Ajasta aikaan 1: Silmästä silmään: -

By Janne Kuusi

Historiallisen trilogian kiehtova avausosa tempaa lukijan mukaansa vuosien 1916 ja 1944 väliselle aikajänteelle. Tarinan keskiössä on Kaskivuoren suku sekä sisällissodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle kaksospoikineen pakeneva torppariperheen tytär Silja Peltonen. Kaskivuoren mahtisuvun ja Peltosten kohtalot kietoutuvat monilla tavoin yhteen, ja hiljalleen keriytyy auki tarina täynnä sekä kauneutta että kauhua. Miksi karvas totuus korvataan niin usein miellyttävällä valheella?Silmästä silmään on mukaansatempaava lukuromaani, joka kysyy samalla kiperiä kysymyksiä suomalaisuuden historiasta ja luonteesta. Tarinan vahvat henkilöhahmot ja kiehtova sisäinen maailma pitävät lukijan tiukasti otteessaan.Ajasta aikaan -romaanitrilogia kattaa koko Suomen itsenäisyyden ajan Kaskivuoren laajan suvun tarinan kautta. Lukijan vahvasti otteessaan pitävä sarja herättää samalla ajatuksia suomalaisen yhteiskunnan ja luonteen synnystä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2023
• ISBN: 9788728565261

Book preview

Janne Kuusi

Ajasta aikaan 1

Silmästä silmään

SAGA Egmont

Ajasta aikaan 1: Silmästä silmään

Cover image: Unsplash

Copyright © 2018, 2023 Janne Kuusi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728565261

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Yhä useammat tosiasiat tulevat vastaan kuin hullujussit vailla ajuria.

Otappas ne sitten vastaan silmästä silmään.

Samuli Paronen

Kolmenkymmenenneljän vuoden iässä kirkkoherra Pellervo Kaskivuori tunsi itsensä vanhukseksi. Hän oli omasta mielestään kokenut enemmän kuin yhteen ihmiselämään mahtuu. Verinen kapina oli juuri saatu katkeraan päätökseensä, Helsinki äskettäin vapautettu, ja nuori, vasta itsenäistynyt Suomi virui henkitoreissaan. Pilvisenä mutta lämpimänä toukokuisena iltapäivänä, pitkästä aikaa vailla välitöntä hengenvaaraa Pellervo kiipesi Tähtitorninvuorelle, vaelsi sen puistokäytävillä ja rentoutui hengittäessään armeliaan raikasta ilmaa. Suomenlahdelta tuulahti kevään ensimmäinen lehmänlannan vieno lemahdus kaukaa Lauttasaaren kartanon navetoista. Hän nautiskeli tuoksusta, joka teki hänen olonsa kevyen raukeaksi ja muistutti häntä lapsuuden huolettomista kesistä maaseudulla.

Hänen turvallisuudentunnettaan kohensi sekin, että kaupungilla päivystivät valkokaartilaiset, ja myös hänen henkilöllisyytensä tarkistettiin Haaksirikkoisten patsaan tuntumassa. Kolmemiehisen partion poistuttua Saksalaisen kirkon suuntaan hän seurasi elämänmenoa alapuolelleen avautuvassa Eteläsatamassa, jonka toiminta oli vähitellen virkoamassa. Kahden rahtilaivan ympärillä kävi ahkera hyörinä, mutta Pellervo sai seistä mäen harjalla ja aistia mereltä lehahtavia vapauden tuulia kaikessa rauhassa. Kauppatorin laiturista irtosi Viaporin lautta, ja terästäessään katsettaan hän erotti sen kannella joukon vankeja, joita kiväärimiehet vartioivat. Kerrottiin, että punavankeja kohdeltiin Viaporin leireillä armottomammin kuin kärpäsiä, mutta Pellervo oli pyrkinyt unohtamaan kuulemansa. Niin hän yritti tehdä nytkin, käännähti hätäisesti ja istuutui patsaan graniittijalustalle hengittämään syvään saavuttaakseen rauhan.

Mutta hän myöhästyi: äkkiä hän oli tukehtua, kun hänen pitkään telkeämänsä murhe, kauhu ja pelko ryöppysivät rajusti pintaan kuin laava tulivuoren sydämestä ja saivat hänet purskahtamaan katkeraan itkuun. Pellervo itki, itki, ei kyennyt hallitsemaan sisältään työntyvää vyöryä vaan haroi tuskaisena partaansa ja kätki sitten kasvot käsiinsä. Tukalasta vankeusajastaan lähtien hän oli ollut levoton ja ahdistunut, ei pystynyt nukkumaan, söi huonosti eikä kyennyt kuulemaan tai näkemään todellisuutta ympärillään, ei edes halunnut tehdä niin. Hänen korvissaan kaikuivat raastavana muistona kapteeni Laihon sanat: Elämä on kuolemaakin katkerampi malja juotavaksi sille, joka ei suostu näkemään. Vaikka Laiho oli punakaartin upseeri, mies oli ollut sanoissaan oikeassa, mutta Pellervosta ristiriita mielenrauhan ja raa’an todellisuuden välillä tuntui sovittamattomalta. Ainoa, mikä eheytti hänen sieluaan, oli turvautuminen Jumalaan. Siksi hän kääntyi tämän puoleen kuten aina kun ei tavoittanut tukea mihin nojautua.

– Herra, Sinä joka näet kaiken ja kuulet kaiken. Olen Sinun silmiesi alla vaivainen maan mato ja syntini mittaamattomat, hän kuiskaili hiljaa kädet ristissä kohottaen katseensa kohti harmaata taivasta. – Anna minulle anteeksi pahat tekoni, myös ne vankeuteni aikaiset. Sinun lähettiläänäsi olen käyttänyt väärin oikeuttani jaettuani synninpäästöjä henkipatoille, ja sen vuoksi uskon myös oman henkeni Sinun käsiisi. Vaikka syntini olen jo suorittanut, ymmärsin liian myöhään, että se myötämieli, minkä kapinan aikana soin vihollisellemme, oli räikeä vääryys. Mutta sen kaiken yritän sovittaa, sillä kansakuntamme vaatii nyt yhtenäisyyttä ja voimaa selvitäkseen repivästä hajaannuksestaan. Sen eteen olen tekevä kaikkeni. Siunaa perhettäni ja anna anteeksi eritoten nuorimmalle veljelleni. Siunaa Suomen kansaa, jotta se ei enää ikänänsä lankeaisi samaan onnettomuuteen kuin tänä murheen ja tuskan keväänä. Amen.

Viaporin lautta oli lipunut Bleekholman saarten taakse, Pellervon mieliala tasoittui rukouksen myötä, ja hän lähti kävelemään meren rannalle ennen kuin kääntyisi kotiinpäin. Saavuttuaan Kaivopuiston rantaan kahvila Vedutan luo hän totesi sen suljetuksi, mikä oli odotettavissa, eikä läheinen Ullanlinnan kylpyläkään ollut vielä avannut oviaan. Mutta Pellervo oli vakuuttunut siitä, että kun punakapinan jäämät saataisiin häivytettyä, hän pääsisi jälleen suosikkikahvilaansa nauttimaan teekupposesta. Hän käänsi katseensa merelle vältellen kuitenkin vasemmalla synkkänä häämöttävää Viaporia. Rannattoman Suomenlahden mainingit velloivat apeina raskaiden pilvien notkuessa niiden yllä. Nenään tunki taas tuttu haju, joka nyt oli muuttanut luonnettaan, ja hänelle valkeni, ettei se kantautunut Lauttasaaresta vaan Viaporista, josta päin tuuli kävi. Eikä sen lähde ollut lehmänlanta, hän oivalsi inhosta säpsähtäen.

Pellervo pakeni nopeasti Kaivopuistoon. Hänen korvissaan alkoivat taas toistua lauseet vain hän elää, ken näkee… muuten elämä ei ole elämää ollenkaan. Hän pinkaisi juoksuun vaientaakseen äänet päässään ja kiirehti kotiinsa Vuorimiehenkadulle. Hän sulki oven ja huohotti pitkään eteisessä, hiki norui pitkin selkää, ja hän jähmettyi kuuntelemaan kotinsa kolkkoa hiljaisuutta. Eteisen iso peili paljasti hänelle ankean näyn: vaaleatukkainen ja parrakas mies näytti kaksikymmentä vuotta ikäistään vanhemmalta, aiemmin kirkkaansiniset silmät olivat vetäytyneet tummiksi pisteiksi pöhöttyneiden silmäpussien onkaloihin, papinkaulus kuristi niin, että kaulassa näkyi punainen nirhauma kuin kevytmielisten lemmenleikkien jäljiltä. Ison kerrostalon tilava huoneisto kumisi tyhjyyttään: Pellervo asui yhä yksin, sillä vaimo ja lapset olivat paenneet tammikuussa levottomuuksia Karjalankannaksen vapaalle puolelle hänen äitinsä kesähuvilalle.

Hän riisui mustan takkinsa ja hattunsa, ripusti ne naulakkoon ja puntaroi huolestuneena, miten torjua joka puolella vaanivaa ahdistusta. Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun hän huomasi oven edessä lattialla kirjekuoren. Posti oli nähtävästi jo alkanut kulkea koko maassa, hän pani huojentuneena merkille noukkiessaan kirjeen, joka oli saapunut hänen äidiltään Räisälästä.

Villa Svedfelt tiistaina 7. pnä toukokuuta 1918

Kaiken kauheuden jälkeen en tiedä, mitä tälle tekisin. Pahoittelen, että uskon ratkaisun sinun hartioillesi. Olet esikoiseni ja sitä paitsi Jumalan lähettiläs, joten tee sille minkä parahaksi näet.

Äitisi Aurora afSvedfelt

Pellervo vilkaisi kirjeeseen oheistettua asiapaperia. Hän marssi työhuoneeseensa, istuutui pallille kaakeliuunin eteen, työnsi halkoja pesään ja sytytti tulen. Seuratessaan liekkien viriämistä hän tiesi tekevänsä sen, mikä oikein oli.

Sovitus.

Se takaisi rauhan, paha kaikkoaisi, ja Kaskivuoret voisivat taas luottaa tulevaisuuteen vailla menneiden rasituksia.

Pesässä lepattivat iloiset lieskat, joiden leikkiä hän jäi seuraamaan. Palavat halot ritisivät ja paukahtelivat, huoneeseen leijaili lapsuudesta tuttu turvallinen tuoksu, ja lämmön hehku hiveli kasvoja.

Hän työnsi kirjeen kuorineen liekkien nuoltavaksi. Tyhjä katse kimalsi heijastaen näkyä edessään: uunissa käpertyi Kaskivuoren suvun taakka vähitellen reunoiltaan mustuen ja katosi viimein savuna hormiin.

Näin oli paras, Pellervo totesi mielessään ja sulki uunin luukun.

OSA 1

1918–1944

Ja näkee hän kansan: kahdella kielellään se vaikenee.

Bertolt Brecht

(Finnische Landschaft / Suomalainen maisema)

toukokuu 1918

Taivallettuaan viikon verran Karjalan metsissä Silja Peltonen oli niin uupunut, että alkoi nähdä harhoja: vaikutti kuin mustan korven korkeat kuuset köyrtyisivät maata kohti padoksi hänen eteensä, ja aluskasvillisuus muuttuisi luiseviksi kouriksi, jotka manalasta kurkottivat nääntyneitä jalkoja. Häntä autettiin, vaikka kymmenen aikuisen joukkiossa muillakin oli kantamuksia yllin kyllin, ja mukana raahattiin muitakin lapsia kuin Siljan kaksosvauvat. He joutuivat viettämään hallayötkin taivasalla ja liikkuivat siksi enimmäkseen öisin suunnistaen auringonlaskujen ja -nousujen mukaan Otava ja Pohjantähti tarkasti vasemmalla pysyttäen. Päiväsaikaan pidettiin pitkiä lepotaukoja, ja silloin myös ahmittiin vähäisiä ruokavarantoja. Niiden ehtyminen aiheutti kinaa ja riitaa aina käsikähmiä myöten. Kaksi nuorta sisarusta oli yrittänyt käydä ruokavarkaissa matkan varren talossa, mutta tyttö ammuttiin kartanon pihaan kyselemättä. Veli pääsi pakenemaan, eikä varkaisiin enää uskaltauduttu, vaikka pakolaisten eväät loppuivat.

Siljasta tuntui kuin luonnonvoimat olisivat korvanneet lahtarikaartin; se ei toivon mukaan ollut onnistunut seuraamaan heitä näin pitkälle itään. Koko joukko kirosi ankarasti sitä, että he olivat joutuneet kiertämään Laatokan pohjoispuolitse valkoisten valtaamien alueiden läpi. Mutta lahtarit ja sakemannit lähestyivät Karjalankannaksella myös etelän suunnasta heidän lähtiessään Räisälästä, eikä reitille ollut jäänyt vaihtoehtoa.

Valo tunnelin päässä alkoi pilkottaa, kun he lopulta osuivat melkein asumattomaan kylään, jossa he kohtasivat muita Suomesta paenneita. Suuri osa kylän entisistä asukkaista oli siirtynyt Suomeen, ja pakolaiset olivat vallanneet näiden tyhjilleen jääneet talot.

Räisälästä saapunut joukko sai viimein katon päänsä päälle Kontupohjassa Äänisjärven lähettyvillä. Naispuoliset toverit huolehtivat kaksosista sen ajan, kun Silja nukkui. Hän oli yhdeksäntoistavuotias, kaksospojat hän oli synnyttänyt keskellä luokkasodan kurjuutta kuukautta aiemmin Talissa, Viipurin tuntumassa. Siljan annettiin nukkua iltapäivästä seuraavan päivän aamuun.

Hän heräsi, kun vauvat työnnettiin hänen rinnoilleen imetettäväksi.

– Oisitte työ voineet aiemminkin herätteä, Silja torui leikillisesti Kaisaa ja Liisaa tumma ääni käheänä, mutta ilmaisi loputtoman kiitollisuutensa lapsenvahteina vuorotellen toimineille sisaruksille. Liisa oli Siljan ikäinen ja isosisko Kaisa heitä viisi vuotta vanhempi.

– Joko sää olet päättänny poikien nimet? Kaisa kyseli.

– En oo vieläkään keksint sopivia nimmii, Silja vastasi pöpperöisenä.

– Artturi olis kyllä hyvä nimi, Liisa intoutui. – Miten olis Ville, tai sitten Kullervo, niin kuin Manner?

– Ei oo kiirettä, Silja totesi sovittaessaan vauvojen suita rinnoilleen, – eihän myö itekään olla ennää missään kirjois eikä kansis. Paitsi lahtareitten tappolistoissa.

– Ei lahtarit tänne saakka uskalla. Kaisa oli toiminut plutoonankomentajana Viipurissa, ja siksi muut uskoivat hänellä olevan selkeämpi kokonaiskuva tilanteesta. – Me ollaan nyt tukevasti vapaan Venäjän maaperällä.

– Onneksi kesä on tulossa, Liisa huokaisi. – Talvella oltais jäädytty koppuraksi tien varteen.

– Hilkulla oli tuo nytkin, Kaisa sanoi.

Talo, johon he olivat asettuneet, oli sään pieksämistä laudoista aikapäiviä sitten pystytetty röttelö, jonka uunia kuitenkin oli mahdollista lämmittää. Nukkuma-alustojakin oli löytynyt, patjoja, täkkejä, mattoja ja kuivaa heinää. Silja, Kaisa, Liisa ja vauvat majailivat pienessä peräkammarissa, isomman tupakeittiön puolella yöpyi kymmenkunta muuta pakolaista.

Toukokuinen aamu oli kuulas, aurinko paistoi, ja linnut kirkuivat kiimaansa metsässä, jonka lehdet olivat juuri puhkeamassa. Yön aikana kylään oli saapunut Pietarin suunnasta lisää suomalaisia, joita paikalliset ja jo majoittuneet yrittivät parhaansa mukaan sijoittaa täyttyviin autiotaloihin, latoihin ja navettoihin.

Aamupäivällä Siljan ja hänen toveriensa mökkiin tuotiin viesti: puoliltapäivin kaikkien käskettiin kokoontua niitylle kylän laitamille. Bolsevikkikomissaari oli tulossa selvittämään pakolaisten oloja Kontupohjassa.

Kuulijoita niitylle kerääntyi satakunta. Joku kertoi komissaarin olevan suomalainen, joka oli asunut Amerikassa ja muuttanut sieltä Neuvosto-Venäjälle. Tämä oli kolmissakymmenissä, pitkä ja vanttera vaalea mies, jota Silja huomasi monen pakolaisnaisen silmäilevän kiinnostuneena. Komissaarin vieressä seisoi venäläinen virkaveli, parikymmentä vuotta tätä vanhempi, tummakulmainen nahkatakkiin sonnustautunut miehenköriläs.

– Onpa tuo vanhempi ukko pahan näkönen, Liisa kuiskasi Siljalle.

– On, pelottava oikeen, Silja vastasi.

– Toverit, me perustamme suomalaisen kommuunin tänne Karjalaan, komissaari aloitti. – Minä olen Kalevi Mäkikunnas, ja tulen organiseeraamaan projektin täällä Višnovskin kylässä ja koko Kondupohjussa. Apunani toimii toveri Ilja Ilitšin.

Mäkikunnas antoi miehelle puheenvuoron ja suomensi tämän sanat.

– Hän avustaa minua rakentamaan tästä kylästä kukoistavan työväen paratiisin.

– Eikä se niin sanont, muuan paikallinen ukko huusi väliin. – Hää puhui et hää meinaa ottaa komennon tääl. Ja että niskoittelijoit rankastaan ankarast.

– Toveri Iljitšin puhuu epätäsmällisellä tavalla, Mäkikunnas vastasi, mutta joukko oli jo ehtinyt hämmentyä. – Suomalaisia komentaa suomalainen, venäläisiä venäläinen.

– Millon me saadaan safgaa? nuori helsinkiläispoika kysyi nuivalla nasaaliäänellä. Mäkikunnas meni hämilleen, ja nuorukainen selvensi: – Sapuskaa.

– Ruokaa toimitetaan Petroskoista niin pian kuin mahdollista. Siihen saakka kehotan teitä kysymään naapureilta ja käyttämään mielikuvitustanne. Pyytäkää kalaa, tehkää ansaa metsäneläville. Ikävä kyllä, en voi itse muuttua ruoaksi…

Iljitšin keskeytti ja mutisi Mäkikuntaalle jotain venäjäksi, mihin tämä vastasi niin töykeästi, ettei kenellekään jäänyt epäselvyyttä miesten kireistä väleistä.

– Ensimmäiseksi pyydän vapaaehtoisia kirjoitustaitoisia ilmoittautumaan, jotta saamme rekisteröityä kaikki Suomesta saapuneet. Toveri Iljitšin johtaa tätä toimintaa, jotenka ainakin yhden ilmoittautuneen pitäisi taitaa venäjän kieltä.

– Mie hoastan venättä mutten ossaa kirjottoa, sama paikallinen mies selitti.

– Minä ja sisko voidaan tulla, jos toveri tässä tulkitsee meille venäjän, Kaisa huudahti. – Me osataan kirjoittaa hyvin.

– Niinpä te kolme saatte hoitaa rekisteröinnin. Sopikaa toveri Iljan kanssa, miten toimitte. Mäkikunnas selosti sanotun Iljitšinille venäjäksi. Iljitšin silmäili naisia eikä vaikuttanut pitävän näkemästään, viittasi kolmikon tylysti mukaansa ja puhui vain miehelle suomatta sisaruksille katsettakaan.

Pian pakolaiset asettuivat jonoon niityn laidalle talon eteen, Kaisa ja Liisa kantoivat pihalle pöydän ja pari tuolia sekä kyniä ja tyhjiä paperiarkkeja, joita ryhtyivät täyttämään Iljitšinin komennossa.

– Seuraava, tulkki käski, ja Silja astui pöydän eteen kaksospoikineen. Komissaari ja tulkki seisoivat kirjureitten takana.

– Familja i data i mestnost roždenija! Iljitšin komensi.

– Nimi ja syntymäaika ja -paikka, tulkki käänsi.

– Peltonen, Silja. 20. heinäkuuta 1899 Räisälä, Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjä.

– Ja lapset?

– Ei oo vielä nimmii. Syntyivät huhtikuun kaheksantena päivänä.

– Tulkki selosti sen komissaarille, joka alkoi ärjyä Siljalle venäjäksi.

– Nimet pittää merkitä kortistoon. Työ keksitte ne nyt heti, tai sitten hää keksii, tulkki kertoi komissaarin käskeneen.

Silja katseli hädissään kirjaajia, jotka eivät uskaltaneet avata suutaan. Kaisa ilmeili rohkaistakseen häntä.

– A…Artturi ja… Kul… tai Kalle… Peltonen. Liisa kirjasi ylös ja nyökkäsi hyväksyvästi.

– Mikä se oli se paikka jossa mie nuo synnytin? Silja kysyi nopeasti Kaisalta, joka oli vastaamassa, mutta Iljitšin keskeytti.

– Kirjurit hiljaa, tulkki käänsi. Naiset vaikenivat, ja Silja näki Kaisan merkkaavan Artturin ja Kallen syntymäkunnaksi Viipurin maalaiskunnan.

Silja niiasi Iljitšinille ja lähti pojat käsivarsillaan talonröttelöön, johon he olivat majoittuneet. Hänen toiveikkuuttaan uuden edessä varjosti epätietoisuus rakastetun kohtalosta: tiet Alin, poikien isän, kanssa olivat eronneet Viipurissa ennen synnytystä, eikä miehestä ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Sen raskaimman vaihtoehdon Silja pyrki sulkemaan mielensä syövereihin ja elättämään toivoa, että perhe vielä yhdistyisi, Ali löytäisi tiensä Kontupohjaan rakentaakseen suomalaisen työkansan paratiisia yhdessä hänen ja kaikkien muiden tovereiden kanssa.

Kun punertava ilta-aurinko tunki jo pehmeitä säteitään likaisista ikkunoista sisään, Silja näki oman kuvansa heijastumana lasinpalasesta kammarin seinällä. Edellisen kerran hän oli katsellut peilikuvaansa Viipurissa yli kuukausi sitten, ja nyt hän tutkiskeli oliko vielä entisellään. Hiukset olivat vaalean kellertävät, heinämäiset. Puolikuun muotoiset, siniset, alati siristävän oloiset silmät olivat saaneet rasituksesta tummentumia ympärilleen. Hiukan kaarevaan nenänvarteen oli ilmaantunut harvakseltaan kesakoita, ja suupieliä aiemmin kohottaneet poimut olivat hiukan laskeutuneet: se teki hänestä iloisen sijaan epäluuloisen ja varautuneen näköisen.

Hän kuuli Kaisan ja Liisan saapuvan taloon.

– Ne on sitte Artturi ja Kalle, sun poikien nimet, Kaisa totesi astuessaan kammariin. – Kumpi on kumpi?

– Mie olin nii sekasin, etten ees aatellu koko asiaa, Silja vastasi.

– Kamala mies se komissaar.

– Se venäläinen niin, Kaisa sanoi, – mutta se suomalainen on kunnon mies.

– Kylläpä vissiin kai, Liisa hymähti. – No, kumpi on Kalle, kumpi Artturi?

– Olkoon tuo jolla on luomi huulessa niin vaikka Kalle, Silja päätti.

– Menköön sitten niin, Kaisa sanoi hymyillen ja leperteli pojille. – Kalle, Kalle…

– Miehet on saaneet kalaa, Liisa kertoi. – Mennään kysymään, antasko ne.

He siirtyivät ulos pihamaalle, jossa oli vielä valoisaa, vaikka aurinko oli painunut puunlatvojen taa, ja pieni joukko suomalaispakolaisia paahtoi kaloja oksannokassa nuotion loimussa. Helsinkiläisnuorukainen oli saanut kerjättyä kauraliepuskan lähitalosta. Leivästä taiteltiin palasia nälkäisiin suihin.

Silja istuutui kannolle Kalle sylissään, Liisa piti huolta Artturista. Silja asetettiin etusijalle kaiketi vauvojen vuoksi: hänelle ojennettiin anteliaasti leipää ja kalaa. Hän huokaisi ja toivoi, että Višnovskista tulisi koti hänelle ja pojille. Ilta-auringossa maisema näytti ihanteelliselta, heidän edessään uinuva Nikjärvi oli rasvatyyni, ja Silja kuvitteli mielessään, miten kauniilta maisema näyttääkään, kun lehdet pian puhkeavat puihin ja pensaisiin. Vaikka talot olivat huonokuntoisia, niissä oli jotain viehättävää ja kesän mittaan kylästä kunnostettaisiin kelpo kommuuni. Siljan silmissä kajasti todellinen työväen onnela, niin kuin suomalaiskomissaari oli luvannut.

Illan yhä hämärtyessä lähitalojen takaa kuului kovaäänistä venäjänkielistä metakkaa. Joku nainen lähestyi komissaari Iljitšinin kanssa ilta-aterioitsijoita. Nämä pysähtyivät, ja nainen osoitti kiukkuisena leivän tuonutta nuorukaista posmottaen taukoamatta komissaarille, joka käski eleellä tätä nousemaan. Nuorimies astui esiin, ja sanaakaan sanomatta Iljitšin tarttui pistooliinsa ja ampui tätä päähän. Seurue kiljahti kauhusta, vauvat alkoivat itkeä, ja komissaari marssi pois pistoolia vyölleen sovittaen. Venäläisnainen katsoi tympeästi maahan kaatunutta ruumista, sylkäisi sitä kohti ja häipyi Iljitšinin perään.

kesäkuu 1918

Matias Kaskivuori oli kahdenkymmenenkolmen ikäinen ja veljessarjansa nuorin. Hän oli nainut vaimonsa Hiljan juuri ennen lähtöään jääkärikoulutukseen Saksan Lockstedtiin edellisen vuoden helmikuussa. Vasta kun sotatoimet, joihin koulutus oli tähdännyt, olivat pääosin ohi, ja Helsinki huhtikuussa vapautettu, aviopari kohtasi oltuaan yli vuoden erossa. Ero nuorikosta oli johtanut Matiaksen hetkittäin hulluuden partaalle, ja kohdattuaan he lemmiskelivät kuin villieläimet aina kun heille avautui siihen säädynmukainen tilaisuus.

Helsinki oli palaamassa rauhan aikaan, kesä oli juuri vallannut kaupungin, ja vapaussodan kipeä ahdistus helpotti, mikä näkyi selkeästi katukuvassa: neitokaiset ja nuoret ylioppilaat liihottivat Esplanadin puistossa, joka kylpi auringonpaisteessa, koulutkin olivat avanneet oviaan, ja lapset palanneet leikkeihinsä kaupungin kallioisille rannoille, vehmaisiin puistoihin ja sokkeloisille pihoille. Matias käveli vaimonsa kanssa Tähtitorninmäelle, jossa he seurasivat lokkien liihottelua ja kirkunaa Eteläsataman yllä. Matiaksen tuntoa kouraisi toiveikkuus heidän seuratessaan pontevaa työntekoa, kaupunkilaisten vantteraa tarmoa ja toimeliaisuutta alhaalla rahtilaivoissa ja satamamakasiineissa, kaduilla ja hevoskärryissä aivan kuin mitään sotaa ei olisi ollutkaan.

Ylhäällä mäellä Matias kääntyi tarkastelemaan uljasta Haaksirikkoisten patsasta, jonka jalustalta pelmahti kyyhkysparvi lentoon.

– On myönnettävä että aina tuon nähdessäni liikutun, Matias sanoi ääni hiukan värähtäen.

– Olet niin herkkä, rakkaani, Hilja hyrisi häneen tarrautuen.

– On helppo samaistua patsaan aiheeseen, jääkäriluutnantin asetakkiin pukeutunut Matias jatkoi ja kierteli lasta syliinsä puristavaa pronssista miesfiguuria, jonka jaloissa vaimo ja lapset roikkuivat henkensä hädässä risaisella lautallaan myrskyssä seilaten. – Tuo oli meidän isänmaamme kuva vielä hetki sitten.

– Kunnes sinä palasit Saksasta ja pelastit sen, Hilja sanoi puna poskillaan hehkuen. – Ja meidät. Minut.

– En sentään yksin. Sen tein, mikä miehen oli tehtävä, Matias hymähti, ja lämmin hehku rouhaisi hänen sydänalaansa. Hän tarkasteli pitkään nuorikkoaan ja arvioi tämän täsmälleen sellaiseksi, jota hän tarvitsi: ylioppilas, riittävän älykäs, mutta ei liiaksi, ehdottoman kaunis porvaristyttö hyvästä suvusta. Hiljan laadukkaat kasvot kuvastivat määrätietoisuutta, nenä oli hivenen kyömy muttei sentään Juudean rotuun suuntaava, poskipäät korkeat, nappimaiset ruskeat silmät ja sirot hörökorvat langettivat kasvoille naisellisuuden viattoman sädekehän. Hiukset olivat vaaleat ja pitkät, latvoistaan vastustamattomasti kihartuvat niin, että Matias alkoi tuntea painetta housun etumuksessa. Tämä ihastuksen vyöry oli kaiketi sitä paljon, liikaa puhuttua rakkautta, Matias tuumi, ja ylpeyden valahtaessa häneen hän tiesi olevansa onnenpekka, sillä Hiljan tasoista rotunaista ei kukaan hänen tuntemansa ollut saanut omakseen.

Tarkistettuaan, ettei muita ollut näkösällä Matias suuteli vaimoaan kevyesti suulle.

– Viiksesi kutittavat, Hilja kikatti miehelleen. – Tänne alas asti…

Matias virnisti.

– Se juuri on niiden tarkoitus. Ja mitä varsinaiseen tarkoitukseen tulee, minusta tuntuu, että meidän on palattava nopeasti kotiin.

Hiljan kasvoille levisi kujeileva hymy, kun he lähtivät kävelemään käsikynkkää kohti Laivurinkadun-kotiaan.

Paksut tummat verhot pimensivät Matiaksen ja Hiljan vuokrahuoneen, ja sisään pyrkivät auringonsäteet läpäisivät verhot heikosti kuin kietoen heidät hämärään, joka erotti heidät muusta maailmasta.

– Toivoisin hartaasti, että tytön nimeksi tulee Adele, Hilja sanoi heidän loikoessaan hikisinä vierekkäin vuoteellaan. – Tai pojan Armas.

– Hm, Matias tuumi. – Sopivat minulle, mutta toinen etunimi tulee sitten minulta.

– Mitkä ne ovat?

– Keksin sitten kun tiedämme lapsen olevan tulossa.

– Minusta tuntuu että tämä oli se kerta.

– Minäkin olen varma siitä. Tein kaikkeni.

– Ja se totisesti tuntui…

– Varmistammeko asian vielä kerran, armaani?

– Kyllä. Kyllä, rakas. Tule.

– Tästä pojasta tulee kansallissankari, Matias kuiskasi.

helmikuu 1919

Silja oli joutunut lopettamaan imetyksen maidon ehdyttyä, ja kaksoset kiljuivat nälkäänsä pienessä mökissä, jonka kahteen huoneeseen oli ängetty yhdeksän asukasta. Talvesta oli tullut jo ennen vuodenvaihdetta runsasluminen ja hyytävä, eikä ruokaa saatu riittämään. Višnovskin kyläneuvostossa tehtiin päätös, että lapsille taattaisiin edes välttävät ateriat. Aikuisten osa oli kovempi.

– Kukaan ei saa osaansa enempää, Liisa totesi kiehuvaa harvinaista kalanpää-voikukanjuurisoppaa iltasella sekoitellessaan, – ja hyvä niin. Ihan tarpeeksi saatiin kattella sitä kun herrat lihoo ja köyhät nälkää näkevät.

– Se hyvä puol tässä tasajaos on, Silja sanoi. – Vaikka tasasen vähäsen siitä kaikille riittääkin.

Liisa oli etevä keksimään korvikeruokaa, ja heidän talossaan aikuisetkin saivat joka päivä jotakin, vaikkakin pelkkää männynnilasta haudutettua puuroa tai parempana päivänä kylän yhteisvarastoon kesän aikana kerätyistä kasvien juurista ja kuivatuista nokkosista keitettyä soppaa. Juhlahetkiksi muodostuivat satunnaisista kalansaaliista ja metsäansoilla pyydystetyistä riistaeläimistä valmistetut ruoat, joita tosin oli harvoin tarjolla, sillä saaliit jaettiin tasapuolisesti yli sadalle kommuunin asukkaalle. Lisäksi komissaarit verottivat kaloista osuuden, joka toimitettiin sisämaan kommuuneihin.

– Parempi ettei kukaan kuole täällä nälkään niin kun porvari-Suomessa, Kaisa huomautti. – Onnettomia ne meikäläiset, jotka sinne jäivät. Jos ovat enää edes hengissä.

Läkkipeltikattila kiikutettiin savituijun niukassa valossa kiviliedeltä keskelle tuvan lattiaa, ja asukkaat kerääntyivät sen ympärille annostelemaan oman osansa keitosta mitä erilaisimpiin astioihin hyytävän viiman piiskatessa huteraa mökkiä.

Kylmyyteen ja pimeyteen oli Kontupohjan talvessa varauduttu monin tavoin: taloja oli korjattu ja tilkitty pakkaselta, polttopuita pilkottu varastoihin, mehiläisvahasta valmistettiin tuohuksia, kalanrasvasta ja hampusta öljyä tuijuihin, joita kyhättiin savesta ja poltettiin paikallisen savenvalajan uunissa.

Iltasen jälkeen Silja peitteli poikansa ryijyn alle.

– Teijän isä tulloo kohta tänne, hän kuiskutti näille ja puhalsi tuohuksen sammuksiin.

Liisa sytytteli risuja tynnyrin alle havuista rakennetun laavun katveessa. Aamun hämärässä Silja saapui Kaisan kanssa paikalle lämmittelemään viriävän nuotion äärelle. Silja, Liisa ja Kaisa suorittivat kommuunin työvelvoitteensa pyykkäreinä. Talviaikaan työ oli raskasta, pyykkitynnyri porisi päivittäin ulkosalla, ja järven jäädyttyä vesi saatiin lumesta sulattamalla tai avannosta kantamalla. Pakkaspäivien aamuina naisten mielikuvitus oli koetteilla, sillä lämpimämmät vetimet säästettiin lapsille. Siljankin oli keksittävä keino suojautua kylmää vastaan, kun vaatetus oli mitä milloinkin sattui: jalkoihin hän kääri sanomalehteä ja kuivaa heinää kietoen niiden päälle repaleisia rättejä, eikä hansikkaista ollut tietoakaan, joten hän piilotti kämmenet hihoihin.

– Saitko Potapovit hoitamaan poikia? Liisa kysyi.

– Jo vain, Silja vastasi. – Ihania vanhuksia, Fedja ja Alina, hyö on niin lapsrakkaita.

– Miten puhuminen onnistui?

– Touhuamalla mie heille kaiken näytin. Ja aina miult joku sana venättäkin löytyy. Ja heiltä pari suomen sannaa.

– Pitää ruveta järjestämään enemmänkin lapsia Fedjalle ja Alinalle hoijettavaks, Kaisa ehdotti. – Pääsevät niitten äiteetkin töihin.

– Mä kuulin, Liisa sanoi hiljaisella äänellä, – että komissaarit olis toimittannu Lemmetyisen Alman pojan lastenkotiin Petroskoihin, kun ei Alma ollu muuten kerinny töihin. Tuolla se nyt liiterissä hakkaa halkoja ja itkee lastansa.

– Kauheeta! Silja huudahti.

– Kaikkia juoruja ei sentään kannata uskoa, Kaisa totesi kuivasti.

Silja aavisti, että Kaisalla oli suhde komissaari Mäkikuntaan kanssa, sillä Kaisan puheissa kuului selvästikin kaikuja tiukan linjan ajattelusta. Hän katsoi viisaimmaksi vaieta aroista aiheista Kaisan seurassa, ja samoin näkyi tekevän Liisa. Hän kiitti onneaan, että oli löytänyt lastenhoitajat kylästä, sillä aiemmin pojat oli pidetty mukana ulkona palelemassa.

– Perkele, käet jäätyyp, Silja kivahti, ojensi sormiaan kohti tynnyristä kohoavaa höyryä ja alkoi hypellä lämpimikseen.

Päivästä tuli jäätävän kylmä ja pilvetön. Silja joutui sulkemaan silmänsä kirkkaiden auringonsäteiden heijastuessa vitivalkeina Nikjärven jäästä ja vastasataneesta lumesta. Puissa notkuvat pulleat tykkylumipaakut ja tyyni sää virittivät Višnovskin kylään taianomaisen, pysähtyneen ilmapiirin, ja maiseman kiljuva kauneus lumosi Siljan. Hän tunsi elävänsä jonkin itseään suuremman varassa, ja tuo tunne piti toivoa yllä: Ali tulisi Pietarista ja löytäisi heidät, kunhan hän malttaisi odottaa kärsivällisesti.

kesäkuu 1919

Matias Kaskivuori seisoskeli pitkästyneenä Räisälän Villa Svedfeltin salissa Karjalankannaksella, vaikka koki päivän ylevänä. Hänen kolmen kuukauden ikäisen esikoisensa ristiäisiin oli saapunut toistakymmentä sukulaista Helsingistä. Huvilassa olivat läsnä Matiaksen äiti Aurora afSvedfelt ja hänen neljä veljeään perheineen juhlistamassa samalla alkavaa kesää.

– Kastan sinut, Armas Friedrich Kaskivuori, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Aammen. Rovasti Pellervo Kaskivuori valeli kämmenellään veljenpoikansa päälakea pyhällä vedellä ja kasteli ohuet vaaleat haituvat niin, että lapsi säikähti ja aloitti porun.

Veljensä toimittaessa pojan kastetta Matiaksen katse eksyi tarkastelemaan varhaislapsuutensa kesistä alkaen rakkaaksi ja turvalliseksi muodostunutta salia, puolet rakennuksesta käsittävää avaraa tilaa, jonka isot ikkunat antoivat järvelle etelään päin. Villa Svedfelt oli rakennettu perheen kesähuvilaksi edellisen vuosisadan loppuvuosina jylhän kallion laelle, jossa sen fasadi avautui kohti Vuoksen väräjävää, auringonkilossa kylpevää pintaa. Korkeaa salia reunusti kahdella seinustalla lehteri, jossa oli myös makuusijoja. Harjakattoinen huvila oli rakennettu puusta ja maalattu murretulla valkoisella ulkoa, sisäosiin oli jätetty alkuperäiset puupinnat. Sen kalustus oli hankittu vuosisadan vaihteessa Pietarista sikäläisen ylimystön suosimasta huonekaluverstaasta, ja herraskainen vaikutelma oli säilytetty yli vuosikymmenten myllerrysten. Talossa oli muutenkin kosolti tilaa: suuri keittiö sijaitsi alakerrassa, makuuhuoneita oli kahdessa kerroksessa seitsemän, lisäksi vinttikerroksessa saattoi yöpyä.

– On muistettava alati, että me kaikki olemme ihmisiä, Kaskivuoren veljessarjan vanhin, Pellervo jatkoi saarnaansa. – Jokainen, ken tuntee sydämensä äänen, ymmärtää sovitella järkensä sen mukaisesti. Niin muodoin tulee myös sinun, Armas Kaskivuori, joka nyt olet astumassa laveaan ja levottomaan maailmaan, kuunnella tarkkaavaisesti syömmesi pamppailua rinnassasi, sillä sieltä käsin olet sinä kuuleva niin ikään järjen äänen tykyttävän.

Isoveljen hyväntahtoinen mutta ikävystyttävä saarna muistutti Matiaksen mieleen heidän isänsä Anton afSvedfeltin, arvovaltaisen yliopistoprofessorin ja matemaatikon, joka menehtyi vuonna 1905 Matiaksen ollessa vasta kymmenen ikäinen. Perhetragedia järkytti syvästi veljeksiä, mutta hänen mielestään isättömyydellä oli myös vahvistavia seurauksia: hän koki itsenäistyneensä pikavauhtia ja saavuttaneensa siten enemmän kuin ikäisensä, jotka vaikuttivat lapsellisilta vielä pitkään hänen aikuistuttuaan. Isän merkittävä omaisuus oli siirtynyt pääosin äidin nimiin, ja tästä kehittyi suvun kiistämätön voimahahmo, jonka uhmaamiseen kenelläkään jälkeläisellä ei ollut uskallusta. Ilman Auroran lupaa ei rohjettu käydä pienimpiinkään toimiin.

Matiaksen muistikuvat harhailivat isän kuoleman jälkeiseen vuoteen, kun ruotsinkielisten nimien suomentaminen oli muodikkaimmillaan. Silloin hekin, afSvedfeltin veljekset, halusivat suomalaistaa nimensä. Täysi-ikäiseksi ehtineet isoveljet painostivat äitiään sukunimenvaihdokseen; isä oli eläessään vastustanut hanketta. Aurora taipui myös alaikäisten poikiensa nimenmuutokseen Kaskivuoreksi muttei kunnioitussyistä halunnut itse muuttaa miehensä sukunimeä.

Ristiäistilaisuus alkoi olla lopuillaan, ja isosta salista talon kaikkiin kolkkiin kaikuva Suvivirsi kiiri myös kauas Vuoksijärvelle niin, että lähisaarella laiduntavat lehmät ja vuohet käänsivät päänsä kohti yhteislaulua, jota Pellervon opettajatarvaimo pianolla säesti. Matiaksella sanottiin olevan hyvä lauluääni, hän päästeli niin kovalla volyymilla kuin kykeni, ja se erottui muun ristiäisväen laahaavasta virrenveisuusta.

Hän oli vakuuttunut siitä, että Armas Friedrichistä tulisi merkkihenkilö tähän vasta itsenäistyneeseen valtakuntaan.

Laajaksi kasvaneen perheen matriarkka Aurora ei koskaan päästänyt itkua valloilleen. Perhettä ja koko maata runnelleesta murhenäytelmästä oli kulunut vasta vuosi, ja uuden perheenjäsenen syntymä ja nimeäminen herättivät ristiriitaisia tunteita Auroran sisimmässä. Miten poika pärjäisi tällaisessa maailmassa? Hän johdatti harjaantuneesti ajatuksensa muualle ja jähmetti kasvonsa. Rautaisen itsehillintänsä vuoksi häntä ylistettiin graniitinlujaksi matroonaksi, jota mikään ei pystynyt horjuttamaan.

Kasteseremonian jälkeen Aurora kaipasi hetken rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän lähti Villa Svedfeltin keittiönovesta kohti jyrkännettä, jonka laella kasvoi iso katajapensaikko. Hän vetäytyi sen taakse kallionkielekkeelle, josta Vuoksijärvi avautui hänen edessään. Hän hengitti kesäilmaa, ja sydän sykki äärettömälle kauneudelle, jonka Suomen kesä tarjosi: puiden kirkkaanvihreät lehdet olivat juuri puhjenneet täyteen teräänsä, ne kahisivat hiljaa vienossa tuulenvireessä, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, jota reunustivat valkeat, pehmeät kumpupilvet. Auroran rintansa alle telkeämä kivenjärkäle oli sulaa hänen edessään avautuvan näyn uljauteen. Hän tiesi ettei koskaan voisi puhua menneisyyden musertavimmista tapahtumista kenellekään, ja myös muut niistä tietävät vaikenisivat ja kantaisivat hiljaisuuden mukanaan hautaan. Aurora etsi katajapensaan suojaan piilottamansa konjakkipullon ja otti siitä pitkän hörpyn.

– Vanha rouva, nuori keittiöapulainen Siiri kuului sanovan varovasti lähestyessään katajapensaan takaa. – Sisältä lähettivät ettimään…

– Siiri sanoo heille että tulen pian, Aurora vastasi kiukkuisesti kuin hätistäisi hyönteisen ja lähetti Siirin pois pulloa selkänsä takana piilotellen. Hän vähät välitti sukulaisten odottelusta ja päätti nauttia autuaasta hetkestään vaikka väkisin. Hän istuutui kivelle ja tunsi vierellään Antonin läsnäolon, tuoksun ja läheisyyden, jollaista hän ei enää kuunaan kokisi. Miehen kosketus: hän ei voinut sallia sitä itselleen enää koskaan, ei kenenkään muun kanssa. Avioliitto oli ollut onnellinen, koska Aurora ei vielä silloin ollut tiennyt. Hän toivoi ettei olisi koskaan tullut tietämäänkään, jotta olisi voinut pitää miehensä muiston kauniina.

Anton ja Antti, hänen rakkaansa, kumpikin mennyttä…

Hän ryhdistäytyi ja siirtyi katajien suojasta jyhkeään Villa Svedfeltiin keittiön kautta. Hän pistäytyi makuuhuoneessaan varmistamassa, ettei hetkellinen tunteenpurkaus näkyisi kasvoilta. Peilistä häntä tuijotti viisikymmentäviisivuotias, katkeroitunut vanha eukko, jonka suupielet olivat valahtaneet jykevän leuan molemmin puolin. Tämä antoi hänestä vastenmielisen kroonisen loukkaantumisen vaikutelman. Tummat silmät olivat uponneet poimujen ympäröimiin kuoppiinsa, ja nenänjuuresta ylös otsalle suuntasivat syvät rypyt, minkä vuoksi hän näytti kaiken aikaa tuimalta ja äkäiseltä vaikka olisi ollut hyväntuulinenkin. Sen hän oli surukseen todennut harvinaiseksi tunnetilaksi. Kaikki tuo yhdessä tiukasti nutturalle sidottujen harmaantuneiden hiusten ja korkeiden poskipäiden kanssa muodostivat kasvot, joita hän oli oppinut inhoamaan viimeisten vuosien aikana.

Aurora hengitti pari kertaa syvään, nuuhkaisi nenä värähtäen kainaloitaan, sipaisi silmäkulmansa ja palasi saliin juhlistamaan uutta elämää.

Illalla ristiäisvieraat asettuivat yösijoilleen Matiaksen ja muutaman muun sukulaismiehen siirtyessä Villa Svedfeltin kirjastohuoneeseen nautiskelemaan sikareista ja vastikään laittomiksi julistetuista väkijuomista. Matias viivähti siellä vain tuokion kunnes päätteli Hiljan nukuttaneen vauvan ja kiipesi vinttikerroksen matalaan, hämärään makuusoppeen vaimonsa vierelle.

– Muistatko kun vuosi sitten teimme Armaksen? Hilja kysyi.

– Muistan hyvin, Matias