Aivan kuin nainen

By Ari Ahola

Nathalie tekee seksityötä elääkseen. Hän on kaunis ja hänen palvelunsa ovat kalliita, sillä hän on tehnyt paljon työtä itsensä ja maineensa eteen. Määrätietoisuus on tärkeä luonteenpiirre hänen työssään, ja sitä hänelle on suotu runsaasti.Nathalien entinen rakastettu Pèlan palaa yhtäkkiä kuvioihin. Pèlanin tekemän keikan tuotto on kadonnut jälkeäkään jättämättä. Kyse on suuresta summasta, joten sen etsinnässä on mukana myös poliisi. Nathalie pelkää, että hänen rikkauksilla kuorrutetut kulissinsa kaatuvat tämän kaiken seurauksena. Menneisyyttä ei kukaan pääse pakoon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726930566

Book preview

1

Avenue des Champs-Elysees leikkasi hehkuvana marraskuisen vön pimeyttä. Niin kuin sydän pumppaa verta leveä katu pumppasi ihmisiä, ja liikennevalot tahdittivat loputtoman autovirran liikettä. Kello oli kymmenen illalla, neonvalot paloivat, ravintolat olivat täynnä, elokuvat pyörivät, turkiksiin pukeutuneita naisia astui ulos hienoista autoista ja he kävelivät soveliaan pätkän katua kadotakseen jonnekin. Afrikkalaiset nuorukaiset levittivät kadulle huovan ja asettelivat esille koruja ja puu- ja norsunluuleikkauksia. Metroaseman portaiden edessä seisoi nuori mies katsellen tuon tuosta kelloa. Ravintolan terassilla olutta juovat ihmiset katselivat ohikulkijoita ja seurasivat samalla kiinnostuneina tulisiko metrolta joku nuoren miehen seuraksi.

Nuorukaisen huomio kiintyi hetkeksi helmenväriseen Sciroccoon, joka hiljensi vauhtia ja vilkutti oikealle hänen kohdallaan. Voimakkaat katuvalot valaisivat auton myös sisältä, ja nuori mies näki ratissa huomiotaherättävän kauniin naisen. Hetkeksi hän unohti mitä odotti ja katseli, kun auto kääntyi pienelle Rue de Bauchartille. Mutta kohta nuorukainen oli jo unohtanut hienon auton ja sen kauniin kuljettajan ja katsoi taas kärsimättömänä kelloaan.

Sivukatu, jolle Scirocco oli kääntynyt oli Champs-Elyseetä huomattavasti pimeämpi katu vaikka Champs-Elysees heijasti kadun alkupäähän loistoaan. Tyttö löysi tilaa pysäköintiä varten ja peruutti Sciroccon kahden muun auton väliin taitavasti, ensimmäisellä yrityksellä. Hän sammutti moottorin ja valot ja nousi kadulle. Hän oli nuori, parissakymmenissä. Hänellä oli musta tukka, ja hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen silkkiseen paitapuseroon, tiukkoihin tummanpunaisiin samettihousuihin ja mustiin korkeakorkoisiin kenkiin. Hän kumartui auton sisälle ja otti isokokoisen käsilaukun ja työnsi sen vasempaan kainaloon ja lukitsi oven. Hän kiersi auton taakse, tarkisti että takaluukku ja bensiinitankki olivat lukossa ja lähti sitten lipsuttamaan kadun toiselle puolelle. Hän käveli selkä suorana, sivuilleen katselematta ja tervehti hajamielisenä ovimiestä, joka avasi hänelle oven. Mies laski taas oven kiinni ja jäi seisoskelemaan kadulle kädet selän takana. Hän ei vielä odottanut tungosta, ilta oli vielä nuori. Oven yläpuolella loisti punaisin kirjaimin: Club Privé.

Sisällä oli suljetun eteistilan oikeassa takanurkassa paksu ovi. Tyttö avasi oven ja alkoi laskeutua portaita alas. Käytävä oli valaistu punaisin valoin, ja teki kaksi jyrkkää mutkaa ennen kuin päättyi baariin. Ainoastaan baarityttö oli paikalla ja järjesteli laseja.

— Iltaa Nathalie, baarityttö sanoi punaisiin pukeutuneelle tytölle.

— Iltaa, Rita, tämä vastasi. — Katso minkä näköiset kädet minulla on.

— Herrajestas, mitä sinä olet tehnyt.

— Auto piiputti. Eivätkö muut ole vielä tulleet?

— Kyllä vaan, ne on kaikki takana.

— Rebecca myös?

— Ei.

Nathalie oli jo menossa salin poikki naistenhuoneeseen, mutta pysähtyi ja kääntyi katsomaan Ritaa.

— Eikö. Oliko hän eilen?

— Ei.

Nathalie seisoi aloillaan pettyneen näköisenä. Sitten hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni naistenhuoneeseen. Siellä oli tungosta. Pitkän peilin edessä oli tiivis rivi tyttöjä viimeistelemässä ehostustaan ja kampaamassa vaalennettuja hiuksiaan.

— Varokaa, etten likaa teidän vaatteitanne, Nathalie sanoi ja työntyi kohti lavuaaria sivuun livahtavien tyttöjen ohi.

— Kas vain, Madame Sciroccokin vaivautuu töihin.

— Ja heti sillä on ongelma.

— Sitä kun on omaisuutta on huolia.

— Autostako sinä olet saanut itsesi tuollaiseen kuntoon?

— Niin, Nathalie sanoi. — Se ei lähtenyt käyntiin ennen kuin vaihdoin tulpat.

— Mitkä tulpat?

— Sytytystulpat.

— Teitkö sen itse?

— Tottakai, sen mies on vankilassa. Vai joko sinulla on uusi tulpanvaihtaja, Nathalie?

— Ei näy lähtevän tuo rasva, Nathalie mutisi vastaamatta kysymykseen. Sitten hän kysyi:

— Tietääkö kukaan mitään Rebecasta?

— Ei ole näkynyt eikä kuulunut. Pierre kysyy samaa vähän väliä.

— Voi luoja, Nathalie henkäisi. — Minkälainen se on muuten?

— Ihan tavallinen. Missä olet itse luuhannut?

— Asioilla. Larissa, oletko sinä kuullut Rebecasta mitään?

Pitkä, kolmissakymmenissä oleva kovannäköiseksi itsensä maalannut vaaleaverikkö pudotti huulipuikon käsilaukkuunsa ja astui lähemmäksi.

En ole. Miksi Rebecca sinua niin huolestuttaa?

— Rebecan asiat eivät ole hyvin, Nathalie sanoi.

— Kenen muka ovat? Larissa sanoi kyllästyneenä ja kohautti olkapäitään.

— Älä ole tuollainen, Nathalie sanoi. — Saamarin rasva.

— Koeta asetonilla.

— Hyvä idea.

Nathalie sai kätensä puhtaiksi; hän otti käsilaukusta kamman ja veti sen muutaman kerran paksun tukkansa läpi. Sitten hän kaivoi savukepakkauksen esille ja tarjosi Larissalle ja he polttelivat hetken ääneti. Larissaa vaivasi äskeinen sanailu ja hän sanoi sovittelevasti:

— Tiedän kyllä mitä tarkoitat sillä etteivät Rebecan asiat ole hyvin. Hän käyttää liikaa aineita. Mutta miksi sinä siitä välität?

— Hän on minun ystäväni.

— Tiedän sen, mutta miksi. Hän ei ole kovinkaan mukava, hänellä on aina ongelmia, hän on arabi…

— Puoliksi arabi.

— Puoliksi arabi, ja jotkut ovat sitä mieltä että hän laskee paikan tasoa, vaikka onkin kaunis ja saa aina asiakkaita.

— Eikö se muka ole tärkeintä.

— Sinä toit hänet tänne ja puhuit Pierren ympäri. Mistä sinä löysit hänet?

Nathalie ei vastannut, vaan heitti natsan lavuaariin ja laski vettä päälle. Hän otti käsilaukkunsa ja siirsi sen lukittavaan kaappiin.

— Lähdetäänkö? hän sanoi Larissalle.

— Ehkä hän tulee vielä tänään. Kello on vasta vähän, Larissa sanoi.

Nathalie ei vastannut vaan meni hämärään saliin. Pöydissä istui jo muutama seurue, ja tarjoilijat ottivat juomatilauksia vastaan. Tytöt parveilivat kuitenkin kaikki vielä baarissa. Nathalie työntyi heidän seuraansa, pyysi baaritytöltä pepsin ja sytytti uuden savukkeen. Hän kurkki baarin takana olevaan pieneen toimistohuoneeseen ja näki Pierren, paikan omistajan, istuvan siellä ja puhuvan puhelimeen. Nathalie vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän katsoi itseään baarin peilistä ja totesi näyttävänsä alakuloiselta. Hän tiesi olevansa kaunis; hänen kasvonsa olivat kalpean kuulakkaat, ja musta tukka korosti niitä. Silmät olivat tummat ja isot, ja kulmakarvoja ei tarvinnut värjätä jotta ne näkyisivät. Hänen suunsa oli kauniin muotoinen ja huulet täyteläiset.

— Voinko tarjota sinulle jotakin, sanoi miehen ääni.

Nathalie käänsi säpsähtäen päätään ja näki nelissäkymmenissä olevan miehen jonka vaatetus, poikamainen olemus ja terve rusketus kertoivat hänelle että mies oli amerikkalainen. Mies oli puhutellut häntä englanniksi. Amerikkalaiset eivät puhu ranskaa.

— Kiitos, Nathalie vastasi.

— Puhut englantia vai? mies sanoi.

— Kyllä.

— Aika erikoista. Yleensä ranskalaiset eivät puhu muuta kuin ranskaa.

Nathalie ei vastannut vaan viittaili Ritalle, mutta tämä ei heti päässyt tulemaan. Täyttääkseen tyhjän hetken Nathalie kaivoi savukkeen suuhunsa ja odotti tulta.

— Sinä tulet Amerikasta, hän sanoi. — Etelävaltioista, eikö vain?

Mistä niin arvelet?

Puheesta.

Mies kohautti harteitaan ja hymyili.

— Okei. Minä olen Atlantasta. Tiedätkö missä se on?

— Georgiassa. Coca-Cola -yhtiön kotipaikka.

Mies herähti nauramaan ääneen.

— Sinulla taitaa olla tietokone korvien välissä.

Rita tuli heidän luokseen.

— Mitä te otatte? hän kysyi Nathalielta.

— Viskiä minulle, mies sanoi.

— Minä otan Southern Comfortin, Nathalie sanoi.

Mies katseli häntä ilmeisen ihastuneena. Nathalie poltti savuketta ja piti silmällä toimistohuonetta. Hän ei ollut varma pitikö amerikkalaisesta, mutta ei tämä hullummalta vaikuttanut.

— Minä taidan tykätä sinusta, amerikkalainen sanoi. — Voidaanko me mennä istumaan pöytään?

— Jos vain haluat, Nathalie sanoi. — Se on aika kallista. Minulle se tietysti olisi hieno juttu, isäntä pitäisi siitä. Haluatko todella?

— Totta kai. Sano minua Johniksi. Siirrytäänkö pöytään?

Nathalie meni salin laidalle ja kutsui tarjoilijan luokseen.

— Vie tämä herra pöytään ja tuo pullo samppanjaa, hän sanoi ranskaksi ja jatkoi englanniksi asiakkaalleen: — Hän vie sinut pöytään. Odota hetki, minun on käytävä tuolla toimistossa. Sopiiko?

— Totta kai, mutta älä viivy kauan.

Nathalie ei vastannut vaan oli jo menossa baaritiskin sivuitse toimistohuoneeseen. Hän seisahtui ovella ja odotti että Pierre nostaisi katseensa papereista. Omistaja oli keski-ikäinen pyylevä mies, jonka otsa oli pitkälle kalju ja uurteinen. Hänellä oli pienet mustat viikset. Hänellä oli aina tyylikkäitä pukuja, ja hän poltti sikareja. Yökerhon isännyys oli hänelle kuin rooli näytelmässä. Harkitun hitaasti hän käänsi päätään ja kohtasi Nathalien katseen.

— Iltaa mademoiselle. Mikä tuo teidät tänne?

— Älä viitsi, Pierre.

— Sinä tiedät että kuri on minun periaatteeni.

— Joskus on asioita.

— Tiedän kyllä sinun asiasi.

Nathalie hämmästyi miehen äänensävyä. Hän rypisti kulmiaan.

— Tiedät?

— Niin. Se on se sinun miehesi. Pèlan, vai mikä hänen nimensä on.

— Totta, minä kävin katsomassa häntä… mutta kuinka sinä…

Pierre nojautui taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiään. Hän katsoi tyttöä pitkään vakavana. Nathalie alkoi pelätä.

— Mitä nyt? hän kysyi.

— Minulle soitettiin, Pierre sanoi. — Toissapäivänä jos en väärin muista. Eräät pahat ihmiset soittivat…

— Niin, Nathalie kuiskasi.

— He halusivat tietää sinusta kaiken. Sinusta ja Pèlanista. He eivät kertoneet asiaansa, mutta ymmärsin että Pèlanilla on jotain joka kuuluu heille, ja koska hän on vankilassa, niin arvelevat hänen ehkä siirtäneen sen jonkin sinun haltuusi.

Nathalie hengitti lyhyin kiivain vedoin. Hänen suunsa oli raollaan ja hän tunsi pistelyä ja puutumista kaikkialla ruumiissaan.

— En ymmärrä, hän sanoi. — En tiedä mistään sellaisesta. Ja miksi he sinulle soittivat. Ethän sinä…

— En. Mutta tässä ammatissa tuntee kaikenlaisia ihmisiä. Enkä minä voi pitää töissäni ketään joka on astunut syndikaatin varpaille. Ymmärrätkö?

— Totta kai. Ja vannon ettei minulla ole mitään tekemistä minkään sellaisen kanssa. Eikä Pèlanillakaan. Hän joutui kiinni ja poliisi sai kaiken takaisin.

— He sanoivat ettei niin käynyt.

— Hyvä jumala. Minä en tiedä mitään, Nathalie parkaisi. Pierre katsoi häntä tarkasti.

— Minä uskon sinua. Mutta älä enää käy siellä. Pysy erossa Pèlanista.

— Luuletko että hän todella olisi tehnyt jotain petollista.

— En minä tiedä. Sanon vain mitä minulle kerrottiin. Mutta sinullahan oli kai jotain asiaa.

— Haluaisin soittaa Rebecalle.

— No siinä se on toinen murheenlapsi. Minä haluaisin vähitellen tietää mitä hän oikein aikoo. Hänen tilalleen on tulijoita, kuten tiedät.

— Tiedän. Minä olen huolestunut hänestä. Saanko soittaa?

— Soita vain. Minä käyn ylhäällä. Ja muista mitä sanoin.

— Kiitos Pierre.

Nathalie väänsi numerot ja odotti. Kukaan ei vastannut ja hän arveli valinneensa väärin. Kolme kertaa hän yritti ennen kuin toisessa päässä puhelimen kuuloke nostettiin, mutta kukaan ei puhunut mitään.

— Rebecca, Nathalie sanoi. — Onko se Rebecca? Rebecca!

— Oui.

— Tässä on Nathalie. Miten menee?

— Hyvin. Oikein hyvin. Väsyttää vain vähän. Mitä kello on? Voi luoja, en taida ehtiä töihin.

— Ei se mitään. Kuule, oletko yksin?

Toisessa päässä oli taas pitkään hiljaista.

— Tietysti. Kuka täällä nyt olisi.

— Mitä sanot jos minä tulen aamulla käymään. Sopiiko?

— Mikäs siinä.

— Pysy kanssa varmasti kotona.

— Joo joo. Hei Nat. Tuotko…..

— En. Se ei ole hyväksi sinulle. Minähän olen sanonut sinulle tuhat kertaa että sen on loputtava.

— Tämän kerran. Minä tarvitsen…

— Rebecca, sinun työpaikkasi on vaarassa. Pierre puhui siitä tänään. Enkä minä voi loputtomiin suojata sinua.

— Kyllä kyllä, minä tiedän. Minä lopetan, minä yritän. Mutta tämä kerta on päästävä loppuun, ymmärrätkö?

— Okei, okei. Minä yritän.

— Sinä et yritä, Nat. Sinä et koskaan yritä, sinä teet. Se sinussa on niin kauheaa.

— Minä tulen sitten aamulla. Tehdään jotain kivaa yhdessä päivällä, mennään vaikka ostoksille.

— Se olisi hauskaa.

Nathalie kiirehti takaisin saliin. Hänen amerikkalainen asiakkaansa odotti jo kärsimättömänä. Kun tyttö istahti pöytään, heille tuotiin samppanjapullo samantien. Mies kyseli sen hintaa ja penäsi Nathalielta oliko sitä pakko juoda.

— Se on tapana. Vai etkö haluakaan istua kanssani.

— Tietysti haluan. Eikä tässä pikkurahan puutteessa olla.

— Sinähän puhut niin kuin