Kadonnut prinssi

By Frances Hodgson Burnett

Marko Loristan on 12-vuotias poika, joka muuttaa jatkuvasti maasta toiseen isänsä kanssa. Isän mukaan he ovat samavialaisia – isä kuitenkin kieltää Markoa kertomasta kenellekään heidän alkuperästään. Samavian tilanne on epävakaa – maassa on käyty vallankaappauksen seurauksena pitkään sisällissotaa, ja kruununprinssin kerrotaan elävän maanpaossa. Pian Marko tutustuu Rotta-nimiseen poikaan, jolla on paljon tietoa Samaviasta – ja Rottaan tutustuminen vie Markon kohti huikeita seikkailuja. Saavatko pojat selville, kuka on Samavian maanpaossa elävä prinssi?"Kadonnut prinssi" on Frances Hodgson Burnettin lastenromaani vuodelta 1915.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 12, 2020
• ISBN: 9788726303889

Frances Hodgson Burnett

Frances Hodgson Burnett (1849--1924) was born in Cheetham, England. After her father's death in 1852, the family found itself in dire financial straits and in 1865 immigrated to the United States, settling near Knoxville, Tennessee. Frances began writing to help earn money for the family, publishing stories in magazines from the age of 19. While the novel Little Lord Fauntleroy (1886) made her a well-known writer of children's fiction, her romantic adult novels were also very popular. From 1898 to 1907, Burnett resided at Great Maytham Hall, a country house in Kent, England. It was the sprawling manor's walled garden that provided the inspiration for The Secret Garden, now considered a classic of English children's literature.

Book preview

www.egmont.com

Philibert Placen uudet asukkaat

Lontoossa on runsaasti rumia rakennuksia, on monta kolkkoa ja rähjäistä taloriviä, mutta Philibert Placea rumempaa ja rähjäisempää katua siellä tuskin lienee. Tiedettiin kyllä kertoa että se oli aikoinaan ollut viihtyisämpi, mutta siitä oli jo kulunut niin pitkä aika, ettei kukaan muistanut milloin. Synkkänä ja ahtaana se murjotti siinä savuisine, oman onnensa nojaan jätettyine puutarhoineen, joiden murtuneet rauta-aidat tuskin ensinkään suojasivat sen rakennuksia hälisevältä katuliikenteeltä. Lakkaamatta kuului linja-autojen, pika-ajurien, kuormavaunujen ja työkärryjen meluavaa rätinää, ja lakkaamatta liikehti siellä huonoasuisia ihmisiä, jotka olivat joko kovaan työhön menossa tai palaamassa sieltä tai joita nälkä ajoi kadulle työnhakuun. Talojen tiiliseinät olivat savun mustaamat, ikkunat melkein kauttaaltaan likaiset ja milloin töhryisten uutimien verhoamat, milloin ilman uutimia. Maakaistale joka oli kerran aiottu kukkapenkereksi, oli tallattu niin kovaksi, että rikkaruohotkin olivat heittäneet sen rauhaan. Eräässä rakennuksessa asui kivenhakkaaja, ja hänen pihansa oli täynnä halpoja patsaita, ristejä ja muistotauluja, joissa oli luettavana: Tässä lepää.

Toisessa harjoitettiin romukauppaa, kolmannessa myytiin vanhoja huonekaluja, rikkonaisia tuoleja, sohvia, joiden jouhisisus pyrki näkyville repeytyneen päällisen alta, sekä pilkullisia ja haljenneita peilejä. Talojen sisäpuoli oli yhtä kolkko kuin ulkoasu. Kaikki olivat samanlaisia. Kussakin oli pimeä sisäänkäytävä, josta portaat johtivat makuuhuoneisiin ja toiset kellarikerroksessa olevaan keittiöön. Asuinhuoneiden ikkunat olivat meluisan kadun puolelle, ja niistä virtasi sisään väsyttävä hälinä. Heleimpänäkin päivänä tämä katu oli iloton, likainen ja sumuinen, ja sateisena Lontoon surkein paikka.

Niin ainakin mietti muuan poikanen seisoessaan rauta-aidan luona ohikulkijoita katselemassa sinä aamuna, jolloin tämä kertomus alkaa. Edellisenä aamuna oli hänen isänsä tuonut hänet asumaan Philibert Placen 7:ssä olevan talon perähuoneeseen.

Hän oli kahdentoista korvissa oleva poika. Hänen nimensä oli Marko Loristan ja hän oli sellainen johon ihmiset vilkaisevat vielä toistekin katsahdettuaan häneen kerran. Ensinnäkin hän oli hyvin kookas, pitkä ikäisekseen ja erittäin vankkajäseninen. Hänen hartiansa olivat leveät ja hänen käsivartensa ja säärensä pitkät ja voimakkaat. Hän olikin tottunut siihen, että ihmiset hänet nähdessään yhtenään sanoivat: Siinäpä vasta kaunis ja pulska poika! Englantilaiselta hän ei näyttänyt, ei liioin amerikkalaiselta, ja hänen kasvonsa olivat hyvin tummapintaiset. Piirteet olivat voimakkaat, mustat hiukset varjostivat paksuina kiehkuroina otsaa, tuuheiden, suorien, mustien ripsien välistä välkkyvät silmät olivat suuret ja syvät. Tarkkasilmäinen henkilö olisi heti ihmetellyt hänen vaiteliasta tutkivaa katsettaan, josta saattoi päättää ettei hän ollut puhelias.

Sinä aamuna hänen seisoessaan rauta-aidan luona tämä katse oli tavallista erikoisempi. Hänen ajatuksensa olivatkin senlaatuiset, että ne karkottivat lapsenilmeen kaksitoistavuotiaan pojan kasvoista.

Hän ajatteli viime päivien pitkää hätäistä matkaa isänsä ja heidän vanhan soturipalvelijansa Lasaruksen seurassa — matkaa Venäjältä. Sullottuina ummehtuneeseen kolmannen luokan vaunuun he olivat kiitäneet läpi Euroopan kuin jonkin tärkeän tai kauhistuttavan tapauksen karkottamina, ja nyt he olivat täällä Lontoossa kuin aikoen iäksi asettua asumaan Philibert Placen 7:ään. Hän tiesi kuitenkin, että vaikka he saattoivat viipyä siellä vuoden ajan, oli aivan yhtä todennäköistä että hänen isänsä ja Lasarus herättävät hänet jonakin yönä kesken hänen makeinta untansa sanoen: Nouse — pukeudu nopeaan. Meidän täytyy heti lähteä. Parin päivän kuluttua hän saattaisi olla Pietarissa, Berliinissä, Wienissä tai Budapestissa jossain pienessä halvassa talossa, joka ei ollut viihtyisämpi eikä mukavampi kuin Philibert Placen 7.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa tätä miettiessään ja ohi rientäviä autoja silmäillessään. Hänen eriskummallinen elämänsä ja kiinteä yhteistoiminta isänsä kanssa olivat kypsyttäneet hänet ennen aikojaan, mutta hän oli kuitenkin vielä poika, ja häntä ympäröivä salaperäisyys painosti toisinaan raskaasti hänen mieltänsä ja saattoi hänet ihmettelemään.

Vaikka hän oli oleskellut niin monessa maassa, hän ei ollut vielä kertaakaan tavannut poikaa joka olisi elänyt samanlaisissa olosuhteissa kuin hän. Muilla pojilla oli koti missä he oleskelivat vuodesta vuoteen; he kävivät säännöllisesti koulua ja leikkivät toisten poikien kanssa sekä juttelivat avoimesti mitä olivat nähneet ja kuulleet sekä matkoistaan. Jos hän milloin viipyi jossakin tarpeeksi kauan tutustuakseen joihinkin poikiin, niin hän tiesi, ettei ollut lupa milloinkaan unohtaa että hänen koko olemassaolonsa oli salaisuus, jonka säilyttäminen riippui hänen omasta vaiteliaisuudestaan ja varovaisuudestaan.

Hän oli antanut isälleen lupauksia, jotka häntä sitoivat, ja ne olivat olleet hänen varhaisimmat muistelmansa. Ei silti että hän olisi koskaan harmitellut mitään mikä koski hänen isäänsä. Hän kohotti ylpeästi tummaa päätänsä häntä ajatellessaan. Muilla pojilla ei ollut yhdelläkään sellaista isää, ei ainoallakaan. Hänen isänsä oli hänen sankarinsa ja hänen päällikkönsä. Poika muisti tuskin koskaan nähneensä häntä muunlaisissa kuin halvoissa ja kuluneissa vaatteissa, mutta sittenkin isä oli aina toisten parissa ollessaan ollut muita huomatumpi, muita erikoisempi, olipa hänen nuttunsa vaikka kuinka nukkavieru ja hänen kauluksensa vaikka kuinka kulunut. Hänen kävellessään kadulla kääntyivät ihmiset katsomaan häntä vielä useammin kuin Markoa, ja poika arveli, ettei se johtunut yksin siitä, että hän oli pitkä, tumma, kauniskasvoinen mies, vaan siitä, että hän näytti mieheltä, joka oli syntynyt armeijoita komentamaan ja vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Eipä Marko kumminkaan ollut nähnyt hänen komentavan ketään, ja he olivat aina olleet köyhiä, kuluneissa pukimissa ja usein huonolla ruoalla. Mutta missä he vain olivatkaan ja vaikka kuinka kolkossa paikassa olisivat piileskelleet, niin ne harvat ihmiset, joita he tapasivat, kohtelivat häntä kunnioittaen ja hänen läsnäollessaan melkein aina seisoivat, ellei hän pakottanut heitä istumaan.

Se johtuu siitä että hän on isänmaanystävä, ja isänmaanystäville osoitetaan kunniaa, mietti poika itsekseen.

Hän halusi itsekin olla isänmaanystävä, vaikka ei ollut koskaan nähnyt omaa maatansa, Samaviaa. Hän tunsi sen kumminkin tarkalleen. Hänen isänsä oli jutellut hänelle Samaviasta aina siitä alkaen, kun hän oli tehnyt lupauksensa. Hän oli opettanut poikaa tuntemaan sitä tutkimalla hänen kanssaan sen karttoja — merkillisiä seikkaperäisiä karttoja, kaupunginkarttoja, vuori- ja tiekarttoja. Hän oli kertonut sen kansan kestämistä vääryyksistä, sen kärsimyksistä ja vapaudenkamppailusta ja ennen kaikkea sen kukistumattomasta urhoollisuudesta. Heidän jutellessaan Samavian historiasta pojan veri poltti ja kuohui hänen suonissaan, ja isän katseesta poika tiesi että hänenkin verensä kuohui. Hänen kansalaisiaan oli tapettu ja ryöstetty, he olivat kuolleet tuhansien julmuuksien ja nälän kiduttamina, mutta heidän sieluansa ei vihollinen ollut voinut masentaa, ja halki vuosien, voimakkaampien kansojen heitä sortaessa ja orjuuttaessa, he yhä kamppailivat vapautensa puolesta ja ravistivat kahleita päältään, kuten olivat tehneet vuosisatoja sitten.

Miksi emme asu siellä? Marko oli huudahtanut sinä päivänä, jolloin lupaukset tehtiin. Miksi emme mene sinne taistelemaan? Kun tulen mieheksi, tahdon olla sotilas ja kuolla Samavian puolesta. Meidän tehtävänämme on elää Samavian puolesta — työskennellä yöt päivät, oli hänen isänsä vastannut, uhrautua, karaista ruumistamme ja sieluamme, kehittää järkeämme, oppia sellaista josta voi koitua hyötyä maallemme ja kansallemme. Maanpakolaistenkin on lupa olla Samavian sotilaita — minä olen sotilas ja sinustakin on tuleva sotilas.

Olemmeko maanpakolaisia? kysäisi Marko. Olemme, kuului vastaus. Mutta vaikkemme koskaan polkisi jalallamme Samavian maata, meidän on kuitenkin omistettava sille elämämme. Kuusitoistavuotiaasta alkaen minä olen antanut elämäni Samavialle ja Samavian se on oleva kuolemaani asti. Etkö ole milloinkaan asunut siellä? kysyi Marko. Outo katse välähti isän silmistä.

En, vastasi hän eikä puhunut sen enempää. Marko tarkasti häntä ja älysi, ettei kysymystä saanut toistaa.

Sitten hänen isänsä alkoi puhella hänelle lupauksista. Marko oli vain pikku poika siihen aikaan, mutta hän oivalsi täydelleen niiden merkityksen, ja hän ymmärsi että hänelle suotiin sama kunnia kuin aikuisille miehille.

Kun sinusta tulee mies, saat tietää kaiken mitä haluat, sanoi Loristan. Nyt olet lapsi, jonka mieltä ei pidä raskauttaa. Mutta sinunkin on suoritettava osasi. Lapsi unohtaa toisinaan, että sanat saattavat olla vaarallisia. Sinun on luvattava, ettet koskaan unohda. Leikkitoveriesi seurassa, olet missä olet, sinun on aina muistettava olla vaiti monesta asiasta. Et saa jutella siitä, mitä minä teen, etkä ihmisistä iotka tulevat minua tervehtimään. Et saa mainita niitä elämäsi seikkoja, joita ei tapahdu muiden poikien elämässä. Sinun täytyy pitää mielessäsi, että on olemassa salaisuus, jonka ajattelemattomasti lausuttu sana voi ilmaista. Sinä olet samavialainen, ja on ollut samavialaisia, jotka mieluummin olisivat tuhat kertaa kuolleet kuin ilmaisseet salaisuuden. Sinun täytyy oppia tottelemaan kyselemättä ikään kuin sotilas. Nyt sinun on vannottava uskollisuudenvalasi.

Loristan nousi istualtaan ja astui huoneen nurkkaan. Siellä hän polvistui, kohotti maton syrjään, nosti hirrenpäätä ja otti jotakin sen alta. Se oli miekka, ja palattuaan Markon luo hän paljasti sen tupesta. Lapsen voimakas pieni ruumis jäykkeni, hän ojentautui suoraksi, ja hänen suuret syvät silmänsä leimahtivat. Hänen oli annettava uskollisuudenvalansa miekka kädessä, kuin olisi ollut mies. Hänen pieni kouransa avautui ja sulkeutui hänen tietämättään kiivain vaistomaisin liikkein, sillä olivathan hänen sukunsa miehet vuosisatojen halki kantaneet miekkaa ja taistelleet sillä.

Loristan antoi hänelle raskaan paljastetun aseen ja seisoi suorana hänen edessään.

Toista nämä sanat niin kuin minä ne sanon, sana sanalta! käski hän.

Ja hänen lausuessaan ne Marko kertasi joka sanan äänekkäästi ja selvästi.

"Miekka joka on kädessäni — Samavian hyväksi!

"Sydän joka on rinnassani — Samavian hyväksi!

"Katseeni tarkkuus, aivojeni ajatukset, henkeni ja elämäni — Samavian hyväksi.

’Tässä kasvaa mies Samavialle.

Kiitos olkoon Jumalan.

Sitten Loristan asetti kätensä lapsen olkapäälle, ja hänen tummista kasvoistaan välähti melkein hurja ylpeydentunne.

Tästä hetkestä alkaen, virkkoi hän, me kaksi olemme asetovereita.

Ja siitä päivästä alkaen aina siihen päivään asti, jolloin Marko seisoi Philibert Place 7:n rauta-aidan luona, hän ei hetkeksikään ollut unohtanut lupaustaan.

Nuori maailmankansalainen

Hän oli jo usein ennenkin käynyt Lontoossa, mutta ei Philibert Placen-asunnossa. Kun hän toisen tai kolmannen kerran tuli johonkin kaupunkiin, hän tiesi aina joutuvansa aivan uuteen asuntoon, ihmisten pariin joita hän ei ollut ennen nähnyt. Ne löyhät tuttavuussuhteet, joita hän toisinaan solmi kadulla tapaamiensa köyhien ja paikkatakkisten poikien kanssa, rikkoutuivat helposti. Ei silti että hänen isänsä olisi milloinkaan käskenyt häntä karttamaan tilapäisiä tuttavuuksia. Itse asiassa hän oli sanonut pojalle toivovansa ettei hän pysyttelisi loitolla muista pojista. Ainoana ehtona oli, että hänen oli oltava vaiti heidän maasta maahan tekemistään vaelluksista. Muut pojat, jotka olivat yhtä köyhiä kuin hän, eivät olleet alituisesti matkoilla, ja siksipä he eivät ymmärtäneet oudoksua sitä, ettei hän milloinkaan maininnut heille mitään matkustuksistaan. Kun hän oleskeli Venäjällä, ei ollut lupa jutella muusta kuin venäläisistä paikoista ja tavoista. Kun hän oli Ranskassa, Saksassa, Itävallassa tai Englannissa, oli asianlaita vastaavasti sama. Hän tuskin tiesi milloin hän oli oppinut puhumaan englantia, ranskaa, saksaa, italiaa ja venäjää. Hän oli kasvaessaan kuullut ympärillään puhuttavan niin monta eri kieltä, että hän huomaamattaan oli niihin kaikkiin perehtynyt melkein yhtä hyvin. Sen hän kuitenkin muisti, että hänen isänsä oli ollut väsymättömän tarkka korjatessaan hänen ääntämistään ja puhetapaansa, olipa kyseessä mikä kieli tahansa.

Et missään saa esiintyä muukalaisena, oli hän sanonut pojalla. Sitä emme saa unohtaa. Kun olet Englannissa, et saa olla osaavinasi ranskaa, et saksaa etkä mitään muuta kieltä.

Kerran hänen ollessaan seitsemän tahi kahdeksan vuoden ikäinen, oli eräs poika udellut häneltä hänen isänsä ammattia.

Hänen oma isänsä on puuseppä, ja hän kyseli minulta, oliko minunkin isäni, jutteli Marko Loristanille. Sanoin ettet ollut. Sitten hän kysyi, oletko suutari, ja eräs toinen poika sanoi, että olet ehkä muurari tai vaatturi — enkä tiennyt mitä sanoa heille. Hän oli ollut leikkimässä Lontoon kaduilla ja puristi nyt pienellä kädellään isän käsivartta ja ravisti sitä melkein rajusti. Minua halutti sanoa, ettet sinä ole semmoinen kuin heidän isänsä, et vähääkään. Tiesin ettet ole, vaikka olet yhtä köyhä. Sinä et ole muurari etkä suutari, vaan isänmaanystävä — ethän voisi olla pelkkä muurari — sinä! Hän lausui sen mahtavasti ja harmistuneena, katsellen isäänsä vihastunein silmin ja pystyssä päin.

Loristan asetti kätensä hänen suulleen.

Vaiti, vaiti! sanoi hän. Onko solvaus, jos ihmistä luullaan puusepäksi tai kunnon puvuntekijäksi. Jos minä pystyisin ompelemaan vaatteemme, olisimme paremmassa asussa. Jos olisin suutari, eivät varpaasi pyrkisi ihmisten ilmoille kuten nyt näyttävät tekevän. Hän hymyili puhuessaan, mutta Marko huomasi hänenkin pitävän päätänsä pystyssä, ja isän silmät hehkuivat hänen kosketellessaan pojan olkapäätä. Tiedän ettet kertonut heille minun olevan isänmaanystävä, hän päätti. Mitä sinä sitten vastasit heille? Muistin että sinä kirjoittelet alituisesti ja piirrät karttoja, ja sanoin että olet kirjuri, mutta en tietänyt sanoa mitä sinä kirjoitat — ja sanoin että se tuottaa hyvin vähän. Oliko oikein niin sanoa?

Oli. Saat aina sanoa niin, jos sinulta kysytään. On monta köyhää, jotka kirjoittelevat tuhansista asioista ansaitakseen hiukan rahaa. Ei siinä ole mitään merkillistä, että olen kirjuri.

Näin vastasi Loristan, ja siitä päivin Marko sanoi isänsä ansaitsevan leipänsä kirjoittelemisella, jos ken häneltä sattui sitä kyselemään.

Ensimmäisinä päivinä, jolloin vieras paikkakunta tarjosi runsaasti uutta, Marko kuljeskeli paljon kaduilla. Hän oli vahva ja uupumaton, ja häntä huvitti samoilla tuntemattomia katuja pitkin katselemassa myymälöitä, taloja ja ihmisiä. Hänen kävelyretkensä eivät rajoittuneet valtakatuihin, hän poikkesi sivukaduillekin ja vanhoihin autioihin paikkoihin, pihoihin ja kujiin. Usein hän pysähtyi katselemaan työmiehiä ja puhelemaan heidän kanssaan, milloin he näyttivät ystävällisiltä. Niin kuljeskellessaan hän joutui näkemään paljon uutta ja outoa ja oppi monta asiaa. Hän oli erittäin mieltynyt kuljeskeleviin soittoniekkoihin, ja vanhalta italialaiselta, joka nuorena oli ollut oopperalaulaja, hän oli oppinut laulamaan koko joukon lauluja vahvalla sointuvalla pojanäänellään. Hän oli hyvin perehtynyt useiden maiden lauluihin.

Tämä ensimmäinen aamu tuntui kovin ikävältä, ja häntä olisi haluttanut ryhtyä johonkin tai puhella jonkun kanssa. On aina painostavaa olla mitään tekemättä, mutta vankalle ja terveelle kaksitoistavuotiaalle pojalle moinen tuntuu vieläkin ikävämmältä. Lontoon Marylebone Road oli hänestä iljettävä paikka. Se oli pimeä ja kurjannäköinen, täynnä huolestuneita ihmisiä. Ensimmäistä kertaa hän ei tätä katsellut, ja aina se herätti hänessä halun ryhtyä jotakin tekemään.

Äkkiä hän pujahti sisään Lasarusta tapaamaan. Hän löysi miehen likaisesta suojakomerosta talon peräpuolen neljännestä kerroksesta.

Minä lähden kävelemään, sanoi hän. Ilmoita isälleni, ole hyvä, jos hän minua kaipaa. Hän työskentelee enkä tahdo häntä häiritä.

Lasarus istui paikkaamassa vanhaa takkia, hän paikkaili usein — joskus kenkiäkin. Markon puhutellessa hän nousi heti seisoalleen vastatakseen hänelle. Hän oli hyvin itsepintainen ja tarkka eräissä ulkonaisissa käytöstavoissa. Häntä ei olisi mikään voinut pitää istumassa, kun Loristan tai Marko olivat läsnä. Marko arveli että ankara sotilaskuri oli hänet siihen totuttanut. Hän tiesi että isällä oli ollut kova työ ennen kuin sai hänet luopumaan kunnianteosta heidän häntä puhutellessaan.

Ehkäpä, oli Marko kerran kuullut isänsä sanovan Lasarukselle melkein ankarasti, kun tämä taas kerran kiellon unohtaen teki kunniaa hänen isäntänsä astuessa sisään rappeutuneesta rautaportista mennäksensä rappeutuneeseen majataloonsa — kenties pakotat itsesi muistamaan, jos sanon sinulle ettei tuo ole turvallista — sinä saatat meidät vaaraan.

Tämä nähtävästi tepsi. Marko muisti että kunnon palvelija samassa oli käynyt kalpeaksi, iskenyt nyrkillä otsaansa ja katumuksen ja kauhun valtaamana syytänyt suustaan kokonaisen ryöpyn Samavian murrekieltä. Mutta vaikka hän ei enää julkisesti tehnyt kunniaa, hän ei laiminlyönyt osoittaa heille alamaista ja palvelevaa kunnioitusta monella muulla tavoin, ja poika, jonka risaista nuttua vanha sotilas paikkaili, tottui siihen että häntä kohdeltiin kuin mitäkin suurta herraa.

Ilmoitan, sir, vastasi Lasarus. Minne haluatte lähteä?

Marko rypisteli hiukan tummia silmäkulmiaan yrittäessään palauttaa mieleensä selviä muistoja edellisestä Lontoossa käynnistään.

Olen käynyt niin monessa paikassa ja nähnyt niin paljon sen jälkeen, kun viimeksi kävin täällä, että minun on uudelleen otettava selkoa kaduista ja rakennuksista, joita en oikein muista.

Niin kyllä, sir, sanoi Lasarus. Niitä oli niin monta. Minäkin olen unohtanut. Olitte vain kahdeksanvuotias, kun viimeksi olitte täällä.

Menen ehkä ensin etsimään kuninkaallista palatsia, ja sitten samoilen kaduilla oppiakseni niiden nimet, virkkoi Marko.

Hyvä, sir, vastasi Lasarus, ja tällä kertaa hän teki kunniaa sotilaallisella tavallaan.

Marko kohotti oikeata kättänsä tervehdykseksi, kuin nuori upseeri. Muut pojat olisivat tehneet sen kömpelösti tai teatterimaisesti, mutta häneltä se kävi luontevasti ja sulavasti, sillä pikkupojasta pitäen hän oli tottunut siihen. Hän oli nähnyt upseerien sillä tavoin tervehtivän miehiään, kun tapasivat heidät sattumalta kadulla. Hän oli nähnyt ruhtinasten sivuuttavan vartiosotilaita heidän kävellessään odottaviin vaunuihin ja maan mahtavien kohottavan rauhallisesti tervehtivän kätensä kypärälleen ajaessaan riemuitsevan väkijoukon läpi. Hän oli nähnyt monta kuninkaallista henkilöä ja monta kuninkaallista kohtausta, mutta halpa-asuisena poikana aina seisoen alhaisen kansajoukon tungoksessa. Marko oli nähnyt vierailevien keisarien ajavan ohi välkkyvissä puvuissa upeilevien sotilaiden ympäröiminä ja väkijoukon huutaessa raikuvia tervehdyshuutoja. Hän tiesi missä vartiosotilaat seisoivat suurissa pääkaupungeissa kuningasten tai ruhtinasten palatsien edustalla. Toisia kuninkaallisia kasvoja hän oli nähnyt niin usein, että tunsi ne hyvin ja oli valmis tekemään kunniaa, milloin joku heistä rauhallisesti ja ilman saattuetta ajoi hänen ohitseen.

On hyvä tuntea heidät. On hyvä tarkata kaikkea ja harjoitella muistamaan kasvoja ja asianhaaroja, oli hänen isänsä sanonut. "Jos olisit nuori ruhtinas tai