Ei saavu satamaan

By Tuure Vierros

Kiehtovan sukusaagan lopetusosa!Upea Amerikan-siirtolaisista kertova sarja on pitänyt lukijoita pitkään otteessaan, mutta nyt Rödbäckin suvun tarina on tulossa päätökseen. Teos sijoittuu 1920- ja 1930-luvuille ja kertoo tapahtumista niin Brooklynissä kuin Satakunnassakin. Nyt koittaa pula-aika. Vihtorin suvun tarina saa odottamattoman lopun, ja niin lapuanliike kuin muutkin ajan ilmiöt ovat vain alkusoittoa pian koittavien, suurien mullistuksien edellä. Ansiokas satakuntalaissuvun saaga saa arvoisensa lopetuksen neljännessä osassa. Humaani ja viisas teossarja jättää pysyvän jäljen lukijan mieleen.Yksi suku, monta tarinaa. Rödbäckin suku kertoo jännittävällä tavalla Suomen historiasta yhden suvun kautta. Mitä tapahtui nälkävuosina? Millaista oli amerikansuomalaisten elämä 1800-luvun lopulla? Miten sisällissota vaikutti tavalliseen suomalaiseen sukuun?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2023
• ISBN: 9788728534656

Book preview

Ei saavu satamaan

Cover images: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1981, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534656

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kankaanpään kirkonkylällä oli jo 1930-luvulla eräänlainen Klondyken leima. Se on amerikkalaisittain kasvaneena rumine rakennuksineen, matkustajakoteineen, baareineen ja lukemattomine kioskeineen auttamattoman harmaa ja epäviihtyisä — kulttuurittomuuden tyyssija.

Harry Brotherus, Vaeltava oikeus, 1966

Satakunnassa on lukuisia pitäjiä, joilla on kunniakas menneisyys elämän moninaisilla eri aloilla. Toiset ovat kuuluisia teollisuudestaan — muutamat kulttuurisaavutuksistaan. Monenlaista kulttuurityötä tehdään nykyisin useilla paikkakunnilla, mutta lienee harvoja, joita voidaan verrata Kankaanpäähän: sen nykyiseen kulttuurielämään ja sen piirissä vaikuttaviin taide-elämän hahmoihin.

Uusi Aika, 1960

Serafia Rödbäck:

TUHLAAJAPOIKANI PALUU

Siinä hän istuu kun palaan pappilasta, vasen jalka oikean polven päälle nostettuna, olkihattu penkillä vieressä, kultaiset kellonperät riipuksissa napinlävestä liivintaskuun, iho tummaksi paahtuneena, tukka ohimoilta harvenneena, mutta kuitenkin ilmiselvästi minun poikani Vihtori siinä on. Istuu, katsoo, nousee ja sanoo:

— Äiti.

— Vihtori, minä vastaan.

Siinä seisomme välissämme vajaa syli ja kahdeksantoista vuotta.

— Olet palannut, sanon.

— Niin olen, Vihtori vastaa.

— Olet vanhentunut, sanon.

— Niin olette tekin, vastaa.

— Pitkään viivyit, sanon.

— Niin viivyin, vastaa.

— Ei tullut akkaa ikävä, sanon.

— Ei minulla akkaa ole, vastaa.

— Ei mukuloitakaan, sanon.

— Mistä sen tiedätte? kysyy.

Minä en hänelle vastaa, vaikka voisin sanoa, ettei se, joka lapsensa malttaa kahdeksaksitoista vuodeksi jättää, näistä paljon välitä. Mutta mitä sen sanominen hyödyttäisi. Tapahtunut, mikä tapahtunut. Ei sitä saa tapahtumattomaksi enää. Sinänsä on ihme, että Vihtori, esikoispoikani, tuossa edessäni on. Viime vuosina en ole enää jaksanut uskoa, että vielä hänet näkisin.

— No, piditkö siellä paremman kuin täällä? kysyn.

— Pidin ja en, vastaa. — Missään ei ole kyllin hyvä.

— Joko meinaat täällä pysyä? kysyn.

— Enköhän, sanoo. — Ei ole miehestä enää mihinkään lähtijäksi. Tulin kotiin kuolemaan.

— Niinkö huonosti asiasi ovat? kysyn.

— Leikki sijansa saakoon, sanoo.

— Saakoon, mutta eivät tuommoiset puheet juuri naurata, vastaan.

— Ei leikki aina naurun asia olekaan, Vihtori sanoo. — Kakarat ovat leikkiessään usein totisia kuin sepän lato, valkoiset yhtä hyvin kuin mustatkin, punanahat myös. Minä olen katsellut niitä kaikkia. Niin ne leikkivät kuin olisi kysymys elämästä tai kuolemasta. Ja niin kai siinä onkin. Kaikki tässä elämässä on kuolemanvakavaa. Siihenhän elämä päättyy. Kakaroina me leikimme senkin, kuoleman. Leikimme yhä uudelleen, vaikka kuinka monta kertaa. Aikuisina emme enää uskalla. Se on liian kamalaa. Pelkäämme. Kerran katselin kun mustat mukulat leikkivät. Ne kaatuivat maahan, nytkähtelivät, kuolivat, makasivat kuin kuolleet, kunnes äkkiä nousivat ja juoksivat taas. Mutta nauraneet ne eivät, eivät yhtään. Kai ne silti leikistään nauttivat, mutta totisia ne olivat. Se oli Virginian valtiossa ihan Marylandin rajalla. Siinä virtasi Potomacjoki.

Vihtori puhuu kuin olisi siellä. Itselleen kai puhuu, ei minulle. Mitä minä hänen potomakeistaan tiedän. Havahtuu sitten, katsoo kuin varkaista yllätetty, nostaa kapsäkin sängylle, irrottaa nahkahihnat sen ympäriltä, raplaa lukkoja, jotka räpsähtävät auki, ensin toinen, sitten toinen. Vihtori kopeloi pohjaa myöten ja nostaa esiin jotakin valkoiseen silkkipaperiin käärittyä.

— Toin tuliaisen, sanoo ja ojentaa.

Esine yllättää. On pudota kädestäni. On niin painava. Käärin pois silkkipaperin. Kädessäni on lusikka, vellikauhan kokoinen.

— Herra nähköön, sanon. — Kenellä näin suuri suu on?

— Se on hopeaa, sanoo. — Tuntee kai painostakin.

Katselen lusikkaa. Kyllä se kaunis on.

— Mitä minä tällä teen? kysyn.

— On sillä arvonsa, sanoo. — Kun kaukaa tuo, pitää saada hinta pieneen tilaan.

— Olisit tuonut vaikka tanttukankaan, minä sanon.

— Kai semmoisia täältäkin saa, Vihtori vastaa.

— Sai ennen, ei enää, sanon.

Vihtori katselee akkunasta Liinan porkkanamaalle eikä puhu enää mitään.

— Paljon kiitoksia nyt kumminkin, sanon. — Kuinka kauheasti tämä oikein maksoi?

Vihtori ei ole kuulevinaan, on kai suuttunut. Miksi minä niistä tulisinkaan, Amerikan hinnoista.

2

Luulin, että Vihtori jäisi meille asumaan ainakin alkuun, mutta ei jäänyt, ei edes ensimmäiseksi yöksi. Usein ei näkynyt tulonsa jälkeen, joskus sentään poikkesi. Missä lie kylän taloissa kortteerannut. Kun semmoisesta kodon kiertämisestä moitin, Vihtori vilkaisi Väinöön ja naurahti. Väinön muuttuminen punaiseksi paljasti minulle, että jotain sanansijaa hänellä oli asiaan ollut. Sen verran pisti vihaksi, että sanoin:

— Kyllä niin on, että tämä on Vihtorinkin koto, ja täällä se saa olla, ettei tarvitse kenenkään koturiksi ruveta.

Väinö ei siihen mitään vastannut, mutta Vihtori lausahti:

— Olen minä makuusijani löytänyt vieraallakin maalla, miksi en sitten täällä.

Pian sitten kuulin, että enimmät yönsä Vihtori vietti Perälän porstuakamarissa.

Siihenkö jäi nyt Vihtorikin, ajattelin, maat ja meret kiertänyt mies, Perälän porstuakamariin. Kymmenen vuotta takaperin en olisi Perälän Mariaanasta pahaa sanaa sanonut, kunnon tyttö oli, viisaaksi sanottiin eikä vikaa näössäkään, ja sekin taitaa olla suuri asia ainakin miesten mielestä. Hevostenko kanssa pelatessaan ovat tottuneet semmoisiksi, että naisetkin valikoivat muodon mukaan. Kun on iloiset silmät ja naurava suu, pystyt rinnat, pyöreä lanne ja kauniisti keikkuva perse, niin tytön vallassa on vaikka taivaan siirtää maan päälle. Sen tyttö voi tehdä, jos osaa, mutta siinäpä se. Viisaskin menee vipuun, ja nuo samat avut mukanaan moni tyttö astelee turmion teitä. Niin kävi Mariaanallekin.

Ei ole Vihtori ensimmäinen mies, jota Perälän porstuakamarissa on Mariaanan vieressä makuutettu. Sanon näin, koska en Mariaanaa niinkään syytä kuin vanhempia. Vaikka on niinkin, että pärjätäkseen kunnolla tässä maailmassa tytön on itse tiedettävä, mitä tekee, ja pidettävä polvensa tiukasti yhdessä silloinkin, kun höhlät vanhemmat antaisivat jo luvan löysätä, mutta niin tiukka en kyennyt minäkään olemaan enkä siis kelpaa Mariaanaa kivellä heittämään.

Muistan kyllä, kuinka innokas Katriina oli vävyä Perälässä hyysäämään. Hieno vävy muka, ja mikä ettei. Lindroosin Kalle — tai Carl, niin kuin se itse kirjoitti — oli ammattinsa osaava puuseppä, sorvasi karmituolit yhtä hyvin kuin keinustuolitkin, jälkimmäiset niin syvään ja tasaisesti keinuviksi, että oli kuin olisi enkelin sylissä kiikkunut. Syntyivät sängyt, sirot ja silti lujat, eivät nitisseet ja natisseet kovassakaan lemmenleikissä. Semmoisessa Kallen tekemässä kahdenmaattavassa päästävedettävässä Vihtorikin nyt Mariaanan vieressä öitänsä viettää Perälän porstuakamarissa. Onko mahtanut Mariaana kertoa sänkynsä tarinan. Tuskin, vaikka jotakin täytyy Vihtorin tietää kun poikakin on olemassa, Olavi. Ei neitseille poikia synny enää tähän maailman aikaan, jos joskus ennen lie syntynytkin.

Niin oli Lindroosin Kalle aikansa sulhona Perälässä, porstuakamarissa makuutettiin ja hyvänä muutenkin pidettiin. Katriina oli makea kuin keväinen mahla ja niin niin ylpeä vävystään. Kultasormus kiilteli Mariaanan nimettömässä, kunnes kaikelle sille ilolle ja onnelle tuli äkkiä paskainen loppu. Kristiinankaupungista tuli tiukka ruotsia ja huonosti suomeakin puhuva vaimoihminen hakemaan kotiin karannutta miestään, Kallea. Kyllä siinä kirottiin jos porattiinkin, mutta ei Kallesta ollut naisen puheita valheiksi väittämään, niin sukkelakielinen kuin muuten olikin. Sen naisen mukaan Kalle lähti, eikä sitä sen koomin ole Kankaanpäässä nähty.

Mariaana jäi ja oli yksin, kunnes poika runsaat puoli vuotta myöhemmin syntyi. Sääli tyttöä, jolle olisi suonut paremmankin osan. Tosin Mariaana on kovin hiljainen töissään niin kuin muutenkin. Osaisi kyllä, mutta jälkeä ei vain tahdo syntyä. Mariaana unohtuu unelmiinsa, mitä sitten miettineekin. Säälistä yritin minäkin sitä apunani pitää, vaikka vähän väliä löysin sen jotakin näpläämästä tai hiljaa silittelemästä tai kädet lanteilla taivaalle tuijottelemasta. Sitä saa silloin kyllä puhutellakin, kunhan ei ihan nimeä mainitse, eikä se kuule mitään, ei näe. Kauheasti pelästyy sitten kun huomaa, tulee jostakin kovin kaukaa, liekö ollenkaan tässä maailmassa ollut.

Viisaaksi todella jotkut Mariaanaa sanovat. Sillä kuuluu olevan hyvä muisti ja laskupää, mutta mitä sellaisilla lahjoilla tekee varsinkaan naisihminen, joka toisaalta on niin untelo kuin Mariaana on. Hulluutta semmoinen viisaus on minun mielestäni, ainakin melkein. Poikansa se kyllä hyvin hoitaa, palvoo kait Kallen kuvaa siinä. Miehiä sillä ei ole Kallen mentyä puhuttu olleen ennen kuin Vihtori tuli, näki ja suli. En minä lopultakaan ihan kauheasti ihmettele sitä Vihtorin sulamista, vaikka luulisi tietysti, ettei niin paljon maailmaa nähnyt mies, joka on pinnalta niin kova kuin Vihtori on, enää helposti retkahtaisi. Mutta Mariaana on nuori nainen, joka pojan syntymän jälkeen on puhjennut täyteen kukkaan. Semmoisen edessä kovakin mies pehmiää kuin peruna keitinvedessä, ellei vieläkin nopeammin.

Kuitenkaan en olisi suonut noin käyvän, enkä minä ajattele niin vain Vihtorin parhaan vuoksi, vaan myös Mariaanan ja Olavin. Vihtori ei ollut maailman kärsivällisimpiä miehiä nuorenakaan, mitä sitten nyt. Sanotaan, että maailma tasoittaa, ja kai siinäkin jotain perää on, mutta tämmöisissä asioissa on ihan päinvastoin. Lapsi, jonka Mariaana on toisen miehen kanssa tehnyt, on alituinen piina Vihtorin mustasukkaiselle ja kovin ylpeälle mielelle. Sitä tuskin elämän kuluttamat hermot kauan kestävät. Jousi taipuu kunnes katkeaa. Mitä sitten tapahtuu? Herra hyväksi nähköön.

Mitä se minulle kuuluu, moni olisi valmis sanomaan. Vihtori on puolivälissä viidettä kymmentään eikä mikään holhottava mukula. Mutta kerran äiti, aina äiti. Samalla lailla äiti lapsistaan murhetta kantaa, vaikka ne satavuotiaiksi tulisivat.

— Meinaatko sinä sen Mariaanan ottaa, kun kuulut Perälän porstuakamarissa öitäsi viettävän? minä kysyin, kun Vihtorin viimeksi näin.

— Mitä sitten? Otan jos otan, ei siihen pitäisi kenelläkään olla mitään sanomista, Vihtori vastasi.

— Kysyin vain, minä sanoin. — Ajattelin sanoa, että katso eteesi, ettei tarvitse jäljestä päin katua, mutta mitä siinä sanomista, kun kerran itse niin hyvin tiedät. Ja niinhän se on, että itselleen sika kiusan tekee kun ruuhensa kaataa.

— Siinä sikoinenne, Vihtori tuhisi.

Siihen jäi puhe, mutta ei asia. Pari Vihtorista ja Mariaanasta varmasti tulee. Aika sitten näyttää, millainen pari.

Frans Viktor Rödbäck:

OMA KOTI, VIERAS KONTU

— Pois se on siirretty vuosia sitte. Turha niitä kiviä on potkia.

Mies seisoi siinä ovelanutelias ilme naamassaan, tuttukin, vaikka ei näyttänyt tuntevan. Vielä en tiennyt, viitsisinkö auttaa.

Perkeleen hyvin minä itsekin näin, että pois oli viety. Siihen en ketään tarvinnut, että sen totesin. Mitä taas potkimiseen tuli, pitikö pyytää lupa, kun potkaisi porraskiveä, oman mökkinsä porraskiveä, kun itse mökki oli viety, toiset vieneet, ties minne. Kiukku kasvoi sisälläni. Ei siunaamaa hetkeä saa olla yksin, vaikka kivi on tuossa, sileäksi kulunut, niin tuttu, että sisuksia käänsi.

Tulet tähän muka vieraana, kaikesta irti kasvaneena, tietämättä, oletko edes se entinen enää. Parikymmentä vuotta on pitkä aika. Se muuttaa paljon, hävittää tai kuluttaa jäljettömiin. Niin luulet, kunnes se kaikki on tuossa, yhdessä porraskivessä, ja samalla sisälläsi, kuristaa kurkusta, puristaa rintaa, nuoruutesi, työsi, tuskasi, pelkosi, vihasi ja rakkautesi, poikasi, jotka sinä hylkäsit, tyttäresi, vaimosi, jonka jätit, elämäsi, niin juuri, elämäsi, jota olet etsinyt kahden valtameren ääreltä, punapuumetsistä ja salviarinteiltä, kuulostellut ääniä, tähyillyt merkkiä, joka opastaisi oikeaan. Ja täällä se on ollut koko ajan, tuossa kivessä ja sinun sisässäsi. Katso tarkkaan, miten sileäksi se on kulunut oman ruojusi hiomana, Matildan ykspohjapieksun, Vilhon pienen jalan, paljaan ja pehmeän, tai ei, ahavan pureman jalan, verille halkeilleen, sammakonsaappaisen. Se pehmeä onkin Aarnen jalka vai Jaakonko se onkin. Miksi elämän pitää olla näin kovaa? Ja näin mieletöntä? Mikä minut tänne toi? Jäljilleen ei saa koskaan palata, ellei kestä niitä nähdä. Vahinko vain, että sitä, kestääkö, ei tiedä ennen kuin on nähnyt.

— Mihin se vietiin?

— En minä sunkaan tiä, mihinkä mahto olla. Tuanne johonki kankaitten taa, Hirvisaaren kulumalle taisi olla. Mutta miäs, ekkaa sä vaan poraan rupee. Mikä sun oikeen on? Ekkaa sä vaan ole Rööpäkin Vihtori? Olet perästäki. Vihtori sä olet. Vai ot säki tullu takasi. Se oli sun mökkis, joka tuas oli. Tilta sen myi, sun muijas. Vaikkei ne siinä ollu asunu enää vuasiin. Myymäs vaan kävi siältä misä se ny on sen Vännin kans, Poris taikka siälä päin. Kai sä itte sen paremmin tiärät. Taikka mistä mä sen tiärän, maharaks tiätää säkää. Ei kai se enää sun muijaskaan ole, Tilta meinaan. Minä mistää mitää enkä välitäkkää. Muijat vaan puhuu mitä lystää. Se ku on ollu muijien virka mailmansivun.

— Kuka sen osti?

— Em mä vaan tiärä, mutta sanovat, että joku Ruuhilammi se oli.

— Paavaliko?

— Voi hyvinki olla. Tairat itte tuntee paremmin.

2

En minä sitä siinä enkä silloin päättänyt, että tänne lähtisin. En sellaista ajatellutkaan. En olisi uskonut, jos joku olisi siinä sanonut, mutta tässä nyt olen tutulla harjulla, istun jäkäläisellä kivellä ja katselen matalaa mäntyä kasvavan suon yli. Näen autereisen niitun ja ruislaihon sen takana, pensaistoisen joenuoman ja jotakin suviviljaa, ihan viherää vielä. Näen Hirvisaaren harmaan tuparadin, jossa kerran koin elämäni kovimman ukonilman. Pari muutakin taloa pilkottaa männikön takaa. Mikä perhana on, että minun piti vielä tännekin palata? Mikä minua vetää? Ovatko ne mökkini hirret, paikaltaan raahatut ja tänne uudelleen kootut? Mitä minulla on niiden kanssa tekemistä enää? Mitä minä mökillä teen, tämmöinen mies? Eikö olisi parempi katsella ruumiskirstun värkkejä? Tai ei kai sentään. Ihan niin pitkällä ei vielä olla, että olisin elämästäni valmis loppulitviikin tekemään. On kesä, kärpäset ja männikkökangas. Henkikin kulkee helpommin. Vihtori Rödbäckissä on miestä vielä vaikka muijan ottamaan ja lapset laittamaan. Niinköhän onkin, saakeli soikoon, että se tässä on takana, mökin perässä juoksemisessa. Ole nyt, hevonen, viisas. Mariaana on kasvanut, vieläkö selkäsi kestää? Siinä ovat valtoimina pitkät oljenvaaleat hiukset, korkeat, auringon ruskeiksi paahtamat poskipäät, suu, joka huokuu ja nauraa, täyteläiset rinnat, pehmeät, valkoiset reidet. Vihtori, älä katsele enää! Sinä hukut. Ei, myöhäistä, myöhäistä kääntyä. Sinä olet hukkunut jo. Olet mennyttä miestä. Tuvan tarvitset, johon Mariaanan viedä, jossa voit hukkua häneen yhä uudelleen.

3

Sun mökkis, sanot. Tiärän kyllä, että on ollu, muttei o enää. Tiltalta ostin, muijaltas, ja selevällä rahalla maksoin.

Paavali Ruuhilammi katsoo, leveässä naamassa silmät nauravat sirrillään.

— Halvalla sait, liian halvalla.

— Halavallako? Niinkö sä sanot? Mistäs olet hinnan kuullu? Ja mitä sitte, jos sainki halavalla? Kauppa se on, joka kannattaa.

— Myy pois, niin kannattaa vielä paremmin.

— Kuka tiätää, vaikka myisinki. Kai sulla niitä taalojas on, mutta mitä minä niillä teen.

— Selvillä Suomen markoilla minä huutoni maksan.

— Sen kus aliat huurella sitte.

Ostinhan minä sen. Oman mökkini ostin ja hehtaarin ja kolmekymmentä aaria maata sen alle. Kirjat tehtiin vielä samana päivänä. Kun Paavalin paikalle haalima lautamiesisäntä niitä pöydän takana tyyriisti suutaan mutristellen kirjoitteli, pirttiin hivuttautui kummallinen äijä, vanha valkoparta hurstihousuin, tuohivirsuin, istui ovensuupenkille ja katsoa tihrutteli uteliaasti. Ukko tuntui heti jotenkin tutulta, ja aloin vaivata päätäni muistaakseni, missä olin hänet ennen tavannut.

Paavali käveli äijän viereen ja puhui kovalla äänellä suoraan korvaan, joka ilmeisesti oli melkein umpikuuro:

— Vaari tuli sopevasti toristaan. Minä myyn tämän töllin tualle Rööpäkille. Se ku on tämän joskus ennenki omistanu ja rakentanukki, ei tähän, mutta sinne likelle kirkonkylää.

— Vai toristaan, äijä känisi. — Min en pane nimeeni mihinkää, en kerrassa mihinkää. Myy sinä vaan. Pettää ne sua, herrat. Kaikki ne sulta viä. Mitää ne ei jätä. Saat nähärä, että mitää ei sulle jää. Niin ne mullekki teki. Hirvisaaren se multa petoskaupalla vei, se rosvo. Nimismiäs piti olla, mutta rosvo vaan oli. Mutta löytypä sillekki viimmen laki, löyty laki rosvollekki. Liki kolomekkymmentä vuatta minä käräjöittin, mutta takasi minä omani otin. Tehkää vaan kiriojanne, mutta min en niihin nimeeni pa. Ja pareet olis, ettet panis sinäkää, Paavali.

Mitä olin aavistellut ja sisimmässäni tunnistellut, oli siis totta. Menneisyyden haamut eivät jättäneet minua. Ukko oli kuin olikin Hirvi-Heikki. Heinänteko Hirvisaaressa pontikanjuonteineen, ukonilmoineen ja hevosen kuolemineen nousi mieleeni kuin ahdistava painajainen vuosisadan neljänneksen takaa. Jotakin hyvin kummallista siinä oli. Melkein huimasi. Mieli teki mennä lyömään ukkoa olalle ja sanoa: Minä olen Rödbäckin Vihtori, entinen nimismiehen renki, jonka kanssa Hirvisaaren pihalla viinaa joitte. Vieläkö teillä on tallella se Huoneenhallitusseuran mitali, isällenne annettu, josta olitte niin ylpeä?

Niin olisin voinut tehdä, ja olisi kai pitänytkin. Enkä tiedä, miksen niin tehnyt. Ei maailman rantaa minun laillani kiertänyt mies voi ujouttaan syyttää. Astuin minä askeleen lähemmäksi, toisenkin, ihan olin jo Heikin vieressä, mutta menin ohi, astuin porstuaan, siitä portaille ja olin pihalla. Aurinko oli jo matalalla, mutta paistoi kuitenkin navetan katon yli. Vaikka mäki oli kova ja kivinen, se kasvoi hyvin heinää. Kahden koivun välitse vei polku navetalle. Koivut olivat paksurunkoiset ja tuuheat, leveät kuin manttaalin muorit. Vasemmanpuoleisesta koivusta muutaman sylen päässä oli kuusi, niin tyvekäs ja korkea, etten varmaan suurempaa ollut tällä puolen Atlantin nähnyt. Amerikan punapuut ovat ihan eri asia. Alempana rinteessä oli vielä useita koivuja ja pari harvinaisen isorunkoista pihlajaa. Käännyin päinvastaiseen suuntaan, jossa