Tavanomaisia sotatoimia

By Ari Ahola

– Huomio! Tähdätkää! Tulta! Laukausten ääni lyö piiskana takaisin kiviseinästä. Teloitettava lysähtää maahan. On vuosi 1944, ja Pentti Ketola on päätynyt sotapoliisikomppanian päälliköksi. Hän valvoo kuolemanrangaistusten täytäntöönpanoa. Voiko kukaan selvitä vastaavasta sota-ajan tehtävästä ilman tunnontuskia ja ahdistusta? Vai kovettaako sota miehen kuin miehen?"Tavanomaisia sotatoimia" seuraa Ketolaa ja hänen perhettään läpi sotavuosien.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2021
• ISBN: 9788726930498

Book preview

Räisälä 1944

Aamuyöstä selkä äityi niin pahaksi, että Ketola nousi ylös kovalta penkiltä ja käveli edestakaisin vaunun käytävällä. Se häiritsi muita matkustajia, mutta kipu oli sietämätön. Juna oli myöhässä. Se oli seissyt pitkään sekä Elisenvaarassa että Hiitolassa. Junan härkävaunuissa matkustaville sotilaille viivytys soi lisää unta, mutta luutnantin olisi pitänyt olla Käkisalmessa varhain aamulla.

Hän oli kulkenut tätä kautta muutaman kerran vuoden 1941 jälkeen lomillaan, niin että hän tiesi mitä odottaa. Aseman seutu oli siivottu ja asemarakennus korjattu, mutta muualla ei näkynyt paljon muuta kuin mustuneita savupiippuja. Vain isoimmat kivitalot olivat pystyssä, niin kuin hänen entinen koulunsa, kahdeksan vuotta hän oli sen käytäviä kuluttanut ja asunut talvet kaupungissa ensin yksin ja sitten nuoremman sisarensa kanssa. Junan ikkunastakin hän saattoi nähdä, että hänen asuintalonsa ja koko kortteli sen ympäriltä oli palanut. Omenankukkien kaupungissa ei juuri linnunlaulupuuta näkynyt.

Veturinkuljettaja veti jarrut kiinni ja päästi paineet ulos. Juna pysähtyi nytkähtäen ja suhautti vesihöyryä ilmoille.

Juna oli pitkä, mutta matkustajavaunuja oli vain asemasillan pituudelta. Ketola oli ainoa sotilas siviilivaunuissa. Loppupään härkävaunuista purkautui kymmeniä sotilaspukuisia nuoria miehiä jaloittelemaan ja vettä heittämään. Ketolan teki mieli mennä kysymään mistä sotilaat olivat tulossa ja mihin menossa. He jatkaisivat etelään, se oli selvää, mutta miten pitkälle Kannakselle? Toisaalta sotamiehet eivät välttämättä tienneet määränpäätä, ja niin luutnantti jätti asian.

Hän käveli radan suuntaisesti kohti varuskuntaa, ylitti teollisuusalueelle vievän pistoradan ja meni kysymään tietä vartiomiehiltä ja sai ohjeet siitä, mistä löytäisi esikunnan ja päivystävän upseerin. Vaikka entinen kaupunki oli ollut hänelle tuttu, varuskunnan ja vankilan alue ei ollut.

Hän löysi tiensä esikuntaan ja pani merkille kuinka ihmiset kavahtivat häntä. Päivystävää upseeria lähdettiin etsimään kovalla metelillä.

– Onko täällä kirjettä minulle Karhumäestä?

Kirjoituspöydän ääressä istunut ylikersantti nousi ylös, meni toisen pöydän luoja avasi kannen alta laatikon ja otti esiin ruskean kirjekuoren. Ketolan käännellessä kuorta kädessään ylikersantti tarjosi hänelle paperiveistä. Ylikersantin poskilla oli punaiset läikät ja hän pureskeli huuliaan hermostuneena. Ketola sai kuoren auki ja silmäili papereita.

– Yöllä junassa ehdin jo ajatella, että olen puntiksella.

Luutnantin arvoinen päivystävä upseeri tormasi sisään. Hänen mukanaan tuli nuori vänrikki.

– Oliko juna myöhässä?

– En tiedä, se oli yön ainoa juna ja se tuli äsken. Katsopa näitä, uusi littera, komennus tehtävään ja loman jatko.

– Todetaan nähdyksi. Tässä on vänrikki Jortikka. Hänen on määrätty ryhmän johtajaksi.

Ketola katsoi vänrikkiä niin kuin tässä olisi joku vika.

– Minkä ikäinen sinä olet?

– Kaksikymmentäyksi…korjaan ikäluokka on kaksikymmentäyksi.

– Elon laskuopin mukaan kaksikymmentäkolme. Onko rintamakokemusta?

– Ei.

– Mitä pelleilyä tämä on? Ketola katsoi päivystävää upseeria, joka kohautti olkiaan. – Ovatko kaikki vanhemmat upseerit jossakin teillä tietymättömillä?

– Usko huviksesi, että ovat.

– Sinun on vaihdettava paikkaa vänrikin kanssa.

– Se ei olisi laillista. Pöytäkirjaa pitäisi väärentää… ei helkkari.

– Kyllä minä… vänrikki aloitti, mutta ääni petti.

– Näyttäkää minulle pikaoikeuden päätös.

Ylikersantti, jonka takana ilmeisesti oli kaikki kirjeenvaihto, ojensi Ketolalle nyt pinon papereita. Luutnantin suupielet kääntyivät alas hänen silmäillessään koneella kirjoitettua pöytäkirjaa.

– Mitä helvettiä ne luulevat tekevänsä.

– Onko siinä jotain vinossa? vänrikki kysyi.

– Ei muuta kuin että paska homma, Ketola vastasi. – Ymmärräthän sinä, että minun tehtävänäni on toimia valvojana ja todistajana, ja sinä johdat tuomion täytäntöönpanoa.

Vänrikki nyökkäsi.

– Kumpi kirjoittaa pöytäkirjan? hän kysyi

– Sovitaan, että minä kirjoitan.

Ketola kääntyi päivystävän upseeriin puoleen.

– Voitko auttaa meitä sen verran, että otat pihalle jonkun joukkueen? Kaikille kovat piippuun.

Luutnantti poistui ja vänrikki Jortikka katsoi Ketolaa kysyvästi. Ketola kaivoi tupakka-askin, tarjosi siitä Jortikalle, joka kieltäytyi, ja sytytti savukkeen. Ketola ei itsekään näyttänyt hyvinvoivalta.

– Sinut on määrätty tähän. Minut myös. Se pelastaa meidät jälkeenpäin. Ei kysytä vapaaehtoisia. Teloitusryhmä on määrättävä ja pakotettava.

– Ymmärrän.

– Etkä ymmärrä, sinä vasta aavistelet.

Pihalta kuului juoksuaskelia, kun joukkue sotilaita kokoontui pihalle kolmiriviin. Ketola ja Jortikka menivät ulos. Ketola meni päivystävän upseerin luoja sanoi hiljaa.

– Jako kuuteen, sen jälkeen kolmoset astuvat askeleen eteenpäin, ja muut voivat palata tupiin.

– Mikset itse anna komentoja?

– Koska minä olen täällä valvojana, en toimeenpanijana.

Hetken päästä pihalla seisoi viisi miestä asennossa. Ketola nyökkäsi päivystävälle upseerille sen merkiksi, että tämä saattoi poistua, eikä luutnantti viivytellyt.

– Olen Pentti Ketola, toisen armeijakunnan viidennen sotapoliisikomppanian päällikkö, olen täällä käskystä valvomassa pikaoikeuden langettaman kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa. Teloitusryhmää johtaa vänrikki Jortikka. Te toimitte teloitusryhmänä. Kysyttävää?

– Milloin tämä tapahtuu?

– Nyt, välittömästi. Vänrikki Jortikka, tarkistakaa että aseet on ladattu, ja sitten lähdetään vankilaan.

Vankilanjohtaja oli heitä vastassa ja moitti heitä myöhässä olemisesta, kello oli jo puoli kahdeksan.

– Pitkittynyt teloitus on kidutusta. Mielestäni teloitus on lykättävä huomisaamuun.

– Minulla on yksi vuorokausi aikaa käydä kotona Särkisalossa tämän jälkeen, homma hoidetaan nyt. Minä en ole vastuussa junien kulkemisesta. Noutakaa vanki ulos.

– Miten te tänne jouduitte? Jortikka kysyi Ketolalta, kun he odottelivat sisäpihalla.

– Olen ollut Helsingissä opiskelulomalla ja juuri palaamassa rintamalle, kun minulle soitettiin ja käskettiin tänne. Jonkun olisi pitänyt tulla tänne Karhumäestä, mutta ne keksivät, että minähän kuljen tästä ohi.

– Onko teillä joku neuvo…?

– Keskity ryhmään. Anna komennot takaa, että näet, että kaikkien aseet kohdistuvat teloitettavaan, ja pane sormikkaat käteen.

Vanki tuotiin ulos kahden miehen välissä, ja vankilanjohtaja saattoi kolmikkoa. Ketola meni teloitettavan luo, kysyi tämän nimen ja oliko pappi käynyt tämän luona. Sitten hän luki ääneen pikatuomioistuimen päätöksen pöytäkirjasta. Lopetettuaan hän veti henkeä, nosti päätään ja pakotti itsensä katsomaan tuomittua silmiin. Miehen pupillit olivat laajentuneet, joku oli antanut hänelle muutakin kuin jumalansanaa.

– Haluatteko sanoa jotain? Haluatteko siteen silmille? Haluatteko kääntyä selin?

Vanki ei vastannut. Ketola kääntyi ja käveli pihamuurin viereen ja nyökkäsi Jortikalle.

Vänrikki rykäisi ja antoi komennon, mutta mitään ei kuulunut, hän ei saanut ääntä. Vänrikki hermostui täydellisesti. Kaikki voimansa pinnistäen hän sai aikaan kuiskauksen, josta Ketola erotti sanan huomio, mutta teloitusryhmä ei reagoinut. Miehet seisoivat asennossa kiväärit jalan vieressä. Vänrikki kääntyi katsomaan Ketolaa pakokauhun vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ympäri ja hän romahti maahan pyörtyneenä. Vanki laskeutui polvilleen kuin myötätunnosta. Ketola käveli teloitusryhmän viereen.

– Huomio! Tähdätkää! Tulta!

Laukausten ääni löi piiskana takaisin kiviseinästä. Teloitettava lysähti maahan.

Hetken päästä nupulakivien välisiä saumoja pitkin valui verinoro. Ketola meni koettamaan pulssia kaulasta ja nyökkäsi vanginvartijoille, että nämä saattoivat korjata ruumiin pois.

– Älkää menkö minnekään, Ketola sanoi vankilanjohtajalle. – Me allekirjoitamme pöytäkirjan yhdessä, te, minä ja vänrikki Jortikka. Meidän on vähän hiottava sitä.

Yhdeksältä Ketola lähti. Hän käveli kohti Kalliosaarta kunnes pääsi järven rannan pöheikköön, kätkeytyi aluskasvillisuuden suojaan ja männynrunkoon nojaten antoi ylen. Kun vatsasta ei enää tullut mitään, hän purskahti itkuun ja itki kunnes kyyneleet silmistä ja räkä nenästä loppuivat. Sitten koitti armelias tyhjä hetki.

Seuraava juna tuli ajallaan. Sekin oli hyvin pitkä, ja loppupäässä oli sotilaita kuljettavia härkävaunuja ja niiden perässä oli vielä avolavavaunuja. Joku luutnantti laskeutui vaunusta ja juoksi asemarakennukseen, ja Ketola jäi laiturille oman vaununsa viereen odottamaan hänen paluutaan. Mies tuli takaisin, nyt kävellen. Ketola kiilasi hänen eteensä.

– Terve. Mihin näitä joukkoja viedään?

– Minun yksikköni jää pois Myllypellon asemalla. Osa ilmeisesti jatkaa.

Rata jatkui Myllypellon asemalta etelään aina entiseen Pietariin saakka, mutta itsenäistymisen jälkeen sinne ei liikennöity, vaan junat kääntyivät takaisin Raudussa.

– Menet Särkisalon koulutuspataljoonaan? Ketola totesi.

– Kyllä. Sinnekö sinäkin?

– Kyllä ja ei, menen käymään kotona vanhempiani katsomassa.

– Hyvät lomailmat olet valinnut.

Junassa joku katsoi Ketolaa kuin tuntisi tämän, mutta ei tullut puhumaan. Maisema oli heleän vihreä, nahkeankostean koivunlehden värinen. Vilja oli oraalla, perunanvarsi hyvällä alulla, heinä melkein niittämistä vailla. Jo huhtikuu oli ollut lämmin Kannaksella, kevät oli tullut kiireellä, ja siitä lähtien oli ollut kaunista ja lämmintä ja sadetta sopivasti. Järveksi paisunut Vuoksi näytti liikkumattomalta, mutta pinnan alla vesi virtasi vääjäämättä kuin aika. Aurinko lähestyi korkeinta kohtaansa, päivät olivat pitkiä, ja kaikki oli kaunista, maisema oli kaunis ja läpikotaisin tuttu mutta Pentti Ketola tunsi kasvaneensa ulos siitä. Syvällä sisällään hän jätti hyvästejä ja hänellä oli siitä huono omatunto.

Myllypellon asemalla Ketola jäi seuraamaan kuinka nuoret sotilaat purkautuivat junasta, järjestäytyivät ratapihalla ja lähtivät marssimaan länteen Särkisaloon vievää tietä. Hän tiesi, että heitä asui nyt myös koululla, hänen lapsuudenkodissaan. Kun asemapiha tyhjeni, Ketola näki tutun miehen pitelemässä hevostaan asemarakennuksen seinustalla.

– Päivää, Simo. Oletko huviajelulla keskellä työpäivää?

– Voihan sit niinkii sannoo. Kävin Hovinsaares katsomas tanssilavaa ja kyselemäs asjoista. Pitivät siellä salatansseja lauantaina. Kuuluu kuulemma meikäläiselle, jos täkäläinen nuoriso rikkoop lakia.

– Älä helkkarissa. Mitä siellä Hovinsaaressa selvisi?

– Ei mittää. Kettää ei o saat kiinni. Ilmeisest järjestäjjii varotettii. Ihmiset nauravat, sotapoliisi on nolo ja esikunnan herrat hyö murjottaat.

Simo Lallukka oli Räisälän kunnanpäällikkö. Hän edusti armeijaa tavallisille kuntalaisille ja piti näiden puolia armeijan hallitessa sotatoimialueeksi luokiteltua pitäjää. Lallukka oli myös Ketolan isän hyvä ystävä.

– Niin kauan kuin pataljoonan esikunnan suurin murhe on kalenat, ja kenttäoikeuksien yleisin syyte koskee itsensä päihdyttämistä väkijuomilla, maassa on kaikki suhteellisen hyvin.

– Oha se niinkii. Mites sie? Mitä kuuluu?

– Minulla oli virka-asiaa Käkisalmessa ja sillä varjolla pääsin käymään kotona.

– Mie tiijän siun virka-asjas.

– Tietääkö koko pitäjä?

– Ei vielä.

Ketola huomasi olonsa parantuneen nyt kun oli melkein kotona.

– Mitä nuo pojat oikein tekevät?

Lallukka katsoi hänen osoittamaansa suuntaan. He näkivät kolmen pojan ryömivän junavaunujen alla ratakiskoja pitkin. Hetken päästä pojat tulivat esiin ja juoksivat radanvarren pusikkoon ja piiloutuivat sinne.

– No voi hitto, sehän on Esko!

– Siu veljeis? On siulla hyvä näkö. Hyppää kyytiin. Mennään ripittämään niitä.

He nousivat kärryihin ja Lallukka maiskautti suutaan ja ohjasti hevosen radanvarteen ja suoraan pensaikkoon. Se kävi niin nopeasti, että pojat eivät ehtineet liikahtaa mihinkään.

– Stop tykkänään. Mitä työ tiettä noihe junanvaunuje alla?

– Myö vakkoillaan niitä.

– Tulkaa pois sieltä, terve vaan, Ketola sanoi ja veti pikkuveljen ylös kärryille ja kietoi käsivartensa tämän harteille. Esko oli kolmetoistavuotias siilitukkainen lapsen ja nuorukaisen välimuoto. Hänellä oli yllään polvihousut ja lyhythihainen paita. Toiset pojat olivat samasta muotista. Heillä oli mullasta mustat polvet, kuivunutta heinää vaatteissa ja havuneulasia hiusten juuressa.

– Onko tämä vakoilutouhu sotilaspoikajuttuja vai teidän omaa keksintöä?

– Omaa.

– Mitä te olette saaneet selville?

– Tuolla on monta vaunullista tykkejä, ainakin kymmenen isoa putkea. Ne on purettu osiin ja peitetty pressuilla. Ja umpivaunut ovat täynnä kranaatteja.

Lallukka ja Ketola katsoivat toisiaan.

– Mitä järkeä on vakoilla ommaa armeijaa? Lallukka sanoi.

– Käyhän se harjoituksesta, kun täällä onneksi ei ole muita armeijoita. Ja onneksi pojat ovat meidän puolella. Mutta tästä ei sitten puhuta kenellekään mitään. Nyt on sota ja kaikilla ihmisillä on yhtä numeroa liian pienet hermot. Onko selvä!

Pojat ymmärsivät, että heillä oli ollut hyvä onni, kun olivat törmänneet Eskon isoon veljeen eivätkä johonkin tuntemattomaan upseeriin. He istuivat rattailla mahdollisimman pieninä ja kuuliaisina. Lallukka lähti ajamaan kohti Särkisaloa.

He tulivat risteykseen, mistä pohjoiseen kääntyvä tie vei Hovinsaareen ja heti ensimmäisenä tien varressa oli opettaja Paavo Ketolan talo. Kärryjen pysähtyessä vieraat pojat livahtivat tiehensä kuin jäniksenpojat. Pihalla oli neljä ihmistä mullittamassa perunapenkkejä, isä, äiti ja molemmat tyttäret, Eira ja Maija.

– Katohan Paavo mitä mie siul löysin!

Kaikki keskeyttivät työnsä, ja isä lähti tulemaan rattaita kohti hymyillen. Lallukka huusi hänen ohitseen Maijalle:

– Mitä sie tiijät Hovinsaare kalenoist?

Maijan punastuminen näkyi kärryille saakka.

– En mittää. Kui?

– Joku ol vaa nähnt siut kovin hienona lauvantai-iltana.

– Tiedät, että meidän perheestä ei tansseissa käydä, Paavo ärähti.

– Et siekää kaikkee tiijä, Lallukka sanoi tyynenä.

Pentti laskeutui Eskon perässä rattailta ja isä tervehti häntä kädestä ja kietoi toisen käden hartioille.

– Mites Helsingissä?

– Kiirettä piti, mutta pääsin läpi kauppaoikeuden tentistä.

Äiti tuli syleilemään Penttiä.

– Sattupas tämä nyt, että kaikki ovat paikalla, kun se Vuoriokin tulee illalla.

– Minkätähe Vuorio tullee? Lallukka kiinnostui.

– Tervehdyskäynnille, Paavo sanoi. – Ja saattaa pataljoonan komentajakin tulla.

Sisaret kävivät halaamassa Penttiä.

– Arvaa mitä? Eira sanoi posket hehkuen.

– Olet raskaana.

Eira hölmistyi ja suuttui sitten.

– Esko on mennyt möläyttämään.

– Esko ei ole puhunut mitään. Se vaan näkyy sinusta. Onneksi olkoon.

Äiti lähti viemään esikoistaan taloon päin. Isä jutteli Lallukan kanssa soveliaan ajan näyttämättä kärsimättömyyttään, mutta hänen päässään pyöri tuhat kysymystä Pentille. Hän melkein juoksi taloon, kun kunnanesimies lopulta jatkoi matkaansa.

– Mitä varten Lallukka kovisteli Maijaa? Pentti kysyi häneltä.

– Mitä varten! isä ärähti. – Maija oli Hovinsaaressa tansseissa ja juoksi sotapoliiseja karkuun niin, että repi äidin uuden takin piikkilankoihin. Minä en kehtaa näyttää naamani Räisälän esikunnassa.

– Anna nyt jo olla, äiti sanoi. Pentti kääntyi katsomaan Maijaa ja kohotti kulmiaan. Maija näytti hänelle kieltään.

– Saunassa on lämmintä vettä. Mennään peseytymään, äiti toimitti.

– Minä käyn lypsämässä Lemmikin ensin, Maija sanoi ja jatkoi äidille ja Eiralle. – Laittakaa käherrin kuumentumaan.

– Siinä se on meillä harakka, isä mutisi. Pentti katsoi Eskoa ja heitä molempia nauratti.

– Esikunnasta tuli mieleen, Pentti sanoi – että minun täytyy käydä pataljoonan esikunnassa soittamassa Karhumäkeen. Lähdetkö Esko mukaan?

– Lähden, mutta ensin minä käyn katsomassa Mattia.

– Äkkiä sitten.

Isä ja Pentti istuutuivat talon rapuille. Isä pani tupakaksi. Äiti toi evästä, ja miehet istuivat hiljaa portailla niin kauan että Pentti sai karjalanpiirakan syötyä ja huuhteli sen alas piimällä.

– Me olemme alkaneet ampua omia miehiä, Pentti sanoi ja nojasi päätään kämmeneen.

– Niitä on mennyt tästäkin. Aamuyöllä niitä näkee, isä sanoi ja viittasi epämääräisesti kohti metsän reunaa.

– En olisi uskonut, että joskus kaipaisin talvisodan aikoja.

– Silloin ei ehditty miettiä liikaa, se on joskus helpompaa niin.

– Näkyvät siirtävän joukkoja etulinjaan yötä päivää. Mitä sinä tiedät?

– Talvella käytiin rauhanneuvotteluja, ja maaliskuussa ne katkesivat, kun Stalin vaati talvisodan jälkeisiä rajoja. Sen jälkeen me olemme kaikessa hiljaisuudessa laatineet evakuointisuunnitelman yhdessä Käkisalmen suojeluskuntapiirin kanssa. Minä vastaan Räisälän karjankuljetuksesta.

– Miten Eira on täällä?

– Tuli saattamaan Niiloa rintamalle. Hän on Siiranmäessä. Etulinjassa.

Äiti ja Eira tulivat saunasta, ja samaan aikaan tuli Esko talon takaa.

– Pannaanko lippu salkoon? Esko kysyi.

– Laita pitkät housut jalkaan ja siisti paita. Minä huolehdin lipusta, isä sanoi.

– Hae Esko puita keittiöön ennen kuin lähdet.

– Esko ei nyt hae puita, Pentti sanoi. – Vaihda vaatteet, että päästään lähtemään.

– Mie haen halot. Emmie oo sairas, vain raskaana, Eira sanoi.

Pentti ja Esko lähtivät matkaan ja kääntyivät risteyksessä länteen, kohti Räisälää ja ohittivat Särkisalon kaksikerroksisen koulutalon, lapsuudenkotinsa. Matkaa nuorisoseuratalolle, missä koulutuspataljoona piti esikuntaa, oli puolitoista kilometriä.

– Isä on vanhentunut, Pentti sanoi ja katsoi Eskoa nähdäkseen oliko tämä huomannut asiaa.

– Se murehtii kaikkea. Sinua, Niiloa, Karjalan kohtaloa, koulun kohtaloa.

– Ehkä sinuakin. Laskee paljonko on aikaa siihen, että sinäkin joudut rintamalle. Mitä muuta te teette kuin vakoilette? Varastatteko te tavaraa?

– En minä. Mutta jotkut on pihistäneet näkkileipää tai sellaista.

He kävelivät ohi osuuskaupan ja osuuskassan, ohi Kaikkosen kaupan. Tie nousi ylös ja alas kuin jättiläismäinen jähmettynyt aalto. Ennen nuorisoseuran taloa oli vielä meijeri. Jos tietä jatkoi länteen, seuraavaksi sen varrella oli mylly ja Sokuran kauppa ja sen jälkeen korkean Korpelan mäen päällä työväentalo. Särkisalo päättyi Tyyskän siltaan, joka ylitti yhden Vuoksen sivuhaaran. Sen jälkeen oli matkaa vielä viisi kilometriä Räisälän kirkonkylään. Kaikki tärkeä Särkisalossa oli tuon yhden tien varressa.

– Pojat puhuvat, että saksalaiset vetäytyvät Venäjällä, että Saksa häviää. Joudutaanko me taas lähtemään?

Pentti pysähtyi ja pani kädet housuntaskuihin. Hän katseli ympärilleen kuin varmistuakseen, ettei kukaan ulkopuolinen kuunnellut.

– Minä en muuta tiedä kuin sen, että tämä sota ei pääty niin, että kaikki vaan menevät kotiin.

Illansuu oli niin lämmin, että heille tuli kävellessä hiki. Kun ensimmäiset sotilaat tulivat heitä vastaan ja miehet tervehtivät Penttiä nostamalla käden lippalakin sivuun, Esko oli ylpeä. Hän osasi arvomerkit, mutta vasta nyt hän näki käytännössä mitä nuo kaksi nappia isoveljen kauluksessa merkitsivät.

Nuorisoseuran talo oli molemmille tuttu, Pentille jo siitä saakka kun isä oli järjestänyt talkoot sen rakentamiseksi. Eskokin oli käynyt talossa lukuisissa illanvietoissa. Se oli tavallinen suorakulmainen punamullalla maalattu harjakattoinen rakennus, pari ikkunaa pitkillä seinillä, mutta se näytti erilaiselta nyt kun sitä ympäröi sotilaiden leiri, teltat, ajoneuvoja, polttopuupinoja. Talon katolle oli viety korkea antenni, ja ovella seisoi vartiomies. Esko halusi jäädä tielle odottamaan, mutta Pentti yllytti häntä.

Esko jäi kuitenkin oven pieleen, kun Pentti meni kättelemään jotakuta upseeria, ja sen jälkeen hänelle osoitettiin puhelinta ja hän istui alas pöydän ääreen. Samassa Eskon lähellä rämähti oudosti ja hän säikähti pahan kerran. Seinän vierellä oli laatikko, johon syttyi valo ja jonka sisältä kuului säkätystä kuin konekivääristä, mutta ei niin kovaa ääntä. Outo koje oli vastustamaton, ja ennen kuin huomasikaan Esko meni katsomaan mikä se oli. Hän näki itsekseen liikkuvan kirjoituskoneen, joka sylki kirjaimia uskomattoman nopeasti.

– Hei, sinä et saa lukea sitä! joku huoneessa huudahti, ja Esko vetäytyi kärppänä takaisin ovensuuhun. Hänen kasvojaan kuumotti, ja hän livahti ulos. Ulkona hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa jotain vartiomiehelle

– Se luutnantti on minun veljeni.

Vartiomies ei vastannut. Eskon olo helpottui vasta kun Pentti tuli ulos kahden muun luutnantin seurassa.

– Tämä on minun pikkuveljeni Esko.

Miehet tervehtivät Eskoa kädestä pitäen ja tämä arvasi, että he olivat