatu, hätääntyy sekin ja käy jo sisällä itkemässä. — »Ei siitä, emäntä, mitään tule.» »Mistä», äiti kysyy. Minä olen siinä vieressä. Laina itkee. »Ei se mies saa sitä sikaa tapetuksi.» »Sitäkö se nyt ampuu siellä.» Taas kuuluu vaimea jymäys. »Sitä.» — Kun mennään ulos, siellä Eeri on jo kuin lypsäjä kiulu polvien välissä kyykyllään navetan edessä, vispaa veriämpäriä ettei veri hyytyisi, heittää väliin toisella kädellä lunta sekaan niin kuin siinä työssä tapana on.

Mihinkäs se likka lähti, tää on sun touhuas.

Savua tulee navetan ovesta kuin saunasta, jota lämmitetään parhaillaan.

— Täällä päästettiin sielu taivaaseen, emäntä.

Eeri nousee seisomaan.

Tämän kohtauksen Laina kuvaa sitten isälle: savun joka tulee navetan ovesta, Eerin haulikon, verisen ja huutavan sian, äskeiset Eerin sanat ja äitini lähdön niiden jälkeen ja miten emäntä huuti »tuota poikaa» — minä olen läsnä kun Laina tätä kertoo ja muistan, että en pidä siitä, että isä ja Laina puhuvat äidistä noin — pois siantappupaikalta, ja isä nauraa kuollakseen kuvauksella koska tuntee Eerin ja ymmärtää siten tapahtuneen hyvin ja hänen naurunsa tarttuu myös kertojaan itseensä, Lainaan, eikä tämä millään tahdo saada kerrotuksi naurultaan. Isä on lomalla. Äiti ei ole kotona. — Tämä on jäänyt iäksi mieleeni sen jatkona seuranneiden tapausten vuoksi.

Eeri nousee siis seisomaan.

—Harri, tule pois.

Äiti kääntyy menemään takaisin.

—Kohta, minä sanon.

—Heti paikalla.

Minä lähden hitaasti takaperin kävellen ja katson koko ajan omituista miestä, sen haulikkoa ja konttia navetan seinvieressä, sisäpiikaa, Lainaa, joka vatkaa vispilällä verta eikä moiti sitä vaan nuolee vereen tahriutuneen sormensa puhtaaksi, pistää sen suuhunsa, kynsi edellä, vetää sen sitten puristettujen huuliensa välitse. — Eerin minä kyllä tulin vielä miehenä ennen hänen kuolemaansa hyvinkin tuntemaan, ja isä taas piti häntä, niin kuin kaikkia hyviä kansantyyppejä, suorastaan suosikkinaan. — »Tule vaan Eeri minun puheilleni. Sinun vekselis hyväksytään pankissa aina.» — Äiti ei voinut koskaan tätä isäni tapaa ja mieltymystä hyväksyä.

—Tule pois siitä ikkunasta Harri. Mitä sinä siinä koko päivän istut.

Mutta vähän ajan kuluttua minä olen siinä taas, polvillani jollakin ränkyllä, se on keittiön ikkuna, siitä näkee karjapihalle, teurastuspaikalle. Jos isä olisi kotona ja siellä olisi oikea teurastaja, minä saisin luultavasti olla katsomassa vierestä. Mutta nyt se ei käy, kun siellä on Eeri. »Voisi vielä vahingossa sohaista puukolla lasta silmään», äiti perusteleekin. Jonkin ajan kuluttua Eeri tulee sisälle. Minä näen ikkunastani, kuinka hän tulee pihan yli. Eeri tulee suoraan salin puolelle, paraatirappusista, niistää siinä nenänsä sormiinsa ja pyyhkii ne sitten housujensa persaustaan. Minä väistyn lasista lattialle nähdäkseni kun hän tulee ovesta saliin. Äiti nousee seisomaan.

Ymmärrän nyt aikuisena sen mitä lapsena siinä paraikaa näen. Miten mahdoton tämä tilanne äidille on. Mies tulee asialle, kysymään jotakin. Siinä ei sinänsä ole mitään. Mutta sittenkin. Mitä tämä on. Tämän talon nykyinen isäntä on mitätön myllärin poika. Ei mitätön, ei äiti sitä. Pätevämpi ja parempi se on kuin yksikään niistä talollisten pojista, joita hän on tavannut ja siten olisi voinut siis naida taloonsa. Se on etevämpi ja älykkäämpi ja edustavampi ja ulkonaisesti ja sisäisesti hienompi kuin kukaan. Mutta se on alhainen, se on työmies. Nyt sen perässä on tuossa tuo mies sontaisine saappaineen, Ei ole edes jalkojaan ymmärtänyt pyyhkiä kunnolla, oven edessä on havuja. Näin äiti ajattelee. Ehkä ei ole kaukana vaarallinen ajatus: »Vastahan ne vapaussodassa 1918 lyötiin takaisin sinne minne kuuluvatkin, mikseivät ne pysy siellä. Miten se nyt taas on tuossa.» Äiti on hämillään. Minä näen aivan läheltä tämän kohtauksen ja nyt jälkeen päin käsitän sen. Äiti on tosin käynyt koulua ja saanut tietopuolista sivistystä ja on siis siten todella tuon viiksekkään, pienen ja näissä paikoissa kieltämättä vitsikkyydessään typerän äijän yläpuolella. Sitähän ei voi kieltää. Eiväthän tuon äijän vitsit Plataanille sovi, sehän on mahdotonta. Mutta ei koulu mitään tee, sitä äiti ei laske miksikään, tärkeää hänelle on se, että vakaa talollinen kokonaisena säätynä on ilman muuta työläisen yläpuolella. Ja nyt se on tuossa saappaineen, Hihat ovat käärityt kyynärpäihin. Puukko on lapikkaan varressa, sekin on veressä. Minä pienenä poikana näen vielä tarkemmin: sianpaskaan se on astunut. Äiti nousee seisomaan.

—Minä vaan sitä, Eeri sanoo. — Se sika on niin suuri, etten minä sitä perkelettä yksinäni saa kinteriin.

—Laina saa tulla auttamaan. Menkää nyt. Menkää nyt sinne vaan.

Äitini käytös tässä kohtauksessa on hyvin erikoinen. Hän ei käynyt käsiksi sanoin eikä teoin. Hän vain käytöksellään kylmästi työnsi tuon miehen ulos, aivan jyrkästi, ehdottomasti, yhtä lailla kuin hän olisi tehnyt jos samassa salissa olisi parhaillaan vihitty hänen tytärtään hyvään talolliseen avioliittoon ja tuommoinen Eeri olisi siihen asiasta tietämättä jotakin jyväpussia ostamaan tullut. Jos tällainen tilanne todella olisi syntynyt ja siinä olisi ollut myös isä, hän olisi iskenyt Eerille silmää, jonka jälkeen he molemmat olisivat varpaisillaan hiipanneet keittiöön tai eteiseen pienimmälläkään tilaisuutta häiritsemättä. Siellä isä olisi vähän kopeloinut salakätköjään ja tarjonnut Eerille ryypyn. »Joo. Hae sieltä vaan säkki itsekses. Kyllä niistä sovitaan.»

Eeri meni.

Äiti komensi keittiöstä sisäpiian, Lainan, hänen avukseen ja minä näin ikkunastani, että tämä menikin kohta pihan yli.

On mainittava vielä eräästä tapahtumasta, joka myös tähän sianlahtaukseen liittyi, koska se varsinkin moninaisine jälkivaiheineen on erinomaisen kuvaava näille ihmissuhteille ja miksei myös niiden voimasuhteille.

En tiennytkään siitä sinä päivänä, jona se tapahtui, vaan vasta kesällä, jolloin Laina, sisäpiika, kertoi siitä isälle. Sekä isä että sitten myös Laina, joka kertoi, nauroivat kuollakseen. Minä kuulin sen vahingossa. Isä oli lomalla rintamalta, hän oli juuri tullut. Äiti ei tiennyt siitä mitään ja oli poissa kotoa. Minä kuulen tuon keskustelun toiseen huoneeseen, lastenhuoneeseen, luultavasti minun oletetaan nukkuvan. Tämänkin tajuan vasta myöhemmin. En tiedä, miten on jouduttu tuohon talviseen asiaan — siinä vain kumminkin ollaan. Laina on jo kuvannut sian tapun: Eerin tehottoman haulikon, ruudinsavun jne. Isä nauraa katketakseen ja sanoo: »Se on niin Eeriä, voi helvetti!» — ja niin tullaan siihen kohtaukseen, jolloin Eerille on maksettava siantapusta palkka. Äiti tekee sen. Samalla hän tarkastaa tehdyn työn.

—Sylvi tulee siihen sitten, tarkastaa näet, Laina sanoo. — No. Tiedättehän te isäntä Eerin.

Isä keskeyttää tässä Lainan. Myöhemmin samana iltana näin konjakkipullon isän pöydällä ja käsitän nyt, että hän oli jo tässä vähän päissään.

—Mitä varten sinä minua teitittelet ja isännättälet. Älä viitsi.

Kuulen, että Laina on vähän aikaa vaiti.

—No niin, hän sanoo sitten. — No, Eerillä on kokonainen sian etulapa jo kontissa. Muu liha on lihatiinussa. Kontti on navetan seinvieressä, tuohikontti, kontinkieli on kiinni. Mutta sianlapa näkyy vaaksan pituudelta kontinkielen alta. Minä sanoin Eerille, jumalauta kun emäntä tuon näkee. Teitä viedään lujaa tästä talosta.

Isä nauraa. Hän tuntee Eerin ja osaa siten yhdistää tähän tarinaan sikaa teurastavan miehen ilman, että Lainan tarvitsee sitä kuvailla. Laina innostuu saamastaan menestyksestä kertojana. Tytön on itsensäkin vaikea pidättää nauruaan, ja se vain lisää hänen kertomuksensa tehoa.

— Sitten Sylvi tulee siihen. No. Se näkee heti kontin navetan seinvieressä, totta kai. Minä näin, minä olin paikalla. Eeri ei ole tietävinään, pyyhkii puukkoaan housun lahkeeseen. »Mutta tokkos», sanoo Sylvi, »tokkos tällä sialla olikaan muuta kuin kolme jalkaa.» Se katselee lihoja, Eeri oli sen sian jo tiinuun lihannut. Eeri ei ole huomaavinaan, sekin katselee, kääntelee. »Tosiaan», se sanoo, »ei tässä näy muuta kun kolme jalkaa. Onkos niitä kolmijalkasiakin sikoja. Ei tässä näy. Kyllä uskoa täytyy, että on kolmijalkasiakin sikoja.» Ja jumalauta, Sylvillä ei ole luontoa sanoa siihen mitään, vaikka se näkee, missä neljäs jalka on. Et sinä usko, että minulla oli vaikeata, kun minua nauratti.

Sylvillä ei tosiaan ole sitä luontoa. Ei sitä ole. Eihän niiden kanssa voi, tuollaisten. Miten tässä ollenkaan käy. — Äiti muistaa sotaa, hän tietää, että ainakin kolme tuon Eerinkin poikaa on siellä aseissa. Ne ovat siellä yhtä vastuunalaisessa paikassa kuin talollisenkin pojat. Äiti ei luota niihin yhtään.

Ei äiti kai koskaan ajatellut niin, että sinne, siis rintamalle, ei pitäisi aivan kaikkia viedä. Maan puolustaminen oli hänelle pyhä ja selvä asia. Niin se oli selvä asia kaikille tällä itse asiassa hyvin köyhällä ja takapajuisella kyläkunnalla — yhtä ainoata tietooni tullutta tapausta lukuun ottamatta. Kerron tuosta tapauksesta, eräästä akasta myöhemmin, koska hänen käyntinsä Plataanilla kotonani, viipymisensä meidän salin keinutuolissa jollakin tavoin myrkytti versovan oikeustajuntani. Mutta muuten, yhtä akkaa lukuun ottamatta asia oli selvä täällä kaikkialla muualla ja pidän sitä ihmeenä. Sillä paikkakunta oli kapinakeväänä ollut hyvinkin punainen. Nyt lähdettiin tuota punaista emämaata vastaan yksissä tuumin. Mistä se johtui, säikähdyksestäkö? — Vasta jatkosodassa oli joitakin metsäkaartilaisia, sotaa piileskeleviä, ja joitakin käpykaartilaisia, rintamakarkureita, saapui sitten viimeisten kesäkuukausien taistelujen aikana. Nämä tulivat ja hiiviskelivät riihiensä nurkilla kuin jotkut pahantekijät. Semmoista sävyä siinä oli. — Mutta talvisotaan lähtivät kaikki. Ja myös kaikissa heidän kodeissaan, noissa kurjissa ja puutteellisissa mökkipahasissakin, jotka myöhemmin niin hyvin tulin tuntemaan, heidän sallittiin lähteä.

Muistan sitten myös ne odotuksen päivät ennen sodan syttymistä. En voi luottaa muuhun kuin omaan muistikuvaani lapsuuden ajalta ja sen muodostamaan käsitykseen. Tähän kuvaan liittyy tietysti tuonikäisen poikanulikan haaveellinen kuva seikkailusta. Siis on kuva jokseenkin innostunut. En voi kumminkaan uskoa, että tuo innostus olisi ollut vain pikkupojan sotaleikkien tulosta. Jos muissa ihmisissä olisi ilmennyt voimakasta pelkoa, tyypiltään sodanvastaista hätääntymystä, olisi se kyllä minun lapsenmielenikin synkentämään pystynyt. Nyt minulle jäi tästä ensimmäisestä sodasta hyvin valoisa kuva. Kuva, jota olen useasti jälkeen päin aprikoinut. Olen sitä mieltä, että tuo kuva melko varauksetta vastaa yleistä mielialaa kotirintamalla; se on totuus tuosta asiasta. — Tämä voi tuntua jälkiviisaudelta; sotahan oli sikäli kuin yleensä käsitetään erittäin menestyksekäs tappiosta huolimatta, ja sen on katsottu olleen sitä osittain juuri käsittelemästäni syystä.

Sellaista siis oli. Muistan erään radiosta kuullun valtion päämiehen puheen vaikutuksen. Se tapahtui sodan syttyessä. En tiedä, mitä siinä puhuttiin, se voidaan tietysti asiapapereista tarkistaa. Muistan vain samaisen oppimattoman Lainan, sisäpiian sanat: »valmis nostamaan tikarin huulilleen …» Sitä tuo sydänmaan talon piikatyttö toisti posket palaen. Ymmärrän, että on ollut kysymys pikarista eikä tikarista. Tätä eroa täysin oppimaton piikatyttö ei ymmärtänyt. Kumpaakaan noista esineistä hän ei ollut koskaan nähnyt. Mutta poskien palo oli oikea.

Äiti oli tietysti samaa mieltä. Mutta on korostettava, että hän oli sitä toiselta pohjalta kuin naiivi Laina. Äiti oli lukenut koulussa Vänrikki Stoolin tarinat ja muutakin samaan hengen ylevyyteen liittyvää. Tuo ylevyys oli yksinkertaisesti sitä, että sota on sellaisten ns. parempien miesten toimintaa, joilla on jollei nyt suorastaan jaloja niin kumminkin yleviä ajatuksia. Mutta niitä nimen omaan välttämättä. Siksi hän kärsi ajatellessaan, että sellaisetkin kuin tuon sikaa lahdanneen Eerin kolme poikaa myös olivat rintamalla talollisen poikien rinnalla. — »Mitä tästä kaikesta tulee», hän sanoi sinä päivänä, jona sika tapettiin. Se oli hänen erehdyksensä. Erehdystä ei puolla se, että se saattoi olla yleinen. On sanottava, että yhdestä tuon Eerin pojasta sitten sodan päätyttyä tuli vain viinankeittäjä ja irtolainen eikä mitään muuta. Sodasta tullessaan hänellä oli kuin olikin ansioristi taskussaan — niin käsittämätöntä kuin se saattaa ollakin tuollaisesta rehjakkeesta. Mutta sota jos mikään onkin omiaan oikomaan virheellisiä käsityksiä. Sitä vartenhan sodat syttyvätkin ja ovat yleensä olemassa.

Äiti ei ymmärtänyt asiaa vielä silloinkaan, kun sen ydin oli suorastaan hänen edessään: tuo viheliäinen Eeri (mies, joka todella oli viheliäinen) ja hänen kolmijalkainen sikansa. Siis tuo tilanne, johon äiti ei kyennyt mitään sanomaan siksi, että se oli niin karkea ja alhainen. Hän hävisi ja menetti palasen siastaan sanaakaan vastaan sanomatta. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen oma piikansa nimitti häntä etunimeltä Sylviksi puhuessaan hänestä hänen omalle miehelleen. Sillekään äiti ei voinut mitään. Hän ei ollut paikalla. Oletan — vaikka tämä ei ole varmaa eikä sitä koskaan voida näyttää toteen — että hän oli poissa tahallaan: näyttääkseen mieltään miehelleen, joka oli säädyssä häntä alempi. Olkoon arvot sitten muussa pätevyydessä miten tahansa. En ole varma siitä, tietääkö äiti vielä tälläkään hetkellä, miten hänen kokeilunsa kävi. Minä sen sattumalta tiedän. Sinä yönä oli kova ukonilma. — Mutta minun on kuvattava koko tuo piikatyttö kyetäkseni vetämään oman käsitykseni siitä, mitä sota on.

Laina on erittäin hyvä esimerkki eräästä naistyypistä — sikäli kuin häntä muistan ja hänen vaiheitaan sen jälkeen tiedän. Muistan hänet kyllä hyvin selvästi. Hän oli aivan pienen ja lisäksi mitättömän asumuksen tytär, yksi ainakin viisi- tai kuusipäisestä lapsilaumasta. Voisin kuvailla tuon mökin ja sen asukkaat yksityiskohtaisesti jos haluaisin. Mutta mitä se merkitsee; myöhemmin tulen näkemään näitä kurjuuden pesiä enemmänkin ja läheltäkin, myös tämän mökin nykyisen elämän. Mainitsen siitä vain, että mistään sellaisesta perheensisäisestä arvokkuudesta, jolle äitini pani niin paljon arvoa, tässä asumushökkelissä ei varmaankaan edes tiedetty: siellä kaikki asiatkin selvittiin vieraiden kuullen sikäli kun niitä ilmeni. — »Sinä olet nussinut, akka, Mäkelän pojankin kanssa, elä väitä», harvaparta isäntä sanoi muitten kuullen, kun juotiin ja pelattiin korttia ja tuo akka hermostui ja rupesi siinä tahtomaan vieraita pois. Mainittu Mäkelän poika saattoi olla samassa korttisakissa parasta aikaa. Isäntä ei oikeastaan sille kaunaa kantanut eikä asiasta välittänyt, saipahan yliotteen akastaan. Tämä ei voinut mitään muuta kuin pillahtaa itkuun. Hänen itkuaan ei helpottanut se, että useimmiten tuollaista vihjausta ei turhaan eikä tietämättä heitetty. Kyllähän isäntä asumuksensa asiat tiesi ja jollei tiennyt niin tuollainen »Mäkelän poika» sanoi ne itse. — »Vollota nyt sitten vaan, perkele», isäntä sanoi. — Sellaista se on, itse asiassa nuo ajat eivät ole vielä sen kauempana. Mökin ikkunaruudut ovat rikki ja räteillä tuketut. Ja niin edelleen. Ja tuossa joukossa, melkeinpä pelkällä pahnavuoteella kasvaa sitten Lainakin, samoin kuin hänen muut sisarensa ja veljensäkin, jotka sitten myös lähtevät sotaan — ja joiden elämässä sikäläiset olot täineen, luteineen, nälän ja kurjuudentuntuineen, viluineen ja arvottomuuksineen eivät sisällä muuta muutosta kuin sen, että tapahtumapaikat ovat oudot, että kuolemanvaarassa koti-ikävä on vähintään samanvoimainen kuin parempiosaisillakin: nuo rakkaat tunkkaantuneet nurkat, joista he eivät juuri koskaan pääse irti, eikä se ole ihmekään, sillä niin on, että jos mihin ihminen kiintyy niin niihin paikkoihin, joissa hän on elänyt elämänsä kurjimmat tuntemukset. — Tässä kodissa kasvoi Laina. Mitään erityistä henkistä jaloutta hänessä ei ollut, niin että yhä ihmettelen, miksi hän pääsi piiaksi sellaiseen paikkakunnan suurimpaan taloon kuin meille. Ellei se sitten ollut se, että minun käsittääkseni Laina oli ulkomuodoltaan kaunis. Tämä lienee totta sikäli kuin tuonikäisen lapsen käsityksiin on luottamista. Laina oli tyypillinen maalaispiika, hieman rehevä, punaposkinen — olen aina kuvitellut itsekseni, että sellaiset tytöt ovat jollakin tavoin maidollaruokittuja. Muutenkin hän täytti kaikki ne määritykset, jotka olen tuollaisesta maalaistytöstä myöhemminkin saanut. Voin mainita, että tällä hetkellä hän on kohonnut jonkun tehdastyömiehen muijaksi ja muuttanut kaupunkiin. Hän asuu siellä laitakaupyinkikorttelissa jossakin puutalossa jokseenkin lysähtäneenä kommunistinakkana, jolla on rikkinäiset hampaat ja joka tietää oman korttelinsa akkojen ja perheiden asiat, varsinkin riidat ja juopottelut. Kehityskaari, jota minä pidän erittäin kuvaavana.

Laina tuli meille piiaksi jo ennen sotia. Jo ennen talvisotaa hän oli ollut meillä ainakin vuoden, sen voi näin jälkeen päinkin arvioida. Asia saa kantavuutta siten, että äitini hävisi joka ainoan yhteenoton tämän tytön kanssa, vaikka hän oli talon emäntä ja tyttö oli talon piika. — Mainitsen tästä, koska olen näkevinäni siinä niin sanoakseni tulevaisuuden suunnan.

Ensimmäinen muistiini jäänyt tilanne, jossa Laina esiintyi, sattui kohta isän sotaanlähdön jälkeen, seuraavana päivänä.

—Sen miehen ei olis ollut pakko lähteä, piika sanoo keittiössä.

Tämä piika on Laina. Hän on kuullut niin kylällä puhuttavan, ei hän sitä muuten noin osaisi eikä ymmärtäisi sanoa. Hän on sinne tarvittavat perustiedot kyllä vienyt, mutta yleisen käsityksen muokkaamiseen tarvitaan jo kollektiivinen joukko. Myöhempien työmaakokemusteni perusteella tiedän, että tämä on näin. Äitini ei tuota samaa tullut edes kuulemaan, minä sen kuulin ja juoksin tietysti oitis häneltä kysymään niin kuin lapsi kysyy: minkä tähden isä sitten lähti jos sen kerran ei ollut pakko. — Kuka niin sanoo, äiti kysyi heti. — Laina, minä sanon.

—Vai niin. Äiti meni keittiön ovelle ja mainitsi siitä tuon piian nimen. Sieltä päin tuli vastaukseksi: »Mitä, emäntä?» — Laina tulee tänne, äiti sanoi ja palasi takaisin perälle odottamaan.

—Mistäs Laina tietää mitä tämän talon isännän on pakko ja mitä ei.

—En minä tiedäkään.

—Ei puhu sitten kun ei kerran tiedä.

Ja piika meni takaisin posket palaen.

Sellaista se oli. Asia oli tietysti aivan niin kuin Laina oli sanonut, vieläpä hienoine vivahteineen ja viittauksineen: paikallisen suojeluskunnan päällikkönä isä olisi voinut kyllä käyttää oikeuksiaan niin kuin monet muut tekivätkin ja järjestää itselleen vakanssin kotirintamalla; jotakin siinä siis oli, kun se kumminkin lähti. Se ei ole sen luotoinen mies että lähtisi. — Keittiössä Laina sanoi sen suoraan, samaan aikaan kun äitini makasi kasvoillaan sängyllä ja mietti sitä, itkemättä. Laina sen sijaan itki. Sitten hän yhtäkkiä kuivasi silmänsä ja sanoi minun kuulteni jotakin, että tämä tyttö ei kyllä itke »semmosen ämmän takia, joka on niin kylmä, että mieskin lähtee sitä sotaan pakoon, kun kerrankin pääsee».

—Elä Harri puhu sitten äitilles mitä mä sanoin, tokkos, Laina sanoo sitten samaan hengenvetoon.

—Ee, minä sanoin.

Jälkeen päin on helppo ymmärtää miten tuskallisesti tuo tapaus äitiin sattui. Kyllä hän tietysti oli itsekin tutkiskellut itseään niin isän kuin myös koko avioliittonsa suhteen ja jotain varmaan myöntänytkin. Silti hän ei voi antaa anteeksi, ei varsinkaan nyt, kun isä on ottanut pettämisensä näin vakavasti. Sellainen ei myöskään kuulu talonpoikaiseen käyttäytymiseen. Jos vakavan talon isäntä joskus eksyy vieraaseen sänkyyn, siitä selvitään kärsimällä arvokkaasti. Siitä ei puhuta eikä sitä osoiteta sivullisille. Hän käsittää, että se on siitä teostaan niin kärsinyt, että on lähtenyt sotaan jotakin sovittaakseen. Mutta mitä se auttaa enää. Ja miten se sen sitten siellä sovittaa, voi herra jumala. — Tämän verran minäkin opin tuntemaan talonpoikaisuutta. Äiti tunsi isän suvun taipumukset, ja ne eivät olleet sellaiset kuin hänen oman sukunsa, ei arvokkaat, ei ylpeät. Miksei ylpeät mutta aivan toisella tavalla, sellaisella, että se saattoi vaikka tapattaa itsensä siellä. Kun se ei ymmärrä mitä se miehenä on. Kun se on vain työläisiä, ei ei, se ei ymmärrä, että ihmisen on oltava arvokas. Sellainen saattaa hukata elämänsä hetkessä, äiti ajattelee. Sillähän sällit leikkivät tansseissa, vetävät puukon esiin ja usuttavat toisiaan tulemaan ja lyömään, mitä se muuta on. — Äiti saattaa myöntää, että piika, Laina, on oikeassa siinä mitä se sanoo. Silti sitä ei ole oikeus sanoa. Ei ole arvokasta. Ei ole nyt arvokasta Plataanissa.

Sota alkoi. Minulla on siitä vain muutamia muistoja. Tuli erilaisia tietoja lehtien ja radion kautta. En muista niistä paljon mitään. Joitakin kaatuneita tuotiin. Sekään ei jäänyt mieleen, ketään läheisiä ei kaatunut. Toisten nimiä oli lehdissä kuolinilmoituksissa. Kun siirtolaiset tulivat, sai maisema yhtäkkiä väriä: meidän pitäjäämme tuotiin evakuoituja Laatokan pohjoispuolen rajapitäjistä, esimerkiksi Salmin pitäjästä. Äidin mielestä ne olivat jo melkein ryssiä. Muistan tämän hänen käsityksensä. Se perustui siihen, että niiden puhe oli puoliksi venäjää. Ja kun nämä vanhat suulaat ukot tai akat puolestaan huomasivat, ettei heidän puheestaan mitään ymmärretty, ne vain huitaisivat kädellään ja sanoivat: vot on. Ja menivät. Meille ei niitä majoitettu, en tiedä miksei. Luulen, että äiti sai järjestetyksi niin. — Ja jälleen astui esiin äidissä omituinen mutta hänelle hyvin