Niskuri

By Ari Ahola

Eletään Pohjan sodan aikoja. Ruotsalainen kapteeni Freudenfelt saapuu Savon alueelle ja pettyy näkemästään. Suomalaiset sotilaat eivät vastaa kapteenin mielikuvaa kaartilaisista ja drabanteista. Ruotsalaista sotajohtoa edustaa myös nuori Joakim Ramsay – hän on kuitenkin huomattavasti inhimillisempi kuin kapteeni Freudenfelt. Kun Ramsay pettyy suomalaisten talonpoikien huonoon kohteluun, hänestä ja kapteeni Freudenfeltistä tulee vihamiehiä. Vaan onko Ramsaysta haastamaan Freudenfeltiä lopullisessa taistelussa?"Niskuri" on Ari Aholan historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726930528

Book preview

1

Sodan kolmannentoista vuoden lopulla, tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1713 Savossa, itäisessä Suomessa, oli niin kylmä että ilma piti niellä pieninä palasina jotta keuhkot kestivät, eikä kukaan liikkunut ulkosalla, paitsi pieni parinkymmenen ratsumiehen joukko, joka siirtyi Savonlinnasta Sulkavalle hitaasti mutta nopeasti. Hevosia ei tarvinnut patistaa vauhtiin, ne olivat liiankin innokkaita liikkumaan, mutta niitä ei saanut päästää hiestymään. Toisaalta perille piti päästä nopeasti, joten taukoja ei marssin aikana pidetty. Hevoset pörhistivät karvansa villieläinten lailla pakkasta vastaan. Miehillä oli yllään kirjava valikoima villavaatteita ja turkiksia armeijan varusteiden päällä. Osaston yllä leijui samanlainen huurupilvi kuin sulana virtaavissa salmissa. Hengityshuuru jäätyi kauluksiin ja päähineitten reunoihin ja hevosten kylkiin. Tie Savonlinnasta Sulkavalle erkani Mikkeliin johtavasta päätiestä etelään ja muuttui kapeaksi metsän keskelle raivatuksi väyläksi, jonka pohjalla oli vanhoja jalastenjälkiä, kavioura ja jäätynyttä lantaa. Oli vaikea uskoa että sen päässä olisi ihmisten asuttama kylä, mutta niin vain osoittautui olevan vaikka ei se juuri miehiä ilahduttanut: ympäröivän metsän valkeudessa harmaiden talojen muodostama kylä näytti ahtaalta, likaiselta ja epämukavalta.

Joukko punaisia paksuturkkisia koiria syöksyi vastaanottamaan ratsastajia. Ihmisiä ei näkynyt ennen kuin kylän kovaksi tallattua raittia käveli tulijoita kohti pitkä mies, jolla oli viikset ja pitkä olkapäille ulottuva tukka ja yllään sininen upseerin mantteli, puoliksi napitettuna. Miehen selkä oli vähän köyryssä kuten pitkillä miehillä usein on, ja hän liikkui puolelta toiselle vaappuen, mutta notkeasti ja jäntevänä, hän oli vahva mies. Tulijat värjöttelivät lainakarvojensa sisällä eikä arvomerkkejä ollut näkyvillä, mutta pitkä mies arvasi että etummaiset olivat upseereita, ja puhutteli vanhempaa.

– Kapteeni Freudenfelt? Tervetuloa Sulkavalle herra kapteeni. Paikalla on Savon rykmentin ensimmäisen ja ainoan pataljoonan seitsemäs komppania. Vahvuus kaksi plus kolme plus kahdeksankymmentäseitsemän, ilmoitti aliluutnantti Henrik Sahlberg.

Koirat vaikenivat vähitellen, kun isäntäväki ei tullut katsomaan niiden löytöä, ja ne kyllästyivät haukkumaan hevosia, joissa ei ollut mitään jännittävää. Vastasaapunut kapteeni katseli ympärilleen, etsi jotain. Hän veti kätensä turkisrukkasen sisältä ja kuittasi aliluutnantin ilmoituksen hipaisemalla turkislakkinsa reunaa, mutta kun Sahlberg ojensi kouransa kätelläkseen, kapteeni ei tarttunut siihen, vaan kumartui kysymään.

– Aliluutnantti, missä se teidän komppanianne on?

Kysymyksen sävy sai Henrik Sahlbergin kavahtamaan taaksepäin.

– He ovat sisällä majoitustiloissaan.

– Eikö kuulu tapoihin, että uusi komppanianpäällikkö tarkistaa osaston ottaessaan vastaan päällikkyyden?

– Normaalisti kyllä. Mutta kun on niin pirun kylmä, minä ajattelin…

– Komppania kolmiriviin kirkon edustalle ja vähän äkkiä!

Sahlbergin ei tarvinnut kuin kääntyä kannoillaan kun taloista kuului aliupseereiden komentoja, ja miehiä alkoi purkautua ulos.

Kapteeni silmäili sarkavaatteisiin pukeutunutta sotajoukkoa nyreän näköisenä ja tokaisi vieressään hevosen selässä istuvalle nuorelle miehelle.

– Mitä paskasakkia. Saatanan Stiernschantz kusetti minua. Vai mahdollisuuksia, tämä on vihoviimeinen persläpi. Katso nyt noita apinoita. Missä ovat kaartilaiset, krenatöörit, drabantit?

– Kaikki kuolleet, Henrik Sahlberg sanoi. Hän oli kuullut kapteenin sanat. Nuori mies kapteenin rinnalla ei sanonut mitään.

Komppania saatiin kokoon ja ojennukseen. Sahlberg ilmoitti joukon, ja kapteeni katseli miehiä tuimana. Erik Freudenfelt oli keski-ikäinen mies. Hänellä oli haaleat pistävät silmät tuuheitten harmaitten kulmakarvojen alla. Katse ei ollut ystävällinen. Hänellä oli harmaa kökoparta, ja turkislakin alta pursusivat pitkät harmaat hiukset. Kasvot olivat kapeat ja ilme luihu. Pitkän nenän nipukka kääntyi ylöspäin ja venytti sierainaukot pitkiksi soikioiksi. Komppania tuijotti nenää.

Kapteeni aloitti puhuttelun, mutta Sahlberg keskeytti hänet.

– Herra kapteeni, saanen huomauttaa, että miehet eivät ymmärrä ruotsia.

Freudenfelt hämmentyi, unohti mitä oli sanomassa, ärtyi ja rähähti Sahlbergille:

– Onko täällä ketään joka osaa suomea?

– Päällystöstä vain kersantti Anders Öhberg osaa sekä suomea että ruotsia.

– Tänne se mies.

Sahlberg viittasi luokseen miehen jolla oli rokonarpiset kasvot ja pitkä palohaavan arpi kasvoissa vasemmalla puolella silmäkulmasta korvaan saakka. Kersantti katsoi kapteenia kysyvästi.

– Sanokaa niille minun nimeni ja että olen uusi komppanian päällikkö. Ja samantien voitte esitellä vänrikki Joakim Ramsayn. Hän on tullut muodostettavan kolmannen joukkueen johtajaksi.

Kersantti Öhberg teki niin kuin oli käsketty. Kapteeni veti toisen kätensä turkislapasen sisältä, suki partaansa ja kirnusi räkää pitkässä nenässään ja kumartui niistämään sormiensa välistä. Ennen kuin hän työnsi kätensä takaisin suojaan hän pyyhki sormet hevosen kylkeen. Kylä ympärillä oli eloton, vain savupiippujen yllä väreilevä ilma kertoi taloja lämmitettävän. Seitsemäs komppania sai esitellä voimaansa suljetuille oville.

Yksittäisen sotilaan taustan ja vuodet armeijassa saattoi lukea hänen yllään olevista varusteista. Veteraaneilla oli loppuunkuluneita armeijan sinisiä mantteleita, nahkahousuja ja pitkävartisia saappaita ja ruotsalaisia musketteja. Uusilla nostomiehillä ja viisikkäillä oli talonpoikaiset sarkavaatteet ja vanhat kuluneet musketit, jotka jossain vaiheessa oli ehditty jo poistaa käytöstä. He olivat kaikkein huonoimmin varustautuneita, koska eivät itse hankkineet aseitaan tai vaatteitaan eikä kruunulla ollut enää varaa varustaa heitä kunnolla. Värvätyt miehet oli vähemmän epätoivoista väkeä, heillä oli aseina omia hyväkuntoisia metsästyspiilukkoja, yllään turkisvaatteet ja ehjät nahkajalkineet, saappaat tai paulakengät. Heillä oli myös tukenaan jonkinlainen oma innostus sotaan, koska olivat vapaaehtoisia. Mutta heidänkin katseissaan oli kyllästynyttä epäluuloa, kun he silmäilivät Savonlinnasta saapuneita raikkaita ruotsalaisia karoliineja.

– Aliluutnantti Sahlberg, järjestäkää joukkueet uudelleen, kapteeni sanoi. – Nuo ruskest miehet omaksi joukkueeksi, ja sinitakkiset yhteen, jakakaa ruotsalaiset omaksi joukkueekseen ja suomalaiset toiseksi.

– Herra kapteeni, miehet ovat olleet vuosia yhdessä, en haluaisi erottaa…

– Mutta minä haluan ruotsalaiset omaksi joukkueeksi! Nuoko ovat meidän aliupseereitamme. Onko heissä ruotsalaisia?

– Gierta on Ruotsista.

– Hyvä, aliluutnantti, te otatte sinitakkiset ruotsalaiset ja muodostatte ensimmäisen joukkueen. Gierta on joukkueen varajohtaja. Missä se toinen joukkueenjohtaja on?

– Herra kapteeni, vänrikki Göran Schröder. Hauska tutustua, herra kapteeni.

– Oletko sinä mustalainen? kapteeni kysyi Schöderiltä.

– En, herra kapteeni, olen ruotsalainen. Gävlesta.

Syynä kapteenin suorasukaiseen kysymykseen oli vänrikin musta kihara tukka, joka pisti silmään koska Schröder oli kiireessä unohtanut päähineen majapaikkaan. Schröder oli nuori, vain pari vuotta vanhempi kuin kapteenin mukana tullut Ramsay, ja hymykuoppineen ja lovileukoineen hän oli hauskannäköinen nuori mies.

– Schröder, te otatte nuo värvätyt suomalaiset, kumman haluatte varapäälliköksi?

– Lackman on ollut minun kanssani, Schröder vastasi.

Kapteeni kääntyi Ramsayn puoleen ja hymyili vinosti.

– Näyttää siltä että suomalaiset nostomiehet jäävät sinulle.

– Sopii.

– Se oli käsky eikä sopimus. Kersantti Öhberg varajohtajaksi.

– Entä ratsumiehet? Ramsay kysyi ja viittasi taakseen.

– Ratsumiehet ovat suoraan minun komennossani ja muodostavat reservin.

Joakim Ramsay oli tuonut kaksisataa ratsumiestä Turusta Savonlinnaan. Häntä oli loukannut se, että kaikki olivat olleet pettyneitä miesten pieneen määrään, ja hän itse oli järkyttynyt tajutessaan, että kahdensadan sijasta olisi tarvittu kaksituhatta. Hänelle niin kuin kapteenillekin oli esikunnassa Savonlinnassa kiertelemättä kerrottu Savon rykmentin tila, mutta sanat eivät kerro mitään ennen kuin kokemus antaa niille merkityksen. Vänrikin edessä seisoi otos Ruotsin armeijan suomalaisesta siivestä sellaisena kuin se oli kahdentoista vuoden sodankäynnin, nälkävuosien, yhä uusien ja uusien verojen ja ruton jäljiltä: oli vanhoja lähes nelikymmenvuotiaita veteraaneja ja viisitoistavuotiaita poikia eikä yhtään täysi-ikäistä hyväkuntoista miestä siltä väliltä. Köyhyys oli heidän pestinsä syy ja köyhinä he pysyivät, koska olivat armeijan palveluksessa. Köyhyys on kuin sairaus tai kuolema, kun sen ensimmäisen kerran kohtaa, se yllättää ja kauhistuttaa.

Joakim Ramsaylla oli huomiotaherättävän sileä iho, hän oli tummaverinen, ja tuuheat kulmakarvat kaartuivat silmää miellyttävästi ruskeiden silmien yläpuolella ja antoivat hänen katseelleen syvyyttä. Viikset aikuistivat nuoria kasvoja ja suurensivat kapeahuulista tiukkaa suuta. Ramsay vaikutti totiselta ja varautuneelta, ja samanaikaisesti hänen olemuksestaan huokui huoleton itsevarmuus.

– Sahlberg, mitä taloa suosittelette meille? kapteeni kysyi.

– Haluan että kaikki upseerit asuvat samassa talossa, aliupseerit taas kukin joukkueensa kanssa. Huomautan lisäksi että asuintalossamme on oltava toimistotilaa minulle sekä kirjurille.

– Minä tiedän talon joka sopii, Sahlberg sanoi. Hän ei eleelläkään näyttänyt miten loukkaantunut oli, eikä hänen äänensä paljastanut mitään.

– Näytä tietä, piru että on kylmä.

Vänrikki Ramsay laskeutui ratsailta ja viittasi kersantti Öhbergiä luokseen ja riisui rukkasensa ja ojensi kätensä tervehdykseen. Kersantti kavahti taaksepäin, mutta tarttui sitten hentoon pieniluiseen kouraan, jonka puristuksen voima hämmästytti häntä.

– Joakim Ramsay, Tukholmasta. Hauska tutustua.

– Kiitos samoin, herra vänrikki. Minä olen Anders Öhberg.

– Mistä olet kotoisin?

– Nykyinen minäni on kiertänyt tänne Riikasta Pietarin kautta. Mutta syntyjäni olen Ahvenanmaalta.

– Mitä sinä teit Pietarissa?

– Olin vankina.

– Mielenkiintoista, sinun täytyy kertoa siitä joskus. Vai Ahvenanmaalta, siksi siis puhut suomea. Se on hyvä asia. Minä jo pelkäsin ettei tästä tule mitään.

– Ei tästä tulekaan, mutta ei se kielestä johdu.

– Mistä sitten? Ramsay kysyi huvittuneena.

– Meiltä puuttuu kaikkea, ja ennen muuta upseereita, jotka tahtovat voittaa.

– Siihen on nyt tullut muutos.

– Tarkoittaako herra vänrikki itseään vai tuota harmaata miestä?

– Uskoakseni molempia. Minä tiedän olevani kokematon, ja arvostan sinun kokemustasi ja toivon että opetat minua.

He veivät Ramsayn hevosen talliin, ja sen jälkeen vänrikki halusi käydä katsomassa miten hänen joukkueensa oli majoittunut. Kersantti käveli hänen vierellään, askelen taaempana, ja vastaili kysymyksiin lyhyesti ilman innostusta. Kun vänrikki katsoi olevansa valmis majoittumaan itse, kersantti pysäytti hänet ja kysyi:

– Tunnetteko tätä kapteenia ennestään?

– En. Me tapasimme Savonlinnassa tänä aamuna. Hän on tullut Etelä-Ruotsista laivalla Porvooseen ja sieltä tänne. Hän kertoi olleensa Puolassa kuninkaan mukana. Kuinka niin?

– Minä vain vähän ihmettelen. Katsokaa kuinka noilla ratsumiehillä on vaikeuksia. Ne eivät pääse sisälle mihinkään. Ne eivät puhu suomea ja talolliset lähettävät ne aina seuraavaan paikkaan. Kapteeni julisti, että ratsumiehet ovat hänen komennossaan, mutta hän ei pidä heistä huolta. Jos hän on samanlainen meitä kaikkia kohtaan, siitä ei hyvä seuraa.

Ramsay katsoi hetken ääneti karoliinien epätietoista hortoilua ja kääntyi sitten ottamaan nahkaiset laukkunsa kersantin käsistä.

– Mene auttamaan heitä. Kapteenilla on luonnollisesti monia asioita hoidettavanaan näin tulopäivänä. Ja Anders, kun menet, pidä suusi. Minulle voit puhua mitä ajattelet, mutta et muille.

Henrik Sahlberg vei kapteenin taloon, jota hän väitti Sulkavan vauraimmaksi. Kun upseerit astuivat sisään, talon asukkaat tiesivät mistä oli kyse, he ryhtyivät keräämään henkilökohtaisia tavaroitaan muuttaakseen pois. Kapteeni ei katsellut heitä, vaan rakennusta jossa hän asuisi ties kuinka kauan, jälleen yhtä väliaikaista asumusta joka ei vieläkään ollut hänen omansa.

Talo oli matala, se oli rakennettu hirsistä ja siinä oli turpeella päällystetty harjakatto. Ikkunat olivat hyvin pienet ja niistä pääsi kitsaasti valoa sisään ja siitäkin vähästä osa imeytyi päreiden polton mustaamiin seiniin ja välikattoon, niin että sisällä oli aina pimeää, mutta ikkunat oli päällystetty oikealla lasilla, ja niistä veti hyvin vähän. Luonnonkivistä muurattu uuni oli talon sydän, kaikki oli rakennettu sen ympärille. Tupa oli suurin huone, sen keskellä oli pitkä pöytä ja sen molemmin puolin penkit ja seinän vierillä kaksi vuodetta. Tuvan lisäksi talossa oli kaksi muuta huonetta, toinen niistä oli makuukammari ja toinen eteisen ja varaston yhdistelmä.

Ulko-ovi kävi, ja sisään tuli nuori nainen, pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli korkeat poskipäät, aavistuksen vinot siniset silmät ja vaaleat hiukset kahdella palmikolla. Hän puhui talon asukkaille niin kuin tuntisi heidät hyvin, ja sanoi muutaman sanan ruotsiksi Sahlbergille tuttavalliseen sävyyn, niin että se kiinnitti kapteenin huomion.

– Kukas tämä on?

– Hän on talon tytär. Vanhukset muuttavat navettaan asumaan, mutta olen pyytänyt hänet tänne palvelijaksi, jos sopii.

– Minusta näyttää että te tunnette nämä ihmiset hyvin.

– Matti Nilkka, isäntä, on kylän merkkihenkilö. Minä olen neuvotellut hänen kanssaan monista asioista. Selvitin hänelle jo kauan sitten, että kun uusi päällikkö tulee, hän joutuu luovuttamaan asuntonsa.

– Entä tyttö? kapteeni kysyi, ja Sahlberg häkeltyi.

– Hänen nimensä on Johanna. Hän on ollut minun palvelijanani jo siellä missä asuin aiemmin.

Kapteeni hymyili.

– Ymmärrän.

Kapteeni asettui peräkammariin. Sahlberg ja Schröder asettuivat tupaan ja siirsivät sinne kolmannen vuoteen Ramsayta varten ja lisäksi he kantoivat eteisestä korkean kaapin uunin viereen ja ripustivat sinne manttelinsa ja viittansa ja olkavyöt miekkoineen.

Tuvan seiniä kiersi hylly, jonka päälle he nostivat satulalaukkunsa ja pistoolinsa.

– Kai täällä olutta on, kapteeni kävi tuvan ovella tokaisemassa.

– Ja ruokaakin olisi hyvä saada, koko päivä oltu syömättä.

Johanna vilkaisi Sahlbergia ja tämä vahvisti ilmeillään, että tyttö oli ymmärtänyt kapteenin tarpeet oikein. Göran Schröder sanoi lähtevänsä tytön avuksi maakellariin kantamaan raskaan oluttiinun sisään. Eteisessä he kohtasivat Joakim Ramsayn, joka työntyi sisään huurupilven ympäröimänä. Ramsay ojensi kätensä Johannalle, mutta tämä pani kätensä selän taakse ja käänsi päänsä sivuun ja säntäsi vänrikin sivuitse ovesta ulos. Miehet katsoivat toisiinsa, ja Schröder kohautti olkapäitään.

– Me haemme olutta, hän sanoi.

Ramsay meni tupaan ja riisui päällysvaatteiden lisäksi saappaansa ja jalkarättinsä, ripusti ne kuivumaan uunin kylkeen ja painoi samalla kämmeniään lämmintä muuria vasten. Vasta nyt sisällä hän tajusi kuin kylmä matka oli ollut. Hän hytisi pitkään.

– Mistä sinä olet kotoisin? Sahlberg kysyi. Hän istui sänkynsä laidalla ja nojasi käsillään reisiinsä. Hän katsoi tarkkaan arvioiden, mutta ystävällisesti tulokasta, jonka nuoruus nostatti haikeuden tunteen. Henrik Sahlberg tunsi itsensä veteraaniksi.

– Tukholmasta.

– Mitä sinne kuuluu?

Schröder tuli takaisin ja nosti puisen kannun pitkälle pöydälle. Hän otti seinältä puutuopit ja asetti ne pöydän kulmalle ja meni sitten kättelemään Joakimia ja toivottamaan tämän tervetulleeksi.

– Mihin sinä jätit sen tytön? Ramsay kysyi.

– Se meni käymään jossakin.

– Kauanko te olette olleet täällä Sulkavalla? Ramsay kysyi.

– Puoli vuotta, Schröder sanoi.

– Nyt sitä olutta olisi. Haetaanko kapteeni?

– Älä hosu, Sahlberg kielsi.

– Joakim tulee Tukholmasta ja minä olin juuri kysymässä kuulumisia.

Schröder kaatoi olutta kolmeen tuoppiin.

– Kerro sitten Tukholmasta. Mitä ihmiset tekevät siellä?

Ramsayn kasvoille tuli tuskastunut ilme.

– Ihmiset odottavat, hän sanoi.

– Mitä he odottavat?

Ramsay kohotti käsiään ja käänsi kämmenpohjat ulos.

– Jotkut odottavat kevättä, jotkut kosijaa, jotkut kuningasta takaisin Ruotsiin ja jotkut Jeesuksen toista tulemista. Mitä kaukaisempi odotus, sen parempi. Ei tarvitse tehdä mitään tänään.

Sahlberg siristi silmiään.

– Mitä se tarkoittaa? hän sanoi terävästi. Ramsay nosti tuopin juodakseen ja samalla katseli Sahlbergia. Tämä ei pitänyt Ramsayn äänensävystä.

– Kuinka kauan olet ollut poissa Ruotsista? Ramsay kysyi.

– Yli kolme vuotta, melkein neljä.

Ramsay puisti päätään.

– Ruotsi ei ole enää sama maa. Ei sen jälkeen kun kaikki romahti Pultavalla, ja ihmiset heräsivät kerralla näkemään, että myös me olemme kuolevaisia. Ja aivan kuin lisätodisteena sille huomiolle tuli rutto, joka tappoi niin paljon ihmisiä, että joskus tuntui ettei kukaan ole enää hengissä. Se löi ihmiset polvilleen, noin kuvaannollisesti. Ja sen jälkeen uutiset sodasta ovat olleet aina vain huonompia. Joka kerta kun tieto uudesta vastoinkäymisestä tulee, ihmiset menevät koteihinsa ja lyövät ovet kiinni. Sen sijaan että tehtäisiin jotain, säädyt, puolustuskomitea, kirkko ja armeija pysyvät kotona ja murjottavat.

– Mutta sinä olet loistava poikkeus tässä surkeudessa, vai?

Ramsayn suun viiva tiukkeni viiksien alla, ja kaulasuonet kiristyivät. Voiko olla mahdollista, että he olivat jo eri sukupolvea? Kolmessa vuodessa?

– Minä en valinnut tätä tietä itse. Isäni joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja jouduin luopumaan yliopisto-opinnoista. Tarkoitukseni on hankkia varoja, jolla saan perheen taas jaloilleen.

Peräkammarin ovi narahti ja kapteeni Freudenfelt tuli tupaan harmaat hiukset sekaisin, silmiään hieroen.

– Taisin torkahtaa hetkeksi. Jaaha, herrat särpivät olutta. Jäikö minulle yhtään?

Hän istuutui pöytään, ja Schröder toimi juomanlaskijana. Taas ovi kävi. Johanna tuli sisään, ja hän ja Sahlberg keskustelivat käsillään ja sopivat, että pöytää sai alkaa kattaa. Kapteeni ei keksinyt mitään puhuttavaa. Hän tuijotti tuoppiinsa, nuoremmat upseerit katselivat kuinka Johanna toi astioita pöytään, ottivat niitä vastaan tyytyväisinä saadessaan jotain tekemistä. Johanna pani pöytään kaksi pitkää kynttilää. Schröder nousi ja irrotti savuavat päreet seinältä ja kävi heittämässä ne ovesta ulos.

– Ramsay, mihin ne panivat minun hevoseni? kapteeni kysyi.

– En tiedä.

– Etkös sinä käynyt viemässä hevosia talliin?

– Vein oman hevoseni.

– Kapteenin hevonen vietiin navettaan, Schröder sanoi.

– Sinnekö minä käskin sen viedä?

– En tiedä, satuin vain näkemään.

Kapteeni jysäytti tuopin pöytään.

– Millä tavalla te oikein hoidatte tehtäviänne!

Kukaan ei vastannut kapteenille.

– Teidän asianne on huolehtia komppanian päällikön hevosesta.

Nuoret miehet katsoivat toisiaan.

– Kenen meistä? Sahlberg kysyi.

– Ramsayn. Minä en halua että hevoseni on navetassa. Se on siirrettävä muualle. Navetassa haisee pahalle, enkä halua tavata niitä ihmisiä.

– Siirretään hevonen muualle, mikäs siinä. Nyt hetikö, vai aamulla? Ramsay kysyi. Hän katsoi kapteenia ilmeettömänä.

– Aamulla, kapteeni sanoi huitaisten kädellään ilmaa.

Johanna nosti pöytään padan, joka oli puolillaan lihahöystöä. Kapteeni kumartui nuuhkaisemaan ruokaa.

– Mitä paskaa tämä on?

Sahlberg otti nokareen lihaa haarukkaan ja maistoi.

– Jänistä. Mutta se ei tuoksu pelkältä jänikseltä. Pataan on pantu kaikkea lihaa mitä on saatavilla. Hyvää ruokaa se on.

– Oletko tosissasi? kapteeni tuhahti.

Sahlberg työnsi pitkiä hiuksiaan taakse sormillaan.

– Se on lihaa, iso padallinen. Ja leipä on puhtaista jauhoista. Useimmissa taloissa jauhoja jatketaan petulla. Tietääkö kapteeni mitä se on: männystä kuoritaan nilaa kaarnan alta, se kuivataan ja jauhetaan. Se on pahanmakuista ja siitä saa tikkuja kurkkuun