Ei kenenkään maa

By Ari Ahola

Kirkkoherra Juhani Antinpoika on joutunut vaihtamaan roolia kirkonmiehestä sotapäälliköksi. Isonvihan aikaan, 1700-luvun Suomessa, venäläiset asettuvat pieneen Peurangan kylään ja puolet asukkaista joutuvat pakenemaan kodeistaan.Paenneet kyläläiset rakentavat salojen erämaahan pienoisyhteiskunnan, Valepeurangan. Tämän yhteiskunnan sissioperaation johtajaksi ryhtyy Juhani Antinpoika, jonka usko alkaa karista ja tilalle kasvaa raudanlujaa taktikointia.Miten tämä pienoisyhteisö heijastelee nykymaailmaamme? Mitä ihminen on valmis tekemään, kun vieras syöksee hänet pois omasta kotikylästään?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726930542

Book preview

I

1

Kolme miestä seisoi koivujen katveessa rinnelaitumen laidalla ja katseli alas kylään. Se mitä he näkivät sai heidät välillä vetämään syvään henkeä. Alhaalla järven pohjoisrannalla kiehui hirsisten talojen välissä ihmisjoukko. Koko kylä oli jalkeilla, ja keskellä raittia liikkuivat ratsastajat.

Miehet seisoivat vaiti, kasvot ilmeettöminä. Kaksi heistä oli jo iäkkäitä, harmaatukkaisia. Toisella oli harmaa kokoparta, toisella muhkeat viikset. Molemmilla heillä oli karvalakki päässä, sillä oli jo lokakuun loppu ja kolea tuuli. Kolmas mies oli nuorempi, kolmissakymmenissä. Hän oli avopäin, ja kun vanhemmat miehet seisoivat tukevassa haara-asennossa kädet sivuilla, nuori mies nojasi toisen olkapäänsä koivun runkoon ja piti käsivarsiaan puuskassa.

Harmaapartainen kääntyi katsomaan vieressään seisovaa vanhempaa miestä.

— Pahana päivänä tulit, Pietari.

— Siksihän tulinkin, Pietari vastasi. — Kirkkoherra ei saanut rauhaa koska ei ollut kuullut teistä mitään.

— Höh, harmaapartainen tuhahti. — Mikäs meillä täällä. Ja ei kai tässä nyt ehditä Peurangassa alvariinsa juosta kertomassa mitä kuuluu.

— Kirkkoherra oli huolissaan, Pietari sanoi.

— Miten hän itse voi? nuorempi mies kysyi siirtämättä katsettaan kylästä. Pietari vilkaisi kysyjää; hän pani taas kerran merkille seuralaistensa hämmästyttävän yhdennäköisyyden: nenä ja silmät olivat samanlaiset, samoin korkeat poskipäät ja paksuhuulinen suu. Vanhemman miehen voimakas leuka ja kasvojen kapeus hukkuivat harmaaseen partaan, mutta ne saattoi hyvin kuvitella.

— Hän voi hyvin, Pietari sanoi. — Niin hyvin kuin nyt kukaan. Kaikki työt tekee itse nyt kun ei ketään ole jäljellä paitsi minä. Minä vähän auttelen, minkä näillä raihnaisilla raajoilla kykenen.

— Tekee hyvää sille. Tehdä vähän ulkotöitäkin, nuorimies sanoi.

— Itsekukin voi joutua tekemään outoja asioita näinä päivinä, harmaapartainen sanoi. — Mitä luulet Henrik, jäävätkö nuo tänne olemaan?

— Tuskin. Mitä ne nyt Tienpäässä tekisivät. Peurankaan ne ovat matkalla. Harmaapartainen katsoi Pietaria.

— Huomaatko miten nämä nuoret tietävät kaiken? Ne tietävät Venäjän armeijan aikomukset vain katsomalla niitä kaukaa.

Pietari kohautti olkapäitään. Harmaapartainen katsoi kiukkuisena poikaansa ja sanoi ivallisesti:

— Kai maar tiedät mitä ne Peurangassa tekevät?

Henrik hymyili vähän. Mikä siinä on että vanhat miehet unohtavat omat opetuksensa, menettävät otteen, hän ajatteli.

— Peuranka on risteys. Maantie Hämeenlinnasta Ouluun ja länteen Pohjanmaalle menee sen kautta, samoin vesitie aina Päijänteelle asti. Se on tärkeä paikka. Sinne he jäävät.

Harmaapartainen katsoi Henrikiä aivan kuin olisi ollut tämän syytä että venäläiset olivat tulleet ja sylkäisi.

— Da, da, hän sanoi. — Ne ovat paraikaa lähestymässä Peurankaa. Jos minä yhtään tiedän niin ne tekevät sen usealta suunnalta yhtäaikaa. Pääjoukko tulee tietysti etelästä, mutta ratsujoukot tutkivat ympäristön, maaston ja mahdolliset vihollisjoukot.

— Tuo porukka tuolla on yksi sellainen partio, Henrik sanoi.

— Niin. Aivan niin kuin sanoin, harmaapartainen nyökkäili tyytyväisenä.

Henrik tavoitti Pietarin katseen ja hymyili vähän. Pietari kääntyi katsomaan kylää. Ratsumiehet olivat lopettaneet edestakaisen liikkeensä ja väkijoukko oli alkanut hajaantua. He näkivät miten venäläiset veivät hevosensa talojen pihoihin ja aitauksiin. Kiertävä parivartio näkyi kuljeskelevan järven rantaa. Ne olivat varovaisia vaikkeivat varmasti odottaneet mitään. Kukapa täällä mitään.

Tienpää oli pieni kylä Särkivesi-nimisen järven pohjoisrannalla. Järven loivat, tasaiset rantamaat olivat hyvä pellonpohja, ja siksi joku uudisasukas oli aikanaan pysähtynyt sinne. Kylän läpi kulki tie joka tuli idästä, Peurangasta, ja jatkui Pohjanmaalle. Kylän pohjoispuolella maa alkoi nopeasti nousta, ensin mäiksi, joiden rinteet oli kaskettu pelloiksi, ja sitten yhä korkeammiksi ja pitemmiksi harjanteiksi, joiden takana oli Peuraseläksi kutsuttu erämaa-alue.

— Eikö me olla tarpeeksi katsottu? Henrik sanoi.

— Varmasti, harmaapartainen sanoi. — Että pitikin elää ja tämä nähdä.

Vanhus kääntyi ja lähti kävelemään riuhtomalla, heilutti kulkiessaan käsiään paljastaen kiihtyneen mielentilansa. He kaikki huomasivat olevansa kylmissään pitkän seisomisen jälkeen. Henrik kulki viimeisenä, vaivattomasti, astuen askeleen siinä missä kumppaninsa kaksi. He olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin asuihin, ruskeisiin sarkahousuihin ja takkiin. Jaloissa heillä olivat hyvin rasvatut paulakengät, joista mustikanvarpujen vesi noroina valui pois kastelematta jalkoja. Henrik tarkkaili vanhuksia ja oli huolissaan heistä. Mihin heidän kanssaan joutuisi? Ei ollut oikein, että vanha ihminen ei saanut olla rauhassa vanha, vaan joutui mukaan tällaiseen myllerrykseen. Mitä he voisivat tehdä?

Mäki, jonka yli he palasivat kotiin, sijaitsi länteen kylästä. Sen takana oli pitkä laakso, joka alkoi pohjoisesta ja kaarsi itään, järveä ja kylää kohti. Laakson pohjalla oli talo, hirsiseinäinen ja ruohokattoinen. Ikkunat lasista. Talli, navetta ja aitat muodostivat neliön, jonka sisään jäi piha. Koko pitkä laakso oli peltoa ja laidunta ja kaikki oli heidän, Henrikin ja hänen isänsä. Se oli Tienpään suurin talo, eikä koko Peurangassa ollut monta yhtä isoa paikkaa.

Koira ja lapset riensivät heitä vastaan.

— Isä, isä! Näkyykö niitä ryssiä? Matias huusi jo kaukaa. Poika oli rynnännyt ulos paljain jaloin ja nosteli jalkojaan kylmässä maassa. Nuorempi lapsista, Hilkka, saavutti veljensä ja seisahtui tämän vierelle silmät lautasina muistamatta vierastaa Pietaria. Koira hypähteli edestakaisin lasten ja miesten välillä. Henrik nappasi tytön syliinsä.

— Mitä ne penskat meinaa. Ei mitään päällä. Sairastutte. Mitä se äiti laskee ulos tuolla lailla …

— Isä näkyykö niitä ryssiä? Matias vaati.

— On niitä siellä … kylässä, Henrik vastasi. Matias pelästyi isän ilmettä. Nopeasti hän kääntyi katsomaan äijää ja näki saman ilmeen. Hän alkoi itkeä.

— Mitä se poika nyt, harmaapartainen pysähtyi lohduttamaan. Matias itki, ei pyrkinyt syliin eikä lähtenyt karkuun, itki vain.

— Älähän huoli Matias, ei tässä mitään hätää ole. Vaari on tässä, mitä se nyt itkee.

— Mitä ihmettä täällä tapahtuu? kysyi Marja, Henrikin vaimo ja lasten äiti, joka oli lähtenyt lasten perään.

— Mitä sinä lasket niitä ulos alasti? Täällä on melkein pakkasta, Henrik ärähti.

— Hyvä ihme kun ne äkisti ryntäsivät kun näkivät teidän tulevan. Eihän niitä mikä pidätä. Tiedäthän nyt tuon. Mikä sillä Matiaksella on?

— Mistä sen tietää. Alko itkeä vaan, Henrik sanoi ja antoi tytön äidilleen.

— Miten niitä … näkykö niitä? Marja sanoi hänen peräänsä.

— On niitä siellä.

— Antti, Marja sanoi harmaapartaiselle. — Sanokaa te nyt jotain järkevää. Mitä siellä tapahtuu?

Harmaapartainen laski rauhoittuneen pojan maahan ja hätisti tämän sisälle.

— Siellä niitä on, hän sanoi sitten. — Ratsastavat edestakaisin pitkin raittia. Ei muuta.

Marja väänteli käsiään. Hän oli laiha vartaloltaan ja kasvoiltaan. Iho oli kuivunut kasvoista ja käsistä. Hän näytti miestään vanhemmalta vaikka oli samanikäinen eikä ollut synnyttänyt kuin kaksi lasta. Kun hän katsoi harmaapartaista, hän katsoi suoraan silmiin ja hänen Antiksi kutsumansa mies puhutteli häntä kuin vertaistaan.

— Mitä me nyt teemme?

— Ei mitään. Ollaan ja eletään niin kuin ennenkin. Onhan meillä töitä.

— Luuletteko että ne tulevat tänne?

— Mitäs ne täällä? Eihän meillä täällä mitään arvokasta ole. Ja vaikka oliskin, niin mistä ne sen tietäisivät.

— Nyt ette usko itsekään. Milloin Tienpäässä on selvitty mistään pyytämättä teiltä apua?

Antti murahteli ja nyki hartioitaan.

— Vaan mitä me voimme tehdä muuta kuin jatkaa elämistä. Onko sillä ruokaa? Antti sanoi.

— Ei. Mutta alan tehdä nyt. Tässä ruoka maita …

— Minullepa maittaa. Pietari, lähde avuksi, nostellaan lehdeksiä elukoille ruokaa odotellessa.

— Jo vain minä joudan. Mitenkä se on sopisiko sitä olla vielä tämän yön teillä. Minä huomenna yrittelisin kotiin päin.

— Älä lähde vielä huomenna. Anna niitten asettua Peurankaan, jos ne sitä meinaavat. Huomenna jos lähdet, sotkeudut ratsukkojen jalkoihin. Ne yhden Pietarin polkevat huvikseen, kun ovat marssista väsyneitä ja piruuksissaan.

Pietari naurahti.

— Jos minä en pian ilmaise itseäni, niin kirkkoherra kirkastuu pahan kerran. Se luulee, että minä pakoilen pappilan töitä. Mikä on tietysti totta. Totuus on että minä olen vanha enkä millään jaksaisi enää. Nyt kun kaikki nuoremmat miehet ovat poissa …

Pietari keskeytti nähdessään Antin jäävän tuijottamaan kylään vievää tietä. Kolme miestä lähestyi kävellen. Ne olivat kyläläisiä, he tajusivat ehtien kuitenkin vähän hätkähtää. Antin kasvoille tuli tuima ilme. Hän painoi navetan oven kiinni ja lähti hiljakseen astelemaan miehiä vastaan rakennusten laidalle.

Koira syöksyi heidän ohitseen ja haukkui kiivaasti. Tulijat olivat vanhempia miehiä. Antti komensi koiran pois. Henrik ilmaantui isänsä ja Pietarin taakse.

— Päivää Antti. Päivää vieras.

— Höh. Etkö sinä Pietaria tunne, pappilan renkiä? Antti sanoi.

— Kas niinhän tuo onkin. On tuo näkö jo mennyt huonoksi. Mitäpä sitä kuuluu kirkonkylään?

— Mitäpä sinne. Venäläisiä odotellaan.

— Vaan täälläpä ei tarvitse enää odotella. Siellä niitä on kotinurkissa.

— Niin näkyi. Me katselimme tuolta mäeltä äskettäin. Mitä ne touhuavat?

— Ei mitään. Ruokaa niille väännetään monessa talossa. Pietari Sutinen niitä sai vaivokseen. Mutta tunki niitä muihinkin taloihin.

— Vai tunki.

— Tunki niin. Ja ruokahalut on kovat Venäjän pojalla. Ja hevosilla. Sitä me tulimme näin joukolla kysymään, että joutaisko Antilta apua. Ettei yhet ja samat talot joutuisi kaikkea kustantamaan.

— Mitä siellä kaivataan?

— Jos vaikka jauhoa, muutaman säkin. Olutta pari tynnöriä. Ja lihaa tai kalaa.

— Montako ryssää siellä on?

— Melkein kolmenkymmentä. Tiedät minkä määrän heiniä niitten hevoset syö yhdessä päivässä. Ja arvaa kelpaako muu kuin parhaat heinät. Me tarjosimme kerppuja, mutta ne eivät kelvanneet. Ne haluavat oikeaa heinää. Että jos Antilta joutaisi.

— Pakkohan se on. Kas kun ei Sutinen itse tullut.

— Ei tullut, ei uskaltanut jättää naisväkeään yksin niitten kanssa. Sanoi, käski sanoa että hän tarttis kyllä vähän apua … sellaisen porukan kanssa.

— Kyllä minä toimitan.

— Sehän on hyvä. Oikein hyvä. Kyllä me autamme …

— Ei tarvitse. Menkää vain takaisin ja sanokaa että minä tuon.

— Nyt hetikö?

— Heti, heti.

Vieraat kääntyivät kannoillaan ja lähtivät astelemaan kohti kylää. Antti katseli heidän peräänsä nyreän näköisenä.

— Otetaanko aitasta, vai käydäänkö pitemmällä? Henrik kysyi.

— Tässä nyt mettään lähdetä yksien ryssien takia. Ota aitasta. Ja valjasta hevonen kärryjen eteen. Minä haukkaan jotain ja käyn sitten viemässä ne.

— Voinhan minäkin käydä, nuoremmakseni.

— Ei kun minä käyn! Minä olen tämän paikan isäntä, tietääkseni.

— Käy käy. Isäntä.

Antti lähti sisälle, ja kädet heiluivat kiivaasti sivuille.

— Mene Pietari syömään sinäkin, Henrik sanoi. — Minä hoidan tämän.

— No jos kerran …

— Juu juu.

Henrik meni talliin. Se oli Antin tilalla isompi kuin navetta. Parhaina tervavuosinaan Antti oli ylläpitänyt kahtatoista hevosta, ja talli oli mitoitettu sen mukaisesti. Sittemmin hevosten luku oli vähennetty viiteen, ja kun sota alkoi, vaati Ruotsin kruunu niistä neljä, yhden kerrallaan. Yhden jokaista menetettyä kaupunkia kohti, kuten Henrik katkerana sanoi viimeistä noudettaessa. Nyt oli vain yksi jäljellä. Vanha, viisitoistavuotias Sukka, Henrikin nimikkohevonen. Hän oli saanut sen isän palattua matkalta jolla saattoi Juhanan Turkuun. Se oli ruskea tamma, etujaloissa oli polviin ulottuvat valkoiset sukat, siitä nimi. Sukka ei ollut ollut tervareissuilla. Se oli tehnyt työnsä kotona pelloilla Henrikin kanssa.

Eläin tunsi askelista tulijan ja hörähti. Henrik irrotti sen ja peruutti pois pilttuusta ja vei ulos. Hän puheli hevoselle hiljaisella äänellä ja taputteli sitä kaulalle. Asettuessaan rattaiden aisojen väliin eläin töytäisi miestä turvallaan ja kuopaisi maata.

— Tsooh, mitä se. Olehan siinä. Lähet äijän kanssa käymään kylällä.

Henrik haki aitasta neljä säkkiä jauhoja ja maakellarista kaksi tynnöriä olutta ja tiinun sianlihaa. Hän yritti olla ajattelematta sitä työtä mikä niitten eteen oli tehty.

Isä tuli pihalle.

— Olisit odottanut niitten tynnörien kanssa. Olis nostettu yhdessä.

— Siinä ne nyt on. Et ota mitään asetta?

— Älä höpötä. Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu, sano Marja, Antti sanoi ja nauroi.

Henrik ei vastannut.

— Mitä minä vanha mies aseella.

Harmaa, pieni ja kapeaharteinen mies vetäisi itsensä rattaille. Ranne joka hihan alta paljastui oli suonikas ja jäntevä, kouran ote oli varma vieläkin. Hän ei antanut mitään merkkiä hevoselle, mutta se lähti liikkeelle juuri sillä hetkellä kun mies istui tukevasti. Henrik katseli heidän peräänsä. Kun he olivat jo rakennusten ulkopuolella, Henrik otti muutamia juoksuaskelia riihen nurkalle ja huusi:

— Äijä! Koetahan päästä takaisin!

Antti ei kääntynyt eikä vastannut, mutta nosti toisen kätensä ylös merkiksi että oli kuullut.

Henrik kääntyi mennäkseen sisälle. Matias seisoi oven ulkopuolella.

— Mitä se Matias?

— Äiti poraa.

— No mennään katsomaan mikä sillä on hätänä.

Sisällä tuvassa kaikki oli kuin kesken lennon pysähtynyttä. Pöytään oli asetettu astioita, muttei ruokaa, se kuivui hellalla. Sammunutta pärettä ei ollut sytytetty, vaikka lokakuun lopun iltapäivä ei jaksanut tuoda valoa ikkunoista sisälle. Lattia oli roskainen. Marja istui uunin kupeessa Hilkka sylissään. Pietari istui pöydän ääressä pyöritellen käsissään puoliksi veistettyä kirveenvartta. Kaikki kääntyivät katsomaan Henrikiä. Tämä meni vaimonsa luo ja laski kätensä hetkeksi hänen olkapäälleen.

— Älä itke. Lapset hermostuu. Äijä meni viemään niille ruokaa. Kävivät pyytämässä, Järvenperä ja Kantola ja Heikki Jaakobinpoika.

— Mitä ne sano?

— Sanoivat että rauhallista on. Täytyy koettaa olla hissukseen.

— Äijä ei ole hissukseen.

— Kyllä se nyt on.

— Minä näin pahan unen viime yönä. Se on huono enne.

— Ole vaiti.

— Minä haluan kertoa siitä. Se painaa minua niin.

— Minä en halua kuulla. Lopeta.

Henrik meni katsomaan mitä kasarissa oli syötävää. Kylmä kalakeitto ei tuntunut hyvältä. Hän otti palan tervasta ja vuoli kiehiset ja puhalsi pesän tuhkaa pois, löysi vielä hiillosta ja sai lastut lehahtamaan liekkiin. Hän latoi puita tulisijaan ja nosti kattilan lämpenemään. Sitten hän meni pöydän ääreen Pietarin viereen istumaan ja lataamaan piippuaan.

— Meinaatko tosiaan huomenna yritellä takaisin?

— Kyllä se on pakko.

— Sano sille, että minä tulen käymään.

— Siitä on pitkä aika, kun Henrik-herra on käynyt Peurangassa.

— Niin on.

— Kirkkoherra näkisi mieluusti myös lapsia. Puhuu sitä usein.

— Kaipa se niitä ehtii näkemään. Minä tulen ensi kerralla yksin. Heti kun vähän rauhoittuu. Sano sille.

— Minä sanon kyllä.

Antti viipyi kaksi tuntia, ja sinä aikana tuli pimeä. Itsekään sitä huomaamatta Henrik oli istunut ja kuulostellut Sukan astuntaa herkeämättä, ja yhtäkkiä hän sävähti kylmäksi kuullessaan miehen askelet oven ulkopuolelta. Kun Antti astui sisään, Henrik tiesi mitä oli tapahtunut ennen kuin isä sanoi sanaakaan. Vanha mies veti oven perässään kiinni ja eteensä lattiaan katsoen sanoi:

— Ne otti hevosen.

Päreitä oli sytytetty jokaiseen nurkkaan, ja kaikki saattoivat nähdä miten veri pakeni Henrikin kasvoilta. Antti teki pari kierrosta keskellä lattiaa ja istuutui sitten levottomana pöydän ääreen leipoen kouriaan. Välillä hän ähkäisi itsekseen. Henrik istui paikallaan puhumatta mitään, liikkumatta. Sitten hän nousi ja meni ovelle. Hän riisui jalastaan paulakengät ja veti tilalle pitkävartiset saappat. Sitten hän puki ylleen kaksirivisen pyhätakin. Lattialankut tömähtivät pahaenteisesti, kun hän asteli huoneen poikki nurkassa jököttävän puukirstun ääreen ja nykäisi sen kannen ylös seinää vasten nojalleen. Hän työnsi kätensä liinavaatteiden alle ja veti esiin puoli metriä pitkän raskaan armeijan pistoolin.

— Mistä sinä tuollaisen olet saanut? Marja huudahti.

Henrik vilkaisi vaimoaan kärsimättömänä. Sekö tässä nyt oli tärkeää? Hän sanoi kuitenkin ääneen sovinnollisesti.

— Voitin kortilla yhdeltä karkurilta, hän sanoi ja työnsi aseen housunkaulukseen, päällystakin alle näkymättömiin.

Sanomatta mitään aikeistaan, jättämättä hyvästiä tai lohduttamatta vaimoa tai lapsia hän astui ulos. Antti joka ei ollut katsonut poikaansa sisääntulonsa jälkeen nousi ylös ja nosti naulasta musketit. Hän kääntyi katsomaan miniäänsä.

— Alahan Marja pakata.

— Mitä se puhuu. Luuletteko …

— Näithän tuon. Miten se istui ja keräsi vihaa.

— Herrajumala!

— Rauhoitu. Kerätään kontteihin mitä tarvitaan. Ollaan valmiita.

Henrik asteli rivakasti kohti kylää. Muutaman kerran hän oli kompastua nenälleen pimeässä, mutta ei hiljentänyt vauhtiaan. Neljännestunnin päästä hän ehti ensimmäisten talojen kohdalle ja pysähtyi miettimään. Saappaat pitivät ääntä jäätyneellä hiekkatiellä. Hän ei halunnut kenenkään näkevän häntä. Hänen ainoa mahdollisuutensa siepata hevonen oli löytää se ennen kuin kukaan näkisi häntä. Häntä hermostutti ja sitä peittääkseen hän puheli hiljaa itsekseen: En minä halua häiritä teitä, paskiaiset. Minä haluan vain hevoseni. Juokaa vaan olutta. Se on hyvää. Meillä pannaan hyvä olut. Talojen pihoissa oli vieraita hevosia. Monesta talosta kuului kovaäänistä venäjänkielistä puhetta. Haju tuntui. Henrik hiipi keskelle kylää. Hän tuli Pietari Sutisen talon kohdalle, mutta ei nähnyt pihalla hevosia. Kuitenkin miehet olivat sanoneet että juuri siellä oli runsaasti venäläisiä. Siispä hevoset olivat tallissa. Henrik kiersi pihapiirin rakennuksia. Talossa oli valkea sisällä ja sieltä kuului puhetta. Henrik kiersi asuintalon ja livahti rakennusten välistä pihalle ja talliin. Siellä oli viisi hevosta.

— Sukka, hän kuiskasi.

Yksi mustista hahmoista liikahti ja hirnahti. Toiset hevoset liikehtivät myös levottomasti, mutta kun Henrik pysyi ääneti paikoillaan, ne rauhoittuivat ja hetken päästä mies hiipi omansa luo ja irrotti sen renkaasta. Vieras haju sai ratsut taas teutaroimaan, mutta he pääsivät ulos ilman isompaa meteliä. Heidän täytyi ylittää piha, sillä hevonen ei mahtunut siitä mistä Henrik oli tullut.

Venäjänkielinen karjaisu jähmetti heidät. Kolme paljaspäistä ja kevyesti pukeutunutta kasakkaa ympäröi Henrikin ja töni hänet pois hevosen luota ja otti suitset. Sisältä tuli vielä neljäs mies palavan päreen kanssa ja valaisi suomalaisen kasvot. Henrik nykäisi itsensä irti vieraitten otteesta ja viittoi että hevonen oli hänen. Venäläiset puistelivat päätään. Yksi astui Henrikin eteen ja teki avoimella kämmenellään eleen joka sanoi että asia oli loppuun käsitelty ja että suomalaisen oli hyvä lähteä niin kauan kuin pääsi. Henrik kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen. Sitten hän palasi ja pyysi saada hyvästellä, venäläiset kohauttivat olkapäitään ja astuivat sivuun.

Henrik pani vasemman kätensä takin taskuun ja otti sieltä makupalan ja ojensi sitä kohti hevosen turpaa. Hevonen laski päätään. Samassa Henrik veti nopeasti oikealla kädellä pistoolin takin alta, työnsi piipun kiinni pääkalloon, siihen missä kallon luut muodostavat ristikon ja ojentaessaan kättään viritti peukalolla iskurin. Hän ampui ja eläin putosi polvilleen ja kierähti siitä kyljelleen. Ennen kuin kaatuvan ruhon liike ja nytkähtely oli päättynyt oli Henrik jo pitkällä.

Hän juoksi kylän läpi kohti kotia. Juokseminen ja kiivas hengitys estivät häntä kuulemasta ääniä eikä hän tiennyt oliko kukaan hänen kannoillaan. Matkalla hän ehti toivoa etteivät ne tekisi mitään ennen aamua, mutta kun hän pihalla pysähtyi kuuntelemaan henkeään pidätellen hän kuuli nelistävien hevosten kuminaa. Tietysti. Miten hän oli hetkeäkään saattanut luulla muuta. Loukkaus oli liian suuri. Ne ovat pakottaneet jonkun kertomaan heille hänen nimensä ja missä hän asui.

Henrik syöksyi sisälle kotiinsa.

— Ulos ja metsään! Äkkiä!

Sanaakaan sanomatta Antti ojensi musketin pojalleen. Itsellään hänellä oli toinen kädessä. Samassa Pietari astui heidän väliinsä ja otti aseen Antin kädestä.

— Minä jään Henrikin kanssa pidättelemään niitä. Menkää te lasten kanssa.

— Nopeasti nyt. Isä, ota Matias selkään. Marja ottaa Hilkan. Antakaa niitä reppuja tänne. Juoskaa mäelle ja sieltä Hanhilammelle. Me tulemme sinne. Pietari, sammuta päreet.

Antti ja Marja hävisivät yöhön lapset selässään. Oksat löivät heitä kasvoihin.

2

Kylätien kohmettunut pinta kumisi ja narskui kylmässä syysilmassa sadan hevosen alla, kun venäläinen ratsuväki nelisti kevyttä laukkaa kylän läpi joen etelärannalle, parveili hetken joenvarsipellolla ja hajaantui sitten joka suuntaan tutkimaan kylää, myös pohjoisrannalle. Laukaustakaan ei ammuttu, kuului vain muutama kovaääninen komento ja höyryävien hevosten teutarointia ja kavioiden ääni — Peuranka oli miehitetty.

Taloissa vanhemmat komensivat turhaan lapsiaan piiloihin, nämä kurkkivat vanhempiensa selän takaa. Ratsastajat pitivät rautakärkisiä keihäitä ylhäällä ilmassa tehdäkseen vaikutuksen näkymättömiin asukkaisiin, selässä heillä oli lyhytpiippuiset ratsuväen musketit. Miehet olivat tummia, nuoria ja heidän kasvonsa punoittivat pakkasilmassa suoritetun kovan ratsastuksen jälkeen. Monet olivat suojanneet kasvonsa villaisilla liinoilla matkan aikana ja antoivat liinojen nyt valahtaa alas, ja peurankalaiset saattoivat katsoa miltä ne näyttivät, kasakat.

Kun hevoset lakkasivat juoksemasta, ne alkoivat sontia, ja pian kaikkialla tuoksui hevoselta ja ryssältä. Ratsastajat laskivat keihäänsä nojaamaan ratsujen kylkiin ja hieroivat kohmeisia sormiaan. Heidän jännittyneisyytensä laukesi, kun vastarintaa ei esiintynyt ja he alkoivat keskustella keskenään ja nauraa ja katsoivat kylää isännän ilmein.

Peurangan kirkonkylä sijaitsi Yläjärven ja Peurajärven väliin jäävällä kannaksella, kannasta halkovan joen molemmilla puolilla. Kylän keskipisteen muodosti joen yli rakennettu kivinen kaarisilta. Joki oli kolme kilometriä pitkä, eikä kylästä nähnyt kummallekaan järvelle. Joki oli matala, ruohikkorantainen ja sen rannat oli tehty pelloiksi, taloja oli vasta peltovyöhykkeen takana. Pohjoisrannalla peltoja leikkasi länteen jokea seuraava tie, ja sen takana maa oli mäkistä ja siltaa lähinnä olevalla mäellä oli maisemaa hallitseva puukirkko ja vierellä rinteessä hautausmaa. Sillan kupeessa sijaitsi majatalo ja siitä oikealle Peurajärvelle päin iso mylly pienen nivan sivussa. Peurajärven rannalla näkymättömissä olivat makasiinit, joista laivattiin tavaraa etelään vesiteitse. Niitten vieressä oli myös sepän paja.

Joen eteläpuoli oli tasaisempaa, siellä sijaitsivat useimmat Peurangan tilat. Ainoastaan yksi rakennus poikkesi muista kooltaan, komea hirsinen kartano, jonka oitis arvasi virkamiehen asunnoksi.