Terassi

By Marko Tapio

Mies on ollut viisitoista vuotta poissa tästä paikasta, synnyinkylästään. Nyt hän on kuuluisa ja menestynyt, ja kylän köyhä elämä tuntuu kuin kaukaiselta muistolta. Muistot jo kuolleesta äidistä ovat lämpimiä, ja isäänsäkin hän kunnioittaa, vaikka tämä kuoli jo miehen lapsuudessa. Nykyisin mies on kirjailija, ja hän on hankkinut huvilan muutaman kilometrin päästä. Hänen on aika ratkoa elämänsä solmut ja ongelmat – jotka tuntuvat vyöryvän myös hänen kirjansa päähenkilön elämään..."Terassi" on Marko Tapion taitava ja monikerroksinen romaani, jossa sukelletaan kirjoittamiseen ja kirjailijan mielenmaisemaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 6, 2020
• ISBN: 9788726468526

Book preview

www.egmont.com

I hmiset näkivät hänet entisen laisena, mustatukkaisena, isokokoisena, ei erikoisen kauniina miehenä. Ne, jotka olivat olleet näkemässä hänet viisitoista vuotta sitten, tunsivat hänet heti, kun hän käveli auringossa heitä kohti. Palasivat mieliin eräät viidentoista vuoden takaiset asiat ja puheet. Aivan kuin ne olisivat olleet jotakin häneen iäti kuuluvaa ja seuranneet häntä kaikkialle. Tai niin kuin jotakin olisi noussut haudasta hänen havahduttamanaan. Se oli vain ihmisten ajattelua. Mitään ei ollut eikä mitään noussut. Taksissa vähän taempana oli hänen vaimonsa.

Kaikki täällä tiesivät, että hän oli kuuluisa mies nyt. Keskustellessaan hänestä vuosien mittaan nämä ihmiset, joilla tuskin muuta oli paitsi aikaa, olivat alkaneet odottaa, millaista olisi, kun hän vielä joskus tulisi tänne se mukanaan. Tuo kuuluisuus. He eivät osanneet antaa sille muutakaan nimeä ja ajattelivat sitä ominaisuutena.

Mutta kun hän tuli hän ei ollut muuttunut lainkaan. Todettiin vain ajan kuluneen. Tuntui ikään kuin olisi äkkiä pudottu jostakin. Joku ilmaisikin sen sanomalla, että he ovat täällä sillä aikaa tällä tavalla vanhentuneet.

Kylä, johon mies tuli, oli pieni. Sekin oli jollakin lailla tavattomasti vanhentunut — juuri niin kuin tämä saatetaan sanoa vanhasta ihmisestä. Mies tarkasteli sitä pitkät ajat paikalleen pysähtyneenä. Samalla tavoin hän polvistui myöhemmin katselemaan läheltä kuolevan naisen kasvoja. Hän ei ollut nähnyt puista vinoaitaakaan vuosiin. Siinä sitä nyt oli.

Omituinen voimakas vaikutelma, että olisi tullut melkeinpä toiseen aikakauteen, vaivasi häntä. Hän oli huomannut sen jo jonkin aikaa. Tuntui siltä kuin laitteet, joilla aikaa mitattiin, kellot, vaikka ne näyttivätkin oikean päivän hetken olisivat olleet jäljessä. Ne olivat jäljessä vuosia, sata tai kaksisataa vuotta.

Mielikuva oli aivan selkeä ja uskottava. Mies katsoi ympärilleen. Kevät teki jymisten tuloaan heidän yläpuolellaan. Auto, vanha, kolhiutunut taksi, jolla hän oli tullut, odotti tiellä sadan metrin päässä. Hän näki sen siellä vihreyden keskellä.

— Niinkö? hän sanoi sitten. Joku oli juuri maininnut siitä, ettei hän heidän mielestään ollut muuttunut millään tavalla näiden vuosien aikana. Niin, hän ajatteli. Täällä ei todellakaan ymmärretty mitään näyttelemisestä tuollaisten asioiden yhteydessä. Kyllä hän oli muuttunut, hän sanoi, paljonkin. Mutta ehkä sitä sitten ei nähnyt.

Hän käveli taksin luo.

Mies tunsi villiytyneestä lapsiparvesta kaikki heidän äitiensä ja isiensä näöstä, joista monet olivat olleet vielä lapsia, kun hän oli lähtenyt. Nyt hän saattoi tässä nähdä, millä tavalla he olivat menneet keskenään naimisiin. Hän kyseli lapsilta heidän nimiään tien varressa taksin odottaessa ja mitä kotiin kuului, missä he nyt asuivat ja mitä heidän isänsä ja äitinsä tekivät ja kuinka he voivat.

— Äiti on kuollut, aivan pieni punamekkoinen, paljasjalkainen tyttönen sanoi yhtäkkiä. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä sanoi.

— Vai niin, mies sanoi. Hän silotti kädellään lapsen päätä. — Vai niin, hän sanoi. — Kuulkaahan.

Hän vei heidät pieneen kauppaan, puotiin, jonkalaisen, kuten hän ajatteli, voi aina löytää kaikkialla maailmassa, vieläpä samanlaisena: saa ostaa värikästä kangasta tehdäkseen pikkutytölle mekon tai paloöljyä lamppua varten. — Makeisia, hän sanoi. — Punnitkaa erilaisia ja pankaa kaikki sekaisin isoon pussiin. Ja antakaa lapsille vielä tyhjät pussit.

Taksinkuljettaja, joka oli jo vanha mies, ei puhunut koko matkalla. Hänen matkustajansa, tämä mies ja kaunis nuori nainen, eivät hekään puhuneet.

Erään harmaan maatalon kohdalle tultaessa mies käski pysäyttämään auton. Hän käveli pihaan. Siellä suurten, juuri lehteen puhkeavien pihakoivujen alla, vanhan saunan päässä kengitettiin hevosta. Mies oli pannut lakkinsa maahan ulottuvilleen ja naulat siihen. Nähdessään tulijan hän päästi hevosen jalan ja nousi kyykkysiltään.

— Hevosta kengitetään, mitä. Päivää.

— Päivää, juu. Pitää vähän raudottaa.

— No onko vanha emäntä kotona?

— Kyllä sen pitäis siellä vielä olla. — Mies lähti mukaan heidän mennessään pihan yli.

Ämmä, jota hän oli kysynyt, oli tuvassa. Tuvassa oli pimeätä. Pihassa ei sanottu mitään siitä, että vanhus parhaillaan teki kuolemaa. Mutta tultuaan sisään hän näki sen heti. Hän jäi seisomaan vähän matkan päähän puisesta nurkkaan asetetusta sängystä, jossa vanhus hirvittävät, kamppailun uuvuttamat, pienet, harmaat, hampaattomat kasvot huoneeseen päin käännettyinä makasi. Sitten hän, nopeasti, astui muutaman askelen, polvistui hämärässä vuoteen vierelle, kohotti vanhuksen päätä ja kysyi useaan kertaan, tunsiko tämä häntä enää. Vanhus hengitti omituisen tiheään, hennosti ja käheästi. »Aivan kuin pikkulapsi, vakahinen», mies ajatteli. Ämmä oli koko ajan hereillä ja yritti tuskallisesti ja kuuliaisesti, mitä oli pyydetty. Vuoteen jalkopäässä oli kissan pesä, mies näki. Siinä nukkui viisi sokeata pentua keskellään lasten tuoma maitokupiksi tarkoitettu musta teevati. Sängyn pääpuolen päätyyn oli naulaamalla kiinnitetty nahkainen remmin pätkä, josta kuolevan oli hyvä pitää kiinni heikkouden tullessa. Huone ilmeisesti tuntui rupeavan pyörimään silmissä. Käsi piteli remmistä nytkin. Mies tutki siinä vanhojen kasvojen jokaisen piirteen. Viimein ämmän sisään painunut suuaukko vähän liikahti. Sieltä tuli lyhyt, voimaton äännähdys, jonka mies tulkitsi merkitsevän: »joo». Samassa vanhus sulki silmänsä. Ilmeisesti hän nukahti heti. Miehen käden vähän liikahdettua hän kuitenkin säpsähti, avasi silmänsä selko selälleen ja sanoi uudestaan: »joo», muistamatta jo sanoneensa, automaattisesti — ja nukahti taas samassa. Näki selvästi, miten vaikeata sillä oli, kun loppu yhä viipyi. Ja miten väsyneesti ja hartaasti se toivoi jo kaiken päättyvän, kuolevansa … Hän laski kuolevan takaisin, ja siinä tuli vielä kerran: »joo». Pieluksena oli taivutettu, liasta ja paljosta nojaamisesta kiiltävä vaatemytty, vanha miehen nuttu. Lakanoita ei ollut. Eikä varmasti ollut ollut milloinkaan.

Mies lähti takaperin vuoteen luota ja nyt vasta hän huomasi, että muutkin, koko talon väki, olivat tulleet sisään hänen jäljessään. Näitä oli ehkä kymmenkunta henkeä. He seisoivat äänettöminä, liikkumattomina ja tarkkaavaisina taka-alalla, jonkinlaisessa puoliympyrässä nähdäkseen ystävällisesti, rakastettavasti, hellästi, ikään kuin olisivat juuri näyttäneet hänelle jotakin sellaista, josta oli syytä olla hyvällä mielellä. Siksi, että se oli järjestetty niin hyvin kuin oli ja kaikki, mikä oli määrätty tapahtuvaksi, tapahtui.

Ja tuntien todellakin melkein käsittämätöntä iloa mies lähti ulos. Pihapuissa, satojen vuosien ikäisissä, lehti oli juuri auennut. Hän näki vain tämän. Koko edessä avautuva näky näytti hukkuvan vihreyteen. Melkein silmää huikaisi. Hän näki taksinsa, joka vihreyden keskellä olevana mustana pisteenä odotti tiellä.

»Hyvä luoja!» — Sanat tuntuivat ryöstäytyvän esille.

Seisoessaan hetken portailla mies ihaili estoitta vanhaa naista, joka asiansa tietäen yritti tehdä sitä, mikä hänen nyt oli tehtävä: kuolemaa, ja hänen omaisiaan, jotka parhaansa mukaan koettivat auttaa häntä siinä, koska hänen oli se tehtävä ja koska se oli vaikeaa.

Hän käsitti, mikä tavaton asia tässä oli kysymyksessä siksi, että se oli aito, luonnollinen ja kaunis. »Pieluksena», hän ajatteli, »oli taivutettu, liasta ja paljosta nojaamisesta kiiltävä vaatemytty. Se oli vanha miehen nuttu. Lapset temmelsivät lattialla.» Miten paljon maailma tuosta tilanteesta maksaisikaan, jos saisi sen omalle kohdalleen. Tarjottavat summat häikäisivät mieltä hetken aikaa. Se on turhaa. Se ei ole ostettavana.

Jälleen tuo omituinen voimakas vaikutelma, että todellakin olisi tultu melkeinpä toiseen aikakauteen, palasi voimakkaasti ja jälleen hän katsoi ympärilleen.

Hän seisoi portailla ja näki matkan päässä taksinsa.

Kävellessään seuraavassa kohti rähjäistä autoa, jossa hänen vaimonsa ja kuljettaja odottivat, hän tunsi, miten luonnoton yhdistelmä se tämän keskellä oli. Koska se oli osa häntä itseään, mies muisti, mitä hänelle vähän aikaa sitten oli sanottu: ettei hän ollut muuttunut lainkaan. Hän naurahti itsekseen. Sitten auto lähti.

Viisitoista vuotta, hän ajatteli. Oliko siitä tosiaan jo niin kauan.

Hän oli itse syntynyt täällä. Hän saattoi muistaa yhä yksityiskohdittain sen hirsistä veistetyn mökin, jossa hän oli kauan sitten äitinsä kanssa kahden elänyt suunnattomassa köyhyydessä. Hyvä, että elettiin. Mitään muuta ei ollut. Isä oli kuollut jo niin aikaisessa vaiheessa, ettei hän voinut muistaa hänestä minkäänlaista. Kuitenkin hän tunsi kiitollisuutta tuntematonta miestä kohtaan, koska kantoi ilmeisesti hänen luonnettaan. Hän kunnioitti miestä, joka, vaikka oli ollut aivan tyhjin käsin, kuten hän oli myöhemmin kuullut, oli kuitenkin uskaltanut perustaa kodin ja että hän siten oli päässyt mukaan. Äitinsä muistoa hän taas piti yhä elämänsä kauneimpana kokemuksena. Samoin suurta, suunnatonta köyhyyttä, johon hän oli saanut tutustua. Sen keskellä äiti säteili kuin madonnan kuva. Hän oli kerran kirjoittanut tästä aiheesta esseen, jossa oli korostanut kolmen asian merkitystä lapsen elämässä: että lapsella oli oma isä, oli se sitten elossa tai ei; uskollinen äiti; ja että köyhyys lapsuuden aikana olisi mahdollisimman suuri. Ja hän oli todella sitä mieltä. — Äiti oli sitten kuollut hänen ollessaan vielä pieni. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt imeä esseen käsittelemät vaikutteet. Jälkeen päin hän oli joskus tahtonut kysyä, mihin oikeastaan äiti oli kuollut. »Jos se on ollut nälkä», hän sanoi, »niin kuin on oletettavissa, silloin se on ollut arvo, jota ei mikään muu olisi voinut korvata. Jos hän kerran rakasti poikaa.» — Ylipäänsä hän ei muistanut elämässään olleen mitään onnetonta.

»Paitsi viimeiset viisi vuotta», hän ajatteli. Ne olivat olleet.