Majesteettirikos: romaani

By Tuure Vierros

Edistyksellinen ajattelija tempautuu 1700-luvun poliittiseen peliin kiehtovassa historiallisessa romaanissa.
Rovasti Antti Chydenius on kotimatkalla Kokkolaan. Rekikyyti vie meren yli, ja mielessä pyörii ajatuksia juuri loppuneista valtiopäivistä. Eletään 1700-luvun loppupuolta Ruotsi-Suomessa, ja uudistusmielisen Chydeniuksen ajatukset eivät ole kaikkien mieleen. Hänen näkemyksensä vallasta, valtiosta ja kansalaisista maalaavat kuvan miehestä, joka ei pelännyt sanoa mielipiteitään.
Elämäkerrallinen romaani kertoo kiehtovasti Suomen historiasta, 1700-luvun ajan politiikasta ja suomalaisen valistusajattelijan elämästä iloineen ja vaikeuksineen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788728534632

Book preview

Majesteettirikos

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1988, 2024 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534632

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ystävät ja omaiset iloitsivat minut nähdessään.

Tuloni oli odottamaton, sillä melkein kaikki

olivat jo menettäneet toivonsa;

mutta sitä hartaammin

he nyt iloitsivat, kun saivat minut nähdä.

Anders Chydenius, Paimenlaulu

1

L apsena nautin reessä lojumisesta. Ajalta, jolloin isäni oli Kuusamon kirkkoherrana, muistan parhaiten loputtoman pitkät vaellukset halki Kainuun ja laajan Lapinmaan, kun päivää ei ollut ollenkaan ja yön erotti yöstä vain valonkajasteinen hämärä. Nukahdin, kun väsyin, enkä pitkästynyt koskaan. Elämäni suloisimmat unet olen nukkunut vällyihin kääriytyneenä reessä revontulten leiskuessa pohjoisella taivaalla.

Iän karttuessa kaikki muuttuu rutiiniksi. Matkanteostakaan ei voi pyyteettömästi nauttia. Siitä tulee väline, välttämätön ajanhukka siirryttäessä paikasta toiseeen. Matkustamisella ei ole itseisarvoa. Matka ei ole tärkeä, vaan päämäärä. Sitä nytkin ajattelen, kun tähyän levottomana taivaalle, jossa aurinko on jo korkealla, vaikka helmikuu on vasta vaihtumassa maaliskuuksi. Arvelen, että olemme puolimatkassa Gävlen ja Söderhamnin välillä, jonne pitäisi ehtiä yöhön mennessä. Siellä kirkkoa lukuun ottamatta kaikki talot ovat uudenpuoleisia. Niin perusteellisesti venäläiset hävittivät Söderhamnin isonvihan aikana. Liekö silloisten kokemusten tulosta se, että kaupungin suurin rakennus on nyt kivääritehdas.

Näkymät ovat perin samankaltaisia Pohjanlahden molemmin puolin. Mäntyä kasvavia hiekkaharjanteita, synkeitä kuusikkokorpia, jossakin koivuvaltainen lehto, kesällä lehtevä, talvella alaston, koivujen valkeat rungot vielä valkeammalla lumella. Alavia vesijättömaita, joiden rantaruovikoissa linnut keväisin pesivät. Niittyjä, rämeitä, soita. Sitä kaikkea on Pohjanlahden rantamaisema Ruotsissa niin kuin Suomessakin. Kyliä on harvassa, kaupunkeja päivänmatkan välein. Etelästä pohjoiseen matkatessa karu maa muttuu hiljalleen vieläkin karummaksi. Asumukset katoavat. Autius valtaa alaa.

Kaupungit ovat matkalaisen etappeja. Niiden väli pyritään selvittämään päivän valoisana aikana. Söderhamnin jälkeen seuraava on Hudiksvall, jonka venäläiset niin ikään polttivat Uudenkaupungin rauhan vuonna. Kirkko jäi sielläkin jäljelle.

Neljä tällaista valtiopäivämatkaa olen tehnyt, kaksi kertaa Pohjanmaan kappalaisten ja kahdesti kirkkoherrojen valitsemana edustajana. Ensimmäisellä kerralla minut suljettiin pois ja erotettiin säädystäni ennen valtiopäivien päättymistä, toisella valtakirjaani ei hyväksytty lainkaan. Kolmannet valtiopäiväni sain palvella loppuun tosin säätyveljieni katkerasti kiroamana, mutta nämä neljännet, joilta nyt olen palaamassa, ovat kuitenkin olleet kaikkein ihmeellisimmät ja samalla lyhyimmät. Tuskin kuukausi sitten ajoin etelään tätä samaa tietä, jota nyt olen pohjoiseen kiiruhtamassa. Silloinkin oli hoppu hännän alla.

Mennessä oli kiire siksi, että valtiopäivät olivat jo alkaneet, nyt palatessa siksi, että kevät tekee tuloaan ja Pohjanlahden yli on päästävä ennen kuin jäät sulavat. Joka päivä on taivallettava viisi peninkulmaa ja vaihdettava hevoset levänneisiin kestikievarissa. Toisessa reessä tekee matkaa pari talonpoikien suomalaista valtiopäivämiestä, toisessa istun minä yhdessä raatimies Falanderin kanssa, joka edusti valtiopäivillä Vaasan porvareita. Falanderin matka oli muuten vähällä jäädä tekemättä, sillä vaalin jälkeen hänet piestiin kadulla henkihieveriin. Liikkeellä olivat kaupungin pahimmat hylkiöt, mutta Falander väittää, että he olivat maksettuja. Maksajia taas olivat olleet hänen poliittiset vastustajansa, jotka ovat myös hänen henkilökohtaisia vihamiehiään. Mutta Falander on yhtä sisukas kuin rikaskin. Hän ei luovuttanut. Kursitutti vain haavansa kokoon ja matkusti. On varmaa, että Vaasassa käydään vielä kovat käräjät, jahka täältä kotiin ennätetään.

Ruotsin valtakunta muistuttaa Ranskaa siinä, että kummassakaan ei tätä nykyä ole turvallista olla kuningasmielinen. Ruotsissa kuningasta vihataan kaikissa säädyissä lukuun ottamatta ehkä talonpoikia. Tätä asiain tilaa, jonka olen omakohtaisestikin kokenut, en kovin ihmettele. Harvalla hallitsijalla on ollut niin suuri kansansuosio kuin Kustaa-kuninkaalla, ja harva on onnistunut sen niin tyystin tuhoamaan.

Abraham Falander on porvariksi harvinaisen sivistynyt, yliopistossakin opiskellut, aloitekykyinen ja nokkela mies. Olen tuntenut hänet jo kauan, miltei pienestä pitäen. Onhan hän syntyään Kokkolan poikia ja huomattavasti nuorempi. Muutama vuosi sen jälkeen, kun tulin Alavetelistä Kokkolaan, Falander osti Vaasasta tupakkatehtaan ja muutti sinne. Oston rahoitti varmaan hänen isänsä, raatimies Jakob Falander, jolla oli Kokkolassa kauppahuone.

Falanderilla on oma seitsemän tynnyrinalan tupakkaviljelmä, josta hän saa tehtaansa tarvitseman raakaaineen. Vaasassa hänellä on myös laivaveistämö ja Vähässäkyrössä saha, niin että sopii sellaisella miehellä kadehtijoita olla. Minua kohtaan Falander on aina osoittanut kunnioittavaa ystävällisyyttä. Ehkä se johtuu siitä, että ensimmäisillä valtiopäivilläni tappelin myös Vaasalle tapulioikeudet, jotka ovat aika lailla väljentäneet hänenkin kaupankäyntimahdollisuuksiaan.

— Te tapasitte kuninkaan taas henkilökontaisestikin, Falander sanoo katkaisten hiljaisuuden kuin ajatuksiani arvaillen. — Kuulin, että kävitte ihan kahdenkeskisen keskustelun.

— Niin, jostakin syystä hän pitää minua ystävänään, jota te nykyisin olette minua aidommin. Mainitsin hänelle teidän rohkeudestanne ja sisukkuudestanne, kun kaikkine siteinenne saavuitte valtiopäiville, jotta voisitte olla tukemassa hänen jaloja pyrkimyksiään.

Jokin puheessani ilmeisesti ärsyttää Falanderia, koska hän vastaa hieman myrkyllisesti:

— Kiitos, että onnenne keskellä muistitte minutkin.

En ole Falanderin sävyä huomaavinani, vaan jatkan:

— Halusin tehdä ystävän palveluksen oman maakunnan miehelle, mutta havaitsin, että se oli turha. Hän nimittäin tunsi jo asian. Majesteetti oli lämpimän kiinnostunut teistä.

— Kukahan hänelle oli kertonut?

— Jos tarkoitatte minulta kysyä, niin en tiedä. En varmaankaan ole ainoa ystävänne, vastaan.

Kun Falander ei sano siihen mitään, keskustelu tyrehtyy. Ajamme juuri synkän kuusikon halki. Tie on niin kapea, että raskaiden lumipaakkujen painamat oksat riippuvat melkein suoraan yläpuolellamme. Harmaaturkkinen orava loikkaa kuusesta toiseen. Seuraamme katseillamme hallittua suoritusta sanomatta siihenkään mitään.

2

P itkään reessä istuessa tulee muistelleeksi ja miettineeksi kaikenlaista, niin kuin nyt ystävyyttäkin, todellista ja kuviteltua. Todellinen ystävyys, sellainen, jota yksityiselämässä tavataan, kestää pitkänkin vaikenemisen. On voitu joutua asumaan eri seuduille, kirjeiden kirjoittaminenkin on harvennut ja loppunut vihdoin kokonaan, mutta molemmin puolin säilyy silti luja luottamus ja lämmin perustunne joskus tapahtuvaan uuteen kohtaamiseen tai hamaan hautaan asti. Mutta poliittisten ystävien laita on toisin. Jos ystävä lakkaa vakuuttamasta ystävyyttään eikä hänestä pitkään aikaan mitään kuulu, on syytä epäillä, ettei hän enää ystävä olekaan ja että hän on siirtynyt vihamiesten leiriin.

Ensimmäisillä valtiopäivilläni, jotka alkoivat 1765 ja jatkuivat pitkälle seuraavaan vuoteen, olin selkeästi myssy. Toisilta minut heitettiin varmuuden vuoksi heti alkuun ulos, kun ei voitu tietää, olinko hattu vai myssy. Kolmannella kerralla paikkani oli kuninkaanmiesten leirissä. Näillä nyt päättyneillä Gävlen valtiopäivillä istuin tavallaan kahdella tuolilla, kun antirojalistitkin minua kosiskelivat. Joskus tuntui, että nämä todella uskoivat, että kuuluin heidän joukkoonsa. Ehkä hiukan nautinkin tilanteesta, eikä omatunto minua vilpistä soimannut, sillä toden sanoen en oikein itsekään tietänyt, kussa minun oikea paikkani oli.

Valtiopäivämatkani — myös myöhästymisaikani — oli lyhentynyt, kun säädyt Tukholman sijasta olivatkin tällä kertaa kokoontuneet Gävleen. Pohjalaisten vaivoja ja kustannuksia Kustaa-kuningas paikkaa valitessaan tuskin oli ajatellut, eikä Gävlen uudella ja kieltämättä komealla raatihuoneellakaan liene ollut ratkaisevaa vaikutusta, mutta sen sijaan kyllä sillä, että Gävlen porvarit ovat tunnettuja kuningasmielisyydestään. Ainahan on mukavampi pitää kokousta ystävien parissa kuin siellä, missä vihamiehiä kuhisee kaikkialla. Niin kuuluivat olevan Kustaa III:n asiat Tukholmassa tätä nykyä. Sanottiin, ettei hänen henkensäkään ollut siellä enää turvassa.

Hengenmenon mahdollisuudella minuakin aikanaan valtakunnan pääkaupungissa peloteltiin, kun Rahajärjestelmä-kirjani nostattama kohu oli kiivaimmillaan. Heinäkuussa 1766 minua kohdeltiin pappissäädyn klubilla kuin mennyttä miestä ja allekirjoitettavikseni tarjottiin muka ystävyyden nimissä kaikenlaisia peruutusteelmiä. Enhän minä tietenkään sellaisiin nimeäni kirjoittanut enkä myöskään luikkinut tieheni, vaikka oma säätynikin oli minut hylännyt ja erottanut jäsenyydestään. Viivyin Tukholmassa vielä viisi viikkoa sen jälkeen, kun perusteellisesti höyhennettynä olin heinäkuun 3. päivänä poistunut niiden valtiopäivien viimeisestä täysistunnostani. Ennen kotimatkaa kävin vielä aatelissäädyn puheenjohtajan maamarsalkka Rudbeckin luona kysymässä, oliko tällä mahdollisesti jotakin lähtöäni vastaan. Herra maamarsalkka vaikutti hieman hämmentyneeltä. Ilmeisesti hän ei ollut varautunut vierailuuni, mutta ilmoitti, että hänen käsityksensä mukaan olin vapaa lähtemään, toivottipa minulle onnekasta kotimatkaakin. Vielä ovelta hän käännytti minut takaisin ja sanoi:

— Minun mielestäni te, komministeri Chydenius, teitte erittäin hyvää työtä sekä kalastusdeputaatiossa että painovapausasiassa. Minä pidän valitettavana, että valtiopäivät saivat teidän osaltanne tällaisen lopun.

— Minä kiitän teitä, herra maamarsalkka, nöyrimmästi sanoistanne, vastasin. — Valtiopäivät jatkuvat ilman minuakin, ja mikä taas on minkin asian loppu, sen näemme vasta tulevaisuudessa.

Siihen maamarsalkka ei sanonut mitään. Hän saattoi pitää vastaustani jonkinlaisena uhitteluna, mitä se tietysti tavallaan olikin. Olin näet varma, että aika tekisi minulle oikeutta, niin kuin tekikin, jopa pikemmin kuin osasin odottaa.

Tuolloin oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja. Minut aiottiin muka julistaa mielipuoleksi ja sulkea hullujenhuoneeseen ja semmoistakin puhuttiin, että pantaisiin erikoistuomioistuin tutkimaan tekojani. Kaiken tämän kohinan keskelläkään en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani tai — jos ajoittain menetinkin — en ainakaan näyttänyt sitä ympäristölleni, sillä tiesin, etteivät vihamieheni mitään muuta niin toivoneet kuin saada minut suistetuksi tolaltani niin, että nöyrtyisin armonanojaksi heidän eteensä.

Ja vihollisia kyllä riitti. Aatelin piirissä