Viivy vielä leppälintu

By Sesse Koivisto

Romaani eräästä suvusta, kasvukivuista ja vaikeasta äiti-tytär-suhteesta. Eletään 1940-lukua, ja sota on vasta jäänyt taakse. Lumiluoman pappilassa on kaikki sekaisin – pappi ja perheen isoisä on kuollut yllättäen. Olihan papalla jo ikää, mutta suvun nokkamiehen kuolema on silti kova paikka. Onneksi Lumiluoman pappila jää perheelle vielä vuoden ajaksi. Nuori helsinkiläistyttö Alma-Reetta eli Retu vierailee ahkerasti sukupaikassa ja pohtii itseään ja tulevaisuuttaan. Retun suhde omaan äitiin on hankala – Oili-äiti on kylmä ja kontrolloiva. Löytääkö Retu palan itseään Lumiluoman pappilasta? Vai tuleeko hän aina olemaan äidin vallan alla?Viivy vielä leppälintu on koskettava kasvuromaani Sesse Koivistolta. Se on itsenäinen jatko-osa teokselle Kätkössä rastaanmuna.Alma-Reetta \"Retu\" on nuori nainen, joka kasvaa vahvan ja dominoivan äidin varjossa. Pääseekö Retu ikinä vapaaksi sukunsa kahleista?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2022
• ISBN: 9788728469019

Book preview

Viivy vielä leppälintu

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1990, 2022 Sesse Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728469019

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

Talvinen valo oli kylmää, ja vaikka se tulikin kirkon ikkunoiden lasimaalausten läpi, se tuntui siirtävän niistäkin vain siniset ja kylmän violetit sävyt valkoisiksi kalkituille seinille. Mikael värisi penkissä ja katseli huolestuneena vieressään istuvaa Pikku-Kristiania. Poika ei vaikuttanut viluiselta, hän oli syventynyt piirtämään kuvia virsikirjansa sivuille.

Kirkossa soi hiljainen, huikaisevan kaunis musiikki, lapsuudesta asti tuttu mutta aina yhtä vaikuttava. Kansa istui pää painuksissa kuunnellen, muutamat lauloivat sanoja:

Oi Jumalan Karitsa joka pois otat maailman synnit. Armahda, armahda meitä. Oi Jumalan Karitsa …

Siinä he olivat alttarille polvistuneina kaikki hänen sukulaisensa ehtoollissakramenttia nauttimassa ja armoa anelemassa. Armahda, armahda meitä. Heillä oli armovuosi – niinhän sitä sanotaan – armovuosi Papan kuoleman jälkeen. Papan virkaveljet, kappalainen Samuel Hyrsky ja apupappi Antti Numminen jakoivat ehtoollista ja heidän puheensa kuului hiljaisena muminana musiikin läpi.

Mikael katseli sisaruksiaan ja näiden aviopuolisoita takaapäin, näki heidän mustat kirkkovaatteensa, kumartuneet selkänsä, kengänpohjat. Pula-aika näkyi vaatetuksesta, vaikka hajuvesi tuoksui hillitysti. Jos hänen sisarensa Oili olisi tiennyt, että Bengtin juhlakenkien puolipohjaus näkyi ainakin kirkon keskiosaan, Oilin harras tunnelma olisi ollut pilalla.

Mikaelin vanhin sisar Sanelma kurkotti huuliaan ojennettua ehtoollisleipää kohti ohuessa musliinipuvussaan, nuttura kireänä, laiha selkä tikkusuorana. Papan kuoleman jälkeen Sanelman työt kirkkoherrankansliassa kaksinkertaistuivat, koska Antti Numminen ei enää ehtinyt sinne. Armovuoden saarnaajana hän sai hoitaakseen Papan työt. Mutta Sanelma oli luultavasti vain tyytyväinen, hän tunsi itsensä entistä tarpeellisemmaksi. Sanelman lapsuus oli jäänyt lyhyeksi. Äitinsä, ensimmäisen ruustinnan kuollessa hän oli ollut pikkutyttö, mutta alkoi auttaa isäänsä niin pian kuin ylettyi tarttumaan kirkonkirjoihin. Pojat olivat aina kunnioittaneet Sanelmaa niin kovasti, ettei kukaan uskaltanut pyrkiä lähellekään – ja Sanelma jäi naimattomaksi. Nyt hän lähestyi jo kuuttakymmentä.

Sotavuodet olivat kuluneet nopeasti, toinen rauhanvuosi oli alkamassa, kun Pappa kuoli yllättäen ollessaan juuri nousemassa saarnastuoliin. Kahdeksankymmentäkolme ikävuotta eivät vielä näkyneet hänestä, tuskin kukaan edes muisti, että seurakunnan kirkkoherra oli jo ikämies. Mikael oli viime päivinä ajatellut erityisen paljon isäänsä ja hänen äkkiä, ilman ennakkovaroituksia tapahtunutta kuolemaansa. Sodan aikana kaikki olivat tottuneet äkillisiin menetyksiin; sähkösanoma tai puhelinsoitto merkitsi kauheata, lopullista tietoa, läheinen ihminen oli iäksi poissa. Pappa oli tuntunut sekä omaisista että seurakuntalaisista jotenkin ikuiselta, hänen turvallinen läsnäolonsa ja lohduttavat sanansa olivat kuin elämän jatkumisen symboli. Eihän Lumiluomaa voinut ajatella ilman Pappaa, koko pappila lakkaisi olemasta, vaikka uusi kirkkoherra joskus vuoden kuluttua siihen muuttaisikin. Heille, Papan jälkeläisille se lakkaisikin, ei kellään ollut enää tänne asiaa kun armovuosi olisi lopussa.

Pappa oli ollut uskossaan ehdoton, nuorena ankara ja tinkimätön itseään ja muita kohtaan. Hän oli kuitenkin pyrkinyt aina olemaan rehellinen ja oikeudenmukainen, mitä Mikael ei murrosikäisenä luonnollisessa kapinassaan aina tullut huomanneeksi. Mutta vanhana, etenkin sen jälkeen kun perheen kuopus, Kristian kaatui talvisodassa, Pappa oli pehmentynyt ja kavahtanut omaa ehdottomuuttaan. Mikaelista oli tuntunut, että Papalla oli ollut myös epäilyksen hetkiä ja kamppailua omassa uskonelämässään.

Sanelman vieressä polvistui Oili, sisartaan kymmenen vuotta nuorempi kaupunkilaisrouva, suvun kaunotar. Oilin piti päästä Helsinkiin ja sinne sitä vain muutettiin kesken kaiken, välirauhan aikana. Bengt sai, ihme kyllä, pankinjohtajan paikan pääkaupungista, vaikka oli jo lähempänä seitsemääkymmentä. Sodasta ja miespulasta se kai johtui. Muuton syyksi Oili selitti, että Retun piti päästä parempaan kouluun ja sitten joskus yliopistoon.

Mikael katsoi Retua, tulevaa ylioppilasta muka. Siinä sisarentytär oli, ei enää lapsi eikä vielä aikuinen, pieni ja laiha kuusitoistavuotias, pitkä musta tukka eteenvalahtaneena niin että niskanikamat paljastuivat. Tyttö inhosi kasteessa saamaansa nimeä, eikä juuri kukaan häntä Alma-Reetaksi kutsunutkaan, moni ei edes tiennyt oikeaa nimeä. Retu oli alkanut vihata Alma-Reetta-nimeään siksi, että aina kun hän oli tehnyt pahaa tai häneltä vaadittiin jotain raskasta ja ikävää, häntä kutsuttiin virallisella nimellä. Retu väitti, että reaktio on sama kuin Pavlovin koirilla, jotka kellon soidessa olivat oppineet kuolaamaan ruuan toivossa. Retua alkoi omien sanojensa mukaan oksettaa, jos joku sanoi Alma-Reetta.

Retu ei ollut mikään toivelapsi, ei ainakaan äidilleen. Eikä hän kyllä äitiään muistuttanutkaan. Oili oli tullut omaan äitiinsä Lindaan, hän oli vaalea kuin kauranolki ja hänellä oli suuret, siniset silmät, Retu taas oli kuin isänsä, isonenäinen ja mustasilmäinen. Mikael ajatteli, että yhtä tyytymätön kuin Oili oli ollut häneen, veljeensä, hän oli tyttäreensäkin. Kaunis ja tottelevainen pikkutyttö olisi toki ollut mieluinen kadulla ystävättärillekin näyttää, mutta Retua ei saanut kulkemaan valkoisissa röyhelömekoissa rusetti päässä, tai ainakin hän olisi silloin oitis pudonnut kuralammikkoon tai liukastunut koiranläjään. Niin kauas kuin Mikael jaksoi muistaa Retun lapsuutta, tämä oli iltaisin tullut kotiin mustelmilla, jalat variksensaappailla, hame revenneenä ja naama likaisena.

Retu ei kuitenkaan tahallaan tehnyt pahaa eikä ollut ilkeä, hänelle vain aina tapahtui kaikenlaista. Bengt oli mennyt vanhana naimisiin itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa ja saanut ainoan tyttärensä iässä, jossa muilla oli lapsenlapsia. Hänkin oli ymmällään poikamaisen Retun takia, vaikka hyvää tahtoa ei puuttunutkaan. Oilin suuttuessa ja kurittaesa Bengt vetäytyi hämillään syrjään eikä hän sitä paitsi halunnut arvostella palvomaansa naista. Kun Oili järjesti seurapiiritilaisuuksia kodissaan, hän lähetti Retun Lumiluomaan päästäkseen tytöstä eroon. Täällä Retu saikin kasvaa vapaammin, juosta metsissä ja karata pappilan maita viljelevän vuokraajan puolelle niin paljon kuin Sanelman ja Iitan, Papan tiukan hoitajan, silmä vältti. Iita inhosi Oilia ja Retu-parka oli saanut oman osuutensa äidille tarkoitetusta vihasta. Mikaelin mielestä Retun kammossa Iitaa kohtaan oli annos mystiikkaa, ehkä liioiteltuakin.

Nykyisin kun Oilin perhe asui Helsingissä, Mikael näki sisarentytärtään useammin kuin ennen, iltaisin Retulla oli tapana tulla hänen kotiinsa katsomaan Kristiania ja lainaamaan kirjoja. Silloin Hanna keitti teetä ja he istuivat kaikki ateljeessa Mikaelin taulujen keskellä ja juttelivat. Usein Retu kertoi harrastuksistaan ja koulusta. Nyt kun hän oli ensimmäistä vuotta lukiossa, hän oli alkanut harrastaa runojen lausumista ja pahin nulikkamaisuus oli väistymässä. Tyttö oli selvästi jo alkanut kiinnostua ulkonäöstään, vaikka se tietysti vain lisäsi hänen alemmuuskompleksiaan. Ehkä Mikael pitikin Retusta juuri siksi, että tämä oli täysin tietämätön viehätysvoimastaan, joka oli kyllä jäänyt useimmilta muiltakin huomaamatta.

Hanna oli alttarilla Retun vieressä, hänen pitkä ja vaalea Hannansa. Hannasta oli tullut sairaanhoitajatar, hän oli toiminut koko sodan ajan lääkintälottana lukuun ottamatta vuotta, jonka oli ollut Kristianin syntymän jälkeen kotona. Haavoituttuaan talvisodassa Mikael ei joutunut enää rintamalle vaan sai maalata rauhassa kotona ja hoitaa samalla Pikku-Kristiania. Usein he olivatkin täällä Lumiluomassa, kotipappilassa, missä lapsi viihtyi ja hän itse maalasi unenomaisia taulujaan, joissa Etelä-Pohjanmaan maisemien värit tulivat esille. Menetettyään veljensä Kristianin sodalle Mikael alkoi maalata uudella tavalla, joka jostakin syystä alkoi kiinnostaa myös taiteentuntijoita. Niin siinä vain oli käynyt, ei hän ollut tietoisesti muuttanut tyyliään eikä myöskään ymmärtänyt, miksi juuri nämä maalaukset alkoivat herättää huomiota ja saada ostajia.

Mikael katseli käsiään. Hänellä oli pitkät kapeat sormet, ihon hieno musta karvapeite jatkui ranteista ylöspäin. Oikea, haavoittunut käsi ei vieläkään toiminut hyvin, se oli jäänyt lihaksiltaan heikoksi. Nuorena hän oli ollut innokas urheilija, mutta haavoituttuaan jättänyt liikunnan väliin. Siitä huolimatta hän oli laiha ja harteikas.

Mikael oli vielä nuori, 36-vuotias, mutta tunsi itsensä paljon vanhemmaksi niin kuin monet muutkin sodan kovuuden kokeneet. Hannaa katsellessaan hän tunsi lämmön läikähtävän, hän oli yhä rakastunut vaimoonsa. Talvisodan alla heille oli syntynyt erimielisyys, joka oli ollut vähällä erottaa heidät sodan keskellä. Mikael oli opiskellut Pariisissa ennen sotatalvea ja ihastunut siellä nuoreen taideopiskelijaan, joka oli täysin erilainen kuin Hanna. Suhteettoman mittakaavan saanut viaton episodi ja sitä seurannut riita päättyivät sovintoon, kun Hanna ja Mikael kohtasivat kuukausien eron jälkeen sotasairaalassa, missä Mikael makasi vaikeasti haavoittuneena.

Pikku-Kristian, kaatuneen setänsä kaima, syntyi seuraavana kesänä, jolloin Suomi valmistautui uuteen sotaan.

Alttarin toisella sivulla nautti ehtoollista Mikaelin vanhempi veli Kaarlo, nimismies, vaimonsa Ullan vieressä. Ikänsä vuoksi Kaarlo ei ollut joutunut sotaan, mutta hän oli toiminut aktiivisesti pitäjänsä suojeluskuntajoukoissa kuten Oilin mies Bengt omassa kaupungissaan. Kaarlon ja Ullan tyttäret Astrid ja Sigrid eivät olleet kirkossa, he olivat jo muutaman vuoden opiskelleet yliopistossa. Perheen nuorimmainen Johannes ei ollut vielä ehtinyt rippikouluikään, mutta murrosiän finnit rehottivat jo hänen kasvoillaan. Poikaa oli turhaan patisteltu kirkkoon. Mikael tiesi, että juuri nyt hän makasi pappilassa ruokasalin lattialla lukemassa Allia ja Junnua, kun suku polvistui ehtoollispöydän ympärillä. Paitsi hän, Mikael, joka oli jäänyt Kristianin seuraksi kirkon penkkiin. Viisivuotias oli liian pieni odottamaan yksin, ja mieluummin Mikael olisi jäänyt hänen kanssaan kotiin, ellei olisi ollut se päivä, jolloin hänen isänsä, seurakunnan vanha paimen Hannes Lund ilmoitettiin kuolleeksi. Sisarukset eivät olisi ikinä antaneet anteeksi, jos hän ei olisi tullut sitä kuulemaan.

Sisarusten tunteet eivät häntä kyllä kovin paljon liikuttaneet, mutta Mikael halusi kuitenkin välttää riitaa heidän kanssaan. Ei ollut enää Kristiania, jonka pelkkä läsnäolo vaikutti riitoja sovittavasti.

Kappalainen ja Antti Numminen seisahtuivat vierekkäin ja Samuel Hyrsky siunasi ehtoollisvieraat, jotka nousivat antaakseen tilaa seuraaville. Isäntiä ja emäntiä, joukossa pappilan vuokraajanväki Ala-Mäkelät ja viimeisinä myös palkolliset asettuivat ehtoollispöytään. Mikael katseli ihaillen Kustaavaa, joka uljasryhtisenä ja miesten kanssa samanmittaisena erottui muista. Pian Kustaava täyttäisi 70, parin vuoden kuluttua, mutta selkä ei ollut painunut kumaraan. Kustaava oli ollut ruustinnan sijainen, emännöitsijä, melkein koko ikänsä, vaikka talossa oli ehtinyt olla kaksikin ruustinnaa. Kaipa hän oli ollut kiintynyt Pappaan, vaikka jollain tavoin näiden kahden suhde oli ollut etäisempi kuin olisi voinut luulla.

Silloin kun Kustaava oli ollut Vaasan koulukodissa pappilan lapsista huolehtimassa, hänestä oli tullut lapsille hyvin läheinen. Ehkä hän, Mikael, oli ollut Kustaavan lemmikki, erikoisasemassa. Kristiania, nuorimmaista rakastivat kaikki, mutta Kustaava oli erilainen kuin muut, hänestä ei päässyt perille. Kustaavan kärsivällisyys oli venynyt Mikaelin kohdalla enemmän kuin muilla, se oli kestänyt kepposet ja laiminlyönnit, salatupakoinnit ja viinakokeilut, eikä Kustaava ollut menettänyt mielenmalttiaan silloinkaan, kun Mikael alkoi seurustella tyttöjen kanssa jo kouluaikanaan.

Nyt vasta täällä kirkossa Mikael tuli ajatelleeksi, että Papan kuolema merkitsi Kustaavalle ja muillekin talossa asuneille palkollisille paljon enemmän kuin heille, Papan jälkeläisille. Sanelmaa lukuun ottamatta heillä kaikilla oli koti muualla. Mutta Sanelma jatkaisi tietenkin työtään kansliassa, ja varmasti hänelle löytyisi asuntokin kirkolta. Sen sijaan palvelusväki menettäisi sekä kotinsa että työpaikkansa. Tästä täytyisi keskustella Kaarlon kanssa.

Mikael kääntyi katsomaan Kristiania ja huomasi, että poika oli nojautunut taaksepäin ja nukkui epämukavassa asennossa. Sen verran kuin hän muisti omaa lapsuuttaan hän ei voinut ymmärtää, kuinka juuri hänelle oli syntynyt lapsi, josta ei ollut kerrassaan mitään vaivaa. Ehkä Pikku-Kristianissa olikin paljon enemmän Hannan kuin hänen geenejään. Varmaan Hanna oli jo lapsena ollut järkevä, tyyni ja johdonmukainen. Mikael nosti lapsen puolittain syliinsä ja peitteli hänet pompallaan. Kirkossa oli näin talvella kylmä. Hanna tuli miehensä viereen, ja Mikael auttoi toisella kädellään hänelle takkia, jonka Hanna oli riisunut noustessaan ehtoolliselle. Takki oli kulunut, kerran jo käännettykin, mutta Hannan yllä se näytti hyvältä kuten muutkin vaatteet.

Pappa oli pitänyt miniästään Hannasta ja oli sodan aikana muistanut tätä ahkerasti kirjeillä. Sen sijaan Papan ja Mikaelin välillä oli ollut henkinen kuilu, jonka yli kumpikaan ei yrityksistä huolimatta päässyt. Mikaelista tuntui, ettei hän täyttänyt niitä odotuksia, joita Papalla oli hänestä, vaikkei niistä vuosikausiin keskusteltukaan. Mikaelin uranvalinta ei ollut isälle mieleen, pappia hän olisi pojistaan toivonut. Kaarlokaan ei ollut pappi, mutta oli kuitenkin kunniallisempaa opiskella juridiikkaa kuin taidetta. Ateneumissa piirrettiin kuvia alastomista malleista, ja opiskelijat viettivät tunnetusti hurjaa elämää. Mikael puhahti itsekseen. Nyt sodan jälkeen näytti ylioppilaselämä kaikissa tiedekunnissa – teologeja tietysti lukuun ottamatta – paljon villimmältä kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Hänellä ei ollut ollut varaakaan kovin merkilliseen hurjasteluun.

Kustaava, renki Lennu, karjakko Riikka miehineen ja pappilan aputyttö palasivat alttarilta ja heidän mukanaan pitäjän muuta väkeä. Ala-Mäkelän naimisissaoleva tytär, kaunis Betty, hymyili ja nyökkäsi ohi kulkiessaan. Urut alkoivat tapailla loppuvirren säveliä.

Kirkon pihalla Retu kiirehti heidän luokseen potkukelkkoineen.

– Tuleeko Kristian minun kelkkaani? Otetaan reestä viltti niin ei tule kylmä, tyttö ehdotti. Hänellä oli punainen, harmaaraitainen neulottu myssy ja samanväriset lapaset, jalassa hiihtohousut.

– Ilman muuta, Mikael sanoi tarttuen Hannaa käsipuolesta. – Me menemmekin sitten kävellen, kun on näin hieno ilma. Anna Kristianin kävellä ylämäet, se tekee vain hyvää. Lennu irrottaa jo hevosta, pidä kiirettä jos aiot hakea sen viltin.

Mikael ja Hanna katselivat hymyillen kuinka Retu heilautti pojan potkukelkkaansa ja lähti potkimaan hevospuomia kohti. Suuri osa kirkkokansasta oli kerääntynyt sinne, vain muutama auto starttasi pihan toisella laidalla; pitäjän vallasväkeä. Nimismies ja kunnanlääkäri tietysti tarvitsivat autoa työnsä puolesta, mutta muiden oli hankalaa ylläpitää autoa bensiinipulan aikana.

– On hyvä että Retu saa purkaa hellyydentarvettaan Kristianiin, Hanna sanoi. – Kun vanhemmat ovat sellaisia kuin ovat, hän ei saisi koskaan suukotella ja helliä ketään. Minun tekee usein oikein huonoa kun katselen kuinka kalsea Oili on lastaan kohtaan.

– Enemmän kai Retu kaipaisi keskusteluja, sitä että hänet otetaan vakavasti ja häntä ymmärretään. Oili pitää häntä edelleen hiukan rasittavana pikkutyttönä, Mikael arveli. – Oilin tapaiset naiset pelkäävät aikuistuvista tyttäristä itselleen kilpailijaa. Se on tietysti alitajuntaista tässä tapauksessa, koska eihän Retu ulkonaisesti pärjää Oilille.

– Minä en vieläkään käsitä, että Pappa on kuollut, Hanna sanoi heidän kävellessään maantienlaitaa Lumiluomalle päin.

– En minäkään. Tuntuu kuin hän olisi vain jossain pitäjällä, missä hän niin mielellään kävi seurakuntalaisia tapaamassa. Kyllä häntä täällä rakastettiin … Vaikka ei hän enää ollut oma itsensä Kristianin kuoleman jälkeen, jotenkin poissaoleva. Kristian oli hänelle kaikkein rakkain, eikä se ihme ollutkaan. Hän oli ainoa hyvä ihminen meistä lapsista.

– Et kai sinä ole mustasukkainen, Mikael? Ja Sanelma on niin hyvä ettei parempaa olekaan. Täysin valmis paratiisiin ilman kiirastulta.

– No niin tietysti. Mutta en minä välittäisi koko paratiisista, jos siellä olisi vain Sanelman tapaisia ihmisiä. Eikä luteri laisilla pitäisi teoriassa kiirastulta ollakaan, joten Sanelma välttäisi sen joka tapauksessa. Vakavasti puhuen, Papassa ja Kristianissa oli sama pyrkimys hyvyyteen, vilpittömyys. Mutta jos Kristian olisi saanut elää, hänestä ei olisi koskaan tullut ahdasmielistä pappia, niin kuin Pappa oli miehuutensa parhaina vuosina. Sitten hänkin pehmeni ja ymmärsi olleensa läheisiään kohtaan kova. Mikael kulki hetken hiljaa, lumi narskui hänen kengissään. Kuorma-auto tuli vastaan ja sen pyöristä tuprusi lunta, joka tuntui kylminä pisaroina kasvoilla.

– Häkäpöntöt rupeavat häviämään, mutteivät varmaan vielä pitkään aikaan linja-autoista. Kaarlokin näyttää jo poistaneen virtaviivaisen häkäpönttönsä Mersustaan. Ehkä nimismiesten on helpompi saada bensiiniä. Hyvä kun ei ole autoa, niin ei ole tuotakaan ongelmaa.

– Niin ja Helsingissä pääsee raitiovaunulla, Hanna totesi. – En minä kyllä koskaan ajatellut, että Pappa olisi ollut ankara. Retunkin kolttosiin hän suhtautui paljon joustavammin kuin Oili. Vaikka nythän Retu on jo melkein aikuinen.

– Eivät ne Retun ongelmat ole loppuneet. Ja Pappa ymmärsi häntä, koska hän on lapsenlapsi, mutta minä sain lapsena hakea monta kertaa vitsan pihalta. Sinusta Pappa piti aivan erityisesti, ja siitä Oili ja Sanelma olivat sinulle käärmeissään. Vaikka keksivät tietysti muita syitä siihen.

– Nyt kun Pappa on poissa en välittäisi tulla Lumiluomaan ollenkaan, paitsi ehkä Kustaavan takia. Mutta kun sinä ja Kristian viihdytte täällä, en viitsi loma-aikoina olla yksin Helsingissä.

– Enää tämä vuosi, sitten emme tule mekään. Huomenna aion mennä tekemään luonnoksia järviruo’oista tuonne järvelle. Niiden hieno väri näkyy kauniisti lunta vasten. Kuollutta kauneutta. Tuletko mukaan?