Kunnian mies

By Ari Ahola

Sota on ohi. Rakennusmestari Paavo Kaski säilyttää yhä aseita kotonaan, eikä sitä hämäläisessä kylässä pidetä mitenkään huonona asiana. Häntä pidetään - ja hän pitää itseään - kunnian miehenä, jääräpäisenä mutta suoraselkäisenä aitona suomalaisena.Mutta jääräpäisyys haraa maailman muutosta vastaan, ja muutos saapuu myös Paavo Kasken kotiseudulle. Uudet ajattelutavat ja katsomukset saavat jalansijaa hänen ympäristössään nopeammin kuin hän haluaisi. Jääkö hänen ympärilleen mitään tuttua? Vai pitääkö hänen muuttua maailman mukana?Ari Aholan romaani kertoo sodan veteraanien elämästä sodan jälkeen. Miten käy, kun taistelujen läpi auttaneet luonteenpiirteet eivät olekaan enää suotuisia rauhan aikana?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726930535

Book preview

1.Osa

1944–45

1

Oli jo syksy kun sota loppui. Ensin ei mikään muuttunut; isät eivät tulleet heti kotiin, ruokaa ei ollut enempää kuin ennenkään, eikä edes kuoleminen loppunut, sillä viimeisinä sodan päivinä kaatuneista tuli tietoja kauan sen jälkeen kun taistelut loppuivat. Mutta sitten, ensimmäisten yöpakkasten jo muistutettua odotettavissa olevasta talvesta, tuli idästä puoli miljoonaa miestä.

He tulivat hiljaa niin suureksi joukoksi. Junat, linja-autot ja kuorma-autot purkivat harmaan lastin asemilla, teiden risteyksissä, maitolavojen kupeilla, venesatamissa, ja hiljaiset miehet jatkoivat matkaansa yksin tai ryhmissä hevoskäyrryissä, polkupyörillä, veneissä tai jalan. Eivätkä he melunneet päästessään perille, kädenpuristus tai sanaton halaus sai riittää julkituomaan helpotuksen jälleennäkemisestä.

Uudelleen tutustuminen alkoi varovasti. Omaiset huomasivat ettei monikaan ollut säilynyt ehjänä, viimeisen kesän rumputuli tärisytti miehiä sisäisesti ja sai kädet vapisemaan, kuulo oli mennyt huonoksi ja kuolemanpelko purkautui yöllä painajaisissa. Ennen riuskat miehet liikkuivat hitaasti, unohtuivat tuijottamaan kaukaisuuteen ja istuivat tiiviisti radion äärellä ahnehtien uutisia.

He eivät heti ymmärtäneet rauhan olemusta, sitä että aloite omasta elämästä kuului taas heille, että kukaan ei käskenyt mitä piti tehdä, eikä kukaan tuonut rahaa perheiden elatukseen. Hartaasti odotettu työn aloittaminen vaati ponnistuksen ja oli kivulloista. Kun heiltä vuosia oli vaadittu vain yhtä asiaa, he löysivät itsensä nyt vaatimusten verkosta tilanteessa jossa valtakunta oli henkisesti polvillaan ja kaikesta aineellisesta tyhjä.

Lokakuun alussa, harmaan kylmänä, teräksisenä päivänä jurnutti häkäpöntöllä kulkeva onnikka suuren Siikaisen itärantaa ylös ja saavuttuaan itärannan suurimman kirkonkylän Lahman keskustaan pysähtyi, päästi mustan savupilven taivaalle ja tärisi ja nytkähteli ennen kuin pysähtyi lopullisesti. Kuten tavallista näinä aikoina ajokki oli sullottu täyteen ihmisiä ja heidän oli vaikea punnertautua ulos. Aukio oli täynnä ihmisiä, osa vastaanottamassa tulijoita, osa pyrkimässä kyytiin. Sivummalla seisoi parikymmentä hevosta rattaineen rivissä, ja kärryjen laidoilla keikkui pieniä lapsia.

Aukio kiehui kuin muurahaispesä ihmisten etsiessä omiaan, ja kuljettajalla virtasi hiki kun hän purki laukkuja katolta ja yritti estää lähtijöitä heittämästä sinne uusia ennen kuin entiset oli jaettu. Viimeisten ulostulevien matkustajien joukossa oli pitkä upseeri, jolla oli yllään mantteli, suikka päässä ja kädessä pieni laukku. Manttelissa oli kapteenin arvomerkit.

Kapteeni pysähtyi portaille sillä väkijoukko edessä oli tiivis eikä liikkunut mihinkään. Miehen ilme oli kireä, tungos näytti ärsyttävän häntä. Kirpeä ulkoilma puristi vedet silmiin, ja hän hieraisi silmäkuoppia ja näki kuinka väkijoukosta joku osoitti häntä.

Vihdoinkin oviaukon eteen tuli tilaa sen verran että hän astui maahan ja alkoi työntyä ihmisten lomitse tielle. Hän tunsi läimäytyksen hartian päälle.

– Terve Paavo. Onneksi olkoon.

– Kotona ollaan, kapteeni vastasi äänellä joka kertoi ettei hän halunnut nyt jäädä juttelemaan. Kaksi muuta miestä pysäytti hänet kätelläkseen, ja kun hän pääsi ihmisten joukosta, tien toiselta puolen nosti vielä yksi isäntämies kätensä tervehdykseen. Kapteeni vastasi sotilastervehdyksellä ja sitten hän oli risteyksessä joka oli Lahman keskipiste. Vasemmalle vei tie Siikaisen rantaan ja laivalaituriin, suoraan eteen tie jatkui järven rantaa pohjoiseen ja oikealle itään lähtevä tie vei Karkoon, naapuripitäjään ja sen varrella hän asui.

Huomisaamuun mennessä koko Lahma tietää että minä olen palannut hän ajatteli marssiessaan tien laitaa. Ehkä se on hyvä, ehkä ne tulevat minun luokseni eikä minun tarvitse käydä joka talossa.Tiellä oli jäätyneitä lätäköitä jotka paukkuivat saappaitten alla. Kuiva jäätynyt hiekka rahisi ja narskui rytmikkäiden askelten tahdissa. Tie laskeutui loivasti laaksoon jonka pohjalla lirisi kahta järveä yhdistävä puro ja nousi sen jälkeen ylös pelloksi muutettua rinnettä. Mäen päällä alkoi metsä. Jokilaakso oli ollut viljelysmaata ainakin viisisataa vuotta. Maiseman väri oli ruskea; pellot oli käännetty ja puissa oli vain pieni osa keltaisista lehdistä jäljellä. Avoimen laakson poikki kapteeni näki kuinka mustatakkinen nainen käveli häntä vastaan alamäkeen.

Ajatuksissaan marssiessaan hän ehti jo unohtaa naisen ennen kuin he olivat kohdakkain, ja hän näki että se oli nuori parissakymmenissä oleva tyttö, tutun näköinen mutta hän ei heti keksinyt kuka.

– Paavo!

Ääni, riemastunut kiljahdus palautti nimen mieleen: Paula Kirjokivi.

– Päivää Paula, kapteeni sanoi ja ilme lientyi pieneen nopeaan hymyyn. He kättelivät, tyttö punastuen ja vain hetken silmiin katsoen.

– Oletpa sinä kasvanut. Milloin me viimeksi tapasimme? Matin ristiäisissä?

– Niin. Neljäkymmentäyksi keväällä.

– Mitä sinulle kuuluu? Pääsitkö ylioppilaaksi? Paula nyökkäsi mielissään.

– Miten isä ja äiti voivat?

– Hyvin.

– Mitä sinä nyt teet?

– Minä olen seminaarissa Jyväskylässä. Tämä talvi on vielä jäljellä. Minä olen vain käymässä täällä. Äiiti on vähän sairastellut ja kävin auttamassa niitä. Nyt olin entisen luokkatoverini luona. Huomenna lähden takaisin, jos vaan onnikka kulkee.

– Vai seminaaria. Että opettaja tulee sinustakin.

– Niin pitäisi. Paula punastui uudelleen. Hänellä oli hymykuopat ja lovi leuassa. Samassa hänen ilmeensä vakavoitui ja hän kääntyi katsomaan taakseen.

– Leena odottaa sinua, se seisoo siinä kiven päällä.

– Miten se siinä tietää olla? Minä en päässyt ilmoittamaan tulostani.

– Se onkin odottanut siinä joka päivä. Siitä lähtien kun sille sanottiin että rauha on tullut. Koko pitäjä puhuu siitä.

– Vai niin.

– Se tietää milloin onnikat tulevat, ja silloin se on siinä. Voi kun ihanaa että hänen odotuksensa nyt päättyy. Minä tiedän mitä odottaminen on.

Kapteeni, jonka ajatukset olivat jo rientäneet kiven päällä odottavaan tyttöön, jäi vielä hetkeksi.

– Älä vaan sano että sinulla on jo sulhasia?

– Ei niitä monta ole. Mutta kyllä minä kihloissa olen, mutta Erkki ei päässytkään kotiin vielä vaan joutui lähtemään Lappiin. Ja nyt minua pelottaa. Mitä sinä arvelet, onko siellä kovia taisteluita?

Paula katsoi häntä anovasti. Kapteeni kohautti olkapäitään.

– Tuskin. Eiköhän se ole enemminkin muodollisuus. Sano isälle ja äidille terveisiä. Minä tulen käymään jahka asetun.

Matkaa oli jäljellä toista kilometriä, ja kapteeni kiirehti puolijuoksua. Talo sijaitsi tien oikealla puolella parin sadan metrin päässä tiestä pienellä mäennyppylällä suurten koivujen katveessa. Maantien ja pihaan vievän tien kainalossa oli iso miestä korkeampi sammaloitunut kivi. Leena seisoi sen päällä. Tytöllä oli kumisaappaat ja pieneksi käynyt kiristävä takki, sen alta pilkisti hameenhelma. Hän oli viimeksi nähnyt tytön pääsiäisenä melkein puoli vuotta sitten ja taas se oli kasvanut vaikka kuinka. Kesällä se oli täyttänyt viisi vuotta, hän muisti hyvin päivän ja tilanteen kun oli keskityksen alla kirjoittanut muutaman rivin onnittelukorttiin.

Käsineitä sillä ei ollut, eikä päähinettä vaikka oli pakkasta, ja räkä valui nenästä. Tyttö katsoi häntä rävähtämättä vaikka sen täytyi jo nähdä ja tuntea. Kapteeni heilautti kättään ja hymyili.

– Leena. Hei Leenukka. Isi tuli kotiin.

Tyttö tuijotti häntä mykkänä. Leuka väpätti. Manttelin helmat heilahtivat kun kapteeni hyppäsi ojan yli ja meni kiven viereen.

– Näytähän käsiä isälle. Ihan jäässä.

Leena katsoi häntä silmät pyöreinä, puhumatta. Hän tarttui tyttöä vyötäisiltä ja nosti alas kiveltä syliinsä.

– Oletpas sinä tullut isoksi tytöksi. Oliko sinun ikävä? Sota on nyt loppu, isä ei enää lähde kotoa.

Leena kietoi kädet hänen kaulaansa ja alkoi itkeä. Hän rutisti tyttöä itseään vasten ja tunnusteli jaloilla sopivaa paikkaa hypätä ojan yli. Kumartuessaan ottamaan laukun kannattimen sormiinsa hän kohensi itkusta kouristelevan tytön asentoa ja lähti kävelemään kohti taloa.

2

Paavo nousi istumaan sängyn laidalla. Mirjam havahtui unenhorteesta ja kohotti ylävartaloaan kyynärpäiden varassa.

– Etkö sinä nukukaan?

– En taida saada vielä unta.

– Onko sinulla nälkä? Ennen sinulla oli aina nälkä jälkeenpäin.

Paavo kääntyi katsomaan Mirjamia. Oli niin pimeää etteivät he nähneet toistensa kasvoja, hahmot vain.

– Mitä olisi tarjolla?

– Suolamuikkuja ja piimää.

– Mennäänkin syömään. Minä käyn katsomassa että lapset nukkuvat.

He olivat molemmat alasti, ja Mirjam etsi heille kylpytakit kaapista. Sitten hän hiipi alakertaan, ja Paavo kävi peittelemässä kummatkin lapset. Matti oli nukahtanut heidän sänkyynsä ja hänet oli kannettu myöhemmin lastenhuoneeseen. Leena oli vaatinut isän vierelleen satua lukemaan. Nyt molemmat nukkuivat sikeästi.

Portaat narahtivat Paavon jalan alla. Syysyö oli täydellisen pimeä, ja hän joutui tunnustelemaan jokaisen askelen. Keittiössä Mirjam oli sytyttänyt paksun kynttilän.

– Tule. Ei näitä paljon ole, mutta pikkunälkään.

– Kiitos, tuntuu että aina on nälkä.

Paavo raapi päänahkaansa istuutuessaan. Hiukset olivat vielä märät saunan jäljiltä.

– Oletko varma ettei päässä ollut mitään? Kutiaa niin.

– En minä ainakaan löytänyt. Sekö sinua kiusaa?

– No ei nyt niinkään, miten niin.

– Kun sinä olet jotenkin kireä.

Paavo vilkaisi vaimoaan kynttilän yli. Mirjamin silmissä mies oli laihtunut, poskipäät olivat kohonneet ja leuka työntynyt entistä enemmän eteen. Silmien ympärystät olivat lopullisesti ryppyyntyneet. Paavo oli kaksikymmentäyhdeksän mutta näytti vanhemmalta.

– En minä ole kireä.

– Mutta et täysin tyytyväinenkään.

Paavo pyyhki piimää suupielistä ja nyökkäsi.

– Olen huolestunut, monestakin asiasta.

– Esimerkiksi…

– Että säilyykö rauha vai vieläkö pitää lähteä kolmannen kerran.

Mirjam aivan kuin lysähti kasaan.

– Et voi olla tosissasi.

– Minä pidän sitä mahdollisena.

Mirjam ei puhunut mitään. Hän laski leukansa kämmenen varaan ja tuijotti Paavoa. Vaimo ei ollut Paavon mielestä muuttunut lainkaan. Ei lihonut eikä laihtunut. Märät hiukset oli harjattu taaksepäin niin että suuret silmät loistivat paljaan otsan alla. Paavo tunsi hellyyttä häntä katsellessaan.

– Onko Martti palannut?

– En minä tiedä.

– Keitä Lahmasta on kaatunut?

– En minä muista. Ei puhuta sellaisista nyt. Kyllä sinä ehdit saada tietää. On niitä kaatunut.

– Minun täytyy saada tietää keitä on kaatunut tai paremminkin keitä on elossa. Se on tärkeää.

– Totta kai. Mutta ei nyt yöllä.

– Lauri kaatui. Kenraalin poika.

– Minä tiedän, siitä oli lehdessä. Mervin isä kaatui, ja sen jälkeen Leena on tajunnut oikeasti mitä sota on ja on pelännyt että sinulle käy samalla tavoin.

– Se on ikävää.

– Ei se ole ikävää, se on kohtuutonta. Sekä orvoksi jääminen että se kun viisivuotias lapsi joutuu elämään sellaisen huolen kanssa. Leena on ollut todella vaikea viime kuukaudet.

Välillä minä olen ajatellut että minkälaisen vamman se saa sieluunsa.

– Kyllä se nyt palautuu entiselleen, kun tilanne on normaali. Kun vain saisi olla kotona. Sitä minä mietin tässä.

– On meillä monenlaisia murheita edessä, mutta tänä yönä minulle riittää se kun isä on tullut ehjänä kotiin.

Paavo katsoi häntä silmiin ja hymyili.

– Minä unohdin antaa sinulle rahat, kotiutumisrahat.

– Onko sellaisiakin. Hyvähän se on, vaikka ei kaupassa ole mitään mitä ostaa.

Paavo sytytti tupakan.

– Täytyy hankkiutua töihin. Kai sitä sitten jotain saa hankituksikin, vaihtokaupalla jos ei muuten tai mustasta pörssistä.

– Niin, mutta lupaa yksi asia.

– No mikä?

– Että huomenna et mene minnekään. Olet vain lasten kanssa. Vasta ylihuomenna hankit työpaikan, ja meille vaatteita ja kahvia ja käyt etsimässä elossaolevia kavereitasi. Lupaatko?

– Hyvä on, minä lupaan. Mutta jos joku tulee tänne? Kirkolla oli tuttuja miehiä.

– Eihän sille sitten mitään voi. Pääasia että olet kotona.

Paavo nousi kävelemään. Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Mikään ei rikkonut pimeyttä. Mirjam puhalsi kynttilän sammuksiin ja tuli hänen viereensä. Paavo kietoi käsivarren Mirjamin hartioille.

– Sinä kirjoitit nättejä kirjeitä sieltä.

– Kirjoitinko?

– Kyllä. Oikein minä ihmettelin. Yritin kuvitella niitä tilanteita missä sinä niitä tuhersit, korsussa vai kannonnokassa.

– Tulihan niitä piirrettyä eri paikoissa. Siinä oli se hyvä puoli että sai ajatukset hetkeksi pois siitä mitä ympärillä oli.

– Sinä olit melkein kaunopuheinen niissä kirjeissä. Minulla on ne kaikki tallella. Luin niistä lapsille ne osat joita saattoi lukea, ja loput keksin omasta päästä. Minun piti loputtomasti kertoa tarinoita sinusta.

– Jos ne luulevat minua ihan eri mieheksi. Jos en olekaan sellainen kuin he kuvittelevat.

– Kyllä sinä olet.

– Niistä kirjeistä… Paavo piti taukoa, pimeys helpotti puhumista. – Ajattelin vähän niinkin, että jos kaadun… niin lapset voivat joskus lukea mitä isänsä ajatteli, että minkälainen mies oli, ja että en omasta halustani niitä jättänyt.

– Niin, kyllä se niistä käy ilmi.

– Mutta älä vaan näytä niitä muille, kellekään, mutta kun en koskaan ole tiennyt minkälainen oma isä oli tai on. Se on mietityttänyt.

– Enhän minä kellekään… Paavo?

– Mitä?

– Onhan kaikki niinkuin ennen? Ettet sinä ole tavannut ketään toista siellä missä oletkin ollut?

Kysymys yllätti miehen, mutta hän tajusi että se oli kotona odottaneen luonnollinen kysymys eikä siitä kannattanut loukkaantua. Hän puristi vaimon itseään vasten hitaasti ja lujasti.

– En varmasti ole. Kyllä minusta kaikki on niin kuin ennen.

– Joko sinua nukuttaisi?

– Ei taida.

– Minulle alkaa tulla kylmä. Mennään ylös. Jos sinua ei nukuta voit lämmittää minua.

– Siitä tuli mieleen, onko meillä polttopuita? Halkosavottaan tästä joutaa ensi töikseen, huomenna.

– Ylihuomenna, Mirjam sanoi. – Ei huomenna, ylihuomena.

3

Satoi kaatamalla, ja yö oli pimeä. Paavo käveli edestakaisin risteyksessä ohikulkijoita pelkäämättä. Hän jopa sytytti tupakan kämmentensä suojassa katsoakseen samalla kelloa. Valo tuikahti ja katosi heti. Sateessa se tuskin oli näkynyt monta kymmentä metriä.

– Paljonko kello on? kysyi miesääni tienvarren pajukosta.

– Puoli yksi.

– Jos ei se tulekaan.

– Tulee se.

Mies pensaikossa oli Martti Mannila, Paavon ystävä. He värjöttelivät Martin tilan laitamilla, takaniityille vievän tien risteyksessä ja olivat mielissään sateesta joka vaimensi äänet ja piti turhat kuljeskelijat sisällä.

– Mitä sanoit kotona? Martti kysyi.

– Sanoin lähteväni kaupunkiin, sementtiä ja nauloja kyselemään. Entä itse?

– Varsaa katsomaan.

– Minä en pidä valehtelemisesta.

– En minäkään. Mihin asti me odotamme sitä?

– Aamuun, Paavo sanoi kuin kirosanan. Samalla hetkellä tunkeutui paksun ilman läpi heidän korviinsa ison auton moottorin ääni ja sähköisti heidät kuin riistan näkeminen metsällä. Mitään ei näkynyt, auto lähestyi ilman valoa; kuljettaja tiesi että he olivat lähellä. Paavo ojensi taskulampun kohti ääntä ja vilkutti.

Auto pysähtyi, ja sieltä vilkutettiin takaisin. Sitten ääni lähti taas liikkeelle ja tuli kohdalle. Ohjaushytin ovi avattiin ja saapasjalkainen mies hyppäsi tielle ja kiersi nokan editse Paavon luo. Lampun valo häikäisi Paavoa.

– Kapteeni Kaski?

– Minä olen.

– Näyttäkää sotilaspassinne.

Valo siirtyi pois Paavon silmistä. Pensaikossa kahahti ja valokiila etsiytyi Marttiin.

– Montako teitä on?

– Kymmenen miestä, loput ovat pitemmällä metsän laidassa. Tässä on passi. Oletteko te majuri Lahdenperä?

– Olen, mies vastasi vilkaistuaan Paavon passia ja sitten vielä hänen kasvojaan lampun avulla. – Terve mieheen, majuri sanoi uudella äänellä ja ojensi kätensä. Martti kätteli hänet myös.

– Miten toimitaan? majuri kysyi Paavolta.

– Tästä kun mennään vajaa kilometri tätä tietä, niin päästään Terrikorven laitaan. Siellä on miehiä. Me kävelemme edellä ja valaisemme taskulampuilla. Pitäkää ajovalot pimeinä.

– Onko tässä paljon asutusta ympärillä?

– Meitin tila on tuossa kivenheiton päässä. Tuolla ei sitten ole enää mitään, niin että siellä voidaan touhuta aivan rauhassa.

– Kestääkö tie, lavalla on melkoinen lasti.

– Sitä en ole tullut ajatelleeksi, mutta nyt ei voida enää muuta kuin kokeilla, vai mitä?

Majuri naurahti väkinäisesti.

– Johonkin ne on tungettava ennen päivänvaloa.

He lähtivät kävelemään kapeaa, lätäkköjä täynnä olevaa tietä. Kuorma-auto jyryytti kymmenkunta metriä heidän takanaan ja teki puhumisen vaikeaksi. Majuri heitti muutaman kysymyksen marssin aikana.

– Keitä nämä miehet ovat?

– Entisiä suojeluskuntakavereita ja rintamamiehiä kaikki. Luotettavia.

– Hyvä. Onko täälläpäin paljon kommunisteja?

– Aina niitäkin on. Ei paljon. Tämä on maatalouspitäjä.

– Niinpä niin. Autossa on tavaraa komppaniaa varten.

– Niin oli puhe.

– Sinulla on kova vastuu, mutta kovat oli suosituksetkin.

– Tiedä noista, en minä tästä pidä.

Majuri ei osannut sanoa mitään Paavon tokaisuun, ja he kulkivat vaiti kunnes saapuivat ison metsän laitaan; auton valot rävähtivät päälle ja valaisivat miehiä jotka kävelivät puitten takaa kohti autoa.

– Ajakaa tuohon töyrään viereen, me olemme rakentaneet sillan. Sitä pitkin päästään purkamaan lastia.

Puhuja oli vanhempi mies, harmaaviiksinen ja isovatsainen. Hän ojensi kättään majurille.

– Päivää vaan, tai yötä. Kirjokivi.

– Kirjokivi oli suojeluskunnan päällikkö täällä ennen sotia, Paavo sanoi majurille. – Niin kuin otteista huomaatte.

– Älähän nyt Paavo, sanoi Kirjokivi. - Kyllä sinä suosiolla saat olla tämän yrityksen komendantti. Te olette myöhässä.

– Niin ollaan. Tänne jää kyllä melkoiset jäljet autosta.

– Ei sillä ole merkitystä, Kirjokivi sanoi. – Aamulla tällä paikalla ei enää ole mitään. Meillä on sian verta kannullinen mukana. Ripotamme sen sammalille niin että näyttää kuin täältä olisi haettu hirvi.

Miehet ähkivät kantaessaan pitkiä raskaita laatikoita töyrään taakse. Kun lava oli tyhjä, majuri nousi astinlaudalle ja kuljettaja käänsi auton.

– Onko mitään epäselvää? majuri kysyi Paavolta joka käveli auton rinnalla.

– Ei. Ohjeet ovat selvät.

– Seuratkaa valppaasti asioita, paikallisella ja valtakunnallisella taholla. Pidetään yhteyttä.

Sateessa palelleet miehet olivat hiessä auton tyhjennyksen jälkeen, he istuivat aselaatikoiden päällä ja vetivät henkeä.

– Aika helvetin painavia laatikoita, sanoi joku.

– Meneekö yksi laatikko kahteen mieheen? Paavo kysyi.

– Siinä ja siinä. Osaatko sinä suunnistaa pimeässä?

– Eiko ne ole samat lukemat yöllä ja päivällä.

– Se on seitsemän keikkaa vähintään. Koko yö tässä menee.

– Tietysti. Ei me voida pimeässä peittää kuoppaa, se on tehtävä päivänvalossa. Otetaan rauhallisesti, levätään välillä, meillä on viisi tuntia sarastukseen. Siihen mennessä tämä on siivottu.

– Tiedätkö Paavo mitä tämä on?

– Tiedän.

– Tämä on kapinaa.

– Turpa kiinni. Laittakaa valkoista selkään, ja huolehtikaa että näette edellä kulkevan. Lähdettiin.

Terrikorpi, jonka pohjoisreunalla he olivat, oli kymmenen kilometriä leveä ja kaksikymmentä pitkä täysin asumaton erämaa-alue. Sen reunoille tunkeutuvat metsäautotiet olivat sotavuosina metsittyneet umpeen. Terrikorven alavat osat kasvoivat läpipääsemätöntä kuusikkoa ja lepikkoa, mutta luonteenomaista alueelle, niin kuin koko Lahmalle, olivat korkeat männikkömäet, vuoret, metsojen ja hirvien piilopaikat. Terrikorvessa oli vaikea kulkea, sillä se oli joka puolella samannäköistä, vuoret toimivat kiintopisteinä vain näennäisesti, nekin olivat toinen toisensa näköisiä. Alueella oli vain yksi kiintopiste, suurinpiirtein keskellä korpea sijaitseva lampi. Sen kun löysi, tiesi missä oli, ja sinne Paavo suuntasi pienen osastonsa marssin.

Isot miehet irvistelivät väsymyksestä ja kivusta, kun laatikon reuna tärähteli solisluuhun jalan astuessa tyhjään ja tasapainon horjahtaessa. He lepäsivät usein, läähättäen, puhumatta, ja jatkoivat taas kappaleen matkaa pystymättä pimeässä arvioi-maan etäisyyksiä, uskaltamatta enää miettiä oliko missään mitään järkeä.

Kun ensimmäinen lasti oli perillä lammen lähelle kaivetun haudan reunalla, paluumatka tuntui helpolta, ja vaikka kukaan ei nähnyt mitään, heistä tuntui toisella kerralla kuin tie olisi tuttu eikä eksymisen vaaraa ollut. Mutta aamun sarastaessa ja viimeisten laatikoiden päästessä perille he olivat puristaneet itsestään viimeisetkin kiukkuiset kirosanat ja heittäytyivät lihakset vapisten sammalikkoon. Herpaantumisen aiheutti myös tieto siitä että vaara sivullisten kohdalle osumisesta oli olematon.

– Mennään rannalle ja tehdään nuotio ja syödään. Pannaan nämä kuoppaan vasta sitten, Paavo sanoi.

– Mitä jos joku tulee?

– Ei tänne kukaan tule.

– Mutta jos. Pitääkö meidän tappaa?

– Riippuu siitä kuka tulee. Olkaa nyt vain tässä, minä teen nuotion.

– Paavo on oikeassa. Ei ruveta näkemään mörköjä.

He siirtyivät lammen rannalle, jossa näkyi vanha nuotiopohja. Se oli metsästäjien vanha, luultavasti sukupolvien ajan käyttämä kahvistelupaikka. Nuotiokivien liepeillä näkyi vanhoja kalanruotoja merkkinä siitä että lammessa oli haukia. Vastaranta kohosi äkkijyrkkänä kalliona; vuoren laki oli viisikymmentä metriä vedenpinnan yläpuolella ja näkymä oli jylhä.

Martti Mannila nyökkäsi päällään Paavoa sivummalle istumaan. Hän oli samanlainen roteva ja pitkä mies kuin Paavo, hänellä oli kapeat kasvot ja pitkä nenä ja sen alla pieni suu. Hiuksensa hän kampasi suoraan taakse. Hiusraja oli huomiotaherättävän alhaalla niin että otsaa jäi näkyviin kapea kaista. Hän oli Paavon ikäinen. He olivat tutustuneet vasta aikuisina suojeluskunnassa johon Paavokin oli kuulunut kolme viimeistä vuotta ennen sotaa. Martti kuului maalaisliitton ja tunnettiin kirkossakävijänä.

– Ota sinä tämä kartta, hän sanoi Paavolle.

Paavo katsoi paperia. Karttaan oli piirretty kaksi pitkää viivaa jotka leikkasivat toisensa lammen vieressä, paikassa jossa kuoppa odotti täytettä.

– Pelkällä kartalla sitä ei löydä, metsä on niin tiheä että noita maamerkkejä ei näe kuin tuolta vuoren laelta.

– Sehän se oli tarkoitus. Kukaan ei yksin löydä kätköä muutaman viikon kuluttua kun sataa lumen. Ja keväällä kasvillisuus peittää kaikki jäljet. Kukaan ei voi pettää.

Paavo taittoi kartan povitaskuunsa ja katsoi miehiä, jotka pureskelivat eväitään nuotion äärellä. Hän tunsi tyydytystä ajatellessaan että kun hän varovasti, yksitellen oli lähestynyt jokaista näistä, jokainen oli suostunut heti hetkeäkään epäröimättä. Kirjokivi on ketjun heikoin lenkki, Paavo ajatteli, se höpöttää liikaa, on liian vanha. Mutta entisen päällikön sivuuttaminen olisi ollut loukkaus, eikä Paavolla ollut syytä kohdella entistä hyväntekijäänsä kaltoin. Ukko oli ylpeä Paavosta, ja oli hyväksynyt tämän johtajuuden ehdoitta.

– Paavo, puhuiko se kapiainen mitään milloin tätä rautaa mahdollisesti tarvitaan? nuotion ääreltä kysyttiin.

– Ei. Ei mitään.

– Jotain on kehitteillä, sanokaa minun sanoneen, Kirjokivi sanoi. – Suojeluskunnan lakkautusmääräys on yksi oire.

– Ja entäs tämä ystävyysseura. Ettei vaan uutta punakaartia suunnitella.

– Kommunistipuolueen perustivat valmiiksi, saatana. Kyllä kaikki merkit ovat selvät, Esa Ervasti sanoi. Esa oli Paavon ammattitoveri, rakennusmestari, kolme vuotta nuorempi mies joka oli joutunut asevelvolliseksi suoraan Tampereen Teknisestä ja palvellut saman tien viisi vuotta. Hänen isänsä omisti kuljetusliikkeen ja oli Lahmassa tunnettu mies, taitava liikemies ja omituinen ihminen. Esa oli ollut varakkaan miehen hemmoteltu ja koppava poika jolla ei ollut muita ystäviä ollut kuin Paavo, mutta nyt hän istui nuotiolla laihana ja kovettuneen näköisenä, aikuistuneena.

– Niin minäkin pelkään, Paavo sanoi. – Ja jos sota alkaa uudelleen, siinä onkin monta rintamaa. Pohjoisessa on saksalaisia, venäläinen työntäisi monta divisioonaa Porkkalasta Etelä-Suomeen ja tietysti itärajan yli, ja lisäksi kommunistit aloittaisivat sisällisodan.

– Jopa puhut mukavia, sehän on mahoton paikka.

– Vähemmällä pääsis kun rupeais itse kommunistiksi.

– Vähemmällä pääsee jos vetää narun kaulaan. Sillä mielellä minä olen tähän ruvennut että periksi ei anneta…

– Jos Saksa sittenkin…

– Saksa ei ole enää mitään. Kun sen verran väsyttäisi veli venäläistä, etteivät ne jaksaisi enää Suomea himoita, sitä minä toivon.

– On meillä vielä Marski. Se on kova luu neuvotteluissa. Ryssä tietää että miehet lähtee jos Marski sanoo.

– Kyllä ne on aika pehmeitä poikia Helsingissä tänä päivänä sen valvontakomission kanssa. Nuo tuntuvat sanelevan asiat aika tarkkaan. Ja sitäkin olen ajatellut että mikä mies se on joka sai Siikaisen rannalta palasen Rannan kartanosta, ihan viljelyskelvottoman palstan. Muka siirtolainen, mutta sanovat sen olleen Talvisodan aikana Neuvostoliiton puolella. Ettei vain olis lähetetty tänne…

– Mitä se täällä, tällaisella pikkupaikkakunnalla?

– Onhan täällä kenraali.

– Jumalauta! Paavo hypähti pystyyn kiintyneenä. Hän oli kuunnellut puolella korvalla miesten jutustelua, mutta nyt hän näki tilanteen selvästi. Kenraali Warjus, ministeri ja Mannerheimin oikea käsi omisti Siikaisen rannalla Rauhalan kartanon. Mikä olisi helpompaa kuin vesitse pitää kartanoa silmällä, lähettää vaikka salamurhaaja…

– Kuka se on?

– Nimi on Juho Rautu. Sanovat että se on ammattikalastaja Laatokalta. Sillä on perhettä.

– Se on jo vanhempi mies, lähellä viittäkymmentä.

– Onkohan se sen oma perhe?

– Jos se on silmänlumetta. On kalastavinaan ja todellisuudessa onkin ryssän vakooja. Kyllä se niiltä onnistuisi.

– Helsingissähän Warjus on.

– Se käy Rauhalassa.

– En minä muuta tiedä mutta eikö niitten pitänyt tyhjentää Karjala jo silloin neljäkymmentä, että miksi tämä sitten siellä eli.

– Puolitoista vuotta. Se on voitu aivopestä.

– Meidän on suojeltava kenraalia. Varoitetaan kartanon työnjohtajaa ja järjestetään vartiointi jos se tulee tänne.

– Ja pidetään silmällä Rautua. Ja muita kommunisteiksi tunnettuja. Jos jotain alkaa, niin tehdään selvää niistä heti. Ne on niin ollakseen näinä aikoina.

– Joo, monta vuotta ryvettiin paskassa ja mikä on tulos, kaikenlaiset hyypiöt hyppii silmille ja uhoaa lehdissä ja radiossa, saatana.

– Otetaan asia kerrallaan pojat, Paavo sanoi ja nousi seisomaan. – Nyt meidän pitää laskea laatikot kätköön ja peitellä ne ja naamioida hyvin. Me nukumme tästä lähtien paremmin kun tiedämme, että tarvittaessa löytyy kättä pitempää.

Miehet sulloivat eväitten rippeet reppuihin ja kohentelivat vaatteitaan. Päivä oli valjennut, sade lakannut eikä kellään ollut enää kylmä. Paavo lähti menemään lammen rantaa ensimmäisenä.

4

Paavo jarrutti ja laski saappaan verhoaman jalkansa alas vastaanottamaan kovan hiekkaisen kamaran kun pyörä vauhdin loputtua kallistui. Ohjaustangon edessä istuintelineessä istunut Matti kääntyi katsomaan missä oltiin ja näki tutun apteekin ikkunan. Hän oli nauttinut matkasta, varsinkin alamäistä joissa vedet olivat kihonneet isän silmiin kirpeässä ilmassa.

– Tuliko kylmä? Paavo kysyi.

– Ei tullut, Matti vastasi ja puisti tarmokkaasti päätään. Paavo naurahti. Hän tiesi ettei Matti olisi myöntänyt kylmää vaikka sormet olisivat pudonneet jäätyneinä maahan. Heidän pientä kirkonkyläkäyntiään oli edeltänyt riita siitä kumpi pääsisi isän matkaan, Matti vai Leena. Paavo nosti pojan maahan ja asetti pyörän apteekin seinää vasten. He menivät sisään käsi kädessä.

Marja Askan, apteekkarin vaimo seisoi tiskin takana ja jutteli naisasiakkaan kanssa. Kun kello kilahti oven yläpuolella, molemmat naiset kääntyivät katsomaan. Asiakas oli Helvi Kirjokivi, lehtorin vaimo.

– No mutta Paavo. Henry, Paavo tuli!

Helvi Kirjokivi nyökkäsi tervehdykseksi. Hän ja Paavo eivät koskaan olleet tutustuneet lähemmin; lehtorin rouva oli aina pitänyt etäisyyden miehensä oppilaisiin.

– Isä, täällä on paha haju.

– Se johtuu lääkkeistä. Koko talo on täynnä lääkkeitä ja ne tuoksuvat tällaiselta ja toisinaan maistuvatkin pahalta.

– Yskänlääke maistuu pahalta.

– Mattikin on lähtenyt matkaan, päivää Matti, tule halimaan Marja-tätiä.

Tukevasti puettu poika kipaisi tiskin taakse ja kietoi kätensä tädin kaulaan. Lääkehyllyn takaa kuului pönäköitä askelia ja apteekkari Henry Askan tuli näkyviin. Hän oli viisissäkymmenissä, kaljupäinen ja pyöreäkasvoinen suomenruotsalainen, Mirjamin äidin veli. Askanit olivat lapsettomia. He olivat muuttaneet Lahmaan kaksikymmentäluvulla ja jääneet kun apteekki osoittautui kannattavaksi.

– Onpas sinulla punaiset posket, Askan sanoi Matille. Sitten hän osoitti rehevää huomiotaan Paavolle, tarttui tätä tiskin yli hartioista ja ravisti.

– Niin hauska, niin hauska näke sinut yksi pala.

– Kiitos, kiitos. Mukavahan se on olla kotona. On ollut olevinaan kiireitä niin etten ole aikaisemmin ehtinyt käydä, ja nytkin olisi asiallistakin asiaa, tämmöinen resetti.

Askan kahmaisi paperin ja kävi heittämässä sen pöydälle. Marja laski Matin sylistään tiskille istumaan ja etsi hänelle makeaa suuhun.

– Milloinkas työnteko alkaa? Helvi Kirjokivi kysyi Paavolta. Paavo kääntyi nojaamaan tiskiin ja vastasi hymyillen:

– En tiedä, ja ei kai terve ruumis työtä kaipaa, vai kaipaako.

Helvi ryhtyi penkomaan käsilaukkuaan maksaakseen ostoksensa. Marja Askan vilkaisi Paavoa ja hymyili nopeasti. Matti imi kiihkeästi makustaan. Apteekkarilla oli keinonsa pitää lapset karamellissa vaikka niitä muualta ei saanutkaan.

– Äiti teki Matille karhunpojan.

– Niinkö, sehän on mukavaa, tässä on kuitti.

– Minä pidän sitä sängyssä joka yö, se on minun unilelu. Oven kello rämähti, mutta kukaan ei tullut sisään. Kuului kolahdus ja ähkäisy, meni hetki ja sitten ovi aukesi kokonaan ja sisään hypähti mies yhden jalan varassa raahaten perässään kainalosauvoja.

– Terve Paavo, lähdin perään kun näin sinut. Kestää vaan meikäläisellä nykyään tämä matkanteko.

Kaikki apteekissaolijat jäivät tuijottamaan puuttuvaa jalkaa eikä kukaan sanonut mitään, ei Paavokaan. Tulija konkkasi tiskin viereen. Helvi vetäytyi taaksepäin. Kova tömähdys hätkähdytti jokaista; Matti oli pelästyneenä hypännyt alas tiskiltä. Hän meni ensin lääkehyllyn taakse, mutta palasi pian sieltä ja meni tiskin ali isän viereen ja jäi siihen tuijottamaan rujoa miestä.

– Sinä alat tehdä uutta meijeriä? mies kysyi Paavolta.

– Näin on sovittu.

– Ota minut hommiin. Jotain tekemistä pitäisi olla, ja minä olen yhtä hyvä sähkömies kuin ennenkin. Kyllä sinä minut muistat, Vähämäen Niilon. Tehtiin yhdessä voimalaitosta ennen sotia.

– Muistan minä. Missä sinä jalkasi menetit?

– Kannaksella, neljäkymmentäkolme heinäkuussa. Kävi aika pitkäksi, ja lähin vapaaehtoisena väkivaltaiseen tiedusteluun. Astuin vanjan miinaan. Kotona olen ollut vuoden päivät ja nyt vasta aika on pitkä. Askan, antakaa jotain, särkee niin helvetisti.

– Voi voi kun pitäisi olla resepti.

– Mistä sitä meikäläinen resettejä, antakaa nyt jotain kun on niin vaikea olla, unta ei saa öisin. Vähämäki näytti unohtaneen Paavon, hänen otsallaan helmeili hiki.

– Minä menettä toimilupa jos minä anta sinulle morfiini tai muuta ilman reseptiä. Me olemme puhuneet tästä ennenkin. Mene lääkäriin ja sano että sinulla on vaikeata.

– Helvetin helvetin helvetti!

Vähämäki nojasi kyynärpäillään tiskiin ja piteli päätään tuskaisena. Matti tuijotti häntä silmät pyöreinä ja tarrautui isän lahkeeseen.

– Uskokaa nyt hyvä mies, te häiritsette apteekkarin työtä, Helvi Kirjokivi sanoi närkästyneenä.

– Haista sinä ämmä paska! Vähämäki räjähti. Helvi vetäytyi taaksepäin.

– Sehän käy päälle!

Paavo laski kätensä Vähämäen olalle. Häntä puistattivat muistikuvat miehistä joita hän oli kädettöminä ja jalattomina vienyt joukkosidontapaikoille ja huokaissut helpotuksesta voidessaan jättää heidät sinne ja päästessään kuulemasta huutoja. Siinä nyt oli yksi niistä silmien edessä.

– Tule töihin vaan, kunhan aloitetaan. Sähkötyöt eivät kyllä ala pitkään aikaan.

– Ei sillä väliä, minä teen mitä vaan. Enkö tehnyt työni voimalaitoksella?

– Ehdottomasti. Mistä minä tavoitan sinut?

– Älä siitä huoli. Kunhan työmaa alkaa, niin minä kuulen siitä kyllä. Eikä sillä väliä milloinka,.. meikäläisellä on aikaa… Kuule nyt, Askan, kyllä minulla rahaa on maksaa, anna jotain särkylääkettä.

Ovi kävi, tällä kertaa lehtori Kirjokivi pisti päänsä apteekkiin.

– Täällähän sinä olet, minä olen etsinyt joka puolelta. Meidän piti…

Hän huomasi keskeyttäneensä jotain ja sulki suunsa hämmentyneenä kun kaikki kääntyivät katsomaan häntä, ja sillä hetkellä Marja Askan sujautti pienen purkin Vähämäen takin taskuun ja meni sitten taaemmaksi. Hän oli kalpea ja huonovointisen näköinen.

– Tämä mies rettelöi täällä Askanille, Helvi sanoi.

– Älkää puhuko joutavia, apteekkari suutahti. Vähämäki kokoili sauvojaan ja lähti ovea kohti. Kirjokivi tuli sisälle ja antoi hänelle tietä, piti oveakin auki.

– Koeta pärjätä, palataan asioihin, Paavo sanoi Vähämäen perään. Mies ei vastannut eikä kääntänyt päätään.

– Mitä täällä tapahtui? Kirjokivi kysyi Paavolta.

– Ei mitään, Paavo sanoi. Hän kääntyi Askaniin päin. – Laitatko sen minun lääkkeeni?

– Jaaha, jaaha, minä laitta.

– Minun käy niin sääliksi tuo Vähämäki, Marja Askan sanoi, mutta muutti sitten puheenaihetta:

– Miten Mirjam voi?

– Hyvin.

– Isä nosta minut ylös. Sedällä oli jalka pipi. Paavo kumartui ja nosti Matin istumaan tiskille.

– Se on sotainvalidi. Monet miehet haavoittuivat niin että menettivät käden tai jalan.

– Joko kuulit, Paavo, että Paasikivi muodostaa uuden hallituksen?

– En. Se on hyvä uutinen, Paavo sanoi, kysyi sitten Matilta: Mitä sinä oikein syöt?

– Nannaa, Marja-täti antoi.

– Vai antoi, etkö voisi liruttaa vähän korpikuusen kyyneltä niistä putkistasi? Paavo sanoi Askanille. Miehet nauroivat.

– Mitenkäs sota sujui teidän perheessä? Paavo kysyi Kirjokiviltä. – Siitä on pitkä aika kun on viimeksi nähty. Paula on kuulemma seminaarissa Jyväskylässä ja kihloissa.

Helvi vilkaisi miestään harmissaan, mutta tämä ei huomannut mitään. Kirjokivi oli yhteiskoulun historian lehtori ja vararehtori. Paavo oli ollut hänen oppilaansa kaksi-ja kolmekymmenluvun vaihteessa. Hän tiesi Kirjokiven aina olleen aktiivinen yhteiskunnallisissa asioissa, kokoomuspuolueen jäsen, erilaisten yhdistysten jäsen, usein puheenjohtaja, sekä ennen Talvisotaa paikallisen suojeluskuntaosaston päällikkö. Koulussa hän oli aina ollut oppilaiden suosiossa koska vietti paljon aikaa näiden kanssa oppituntien ulkopuolella. Oppilaat jotka syystä tai tosesta vierailivat lehtorin kotona kertoivat, että tällä oli vaikea vaimo; Paavokin oli joutunut sen toteamaan.

– Mistä sinä olet sellaista ehtinyt kuulemaan? Helvi tivasi.

– Siitähän puhuu koko Lahma, eikö totta? Paavo kysyi Marja Askanilta.

– Kyllähän se tiedetään, vaan sitä ei tiedetä