Punaryssä

By Mirko Harjula

Sata vuotta sitten maailma kuohuu sodissa ja vallankumouksissa. Sakipoika syrjäisen suuriruhtinaskunnan suurkaupungista ajelehtii tapahtumien laineilla pitkin maailmansotien rintamia, vallankumouksen verilöylyjä ja sekavia sisällissotia. Aina on parempi surmata kuin tulla surmatuksi. Aatteet ja armeijat pettävät aina, mutta onneksi silkalla vihallakin pärjää. Onni on lopulta yksiö Kalliossa, Pobeda kadulla parkissa ja iltakalja kulmakapakassa.

Punaryssä on taksiyrittäjänä, historiantutkijana, tietokirjailijana ja kääntäjänä vaihtelevasti menestyneen Mirko Harjulan ensimmäinen yritys esitellä kiinnostuksensa kohteena olevaa aikakautta kaunokirjallisin keinoin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 13, 2015
• ISBN: 9789523181700

Mirko Harjula

Mirko Harjula (s. 1975) on helsinkiläinen maisteri ja väitöskirjatutkija. Hän pyrkii tutkimuksessaan etsimään uutta ja jäsentämään vanhaa tietoa Suomesta, Venäjältä ja muualta luodakseen kattavaa kokonaiskuvaa erityisesti Suomen ja Venäjän historiasta yhdessä ja erikseen. Koko kansan kasvatuslaitos on Harjulan seitsemäs monografia sekä jatkoa ja täydennystä aiemmille tutkimuksille suomalaisista Venäjän sisällissodassa, sisällissotakauden tapahtumista Suomen lähialueilla ja "ryssänupseereista".

Book preview

piti.

1.

1915

Me seistiin siinä rivissä metsänreunassa ja paleltiin. Sinellit ja huopahatut olivat lämpimät, mutta oli lyönyt suojakelin, ja huopatossut olivat kastuneet, kun oltiin kuljettu ryteikön läpi puolisääreen märässä lumessa. Ne, joilla oli kiväärit, puristivat niitä hermostuneina. Joka toisella kärysi mahorkkasätkä. Oltiin vakavaa väkeä, ja venäläisille tyypillinen tyhjän pulina oli tällä kertaa katkennut.

Kun me oltiin kaikki tultu sieltä vesakosta esiin, perästä tuli pappi saattueineen ja alkoi kulkea rivin editse päästä päähän molisten rukoustansa. Toisessa kädessä sillä oli sellainen ketjujen päässä heiluva savuava peltipallo, toisessa se näytti ikonia. Rykmentin ikonia. Apulaiset messusivat kertosäettä ja ryssät ottivat hattunsa päästä, kun pappi paarusti pönttöhatussaan ja kaavussaan ohitse suojassa hangessa kuin erikoinen musta varis. Ristinmerkkiä tehtiin kiivaasti ja kumarreltiin. Minäkin otin hatun päästä ja viuhtaisin pari ristiä, vaikken heidän lahkoonsa ole koskaan kuulunut ja vähän fatalistina olen säilynyt ikäni.

Mutta venäläisten kanssa pitää yrittää olla niin kun ne, erilaisilla ei ole kaveria siinä porukassa, ja ei kai se joku ristinmerkki haittaa tee. Tai ei silloin tehnyt. Tuli sitten sellaisetkin ajat, että oli parempi jättää ristit huitomatta... Puusepänpojan kuvaa pappi ei sentään tyrkyttänyt nuoltavaksi. Sakkia oli kuitenkin niin paljon, ettei tässä ollut aikaa hoitaa hommaa täyden ohjelmiston mukaan. Ryssät kaivelivat kauluksistaan omia ristejään sen edestä ja pussailivat niitä.

Sängeksi ajettuun päähän tuli äkkiä kylmä, ja panin hatun takaisin sen peitoksi. Monet muutkin laittoivat, ja loputkin kun pappi oli turvallisen kaukana.

Paljas rinne nousi edessä loivana, vähän sulaneen lumen peitossa, ja meidän oli kai seuraavaksi lähdettävä sen yli. Näytti vähän siltä, että mäen laen takana näkymättömissä olisi joku, joka meidän pitäisi mennä sorkkimaan meidän neliteräisiin pistimiin.

Minulla ei ollut sellaista. Eipä ollut tussariakaan, johon sellaisen kiinnittäisi, eikä ollut kolmanneksella meidän porukasta. Ei riittänyt aseita, ja kiväärit oli annettu niille ketkä ampuivat paremmin. Minä en, kun näin jo silloin kauas vähän epätarkasti. Niille, keiltä puuttui, oli sanottu, että saatte ottaa jos joku haavoittuu tai kaatuu. Tai ottakaa saksalaiselta. Kiitos paljon. Kiväärin sijaan minulla oli olkalapuissa vapaaehtoisen kolmivärinen reunusnauha ja poikkiviiva, jefreitorin merkki, sekä vyössä valtion hukari ja oma puukko. Hukari oli erikoinen pienen miekan tapainen juttu, jolla minun oli kai tarkoitus sitten raivata tieni Berliiniin tämän persereikäarmeijan kärjessä. Silputa matkalle sattuvat sakemannit kuin braatvursti ikään. Sillä lailla.

Tuuli vähän, ja sen mukana kuului jytinää. Tykeillä ampuivat jossakin kauempana. Vatsassa kiersi, heikotti, pelotti suoraan sanoen enemmän kuin ikinä ennen, ja kirosin mielessäni sen päivän jolloin polleana menin Helsingissä kasarmille värväytymään. En minä ollut ennen ollut rintamalla. Tänään minua kohti ammuttaisiin, ja minulta saattaisi mennä henki.

Tästä sakista ei ollut moni muukaan ollut sodassa. Rykmentti oli kyllä periaatteessa reserviläinen, ja jotkut olivat käyneet mukana häviämässä japanialaisille kymmenen vuotta sitten, mutta ei niitä montaa ollut. Enemmistö porukasta oli uuden kutsunnan perusteella nostettuja kloppeja ja keski-ikäistyviä viiksiniekkoja, siviileitä, joita oli koulutettu pari kuukautta, tylsytetty merenrantavahteina ja tuotu nyt tänne tykinruuaksi.

Pappi meni menojaan pikku seurueineen, ja pataljoonankomentaja ratsasti rintaman eteen adjutanttinsa kanssa. Komentajan hevonen oli harmaa, ja siinä oli valkoisia pilkkuja. Everstiluutnanttikin oli harmaa, pilkuista en tiedä. Se oli kova vanha sotilas, viikset kuin mursulla. Japanin-sodassa se oli saanut mitaleita ja kultakahvaisen miekan. Tämän nytten sodan sytyttyä äijä oli aluksi jätetty kasarmille kokoamaan reserviläisistä pataljoonaa, tyyppi oli johtanut sen rykmentin mukana Puolaan, ja Puolassa pataljoona oli puoliksi tapettu. Jäänteet oli jaettu muille pataljoonille, ja haavoittunut komentaja oli saanut siirron komentamaan eri pataljoonaa.

Meitä.

Nyt hän sai siis johtaa toisen pataljoonansa rintamalle tapettavaksi.

Ei vaikuttanut rohkaisevalta.

Everstiluutnantti ja adjutantti, vaaleaviiksinen virolainen touhupetteri pakasta vedetyissä vänrikin olkalapuissaan, vaihtoivat muutaman sanan. Komentaja kaivoi kellon taskusta ja katsoi sitä. Komppanianpäälliköt kömpivät käskystä ratsujen juureen. Komentaja sanoi jotain komppanianpäälliköillekin ja ne palasivat äijärintaman eteen. Komentaja veti miekan esiin, komppanianpäälliköt käskivät ääni käheänä smirnon, ja vedettiin luut kasaan. Kamat kolahtelivat ja kilisivät, komppanianpäälliköiden sapelit suhahtivat kun ne vedettiin tupista, manttelit kahisivat ja valju aurinko sai teräviksi hiotut pistimet kiiltelemään. Itse otin hukarin tupesta ja nostin sen eteeni lanteelta koukistettuun käteen terä kohti taivasta. Näin silmäkulmasta, miten pataljoonan viiri nousi hulmahtelemaan ukkorivin ylle, ja plutoonanpäälliköiden pistimiin kiinnitetyt pienet liput lepattelivat.

Rivistä erkani vauhdilla komentajan denštšik, passari, lautanen kädessä ja siinä peltinen votkapikari. Nyt olisi maistunut kyllä itse kullekin. Passari kiidätti lautasen ja paukun komentajan ratsun juureen. Hepo röhkäisi vähän varmaan viinan haistaneena, ja puisteli luista päätään muka paheksuvan akan näköisenä.

– Uskon puolesta, tsaari isäsemme Nikolai Aleksandrovitšin puolesta, isänmaan puolesta! Komentaja kajautti niin kuin tässä tilanteessa varmaan kuului kajauttaa. – Hurraa!

– UrrraaaaaaUrrraaaaaaUrrraaaaaa... me mölistiin vastaan, että varmaan vihulainen kuuli meidän olevan tulossa.

Komentaja otti votkapikarin ja kaatoi sen täytteen kurkkuunsa, nielaisi ja oli hetken vähän vaikean näköinen. Oli siinä puoli juomalasillista viinaa. Tottumuksella se meni silti alas. Juoppoja nämä kapiaiset olivat, niin kuin kaikki kapiaiset joka armeijassa ovat aina olleet.

Passari palasi ruotuun. Komentaja käänsi hevosen peräpään meihin päin, heilautti miekallaan, torvi töräytti pari säveltä, ja me lähdettiin kolmen miehen paksuisena rintamana kyntämään ylös viettävää niittyä.

***

Minä synnyin maailmaan Helsingin kaupungissa, kun tämä Nikolai Aleksandrovitš hallitsi ensimmäistä vuottaan Venäjän keisarina, ja y. m. ja y. m., ja Suomen suuriruhtinaana, ja y. m. ja y. m. Kun minä täytin vuoden, Nikolai sai kruunun päähänsä. Niitä juhlia minä en muista.

Me asuttiin ankeassa slummissa Helsingin reunalla. Minun isä oli ovimikkona kapakassa, ja minulle syntyi vielä kaksi siskoa. Kolmas kuoli synnyttäessä. Minä olin pieni, mutta muistan, että emäntä oli aika sekaisin niihin aikoihin. Kiljui ja hyppi seinille. Rauhottui sitten.

Ei me koskaan nälkää nähty, ja jos sairastuttiinkin, parannuttiin. Isännällä oli kaikkia sivuhommia. Se alkoi ajaa vuokrarattaita, ja myymällä pimeää viinaa se keräsi rahat lopulta omiin kieseihin sekä apaattiseen hevoseen nimeltä Viivi. Me asuttiin lopuksi yhdessä uusista kivitaloista, joita Berghällin eli tämän Kallion kiville pystytettiin. Minä kävin Sörnäisissä koulua, mutta kymmenvuotiaana en enää viitsinyt ja vietin aikaani enempi sakeissa Itäisen viertotien, mikä on nykyään Hämeentie, molemmin puolin. Kotona kävin lähinnä syömässä, nukkumassa ja mankumassa jonkun pennin karamelleihin. Toisella kymmenellä tupakkaan.

Me kasvettiin aikuisiksi aikaisin, jos vertaa vaikka tähän mitä on nyt, seiskytluvulla. Nykyään voi jotkut elää tekemättä töitä, kun rahaa saa toimistosta. Ei silloin vaan.

Minun isällä pysyi murre, jota se oli oppinut puhumaan kotonansa Kuolajärven pitäjässä kaukana Lapissa, ja me käytiin joinakin kesinä siellä auttamassa mummoa ja pappaa mettähommissa kesät. Kun oltiin ihan pieniä, kerättiin marjoja ja sieniä taikka harvennettiin pottumaata. Vähän isompina kelvattiin jo oksimaan tukkeja ja jotkut kuorimaankin niitä, istuttamaan taimia. Ne reissut kai ovat syy siihen, että minäkin olen ikäni puhunut jonkinlaista itse laatimaani sekamurretta. Helsinkiläiseen puheeseen eksyi aina joku sukulaisten sanonta, jolloin kuulosti muualta tulleelta yrittämässä esittää stadilaista. Sellaisena oli tosi vaikeaa olla nuori Helsingissä. Oli pakko kuulua sakiin, tai sai joka päivä turpaansa, mutta sakilaiset eivät ottaneet porukkaan niin helpolla. Piti tehdä jotakin, että näkivät että on kova jätkä. En minä sitten mitään sellaista tehnyt mitä eivät muutkaan, mutta kun roikuin mukana kolmivuotiaasta asti, pahat pojat tottuivat minuun vähitellen ja sain olla rauhassa. Minä en puhunut paljon, ettei perinnöllinen heinäkenkäisyys kuuluisi, ja se oli kai ansio.

Vähän myöhemmin minä aloin jo mielessäni olla hiukka ylpeä siitä, etten ollut niin kuin muut. Helsingin kieli oli minusta osoitus siitä, millaisiksi orjiksi nämä ihmiset etelässä olivat kasvaneet. Se oli puoliksi ruotsia ja venäjää. Passarit apinoivat herrasväen puheenpartta. Minun esi-isät olivat sentään menneet mielummin umpimetsään raivaamaan lisää elintilaa meidän kansalle, kuin jääneet tänne ruokaruotsien verotettavaksi ja orjiksi ja tykinruoaksi niiden kaheleiden kuninkaiden sotiin.

Helsinkiläisten nuivuus sai minut myös hakeutumaan venäläisten porukoihin. Kun olin käynyt koulut mielestäni loppuun, tienasin rahaa ostamalla tai varastamalla viinaa mistä sattui onnistumaan ja kauppaamalla sitä satamassa venäläisille merisoltuille. Niillä oli kova kuri. Viinaa ei saanut olla, ja jos jäin kiinni, niiden päälliköt saattoivat vetäistä miekanlappeella takaraivoon tai raipalla perseelle, kuten omia solttujaankin.

Joskus soltuillakin oli lomia, monesti omia, ja ohjasin niitä Sörkkaan ja Hermanniin salakapakoihin ja huorapaikkoihin. Se Harjun paikka, missä isäukko oli vahdissa, oli sakilaisten mieleen, siellä soitettiin monesti ja tanssittiin, ja sinnekin minä niitä ryssiä toin. Niiden sotapoliisi, santarmi, kierteli etsiskelemässä näitä paikkoja ja lomalaisia. Siinä paikassa oli takaovikin, ja meidän sakista päivysti yleensä joku ulkona vahdissa vislaamassa jos tällainen slurkki tai kotimainen kyttä sattui lähestymään. Eivät soltut ainakaan meidän takia yleensä jääneet kiinni puntiksiltansa.

Kerran sattui, että slobosantarmi tuli tähän huvitushuoneustoon, jolloin muuan sakipoika purki nuoruuden innosta, pätemistarpeesta ja pulituurikännistä saamansa tarmonpuuskan iskemällä puukkonsa santarmin selkään. Santarmilla oli tiukka vyö ja mantteli. Ne pitivät sitä koossa ovelle asti, mutta siihen se lyyhistyi. Meidän äijä otti sitä äkkiä jaloista kiinni ja raahasi kauemmas jontkaan.

Parin päivän päästä muutama santarmi, suomalaiset kytät ja ratsukasakoita lipattomat lakit päässä tulivat ratsaamaan koko Harjun, mutta kun kukaan ei muka tiennyt mitään mistään, ei syyllistä ilmaantunut.

Santarmista en tiedä saivatko siitä vielä miestä kokoon.

Puukkosankari pakeni merille ja ilmestyi suuren sodan jälkeen takaisin Helsinkiin jääkärikapiaisena. Se keräsi kaikista mahdollisista sodista ja lahtariretkistä puseron täyteen prenikoita ja natsoja ja kierteli vielä vanhanakin kaiken maailman tilaisuuksia kertomassa, kuinka hänen venäläisen sortovallan vastustamisensa alkoi jo nuorena huimapäänä rohkeilla iskuilla santarmilaitosta vastaan.

Se ei tietysti ollut ensimmäinen kerta kun minä näin ihmistä tapettavan. Kun minä olin alle kymmenvuotias umpimielinen huligaaninalku, Helsingissä oli lakkoja ja mielenosoituksia haitaksi asti. Kasakat vetelivät banderolliväkeä sapelinlappeilla ja ratsastelivat porvarisämmiä kumoon. Me meikäläiset oltiin tietenkin siellä seassa herrasväen taskuilla, ja väkijoukkoon oli helppo paeta.

Kasakat olivat kovia jätkiä. Minulla kävi kateeksi se, miten nagaikka saattoi rankaisematta halkaista nahan jonkun ruotsinkielisen ylioppilaan ylimielisestä pärstästä, ja niiden hevoset, jotka olivat vähän eri sorttia kuin meidän työmuulit. Silloin kun me vielä viitsittiin panna aikaa rosvo ja kasakka -leikkeihin Kallion kallioilla, minä olin aina kasakka. Joskus seurauksena oli tietysti turpasauna, mutta ketä silloin nyt ei olisi joskus hakattu.

Sinä kesänä, jona olin täyttänyt yksitoista, venäläiset sotivat toisiaan vastaan muutaman päivän Viaporissa. Meidän puolen työväki oli perustanut punakaartin. Pitkänsillan yli tuli kantakaupungin porvareiden valkokaarti, mutta meikäläiset ampuivat niistä muutaman Hakaniemen torilla, ja loput painuivat sinne minne kuuluivatkin. Minä olin silloin Kaivopuistossa katsomassa ryssän sotalaivoja, jotka ampuivat Viaporia, että sitä en nähnyt. Kuulin vain kavereilta, että ne Hakaniemen torilla tapetut porvarit oli saatu onneksi vapautettua kaikesta maallisesta hyvästä, ennen kuin niiden raadot kannettiin pois.

Kuolema oli jotenkin silloin enemmän läsnä ja arkipäiväisempi asia. Kun olin koulussa, meidän luokalta kuoli joka vuosi joku. Yksi sälli putosi kaivoon ja hukkui sinne. Toista potkaisi hevonen otsaan. Yksi nätti kalpea tyttö yski aikansa, oli pitkään poissa koulusta, tuli sitten vielä vähäksi aikaa ja jäi sitten kokonaan pois. Hautajaisissa paarustettiin koko luokka pitkä matka reen perässä Malmille köyhien hautuumaalle, pieni arkku reessä, ja veisattiin. Minä vaivainen oon mato matkamies maan. Sinne se arkku pantiin riviin köyhien hautaan, ei tällaisille ihmisille jokaiselle kukaan jaksanut routaiseen maahan kuoppaa kaivaa, vaan odottivat että pitempi oja täyttyi arkuista ja luotiin sitten kiinni. Nykyään ei sellaista näe. Kuolema on jotenkin siivottu pois näkyvistä, hautajaisetkin pidetään melkein salaa.

Siitä vähän vanhempana minulla oli monta vuotta sellainen kausi, että vietin suurimman osan ajastani kavereiden kanssa sakissa, tukka silmillä kaiken maailman tansseissa ja muissa iltamissa enemmän tai vähemmän sekaisin. Kaikkea tuli kokeiltua. Kokaiinipäissäni jopa innostuin kerran tanssimaan pistoa puukko hampaissa, vaikka tanssaaminen onkin jäänyt muuten elämässä vähemmälle. Kaaduin totta kai naama edellä päin orkesteria, pää meni bassorummusta läpi ja suussa ollut puukonterä levitti suupielen puoleenväliin poskea. Piti käydä Kirurgilla tikattamassa kiinni.

Puukko heilahti siihen aikaan vähänkin poikkipuolisemmasta sanasta. Muistan hämärästi kun viilsin ekaa kertaa niin että veri lensi, sekaisin olin tietysti kuin Ahti Karjalainen. Mutta sen jälkeen sitä väkivaltaa ei sillä lailla enää kaihtanut. Eikä se edes kuollut.

Kun ikää tuli lisää, rahantarvekin lisääntyi, mutta töitä ei oikein viitsitty tehdä. Ei minusta ollut mikään synti varastaa sellaisilta joilla oli enemmän, joltakin se oli kuitenkin huijattu tai peritty. Joskus väijyttiin Viertotiellä ohi ajavia porvareita, hypättiin niiden kärryihin ja yritettiin ottaa kaikki mitä äkkiä saatiin mukaan. Jos jossakin oli vartioimaton lukko, se ainakin yritettiin murtaa ja katsoa, mitä sen takana oli.

Sitten minä jouduikin vankilaan, enkä minä siitä halua puhua. Siellä sain keuhkokatarrin. Maatessani tukehtumassa henkihieverissä lupasin lapsenuskossani, että jos tästä selviän, menen oikeisiin töihin ja olen kiltti poika.

Kuolema on minut kiertänyt monta kertaa, vaikka lähellä on ollut. Sen sijaan on ollut välillä niin kovaa, että olisi toivonut kuolleensa. Voi olla, että jos jonkinlainen jumala jossakin on, se on minua säästänyt vain, koska on halunnut rankaista kaikesta paskasta mitä olen ihmisille tehnyt.

Linnasta kun pääsin puolta vuotta myöhemmin ulos yritin olla kunnon poika ja ryhdyin isälle vuokra-ajurirengiksi.

Vossikkarengin homma oli melko rauhallista, ainoa että öisin kyytiin saattoi sattua kaikenlaisia riehujia ja oksentajia, joita piti vedellä raipalla naamaan että tajusivat, miten julkisessa kulkuvälineessä käyttäydytään. Jos joku varakkaamman näköinen molskihousuäijä sattui sammahtamaan kyydissä Kappeli-iltansa päätteeksi, minä ajoin kaupungin laidalle, tömäytin hiekkapussilla tajun rippeetkin pois ja jätin sen kalsareissaan jonnekin puskaan. Muistin vielä ihmepelastumistani taudista ja yritin katsoa, etten sentään tappanut niitä, no ja ei niitä montaa ollut. Kellot ja koristeet sai helposti rahaksi, ja oli niillä lompuukit pari kertaa täynnä selvää seteliäkin. Vaatteet taas möin narinkassa juutalaiselle. Vapaaillat sujuivat entiseen tapaan vapaamielisessä seurassa.

Silti minä väsyin siihen hommaan vähitellen ja unelmoin siitä päivästä, jolloin voisin ryhtyä joksikin muuksi ja mieluiten muuttaa jonnekin muualle.

Sitten alkoi Suuri Sota.

Minun sotainto liittyi tietysti yhteen tyttöön.

On sanottava, etten minä koskaan ole mikään suunnaton panomies ollut. Ennen kuin kaikki sodat ja muu alkoi, minä olin väijynyt paria tuttua tyttöä, mutten ollut osannut niille oikein sanoa mitään selvin päin, ja juhliessa keskityin yleensä olemaan sekaisin, koska viinasta tuli hyvä mieli ja tunsin olevani samaa sakkia muiden humalikkojen kanssa. Nussimista olin kokeillut vain ryssien porukoissa joidenkin laivantuomien satamahuorien kanssa, eikä se minusta kovin ihmeelliseltä ollut tuntunut. Sakilaisten morsiamet olivat minusta jotenkin vastenmielisiä ja vähän pelottavia ronskiudellansa, ja sellaiset tavallisemmat tytöt yleensä vaihtoivat kadun puolta, kun tällaisia tyyppejä kuin minä oijusti vastaan. Romantiikkaa meille oli tyrkyllä korkeintaan jossakin elävissä kuvissa, ei sitä silloin kuin enintään naureskeltu, ja myöhemmin tapahtumat tekivät minusta sellaisen kuin lopulta olen, pohjimmiltaan kylmän ja tunteettoman ihmisen.

Kun nyt miettii vuosikymmeniä myöhemmin, ei tämä nimenomainen ehkä ollut sen kummoisempi pilluteline kuin muutkaan, mutta joku siinä viehätti silloin enemmän kuin kukaan muu. Se oli haaransa suhteen aika vapaamielinen. Jotkut puhuivat, että se kävi Pitkänsillan väärällä puolella jakamassa sitä kaulusherroille rahasta kun pula iski, ja venäläisistä solttupojista se tykkäsi. Jossakin vaiheessa minä en miettinyt mitään muuta kuin sitä, että tämä nimenomainen vosu oli kaiketi maannut puolen kaupungin kanssa, mutta minä en kelvannut. Asialle oli tehtävä jotakin.

Silloin alkoi tämä sota, ja lehdissä luki, että vapaaehtoisia otetaan armeijaan. Tämä neitokainen piti soltuista, joten paras konsti purjehtia hänen haaroihinsa oli ilmeisesti ryhtyä sellaiseksi. Minä tietysti otin rohkaisua niin, etten edes harkinnut sitä vaihtoehtoa että armeijalainen saattaa joutua sotaan. Marssin piirisotilaspäällikön tai sotilaspiiripäällikön tai jonkun sellaisen ruotsia honottavan kaluunaherran asioimistoon ja olin kohta keisari Nikolai Aleksandrovitšin maineikkaan armeijan pikku sotamies.

Tukka sängellä, kiristävät saappaat jalassa ja kaksi numeroa liian iso peltipaita päällä menin sitten näyttäytymään tälle naisenpuolelle. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

– Ai sä lähet sotaan. Ai ku kiva.

– Joo. Annats pilluu, noin läksiäisiks vaik.

– Sähä oot solttu. Matruuseist mä tykkään. Mee vittuu siit vonkaamast.

Tyttö oli varsin kaunopuheinen, eikä ihmekään että hänestä tuli myöhemmin arvostettu työväenliikkeen runoilija. Taisi istua viime sotien aikaan ohranan turvasäilössäkin jonkin aikaa. Tapahtunut oli jälkikäteen ajateltuna kuitenkin niin olennainen osa elämäni muotoutumista, että pitäisi oikeastaan olla kiitollinen. Siksi en hänen nimeään mainitse. Päätin tehdä käsketyn mukaan. Olin nuori, vihainen, pettynyt ja halusin pois siltä paikkakunnalta.

***

Keisarin ajan armeija haisi. Kuvaannollisesti ja käytännössä.

Ensimmäisenä minulta vedettiin tukka pois tylsillä keritsimillä. Sitten varusvaraston läski vääpeli nakkasi minulle ensimmäiset ryysyt mitkä käsiin sattuivat. Seuraavaksi huudettiin perkeleesti. Kun oli käynyt kotona viemässä omat vaatteet pois, ei enää päässyt kasarmilta ulos.

Siinä sitä sitten ihmetteli, mihin sakkiin sitä oikeastaan oli päätynyt. Ensimmäiset päivät kuluivat Helsingissä kasarmilla. Päivät meitä juoksutettiin pitkin pölyistä pihaa. Miehistön pahoinpitely oli muka kielletty, mutta kyllä unterit, alikessut, vetelivät ruokokepillä persaukselle, jos se ei ollut siellä missä piti. Illat harjattiin pihaa tai jynssättiin vessoja ja lattioita. Tuntui vähän vankilalta.

Ainoa että ruoka oli parempaa. Helsingin porvarit olivat innostuneet todistamaan isänmaallisuuttaan ja suuriruhtinaallista lojaaliuttaan. Ne kantoivat armeijalle lahjoituksina konvehteja, pikkusikareita, lihaa, viinaksia ja vaikka mitä. Vaikka kapiaiset ottivat enimmät itselleen, meillekin riitti jotakin.

Kasarmissa oli isot makuusalit. Meitä oli kahdeksankymmentä miestä samassa tuvassa. Siinä oli vaikka minkälaista sotimaan lähtijää. Oli kaikkia Helsingin ja ympäristöpitäjien ryssiä, mobilisoituja, joista monet olisivat vaikka jättäneet jonkun raajansa paikalle kunhan olisi loput päästetty pois. Niiden lisäksi oli ahdistuneita virolaisia ja inkeriläisiä. Niistä jotkut olivat paenneet asevelvollisuutta kotoaan Suomeen eivätkä tienneet, että ohranalla oli kortisto sellaisista, ja ne osattiin hakea nyt kun sota tuli.

Ja sitten oli näitä meidän kotimaisia vapaaehtoisia. Jotkut olivat liittyneet armeijaan velkojaan pakoon, jotkut tiineeksi lykkimäänsä naista, jotkut kyttiä. Sellaisia oli, jotka halusivat upseeriksi, mutta koulut olivat jääneet kesken, ja ne ajattelivat että vapaaehtoisena aloittamalla pääsee joskus vielä upseerikouluun. Jotkut varmaan pääsivätkin. Vielä useammat taisivat päätyä maanparanteeksi jonnekin Puolan tai ruteenimaiden peräkylille. Lähellä se oli itselläkin.

Helsingissä ei oltu kauaa, vaan viikon päästä meidät kuljetettiin kuin teuraskarja Helsingin keskustan läpi asemalle, pakattiin juniin ja lyötiin oviin salvat. Helsingistä lähdettäessä oli yö, kaduilla ei juuri ketään ja valaistus pois, kun venäläiset pelkäsivät saksalaisten ilmalaivoja. Matkalla seistiin Riihimäellä, Lahdessa, Kouvolassa ja Viipurissa. Niistä paikoista liitettiin meidän junaan lisää sotilasvaunuja, ja Pietariin tultua juna oli varmaan kolme kertaa pidempi kuin lähtiessä.

Pietarissa meitä seisotettiin ensin aseman järjestelyratapihalla toista päivää. Tuntui että meidät oli aivan unohdettu. Ruokaa ei saatu, vettä sentään. Lukituissa vaunuissa tuli elokuun helteessä kuuma. Paska ja kusi haisivat vaunujen nurkan tynnyreistä, vaikka ne tyhjättiin pari kertaa päivässä, ja kärpäsiä pörisi. Kaikki mukana oleva tuli syötyä, ennen kuin veturi lopulta ilmestyi ja veti meidät kaupungista pois. Ei tullut nähtyä sitäkään sillä kertaa.

Pietarin sijaan meidät kuljetettiin sen eteläpuolelle Tsarskoje Selon lähelle, jossa oli suuri manööverialue, laajoja harjoituskenttiä ja niin isoja kasarmeja ettei Suomessa missään.

Meidät purettiin lopulta junista ja kävelytettiin jonnekin aukiolle. Siellä pantiin ensimmäisenä teltat pystyyn. Meidän plutoonan unter tiesi sanoa, että reserviläisistä koottiin parhaillaan rykmenttejä. Kun ne olisivat haihtuneet vakinaisen väen perään rintamalle, me päästäisiin asumaan kasarmiin niiden tilalle. Vakinaisen väen porukat, parhaillaan sotaväkeä käyvät asevelvolliset, olivat lähteneet ensimmäisinä.

Nyt alettiin saamaan ruokaakin, ja tupakkaa, ja saatettiin maata hetki aivan aloillaan telttaleirissämme, sillä kapiukoilla oli hommaa niiden reserviläisten toimittamisessa Suureen Sotaan. Oli mukavaa, lämmin loppukesä.

Parin päivän päästä tapahtui niin sanottu torg, kaupanteko. Meidän Suomesta tuotu roikka koottiin harjoituskentälle, jolle oli koottu ja saapui vielä paljon sotakansaa muualtakin ties mistä asti. Samalla lailla puettua rahvasta oli vaikka minkä väristä ja kielistä, no neekerit vain puuttuivat. Siellä väkeä alettiin jakaa sen mukaan, oliko mobilisoitu, armeijaa käymätön vai vapaaehtoinen, ja jos vapaaehtoinen, niin minkäläinen.

Mobilisoidut lähetettiin jonnekin, varmaan suoraan sotaan. Joskus paljon myöhemmin tapasin Helsingissä yhden ryssän, joka oli mobilisoitu samaan sakkiin kuin missä nyt oltiin. Se sanoi, että heidät oli toimitettu heti sotaan jonnekin Venäjän Puolan ja Saksan rajoille. Jonkin Augustovin luona heitä oli kurmotettu niin, että vaikka sodittu oli vain jokunen päivä, puolet porukasta oli vajennut. Tämä häiskä itse oli joutunut vangiksi, kuivattanut soita Saksassa yli neljä vuotta, meinannut kuolla nälkään sakemannin leireillä ja palautettu sitten koti-Suomeen sodan jälkeen.

Meille lopuille, jotka ei oltu ikinä oltu sotapalveluksessa ennen, oli oma käytäntö. Meidät järjestettiin riveihin, ja kapiukot etenivät pitkin rivejä valkaten miehiä omiin yksiköihinsä.

Kaartinupseerit tulivat valitsemaan ensimmäisinä. Monet meidän sakista halusivat kaartiin ja yrittivät olla nohevan näköisinä, mutta minä en kyllä. Helsingissä venäläiset solttukaverit olivat sanoneet, että kaartin kapiaiset olivat kaikki aatelisia, ylimielisiä mulkkuja, jotka olivat ylenneet ja miehittäneet kapiaisenvirat suhteillaan ja perhetaustallaan, eivätkä sillä että osasivat sotahommat. Sitä paitsi kaarti oli olevinaan joku keisari Niken palokunta, joka pantiin aina pahimpaan paikkaan, enkä minä sellaiseen halunnut. Jos tässä piti lähteä ainutkertaista elämäänsä kauppaamaan, mielummin sitten sellaisessa sakissa jossa päälliköt osaisivat hommansa, ja tuurilla pääsisi ehkä johonkin porukkaan, jota ei rintamalle vietäisikään ennen kuin sota loppuisi. Eihän me silloin uskottu, että se kestäisi talvea kauemmin, meidän armeija kun oli maailman suurin ja meidän apuna toinen suuriarmeijainen Ranska, Balkanin sitkeät sissit ja englantilaiset laivoinensa.

Silti kaartinukot pysähtyivät minun kohdalle. Ne halusivat pitkiä, ja minä olin pitkä. Lyhyt viiksiniekka kapteenin laatoissa tökkäsi minua rintaan ja käski avata suun. Esitin tyhmää ja olin tajuavinani vasta, kun se itse avasi kultahampaisen kitansa malliksi.

Kapteeni tarkasteli lärviäni ja muuten olemustani selittäen ylimieliseen keskustelusävyyn kaverilleen, tattarin näköiselle luutnantille:

– Sieltä Suomesta lähetetään meille kaikkia tonttuja. Eivät saatanat osaa edes venäjää, vaan sotaan pitäisi päästä. Mutta pitkä on ruoto, näyttää komealta rivissä. Vai mitä? se kysyi venäjäksi ja tönäisi nyrkillä mahaan.

– Tak totsna vaasse plakarootije! Minä kiljuin niin lujaa ja niin huonolla venäjällä kuin lähti.

Se katsoi vielä, vittuilenko minä, hörähti, puisteli päätään ja jatkoi matkaa. Kuole äkkiä mutta hitaasti, minä mietin keskittyneesti.

Kaartilaisten jälkeen kävi ratsuväen upseereita kummallisissa hatuissaan, sitten joitakin muita, ja kaikki veivät jokusen miehen. Minä en kelvannut kellekään. Lopulta meidät kaikki jäljelle jääneet, ehkä puolet alkuperäisestä joukosta, käskettiin ojennukseen ja muotoon ja marssitettiin kolmijonossa takasin teltoille. Teltat pantiin kasaan ja lähdettiin pölyävää hiekkatietä marssimaan kasarmikylään. Siellä oli aution oloista. Tottapa ne reserviläiset sitten