Viimeinen yritys

By Ari Ahola

Insinööri Kari Kaitera on yrittäjä. Hän on määrätietoinen ja särmikäs mies, joka ei kaihda keinoja yrityksensä menestyksen ollessa kyseessä. Paikkakunnallaan hänellä onkin häikäilemättömän liikemiehen maine.Karin nuoruuden rakastetun, Anitan, vanhemmat ovat myös tietoisia tästä maineesta, joka on johtanut useisiin konflikteihin hänen yksityiselämässään. Silti Anitan ja Karin tiet kohtaavat jälleen.Mitä tapahtuu, kun älykkään liikemiehen mieleen hiipii sairaus? Miten perheen käy? Miten hänen maineensa? Ari Aholan romaani kertoo tarinan menestyksestä, pettymyksestä ja onnen tavoittelusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726930481

Book preview

I Osa

Nuori kiivas mies

Keittiössä tuoksui kahvi , kun Ville heräsi. Poika oli siis tullut kotiin jossakin välissä, hän ei vain ollut kuullut askelia portaissa. Auringonvalo kiilautui kapeana kaistaleena olohuoneen läpi keittiön seinään niin kuin aina tähän aikaan vuodesta, elokuussa. Kun Kari oli alkukesästä aloittanut Serloksella ja meni jo seitsemäksi töihin, hän oli ottanut huolekseen keittää aamulla kahvit, hakea lehden ja ottaa esille aamiaistarpeet. Ville nukkui nykyään kymmenen minuuttia pitempään kuin ennen, ja he nauttivat aamiaisen yhdessä.

Keittiön ovella Ville näki, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Kari seisoi ikkunan äärellä ulos katsellen ja hänellä oli yllään samat vapaa-ajan vaatteet, joissa hän oli illalla lähtenyt ulos. Hän kertoi yleensä etukäteen jos oli yötä pois kotoa, mutta illalla hänen piti vain käväistä Niinimailla, ja jokin oli saanut isän valvomaan ja odettamaan, ja Kari oli viipynyt.

Etkö syö mitään? Ville kysyi.

Kari kääntyi puolittain niin että isä näki hänen kivettyneet kasvonsa.

En mene töihin tänään. Lähden Riksuun sinun mukanasi, jos sopii.

Isä teki itselleen voileipiä ja asettui lukemaan. Hän luki etusivun isot otsikot ja nosti sitten katseensa.

Kärsiikö kysyä mitä sinä Riihimäellä?

Menen käymään opistolla.

Isä jatkoi lehden lukemista ja kahvin juontia, mutta Karin liikkumattomuus häiritsi hänen aamuhetkeään. Isä taittoi lehden kokoon ja siirsi sen sivuun.

Mitä on tapahtunut?

Sitä oli vaikea kertoa. Vaikeaa siksi, että tappion myöntäminen ääneen tekee sen lopulliseksi, ja on vielä vaikeampaa silloin, kun tieto tuottaa mielipahaa myös toiselle.

Anita ja minä ei olla enää yhdessä.

No voi helvetti.

Just niin. Hän on kyllästynyt kaikkeen Nurmijärvellä.

Tehän olette kumpikin lähdössä Helsinkiin opiskelemaan.

Aivan.

Ja sen setviminen vei koko yön?

Siinä mitään setvimistä ollut, Anitalla oli valmiit vuorosanat. Minä olen kävellyt edestakaisin Pitkämäellä.

Koska et saa henkeä.

Niin.

Sinähän olet ihan shokissa.

Kiitti. Ei tarvitse lähteä lääkäriin kun vaiva on tiedossa. Joka tapauksessa nyt on niin että minä en lähde teknilliseen korkeakouluun, menen Riksun opistoon, asun yläkerrassa ja kuljen tätä väliä motskarilla. Se on halvinta.

Mieti nyt vielä, ei joka poikaa ole hyväksytty Otaniemeen.

Karin ja Anitan rakkaussuhde oli kestänyt kolme vuotta, josta viimeisen he olivat käytännössä viettäneet erossa toisistaan, sillä Kari oli suorittanut asevelvollisuuttaan ja Anitalla oli ollut abiturienttivuosi, niin että hän ei ollut aina vapaa silloin kun Kari kävi lomilla. Mutta heidän historiansa ulottui paljon kauemmaksi. Anita oli Lassen, Karin läheisimmän ystävän, sisko. Lassen lisäksi Karilla oli kaksi muuta ystävää, Ossi ja Asko, joilla molemmilla oli myös sisar. Lapsuudessa tytöt olivat olleet poikien muodostaman nelikon ulkokehällä, tuttuja mutta kuitenkin tuntemattomia.

Niinimaat, Lassen ja Anitan vanhemmat, olivat Nurmijärven yläkerrosta. Mauno Niinimaa oli Valion Riihimäen tehtaan johtaja ja Maija Niinimaa toimi opettajana Työtehoseuran aikuiskoulutusopistossa. He olivat jo ennen sotaa hankkineet Sääksjärven rannalta kesämökin, ja siitä muodostui pojille tärkeä lapsuutta ja nuoruutta muovannut paikka. Vaikka he asuivat maalla, hyviä uimapaikkoja tai kalajärviä ei Nurmijärvellä ollut useita eikä kirkonkylän vieressä yhtään, ja rantatontti oli ollut arvossaan poikien silmissä. He olivat viettäneet mökillä aikanaan useita viikkoja joka kesä kymmenen vuoden aikana. Lassen äiti oli kesäisin vapaa ja emännöi kesäleiriä. Myös poikien sisaret viettivät siellä aikaa vaihtelevasti, ja Askon sisar Tuula, joka oli poikia kolme vuotta vanhempi, toimi varaäitinä ja piti pojille kuria. Sääksjärvellä pojat olivat oppineet uimaan, soutamaan ja kalastamaan ensin ongella ja sitten virveleillä ja verkoilla.

Karin ja Anitan ystävyys oli muuttunut rakkaudeksi lukiossa. Tuula oli jo päässyt ylioppilaaksi, ja Johanna, Ossin sisar, tuli lukioon vasta seuraavana syksynä. Rakkauden roihahtamiseen saattoi vaikuttaa juuri se, että he olivat eristyksissä muusta porukasta, tai sitten se, että vähäpuheinen mutta ystävällinen Kari oli tyttöjen ihailun kohde ja opettajien puheissa poika josta tulisi vielä jotakin. Anita, josta oli kehkeytynyt kaunotar ja joka oli sosiaalisesti taitava, halusi pääpalkinnon ja kietoi Karin pauloihinsa.

Karin päästyä siviiliin toukokuun alussa Anitan tentit olivat ohi, ja he olivat nauttineet yhdessäolosta. Ensimmäiset oudot merkit olivat näkyneet vasta toukokuun viimeisenä päivänä Anitan lakkiaisissa. Anitan vanhemmat, jotka Kari oli tuntenut koko ikänsä ja jotka olivat aluksi suhtautuneet kannustavasti heidän seurusteluunsa, olivat vastaanottaneet Karin kylmäkiskoisesti. Anita oli seissyt vanhempiensa rinnalla tervehtimässä vieraita ja kohdellut Karia kuin ketä tahansa nurmijärveläistä tuttua, esiintyen arvatenkin vanhempiensa mieliksi. Juhlien aikana vanhemmat eivät olleet puhuneet mitään Karille, eivät kysyneet hänen opiskeluistaan tai asevelvollisuusajan kokemuksista, niin kuin kaikki muut aikuiset tutut tekivät. Vain Lasse oli ollut kuin ennen, ja vähätellyt vanhempiensa käytöksen merkitystä.

Kari oli yhdellä kevättalven lomistaan kävellyt muoviyritys Serloksen ovesta sisään upseerikokelaan asussa ja kysynyt kesätöitä. Hänet oli ohjattu tuotantojohtaja Stählen puheille, ja tämä oli siltä istumalta luvannut hänelle kesäksi työtä, kun Kari oli kertonut aikovansa opiskella insinööriksi ja tarvitsevansa työkokemusta. Korkeakoulun pääsykoe oli ollut juhannuksen alusviikolla, ja hän oli aloittanut työt maanantaina juhannuksen jälkeen. Varmuuden vuoksi Kari oli pannut paperit vetämään myös Riihimäen tekniseen opistoon.

Juhannuksesta tuli sitten toinen pettymys. Vanha porukka oli kokoontunut Sääksjärven mökille, mutta viikonloppu oli päättynyt riitaan, johon ei ollut mitään näkyvää syytä. Anita pyrki valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja vietti suuren osan kesästä Helsingissä. Hänen käydessään Nurmijärvellä he tapasivat, mutta viikonloput kuluivat enenevästi kiukuttelun, syyttelyn ja itkuisuuden merkeissä. Kunnes nyt, ratkaisevien muutosten edellä, viljan tuleentuessa ja lintujen lakattua laulamasta, Anita oli sanonut irti vannotut valat.

Kari oli ajatellut elämänsä varsinaisesti alkaneen sinä päivänä, kun hän oli saanut sotilaspassin käteensä ja vaihtanut siviilivaatteet ylleen Riihimäen Viestirykmentissä. Pakolliset kuviot, kansakoulu, oppikoulu, rippikoulu, lukio, autokoulu ja asevelvollisuus olivat takana ja hän saattoi tehdä mitä halusi, paitsi äänestää tai asioida viinakaupassa, ja hän ajoi moottoripyörällään suorinta tietä Nurmijärvelle valmiina toteuttamaan päätöksensä.

Kari oli jo varhain tehnyt pitkäjänteisiä suunnitelmia, joista hän piti kiinni terrierin sitkeydellä. Neljätoistavuotiaana hän oli ottanut tavoitteekseen hankkia itselleen oman moottoripyörän siihen mennessä kun hän lähtisi armeijaan, sillä Nurmijärveltä ei ollut yksinkertaista matkustaa mihinkään. Tavoitteen saavuttaminen vei neljän kesän ansiot sekä ylioppilaslahjaksi saadut sekit. Kari teki töitä apulaisena Ervastien kaupassa, TVH:lla maantienrakennuksessa jä viimeisenä kesänä konepajalla minne hän pääsi siksi että isä ja konepajan omistaja Pauli Grönberg olivat ystävystyneet sotaveteraanitoiminnassa. Isä maksoi Karille autokoulun ylioppilaslahjaksi, mutta se ei muuttanut Karin suunnitelmaa moottoripyörän hankinnasta.

Yhtä kiihkeästi kuin kiinnostui jostakin Kari torjui muut vaihtoehdot. Se mikä yhdisti Karin, Lassen, Askon ja Ossin ja hitsasi heidät yhteen, erotti heidät muista lapsista. Kansakoulussa kaikki koulun oppilaat tiesivät neljän koplan, joka piti yhtä eikä juurikaan kaveerannut muitten poikien kanssa, erityisesti Kari katsoi kolmen ystävän riittävän.

Sittemmin neljän koplaa erotti asia, joka jakoi koko maan nuorisoa, jako oppikoululaisiin ja kansakoululaisiin ja sitten vielä keskikoulun suorittaneisiin ja lukion käyneisiin. Nämä erot rikkoivat ystävyys-ja sukulaissuhteita. Edellisen sukupolven sisarukset, joista toisen lapset olivat ylioppilaita ja toisen eivät, saattoivat lopettaa kaiken kanssakäymisen ja tavata vain omien vanhempiensa hautajaisissa. Lassen porukasta – lapsuusvuosina ulkopuoliset pitivät häntä johtajana – Ossi kävi vain kansakoulun. Kahrit, Ossin ja Johannan vanhemmat, olivat työläisiä Alkon Rajamäen tehtaalla. He olivat avoimesti kommunisteja, puolueen jäseniä, eivätkä päästäneet Ossia porvarilliseen oppikouluun. Rahakysymyskin se oli, sillä kun kaksi vuotta nuorempi Johanna pyrki ja pääsi oppikouluun ja sai vapaaoppilaspaikan, vanhemmat eivät panneet vastaan.

Pojat eivät päästäneet irti Ossista. Ennen muita Kari piti ystävyyssuhdetta yllä vaikka Ossi joutui salaa osallistumaan partiotoimintaan eikä hänelle ostettu luistimia, jotta hän olisi voinut pelata muiden tavoin jääkiekkoa. Karin ja Ossin ystävyys syveni sinä jouluna, jolloin kaikki pojat saivat lahjaksi Meccano-rakennussarjan. Pyhien ajan jokainen heistä rakensi kotona omaa häkkyräänsä, mutta Asko ja Lasse kyllästyivät nopeasti. Kari osti itselleen Askon rakennussarjan auton pienoismallilla ja kolmannen sarjan Lasselta vanhalla Aku Ankan vuosikerralla. Sitten hän kutsui Ossin kotiinsa oman Meccanonsa kanssa, ja neljästä rakennussarjasta he rakensivat yhdessä ison kuorma-auton. Karin äidin mielestä se oli liian iso, se esti liikkumista ja siivoamista, ja hän vaati tekeleen purkamista. Kari tajusi, että Meccano oli Ossin ainoa lelu, ja lahjoitti kaikki osat Ossille, joka ahersi metalliliuskojen kanssa useita vuosia. Kasvettuaan ulos Meccanoista Ossi siirtyi polkupyöriin, purki ja kokosi ja huolsi myös toisten poikien pyörät. Seuraavaksi olivat vuorossa mopedit, sitten moottoripyörät ja lopulta autot. Kun Kari osti käytetyn moottoripyörän, Ossi tarkasti sen ennen ostopäätöstä ja suoritti perusteellisen huollon ja siitä hyvästä he saivat puhuttua hintaa alas. Vastoin odotuksia Ossi ei kuitenkaan mennyt ammattikoulussa auton-asentajalinjalle, vaan opiskeli koneistajaksi.

Ossi oli ollut postissa töissä sinä talvena, kun pojat kävivät viimeistä luokkaa keskikoulua. Toisin kuin koululaisilla hänellä oli aina rahaa, jolla pääsi elokuviin Hyvinkäällä tai Riihimäellä, tai keväällä Linnanmäelle Helsingissä. Ossi oli lääpällään Anitaan, ja vaikka hän oli ujo ja muutenkin toivoton ihmisten seurassa, hän oli rohjennut pyytää Anitaa ulos, koska tämä oli niin tuttu. Seurustelu oli ollut skandaali nuorten erisäätyisyyden vuoksi, ja se ehkä viehätti Anitaa, hän oli halunnut herättää pahennusta vaarattomalla tavalla. Ossi oli kiltti ja suhde pelkkää nuohoamista. Ossi ei vienyt Anitan neitsyyttä.

Mitä minä sanon Lasselle? Kari puhui itsekseen. Tai kenellekään, sen puoleen.

Sanot niin kuin sanoit minulle, isä tarjosi.

Kaikki tulevat kysymään rhiksi, eikä minulla ole vastausta.

Niinimaat luultavasti antavat ymmärtää, että sinussa on jokin vika. Että Anita tuli viime hetkellä järkiinsä, ja sitä rataa.

Voi olla. Anita haluaa tehdä pesäeron vanhempiinsa yhtä innokkaasti kuin minuun. He eivät ole rintamassa.

Lasse varmaan selvittää sinulle rintamalinjat. Missä hän muuten on nykyään?

Hyvinkäällä. Hän sai työpaikan Tehosta, isänsä suhteilla. Soita hänelle ja mene käymään. Junalla Riihimäeltä. Minä lähden sinne kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Syö jotain.

Kari soitti Lasselle vankilan toimistosta kahdeksan jälkeen. Kuunneltuaan Karin lyhyen, yskänkohtausten katkoman selvityksen Lasse ehdotti:

Lähdetään tuulastamaan. Minä soitan Askolle, soita sinä Ossille. Lauantaina.

Kari oli kiitollinen. Hän rakasti järvellä oleskelua ja erityisesti tuulastamista syyskesän tyynenä ja pimeänä yönä. Se loisi parhaat puitteet toverituomioistuimen kokoontumiselle.

Lauantaina iltapäivällä Kari haki Ossin moottoripyörän kyytiin. He veivät mukanaan vain yöpymistarpeet. Asko ja Lasse tulisivat Ervastien kaupan pakettiautolla ja toisivat ruoat ja olutkorin. Moottoripyörä oli perillä nopeammin, ja Kari ja Ossi menivät rantaan, avasivat saunan ovet ja ikkunat tuulettaakseen rakennusta, kantoivat vedet pataan ja saaveihin, latasivat kiukaan pesän ja etsivät atraimet lattian alta. Moottoripyörän kyydissä ei voinut keskustella, ja Karin puhehalut olivat vähissä saunallakin. Ossi taas ei ollut keskustelun ylläpitäjä, hän vastasi, jos joku häneltä kysyi. Ossi oli omalla tavallaan porukan pidetyin jäsen, kukaan ei riidellyt hänen kanssaan. Hänen jäykät vaaleanruskeat hiuksensa olivat alkaneet kaljuuntua jo nyt, kaksikymmentävuotiaana, ja sitä korvaamaan hän oli kasvattanut parran, mikä teki hänestä muita vanhtemman näköisen. Kari ihaili hänen käytännön taitojaan ja hänestä tuntui, että Ossin näkemykset elämän perusasioista olivat kovin samanlaisia kuin isä Kaiteran maanläheiset ajatukset.

He seisoivat kuistilla haistelemassa järven rannan ilmaa, kun kuulivat auton ajavan pihaan ja lähtivät vastaan.

Mitä pankinjohtaja, tervehti Ossi Askoa.

Asko oli lyhyt ja vanttera, hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kiharat kuin pienellä lapsella, iho oli punakka ja hänellä oli perunanenä. Kun hän punastui, veri paistoi vaalean ihon läpi kuin liikennevalo. Vilkas ja seurallinen Asko oli keskikoulun jälkeen opiskellut merkonomiksi, käynyt armeijan ja väliajat työskennellyt kaupassa.

Ervastit omistivat Nurmijärven suurimman ruokamarketin, ja Asko kuten myös sisarensa Tuula olivat koko ikänsä tehneet siellä töitä lauantaisin ja koulun loma-aikoina. Asko oli hakenut ja päässyt Helsinkiin pankkiin töihin, isompiin ympyröihin niin kuin hän sanoi. Hän istui Bulevardilla pankkitiskillä ja hoiteli eläkeläisten nostoja ja panoja ja asui yksin pienessä vuokrayksiössä Herttoniemessä.

Lasse ällisteli Ossin partaa.

Aika hurja. Näytät ihan kuusamolaiselta oravanmetsästäjältä.

Partakone meni rikki enkä ole saanut aikaiseksi hankkia uutta.

Herra vänrikki, mikä nyt on marssijärjestys? Asko kysyi, ja kaikki kääntyivät katsomaan Karia.

Ai minäkö olen vastuussa?

Sinä johdat järven tyhjennystä. Minä vain edustan omistavaa luokkaa, Lasse sanoi kädet housuntaskuissa. Lasse oli maskuliininen versio Anitasta, kaunis poika, hurmuri. Hänellä oli samanvärinen tumma tukka kuin sisarellaan, sama maitokahvin värinen iho, ruskeat silmät. Lasse oli urheilullinen, hoikka, leveäharteinen ja lihaksikas, mutta lyhyempi kuin Kari. Askon lailla hän oli vilkas ja ulospäin suuntautunut, mutta edullisesta ulkonäöstä huolimatta hänellä oli heikko itsetunto, hän tarvitsi koko ajan todisteita kelpaamisestaan. Hänen piti jatkuvasti valloittaa uusia tyttöjä ja sitten jättää heidät kylmäkiskoisesti. Riskejä ei Lasse ottanut. Vain hetkittäin hän keräsi rohkeutensa ja väläytti, kuten kerran Männistön lavalla, kun hän oli mennyt hakemaan kautta maan tunnettua iskelmätähteä tanssimaan ja onnistunut pitämään tämän lattialla neljän kappaleen ajan ja naurattanut tähteä niin että tämän valkoiset hampaat olivat loistaneet lavan hämärässä valossa.

Hyvä on. Minä ja Ossi lämmitetään saunan padan vesi, ja sinä ja Asko grillaatte pihvit. Sitten syödään ja sen jälkeen lähdetään järvelle ja kun sieltä tullaan niin perataan monta tuntia kaloja ja lopuksi saunotaan kalanhaju pois.

Poikien saavutettua teini-iän Niinimaat olivat tehneet sopimuksen heidän kanssaan: Lassen ystävillä oli oikeus käydä mökillä saunomassa ja uimassa ja käyttää venettä ja kaivoa silloinkin, kun isäntäväki ei ollut kotona. Vastineeksi pojat leikkasivat ruohon pihamaalla ja pilkkoivat sauna-ja takkapuut ja ylipäätään huolehtivat paikasta, puuttuivat asiaan jos jäät tai syysmyrsky olivat siirtäneet laituria paikoiltaan tai katolla oli liikaa lunta. Pojat tiesivät avaimen piilon ja jokaisen työkalun sijainnin, saunan uunin oikut ja keittiön kattiloiden oikean järjestyksen.

Niin kauan kuin puuhaa riitti päivällisen, saunan ja kalastuksen valmistelun kanssa tunnelma pysyi hilpeänä, mutta aterian alkaessa kuulumiset oli kerrottu ja mieliala laski. Ensimmäisenä hiljaisuuteen väsyi joukon hiljaisin.

Meitä ei pitkään aikaan ole kutsuttu tänne, eikä Niinimaille muutenkaan. Minua ja Askoa ei kutsuttu lakkiaisiinkaan. Onko sillä tekemistä sen kanssa mitä Kopsalle ja Anitalle tapahtui.

Tuula oli kerran Kariin hermostuttuaan tokaissut sinä olet yks kopsa. Kukaan ei tiernnyt mitä se tarkoitti, mutta nimitys oli takertunut. Se tunnettiin laajemmaltikin, esimerkiksi opettajat tiesivät sen, mutta vain tosiystävillä oli lupa sitä viljellä.

Niin, mitä helvettiä tapahtui? Asko kysyi.

Anita pani jutun poikki, Käri sanoi. Minä menin pitkälle saadakseni hänet muuttamaan mielensä, mutta oli pakko päästää irti.

Anita saa aina tahtonsa läpi, Ossi sanoi ja teki naismaisia eleitä. Hei voisit sä vähän kattoo mikä täs pyöräs on, ku se ei kulje", hän sanoi ja pojat nauroivat.

Kaikki meni ihan kipsiin sen edessä.

Tuo nyt on liioittelua, Asko sanoi. Anita on älykäs ja sitä paitsi mukava, kaikki pitävät hänestä.

Kyllä me tiedetään, että olit pihkassa siihen, niin kuin tässä itse kukin, Ossi sanoi. Luulitko että me ei tiedetä?

Mitä Lasse sanoo? Oletteko te Kopsan kanssa vielä kavereita?

Totta kai. Naiset on sekopäitä, myös minun sisareni. Tukka pystyssä kuuntelin sen vaahtoamista silloin harvoin kun satuin kuulemaan. Se mitä Ossi sanoi meidän vanhemmista on kyllä myös totta. Kai se johtuu siitä, että te olette heidän silmissään aikuisia. Siis te olette, minä ja Anita emme ole, me ei osata tehdä mitään oikein.

Oli aika lähteä järvelle. Lasse halusi lähteä Karin soutajaksi. He olivat antaneet periksi nykyajalle ja luopuneet elävästä tulesta valon lähteenä. Valoa antoivat voimakkaat taskulamput, jotka he kiinnittivät jäykkään mutta taivuteltavaan metalliletkuun, joka puristettiin ruuveilla veneen laitaan kiinni. Ossi oli verstaalla kyhännyt nämä rappion apuvälineet.

Hauet löytyivät samoista paikoista kuin ennenkin, Karin onnistui keihästää kaksi, ja sen jälkeen he vaihtoivat paikkoja. Lasse löysi kolmannenkin hauen, mutta isku meni ohi eikä kala jäänyt odottelemaan uutta yritystä. Lasse istahti etutuhdolle ja he kuuntelivat veden liikettä pimeässä yössä.

Anita halusi väljemmille vesille, Kari sanoi yhtäkkiä. Se on ollut hänessä aina. Minä tiesin sen, miksi minä oikeastaan olen hämmästynyt.

Se riiteli koko talven äidin ja minun kanssani. Ja isän kanssa se taas ei puhunut senkään vertaa kuin aiemmin.

Joko se lähti Helsinkiin?

Lähti. Tiedätkö mitä kuulin sen sanovan kerran?

Kerro.

Se seisoi huoneensa lattialla ja katsoi peiliin ja polki jalkaa ja sanoi ’minä en ole tällainen. ’

Kari irvisti ikävien muistikuvien käydessä mielessä.

Se on ollut kerta kaikkiaan onneton, et sinä voinut sille mitään. Ei se ollut sinun syysi.

Kun he näkivät, että Ossi ja Asko suuntasivat kotirantaan, Lasse lähti myös soutamaan sinne. Perattuaan kalat he joivat olutta ja saunoivat pitkälle aamuyöhön.

Ensimmäinen talvi Riihimäen teknillisessä opistossa oli raskas. Kaikennielevä pettymys sävytti niitäkin asioita, jotka muuten olisivat olleet kiinnostavia. Kari opiskeli kurinalaisesti mutta ilottomasti, eli niukkaa elämää ja venytti kesäajan palkkaansa mahdollisimman pitkälle syksyyn. Kotona hän asui nyt talon yläkerrassa, jota vanhemmat olivat aikanaan vuokranneet ulkopuolisillekin, joten siellä oli oma wc, keittiö, oma kulku ulkoseinän rappuja pitkin ja oma puhelinlinja. Joskus hän jäi opiskelutovereidensa kanssa oluelle perjantai-iltana ja joskus hän lähti jatkoille jonkun tytön kanssa ja jälkeen päin tilasi taksin itselleen tai naiselle riippuen tilanteesta, mutta noina iltoina hän tunsi itsensä näyttelijäksi rituaalissa. Ei se aina ollut huonoa, jotkut naiset olivat mukavia ja mukana, mutta aina jotain puuttui, vatsanpohjasta lähtevä nauru, ulkomaailman katoamaan saava levollisuus, kaiken ylitse vyöryvä himo ja hellyys, eikä hän noiden naisten kanssa halunnut herätä kahvin tuoksuun.

Karille tarjottiin työpaikkaa Serloksella myös seuraavaksi kesäksi. Kun pyydettiin, oli vaikea kieltäytyä, vaikka Karin varsinainen kiinnostus suuntautui toisaalle. Teini-iässä hän oli rakentanut kidekoneita ja innostus elektroniikkaan oli saanut hänet hakemaan Riihimäen Viestirykmenttiin asevelvollisuutta suorittamaan. Hän oli ajatellut joskus työskentelevänsä sellaisissa yrityksissä kuin Philips tai Grundig eikä hän ollut luopunut näistä haaveista vaikka opiskelikin Riihimäellä koneinsinööriksi.

Toisena työkesänä keskellä heinäkuuta kaikkien Serloksen esimiesten lomaillessa yksi koneista meni jumiin ja tuotanto pysähtyi. Paikalla oli työntekijöitä, jotka periaatteessa tunsivat koneen, mutta kukaan heistä ei rohjennut omin päin ryhtyä hajottamaan laitetta vian löytämiseksi. He toivat kuitenkin tarvittavat työkalut Karille, ja jäivät seuraamaan mitä tapahtuisi. Kari ruuvasi suojapellit irti ja irrotti suulakkeen ja työnteli sen liikkuvia osia nähdäkseen miten se toimi. Hän löysi vian, valmistusvirheen joka oli lauennut muotin kuluessa käytössä. Muotin valmistanut yhtiö oli kiinni kesälomien vuoksi, mutta onneksi Grönbergin Konepajalla oltiin töissä. Kari kiikutti muotin sinne ja vika korjattiin pienellä sorvauksella. Yhdessä Grönbergin teknikon kanssa Kari asensi muotin takaisin paikoilleen. Kun kone sitten toimi ja tuotti tilattuja tuotteita, Kari laskeskeli tilauksen toimittamiseen tarvittua; aikaa ja totesi etteivät päivät riittäneet. Hän pyysi ihmisiä jäämään ylitöihin. Hänelle vastattiin, ettei hänellä ollut valtuuksia teettää ylitöitä, että pahimmassa tapauksessa työntekijät jäisivät ilman korvauksia, jos herrat heittäytyisivät hankaliksi. Kari sanoi, ettei hänellä ollut valtuuksia myöskään teettää töitä Grönbergin Konepajalla, mutta hän uskoi, että Stähle hyväksyisi asialliset kulut. Kari vaati neljää ihmistä töihin lauantaiksi ja lupasi maksaa ylityöt omasta palkastaan, jos yhtiö ei niitä korvaisi. Tiedossa oli sadesäätä, ja hän sai haluamansa ihmiset töihin ja tuo joukko kuroi kiinni viivästyksen, tuotteet valmistettiin ja toimitettiin asiakkaalle sovittuna aikana. Stähle maksoi ylityöt.

Muutamaa päivää myöhemmin Stählen sihteeri tuli hakemaan Karia tuotantojohtajan huoneeseen. Stähle ehdotti Karille, että hänelle maksettavien työehtosopimuksen mukaisten ylityökorvausten lisäksi tämä lähtisi myöhemmin syksyllä yhtiön kustannuksella Saksaan, muovialan messuille Düsseldorfiin, palkkioksi neuvokkaasta toiminnasta, ja samalla opintomatkalle. Stähle puhuisi Karille vapaata opistosta, hän tunsi opiston rehtorin. Sellaisesta tarjouksesta ei kieltäydytä, Kari ymmärsi, mutta hän oli myös oikeasti iloinen.

Saksaan lähdettiin marraskuussa, ja pian Karille selvisi, että maailma on suuri vaikka vain yhden teollisuudenalan näkökulmasta. Kaikki tuntuivat tietävän asioista enemmän kuin hän, ja hän keräsikin ahnaasti käyntikortteja ja luki illalla hotellihuoneessa niihin painettuja nimiä ja mielenkiintoisia osoitteita. Kolmantena päivänä Serloksen miehillä oli sovittu lounastapaaminen, ja Kari jäi halliin omin päin. Hän seisoi saksalaisen koneen äärellä, kun hänen viereensä pysähtyi mustatukkainen nuori nainen, joka kallisteli kehoaan puolelta toiselle nähdäkseen laitteen yksityiskohtia.

Mitä tässä on ihmeellistä? nainen mutisi itsekseen murteellisella saksalla.

Se käyttää raaka-aineena rakeista muovia, granulaatteja. Samalla muotilla voidaan tehdä useampia kappaleita samalla kertaa, se on nopea. Lisäksi huonolaatuinen tuotanto voidaan jauhaa murskaksi ja käyttää uudelleen, eli se säästää.

Kiitos. Hyvä myyntipuhe, nainen sanoi. Kari katsoi häntä tarkemmin. Naisen musta tukka oli vedetty taakse ja sidottu poninhännälle, hänellä oli isot ruskeat silmät ja vielä isommat silmälasit, kauniit ja kalliit vaatteet, hame ja pikkutakki ja silkkinen okran värinen raidallinen kauluspaita. Kari arvioi hänen olevan muutaman vuoden itseään vanhemman.

Minä olen täällä vain turistina, Kari sanoi. Mutta luin esitteen huolella.

Nainen alkoi nauraa niin että joutui lopulta tarttumaan Karia olkapäästä jottei menettänyt tasapainoaan.

Nämä pahuksen kengät murskaavat varpaani eikä niillä pysy edes pystyssä, nainen pahoitteli äkillistä tarrautumistaan vieraaseen mieheen, mikä selvästi oli hänen mielestään ylittänyt sopivaisuuden rajan.

Mennään tuonne seinänvierustan baariin juomaan oluet, niin voitte ottaa kengät jalasta hetkeksi.

Nainen ilmaisi suostumuksensa ja kuin varmemmaksi vakuudeksi astui pois korkokengistä, kumartui ottamaan ne käteensä ja lähti sukkasillaan kohti baaria. Kari katsoi häntä ihastuksissaan. He viipyivät olutlasin äärellä puoli tuntia, Kari sai tietää että Giselaksi itseään kutsuva nainen oli sveitsiläinen, opiskellut Zürichin Kauppakorkeakoulussa ja työskenteli Bayerilla ostajana. Hän oli naimisissa ja hänellä oli yksi poika. Hän antoi Karille käyntikorttinsa. Kari kertoi lähinnä kansalaisuutensa ja sen että hänellä oli vielä kaksi vuotta jäljellä opiskeluja. Sitten he erosivat eikä Kari enää nähnyt häntä.

Kari oli aikanaan valinnut pitkän saksan, koska isä suositteli sitä, vaikkei itse kieltä hallinnutkaan. Karilla oli koulun kurssin sanavarasto, mutta keskustelutilanteessa hän ei ollut kyennyt tavoittamaan tavallisimpiakaan puhekielen termejä eikä muodostamaan kunnon lauseita, vaikka olikin ymmärtänyt keskustelukumppaninsa puhetta. Karia hävetti ja hän ymmärsi, että mihin tahansa hän työurallaan suuntautuisi, hänen olisi opeteltava puhumaan vieraita kieliä.

Messujen päätyttyä Kari pääsi risteilylle Rhein-joelle, Kölniin tuomiokirkkoa katsomaan sekä tutustumaan saksalaiseen olut-ja viinikulttuuriin. Vanhemmat yhtiön miehet huolehtivat laskuista, ja Karin pieni matkakassa säästyi. Heidän viettäessään muutamaa vapaapäivää Saksanmaalla Suomessa valmistauduttiin itsenäisyyden 50-vuotisjuhliin ja markka devalvoitiin kolmellakymmenellä prosentilla sillä seurauksella, että kun Kari vaihtoi käyttämättömät D-markkansa takaisin markoiksi, hänellä oli enemmän rahaa kuin ennen matkaa, vaikka hän oli ostanut lentoasemalta pullon viskiä ja kaksi pulloa saksalaista valkoviiniä. Tämä mysteeri askarrutti Karin mieltä monta vuotta.

Nyt Kari tiesi jo mitä tahtoi, hän halusi suunnitella ja piirtää, ja koska muovi materiaalina taipui mihin tahansa, se antoi suunnittelijalle paljon mahdollisuuksia raudan ulottuvuuksien ja asiakkaiden tarpeiden välisessä kapeassa raossa. Tuo haaste alkoi kiehtoa.

Kesäisenä lauantaina Ville Kaitera ajoi pihanurmikon ja haravoi silppua kompostiin, kun Lasse kääntyi tieltä pihaan.

Katohan, Niinimaa, teikäläisiä ei olekaan näkynyt.

Terve. Joo, talvi meni jotenkin ite eestään. Minä oleskelen nykyään Hyvinkäällä. Kopsaa tulin katsomaan.

Ville osoitti peukalollaan talon yläkertaa.

Ei haittaisi jos saisit sen vähän ulos.

Karin toinen talvi Riihimäellä oli kulunut samalla lailla kuin ensimmäinen, yksin ja opintoihin keskittyen. Kesäksi hän oli mennyt jälleen töihin Serlokseen, koska oli pyydetty.

Lasse kiipesi portaat yläkertaan ja koputti muodon vuoksi oveen, mutta astui saman tien sisään vastausta odottamatta.

Hei, mitäs puuhaat?

Kari istui alushoususillaan keittiön pöydän ääressä. Pöydälle hän oli levittänyt ison, yli neliön laajuisen ruudutetun paperiarkin ja sen päällä oli kulmaviivain, harppi, laskutikku ja useita tussikyniä. Lähemmäksi mentyään Lasse näki, että paperille oli piirretty kuva, joka muistutti rakennuspiirustuksia.

Mikä tuo on?

Lokerikko kaikenlaiselle pikkutavaralle.

Ei se näytä siltä.

Se on peilikuva, muotin piirustukset. Muottiin spruitataan sulaa muovia ja ulos tulee lokerikko.

Ai. Onko sinun pakko tehdä tuollaista viikonloppuna?

Ei. Mutta tämä on ensimmäinen kerta kun pääsen suunnittelemaan muotin alusta lähtien itse, ja se alkoi jotenkin pyöriä päässä. Tämä on vasta ensimmäinen harjoitus. Minä tulin ehdottamaan, että lähdetään Helsinkiin tapaamaan Askoa.

Hyvä idea, mutta tänään en pääse.

Tuon häkkyrän takiako?

Ei vaan pomo vie asiakkaita Taaborinvuorelle, ja jonkun mielenhäiriön vuoksi minut on kutsuttu mukaan.

Lauantaina!

Sanos muuta. Mennään joku toinen päivä Helsinkiin. Mitä kuuluu?

Minä olen ajatellut lähteä mukaan kunnallispolitiikkaan, Lasse sanoi ja pani kädet puuskaan rinnalleen aivan kuin vastustusta odottaen. Mitä sanot?

On siellä valtuustossa pöllömpiäkin ihmisiä. Arvaan, että yrität keskustapuolueen riveissä.

Joo.

Isä aukoo ovia.

Eiköhän, ja on toinenkin keino. Raija ja minä seurustellaan.

Kunnanjohtajan tytär Raija oli ollut Anitan luokkatoveri lukiossa. Kari ei tiennyt Raijasta muuta kuin että tämä harrasti ratsastusta. Kari ei olisi lyönyt vetoa sen puolesta, että Lassesta ja Raijasta tulisi pari.

Mitä Raija puuhailee nykyään? hän kysyi nopeasti ollakseen paljastamasta hämmennystään.

Se on töissä kunnantalossa, kanslistina. Yritti se yliopistoon, mutta ei päässyt valtiotieteelliseen. Se yrittää uudelleen. Politiikassa on meneillään nuorennusleikkaus, siellä on monenlaisia mahdollisuuksia. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tulee olemaan paljon nuoria ehdokkaita.

Eikä osuuskaupan sisällä keskustan jäsenyys estä ylenemistä.

Ei kuulemma. Ajattelin että ei kannata jättää yrittämättä.

Eipä tietenkään. Vai että Raijan kanssa. Kuuluuko Anitasta mitään?

Virallisesti ei mitään. Se ei käynyt kotona edes jouluna. Mutta satun tietämään, että se lähti kesäksi Pariisiin. Viime kesän se oli Lontoossa. Se asuu Viidennellä Linjalla yksiössä. Haluatko osoitteen?

En. Mutta haluaisin kuulla että hänellä on kaikki hyvin.

Käsittääkseni on, mutta meillä muilla ei sitten olekaan. Siitä lähtien kun Anita ei viime jouluna tullut kotiin, kaikki on minun syytäni, niin kuin minä olisin epäonnistunut Anitan kasvatuksessa.

Kari puisteli päätään.

Se alkaa mennä ihan mahdottomaksi. No minä tästä lähden. Soitellaan. Luuletko että Ville äänestäisi minua kunnallisvaaleissa?

Iltapäivällä kaksi taksia vei johtaja Stählen seurueen Kivi-juhlille. Karista tilanne oli epämukava, ja hän piti tiukasti kiinni Stählen sihteerin ohjeesta, jonka mukaan hänen tuli olla enimmäkseen hiljaa, nyökkäillä harkitusti ja sanoa silloin tällöin aivan. Kun he jäivät autoista pääsisäänkäynnin edessä, Stähle ja toinen Serloksen osastopäällikkö jäivät juttelemaan vieraitten kanssa ja esittelemään kulttuurihistoriallisesti tärkeää maisemaa, Kari meni ohjeitten mukaisesti lunastamaan tilatut liput. Jono oli kohtalainen, mutta eteni nopeasti, ja kun Kari pääsi tiskille, hän huomasi seisovansa vastapäätä Ossin sisarta Johannaa.

Moi, ei ollakaan nähty.

No ei, käyt kuulemma Riksua.

Joo, vielä yksi vuosi jäljellä. Mitä ite? Esiinnytkö sinä täällä?

Olen varalla."

Johanna oli ollut koulun tytöistä ainoa, joka oli pärjännyt Anitalle viehätysvoihtassa ja ulkonäössä. Johanna oli liihotteleva kaunosielu, esiintyjä, kulttuurin harrastaja ja kirjallisuuden ystävä ja poliittinen intoilija, sosiahsti, mikä oli luontevaa hänen kotitaustallaan.

Pyritkö sinne Teatterikouluun?

En päässyt, mutta yritän uudelleen.

Mitä Ossi tekee nykyään?

Se on Grönbergillä, konepajalla, se pääsi sinne heti amiksen jälkeen. Ei sillä että minä olisin sen kanssa paljoa puhellut viime aikoina.

Karin takana jonossa seisovat ihmiset alkoivat rykiä, ja Karin piti siirtyä sivuun. Hän järjesti liput kouraansa ja teki lähtöä seurueensa luo, mutta kääntyi vielä katsomaan lippuluukulle, ja Johanna vilkutti hänelle.

Seuraavana päivänä Kari käveli Kahreille, mutta Johanna ei ollut kotona. Ossi toi pihalle parit oluet ja he istuivat pihan keinussa. Kari kyseli Ossilta Johannasta.

Mitä sille oikeasti kuuhuu?

En ole kuullut mistään järkevästä. Se sai käydä koulua, päinvastoin kuin minä, mutta nyt se ei näytä johtavan mihinkään. Onhan sillä ideoita, sillä on jumalauta joka kuukausi uusi suunnitelma siitä mitä se rupeaa tekemään, se ei vaan toteuta niistä yhtäkään.

Karia nolotti, ettei hän ollut huomioinut millään lailla Johannan ylioppilaaksituloa vuotta aiemmin. Kahrit eivät olleet järjestäneet vastaanottoa, mutta hänen olisi pitänyt muistaa. Vanhasta porukasta vain Tuula oli käynyt tervehtimässä Johannaa, Ossi kertoi.

Tuula on nykyisin Hyvinkäällä, niin kuin Lassekin, Ossi tiesi. Se on yhdessä tilitoimistossa.

Joko se valmistui ekonomiksi?

Jo. Se on kirjoilla Nurmijärvellä, mutta se on pitänyt kiinni vuokra-asunnosta opiskelukaverinsa kanssa ja viettää viikonloput Helsingissä.

Miksi?

Samasta syystä kuin Asko. Jos asuu täällä, on vaikea olla menemättä auttamaan vanhempia kauppaan.

Minunhan täytyy onnitella Tuulaa, Kari sanoi itselleen.

Joo, voisit vähitellen palata elävien kirjoihin.

Maanantaina Kari soitti töistä Johannalle.

Minä jäin miettimään sitä mitä sanoit lauantaina siitä Teatterikoulusta.

Ai, mitä siitä? Johanna kysyi Karin soitosta ilahtuneena.

Sinulla täytyy olla joku varasuunnitelma. Mitä jos menisit yliopistoon opiskelemaan kieliä, sinähän tykkäät kielistä ja vieraista kulttuureista. Sinä olet hyvä kirjoittamaan, rupea kääntämään kirjoja. Se on vapaata työtä, voit tehdä mitä huvittaa muun ajan, mennä harrastajateatteriin ja pyrkiä sitten uudelleen Teatterikouluun.

Kääntäjille maksetaan huonosti.

Ehkä kuitenkin paremmin kuin kesäteatterin lipunmyyjälle. Helvetti Jonte, et voi vain löysäillä.

Mitä se sinulle kuuluu?

Tuli vaan mieleen.

Jos teen niin kuin sanot, lähdetkö elokuviin minun kanssani? Hesassa menee ihania elokuvia ja minä haluaisin nähdä Miehuuskokeen. Siinä on se laulukin.

Kari kävi Helsingissä ja vei Johannan kirjoittautumaan yliopistoon. Sen jälkeen hän auttoi tätä löytämään opiskeluasunnon Töölöstä, yhteisen kaksion lahtelaisen tytön kanssa. Hän ei pysähtynyt miettimään syitä Johannan aloitekyvyttömyyteen. Kari toimi kuin isoveli, ja sisaruutena hän tätä ystävyyttä pitikin.

Kun kolmas opistotalvi Riihimäellä alkoi, Karin rutiinit olivat muuttuneet niin että perjantai-iltaisin hän suuntasi Riihimäeltä Helsinkiin sen sijaan että hän olisi mennyt kotiin. Syksyn edetessä vierailut tihenivät, ja jos lahtelainen tyttö oli mennyt käymään kotona, Kari jäi yöksi. Yöt Johannan luona olivat antoisampia kuin ne yhden illan jutut, joita hän oli kaksi talvea harrastanut. Johanna oli kaunis, tuttu ja läheinen. Hän oli herttaisuudellaan purjehtinut koulun läpi, aina oli joku valmis auttamaan, ja nyt hän teki kaikkensa hurmatakseen Karin. Pieninä annoksina Johanna paljasti talven mittaan olleensa Kariin ihastunut kaksitoistavuotiaasta.

Ossi varoitti Karia ryhtymästä liian pitkälle menevään suhteeseen.

Miksi? Kari kysyi.

Sinä teet Jontelle hyvää, sinä tuot ryhtiä hänen elämäänsä, mutta pitkän päälle hän ei anna sinulle mitään.

Vähän ikävästi sanottu omasta sisaresta.

Ossi piteli päätään molemmin kämmenin ja kävehi Karin edessä edestakaisin ahdistuksen vallassa.

Tuntuukin paskamaiselta. Mutta sinun täytyy tietää tämä. Se ei tee mitään työtä, tai jos tekee, niin tekee huonosti koska koko ajan suunnittelee tekevänsä jotain muuta. Se olevinaan vastustaa kaikkea epäoikeudenmukaisuutta, mutta mieluummin sellaista joka on kaukana niin että oikeasti ei tarvitse ryhtyä mihinkään. Sen käsitys poliittisesta keskustelusta on se, että se alkaa kirkua jos joku väittää vastaan.

Johdonmukaisuus ei ole naisten vahvoja puolia.

Oikeasti se häpeää meidän työläistaustaa ja kaipaa herrasväen hyväksyntää."

Niinä viikonloppuina kun Kari ei käynyt Helsingissä, Johanna vietti aikaansa yliopiston vasemmistolaisten opiskelijoitten seurassa, osallistui mielenosoituksiin Vietnamin sotaa vastaan ja auttoi poliitikon alkuja kirjoittamalla puheita ja julkilausumia. Ossi oli viisitoistavuotiaasta ollut julkidemari, se ei ollut muuttanut mitään hänen ja Karin välillä. Opiskelijamaailman poliittinen kuohunta ei ulottunut Riihimäelle. Kari ei radikaaleista ajatuksista innostunut, mutta ei myöskään nähnyt niitä pelottavina. Se, että ydinaseita vastaan osoitettiin mieltä, ei Karista ollut huono asia, hän itse ei vain uskonut noitten aseitten haltijoiden luopuvan leluistaan Johanna Kahrin ja kumppaneiden äänekkäitten vastalauseitten vuoksi. Mielessään hän arveli Tsekkoslovakian miehityksen panneen pisteen vasemmiston voittokululle Suomessa.

Politiikka ei siis ollut syy siihen että Kari piti jarruja päällä ja varoi lupaamasta mitään. Hän opiskeli keskittyneesti ja lisäsi viralliseen ohjelmaan kieliopinnot. Serloksen Stähle oli mennyt niin pitkälle, että yhtiö maksoi Karin saksankielen yksityistunnit. Hän sanoi haluavansa oppia puhumaan saksaa niin että pärjäisi jopa puhelimessa. Yksityistuntien lisäksi hän kävi Työväenopiston keskustelukerhossa. Kari antoi itsestään kuvan määrätietoisena ihmisenä. Sellainen hän oli ollutkin, itsevarma ja peloton. Nyt hän ei tiennyt mitä halusi eikä luottanut kykyihinsä saavuttaa yhtään mitään. Eikä romahdukseen tarvittu kuin yksi lause: minä en rakasta sinua enää.

Kari oli kesän alussa valmistunut Riihimäen opistosta ja aloittanut vakituisen työsuhteen Serloksella. Hän suunnitteli uusien muovituotteiden muotteja, suulakkeita koneisiin, jotka puristivat tuotteet sulasta muovimassasta. Stähle ohjasi hänen pöydälleen koko ajan vaikeampia töitä, ja se piti Karin mielenkiintoa yllä. Pääsykokeiden jälkeen Johanna oli muuttanut Nurmijärvelle ollakseen lähellä Karia. Hän oli noudattanut Karin neuvoa ja saanut jalkansa kustantamon oven väliin ja hänellä oli lastenkirjan suomennos työn alla. Hänen oli vaikea keskittyä kirjoitustyöhön vanhempiensa talossa, ja hän naputti konetta Karin huoneessa päivisin.

Kun Johanna sitten sai toistamiseen hylkäävän tuomion Teatterikoulusta ja makasi masentuneena sängyn pohjalla, Kari ehdotti hänelle yhteistä matkaa Mallorcalle. Johannalla ei ollut syytä kieltäytyä tarjouksesta.

Matka muodostui käännekohdaksi. Johanna päästi rakkautensa valloilleen ja Välimeren pimeinä ja pehmeinä öinä Karin vastarinta suli. Hän alkoi nähdä Johannan mahdollisena elämänkumppanina. Johanna ja Anita olivat olleet ystäviä, mutta Anita oli katkaissut välinsä myös häneen. Johannaan oli ehtinyt iskostua Anitan mielipide siitä, että Nurmijärvi oli vihoviimeinen tuppukylä ja todellista elämää oli vain Helsingissä. Kun Kari ohimennen mainitsi, että Serloksella oli tuotantolaitos myös Helsingissä, Herttoniemessä, eikä ollut poissuljettua, että hän joskus saisi siirron sinne, Johanna takertui tuohon tiedonsirpaleeseen.

Tiedätkö ketään, jonka vankeus on parantanut? Johanna haastoi Ville Kaiteran, joka työskenteli vanginvartijana Riihimäen Keskusvankilassa: Johannan silmät harittivat parista viinilasillisesta niin että hän intoutui parantamaan maailmaa päivällisillä, jolle Karin vanhemmat olivat kutsuneet nuoret sen jälkeen kun Johanna oli viettänyt öitä yläkerrassa Karin luona. Humalan rohkaisemana hän oli ruvennut myös sinuttelemaan vanhempia Kaiteroita.

Käytät sanaa parantua, ikään kuin rikollisuus olisi sairaus, Ville tarttui haasteeseen hieman huvittuneena mutta varautuneena. Kari vilkaisi äitiään ja näki, että Hanna Kaitera ei pitänyt keskustelun saamasta käänteestä.

Eikö se ole?

Ei. Rikos on teko jota edeltää päätös. Syyntakeettomat ihmiset ovat tietenkin asia erikseen, mutta heille onkin varattuna oma ohjelma.

Mihin väkivaltaiset ihmiset pitäisi laittaa, kun viattomia ihmisiä tapetaan? Nekään ihmiset, jotka kannattavat ehdonalaisia tuomioita ja avohoitoa, eivät halua näitä autettavia omille kulmilleen, Hanna sanoi.

Jokainen kunnon asianajaja vetoaa mielenhäiriöön kun ei muuta keksi, Ville sanoi. Ja samahan se, lopputulos on kuitenkin eristäminen.

Kari seurasi väittelyä hiljaisena. Hän oli jo kuullnt Johannan argumentit televisiosta ja niiden ydin oli se ettei rikollista voinut muuttaa kunnon kansalaiseksi eristämällä tämä yhteiskunnasta.

Eikö ole todistettu, että köyhien määrä korreloi varkauksien kanssa?

Mitä tarkoittaa korreloi? Ville sanoi. Olen varmaan ollut kipeä sinä päivänä kun sitä on käsitelty kansakoulussa Kuusamossa kaksikymmentäluvulla.

Se tarkoittaa sitä että mitä enemmän yhteiskunnassa on köyhiä sitä enemmän siinä on rikollisuutta, Kari sanoi.

Ville jäi miettimään asiaa.

Hyvä tilaisuus vaikuttaa enemmän kuin köyhyys, Kari jatkoi. Kellä tahansa olisi käyttöä extrarahalle, mutta kuka tahansa ei rupea varastamaan.

Aivan. Ja hyvä tilaisuus tarkoittaa mahdollisuutta paeta ja piiloutua, ja siihen on mahdollisuuksia kaupungeissa. Jos maaseudulla menet naapuritaloon varkaisiin, jäät takuulla kiinni, Ville sanoi.

Hän pyyhki suupieliään ja suuntasi Johannaan kiinteän katseen.

Rahaa voi varastaa monella tavalla. Talousrikoksia tekevät korkeasti koulutetut, erittäin älykkäät ihmiset. Kai nekin johonkin tarpeeseen rahaa varastavat. Kavaltajan vankilatuomiota ei yleensä arvostella, siinä ei toimittaja, saa tilaisuutta olla pienen ihmisen puolella.

Johanna oli jäämässä tappiolle sanailussa Villen kanssa, ja usko muuttui ilkeydeksi.

On kai turha odottaa, että sinä ajattelisit toisella tavalla, onhan sinulla kyse virasta ja toimeentulosta, Johanna heitti.

Villen kasvot pysyivät ilmeettöminä.

Minun kokemukseni on, että on olemassa todellista pahuutta, jolle ei kukaan voi osoittaa mitään syytä.

Johanna ei juurikaan tuntenut Karin vanhempia. Ossilta Johanna oli kuullut, että Karin äiti oli sairastellut, kun Kari oli pieni, ja että hän oli pitkiä aikoja asunut isän kanssa kahden. Kaikki tiesivät, että Kaiterat olivat lähtöisin Kuusamosta, ja tulleet etelään sodan jälkeen. Villen vanhempien porotila oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle, ja hän oli saanut valtiolta evakoille maksettua tukea ja rakentanut sen avulla Nurmijärvelle talon, jossa perhe yhä asui. Alunperin Ville oli autonasentaja, ja Hanna kansakoulun opettaja. He olivat olleet kihloissa, kun talvisota syttyi, ja menneet naimisiin välirauhan aikana.

Kari oli kertonut, että isä oli lähettänyt Kiestingin rintamalta postikortin äidille Rovaniemelle, jossa tämä palveli lottana, että kehottanut tätä odottamaan siellä kotiutettavaa miestään. Ville oli jo kolmekym-mentäkuusivuotias syksyllä neljäkymmentäneljä, ja hänet kotiutettiin ensimmäisten joukossa. Kun he löysivät toisensa, Rovaniemi oli vielä pystyssä, mutta Kuusamon tuhosta oli tieto ehtinyt jo heillekin. Ville oli nostanut vaimonsa junaan ilman ilmoitusta lottajärjestölle tai sukulaisille Kuusamoon ja sen kummempaa suunnitelmaa. Se oli riuhtaisu, josta Karin äiti ei ollut vieläkään toipunut, vaikka myönsi että Ville oli tehnyt oikein. Hannan perhe oli kuulunut laestadiolaisiin, ja kristilliset arvot olivat Hannalle tärkeitä. Siksi hänelle oli kova pala, että hänen poikansa nyt asui lähes susiparina Johannan kanssa heidän omassa talossaan kaiken kansan nähden. Hanna piti röyhkeytenä sitä kuinka Johanna haastoi riitaa Villen kanssa.

Karikaan ei ohittanut asiaa olankohautuksella, vaikkei isä hänen mielestään tarvinnut puolustajia, isä kykeni pitämään puolensa. Tosiasiaksi jäi kuitenkin, että Johanna kerta kaikkiaan unohti olleensa Kaiteroilla hankkimassa hyväksyntää. Tajusipa hän sitä tai ei, Johanna oli kääntänyt tilanteen päälaelleen ja osoittanut tilannetajun puutetta.

Kun Johanna palasi Helsinkiin jatkaakseen opiskeluja, Kari ei heti soitellut perään.

Lasse ajoi isänsä Roverin Helsingintieltä Nurmijärven keskustaan, ohi torin. Vaikka oli lauantai-ilta, keskusta oli tyhjä, sillä satoi. Lasse ehdotti Raijalle, että he menisivät Niinimaille, televisiosta saattoi tulla jotain. Raija myöntyi.

Auto oli seitsemän vuotta vanha, mutta Lasse rakasti sen pehmeää käyntiä, nahkaistuimien tuoksua, kojelaudan panelointia ja kiiltäviä kromikoristeita. Siihen verrattuna useimmat autot olivat pelkistettyjä ja kalseita, myös länsimaissa valmistetut, ja Lasse oli viivyttänyt onian auton ostamista odottaessaan tarjonnan parantuvan. Mitään trabantia hän ei ostaisi vaikka tilillä olikin rahaa sellaiseen. Tänäänkin hän olisi halunnut käydä Helsingissä ihan vain saadakseen ajaa, mutta Raija oli saanut hänet tyytymään Hyvinkään elokuvateatteriin.

Pihalla he näkivät, että talo oli sisältä valaistu tavanomaista kirkkaammin.

Onko siellä vieraita? Raija epäili ja katui jo päätöstä tulla Niinimaille.

Kuten Lasse, Raijakin asui vielä vanhempien luona, mutta hänen lapsuuskotinsa oli kolmen huoneen kerrostalohuoneisto, jossa nuoret yleensä eivät viettäneet aikaa elleivät vanhemmat olleet poissa. Niinimailla heillä oli omaa tilaa vaikka vanhemmat olivat enimmäkseen kotona. Lassen isä oli jäänyt eläkkeelle pari vuotta aiemmin.

Talo oli kolmekymmentäluvun rapattu kivitalo, jonka toisen kerroksen kohdalla sisäänkäynnin yläpuolella oli pyöreä ikkuna. Pääoven edustalla oli betonista valettu katettu patio jonka kulmissa oli pylväät kannattamassa harjakattoa. Raijan silmissä talo oli kartano. Sisällä seinät oli puolipaneloitu tummaksi petsatuilla laudoilla. Paneloinnin yläpuolella seiniä peitti kukkakuvioinen tapetti. Talon huonekalut olivat tummaa kokopuuta jotka yhdessä melko pienien ikkunoiden kanssa tekivät talon sisätiloista hämärät ja raskaat. Ne, jotka pitivät tyylistä, sanoivat että talossa oli arvokas ja ajan patinoima tunnelma.

He kuulivat eteiseen kuinka olohuoneessa keskusteltiin: vieraita. He menivät keittiöön etsimään syötävää. Hetken päästä Lassen äiti tuli sinne.

Isälle tuli vieraita. Sinun isäsi on täällä, Maija Niinimaa lisäsi Raijaan katsoen. Puhuvat politiikkaa.

Me syödään jotain.

Minä katson mitä täällä on. Maija Niinimaa sanoi. Raija oli suosiossa Niinimailla. Hän oli kunnollinen ja oli rauhoittanut Lassea, joka vanhempien mielestä aiemmin oli käyttänyt liikaa alkoholia ja harrastanut satunnaisia suhteita muun muassa naimisissa olevien naisten kanssa. Oli mysteeri miten vanhemmat sellaisesta tiesivät.

Se mieshän on rikollinen! kuulni kirjastohuoneesta Lassen isän kiihtynyt ääni.

Ei häntä ole tuomittu mistään, tunnistamaton miehenääni sanoi.Sitä paitsi siitä on jo kauan.

Mitä sinulle kuuluu, Raija? Maija kiirehti kysymään peittääkseen miesten puheen. Raija ei ollut mikään kaunotar, mikä Maija Niinimaan mielestä oli hyvä alku. Liian kauniit tytöt olivat holtittomia, alkaen heidän omasta tyttärestään. Raija oli kookas, isoluinen nainen. Hänellä oli paksut reidet ja pyöreät käsivarret mutta rinnat jotenkin katosivat rotevaan rintakehään. Hän ei ollut lihava, hänen vatsansa oli litteä ja posket kapeat eikä hänellä ollut kaksoisleukaa, hän oli vain iso. Hänellä oli maantienväriset jäykät hiukset eikä hän mahtanut niille mitään muuten kuin permanenttaamalla ne säkkärälle. Vaikka hän oli puhelias ja seurallinen hän ei säteillyt sydämellisyyttä eikä myötäelämistä.

Kiitos kysymästä, kiirettä on nyt kun lastensuojeluyhdistys valmistelee varainkeräyskampanjaa. Kaiket illat menee toimistolla.

Sellaista se on järjestöissä. Ja politiikassa.

Ja liike-elämässä, Lasse sanoi suu täynnä voileipää. Mistä isä on hermostunut?

En tiedä. Minä käyn sanomassa, että lähden yläkertaan. Te voitte katsoa televisiota.

Lasse tutki televisio-ohjelmia sanomalehdestä, kun isä tuli keittiön ovelle.

Te tulittekin aikaisin. Onko auto kunnossa?

Totta kai.

Missä te kävitte?

Hyvinkäällä. Bondia katsomassa.

Taisi olla Raijan mielileffa.

Raija nosti katseensa Mauno Niinimaahan ja muikisti suutaan.

Itse asiassa tämä sattui hyvin. Meillä olisi asiaa sinulle ja se liippaa Raijaakin.

Lasse kääntyi katsomaan isäänsä ja nosti kätensä ylös.

Minä en tunnusta mitään.

Älä pelleile.

Takkahuoneen nurkkauksessa istui Raijan isän, kunnanjohtajan, lisäksi toinenkin Raijalle tuttu mies, lehtori Pehkonen Nurmijärven lukiosta, yksi Raijan entisistä opettajista. Pöydällä oli konjakkipullo ja kolme lasia. Lehtori nousi ylös tuolista tervehtimään Lassea ja Raijaa.

En tiennytkään, että lehtori on puolueen miehiä, Raija sanoi.

En ole pitänyt tapana huudella asiasta. Ylitän pitää politiikan elossa koulutyöstä, Pehkonen sanoi ärrävikaisella puheäänellä. Istuutuessaan Lasse silmäili uudelleen arvioivasti kahta talon vierasta. Hän ei tiennyt mikä miehiä yhdisti edes politiikassa, mutta hän tajusi olevansa arvioinnin kohteena.

Mennäänkö suoraan asiaan, Mauno Niinimaa sanoi. Lauantai-ilta ja kello on paljon. Lasse, sinun halutaan kysyvän Kari Kaiteralta, josko hän liittyisi puolueeseen ja asettuisi ehdolle vaaleissa?

Eduskuntavaaleissa?

Ei vaan kunnallisvaaleissa kahden vuoden päästä.

Mitä varten! Sehän on jo sovittu että Lasse on ehdokkaana! Raija parahti.

Ei tämä sitä muuta, isä rauhoitti Raijaa. Mutta niin kuin tiedät, äänestysikäraja laskee kahteenkymmeneen kevään vaaleissa ja nyt näyttää siltä, että sitä lasketaan vielä lisää kunnallisvaaleihin mennessä. Vasemmisto ajaa sitä lehdistön tuella. Sorsa ja kumppanit laskelmoivat että nuoriso äänestää vasemmistoa, siksi pitää saada lastenkin äänet.

Jos seitsemäntoistavuotiaat voidaan lähettää ase kädessä rintamalle, niin miksei ne voi myös äänestää? Lasse sanoi.

Se on eri asia, Mauno Niinimaa sanoi. Kaiteraan on päädytty siksi, että puolueessa arvellaan, että hänen avullaan saataisiin ääniä, jotka muuten menisivät kokoomukselle.

Ollaanko puolueen sisällä sitä mieltä? Lasse sanoi ja virnisti. Kopsa ei ole kiinnostunut politiikasta."

"Eihän kukaan myönnä ennen kuin on