Yhden päivän tulevaisuus

By Ari Ahola

Paula ja Erkki ovat menossa naimisiin. Perheessä on juhlan aihetta, mutta samaan aikaan suru on suuri. Paulan isä on kaatunut samassa sodassa, josta Erkki selviytyi elävänä kotiin. Paulan äiti keksii riidan aihetta asiasta jos toisesta surunsa keskellä, ja on vieläpä omin avuinensa siirtänyt tyttärensä häitä. Paula haluaisi vain naimisiin ja pois kotoa.Miten nuoren naisen elämän suunnitelmat onnistuvat sotien jälkeisessä epävarmuudessa? Miten perhesuhteita pidetään kunnossa kaikesta huolimatta?Ari Aholan novellikokoelma Yhden päivän tulevaisuus käsittelee nimikkonovellinsa tavoin elämän siirtymävaiheita, kun saman pitäjän eri asukkaat käyvät läpi monenlaisia muutoksia omissa elämänvaiheissaan. Kaiken ympärillä on upea luonto kuin maalauksen kehyksinä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726930474

Book preview

Yhden päivän tulevaisuus

— Ai pahalainen kun väsyttää, jo toinen yö ilman unta, Paula sanoi ja hieroi kasvojaan. Hän antoi käsien valahtaa, ja istui sängyn päällä nurkassa ja nojasi seinään.

— Mikset nuku siinä? Erkki istui korituolissa jalat suorina kädet ristissä sylissä. Paula näki että hän oli yhä loukkaantunut.

— En minä pysty nukkumaan.

Erkki kohensi asentoaan. Suupielet nytkähtivät.

— Koskeeko sinun selkääsi kun olet tuon näköinen? Paula kysyi heti.

— Vähän.

— Pitäisikö sinun käydä pitkäksesi?

— Antaa olla. Minä sanon jos se pahenee.

Paula katsoi Erkkiä ja mietti mikä oli vialla.

Erkki oli hänen sulhasensa, hän oli odottanut kauan, odottanut ja pelännyt. Nyt tämä oli palannut, mutta mikään ei ollut niin kuin piti.

— Luuletko että äitisi nukkuu?

— Ei nuku, Paula puisti päätään.

— Minä taas uskon että se nukkuu, tyytyväisenä kuin porsas.

— Sinä olet ilkeä.

— Minusta tulee ilkeä kun minua kohdellaan kuin roskaväkeä.

— Älä puhu siitä nyt. Puhutaan jostain muusta, tulevaisuudesta. Minä voisin ruveta pakkaamaan.

Paula ponnisti itsensä lattialle. Hän oli kaksikymmenvuotias, pieni ja hoikka. Hänellä oli lovi leuassa, ja toisessa poskessa hymykuoppa. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset, jotka hän oli päivällä sitonut kirkkaanpunaisella nauhalla Erkin kotiinpaluun kunniaksi. Nauha oli yhä paikoillaan niskassa joskin löystyneenä.

Hän otti kaapista matkalaukun ja avasi sen lattialle. Hyllyiltä ja vaatepuista hän keräsi kaikki vaatteensa ja levitti ne vuoteelle. Valikoima ei ollut runsas. Hän laskosti mukaan tulevat vaatteet ja pani ne laukkuun. Koko puuha ei vienyt monta minuuttia. Pieneltä hyllyltä sängyn yläpuolelta hän otti kankaisen mollamaijan ja hypisteli sitä kädessään.

— Jokohan minä otan tämänkin?

— Ota vaan.

— Ei sentään. Minä vien sen sitten meidän kotiimme. Tulla nyt kylään appivanhempien luo mollamaija kädessä.

Erkki naurahti ja sai Paulankin hymyilemään.

— Tuntuuko haikealta? Erkki kysyi kun hän näki tytön katseen kiertävän hartaana ympäri huonetta.

— Vähän. Minä olen asunut tässä niin kauan kuin muistan.

— Tuleeko ikävä?

— Ei tietenkään, minähän olen sinun kanssasi. Mutta en minä tätä huonetta unohda. Täällä on niin paljon muistoja.

— Tietysti, jokaisella on. Minullakin oli oma huone. Sieltä minä lähdin armeijaan syksyllä kolmekymmentäyhdeksän. Sitten kun talvella tulin takaisin sotasairaalasta, se oli kummasti kutistunut ja näytti lapselliselta. Kaikki muukin kotipiirissä oli erilaista minun silmissäni sen jälkeen, ja minä kaipasin sitä entistä maailmaa.

— Minä tiedän. Joskus sinä itkit kun sinua ahdisti. Minä olin niin pahoillani sinun puolestasi. Särkeekö selkää aina vaan?

— Särkee.

— Tule tähän hetkeksi, se tuoli on huono selälle. Minä en käsitä vieläkään miten sinut voitiin ottaa takaisin palvelukseen vaikka se on noin kipeä.

— Se ei haittaa liikkumista, sitä vaan joskus jomottaa pitkän rasituksen jälkeen. Tämänpäiväinen linja-automatka sen sai ärtymään. Eikä se parane iän mukana. Oletko varma että haluat ristiksesi tällaisen raakin? Saat loppuikäsi levitellä linimenttiä.

— Lopeta jo, kyllä minä hoidan sitä. Mitä se kello on?

— Viittä vaille kaksi. Paula, vieläkö sinä haluat neljä lasta?

— Tottakai. Tai ainakin enemmän kuin yhden. Yksi on liian vähän, lapsesta tulee yksinäinen, eikä se osaa ottaa toisia huomioon. Minustahan sen näkee.

— Ja vanhoina me olisimme sitten sen yhden ainoan lapsen riesana, Erkki sanoi pää sivuttain tyynyllä. — Siitähän tässä on kysymys sinun äitisi kanssa.

— Niin kai. Mutta en minä myöskään halua kymmentä lasta niin kuin täällä taloissa vieläkin tehdään. Koko elämä yhtä lapsentekoa.

— Ei siihen opettajan palkoilla kykenisikään.

— Kuule, tänään kun minä odottelin sitä onnikkaa minä ajattelin, että me voisimme hankkia täältä kesäpaikan. Silloin ei tarvitsisi asua täällä kirkolla ja voitaisi silti viettää kesät täällä.

— Miksei, mutta voi mennä muutama vuosi ennen kuin meillä on siihen varaa.

— Tänne ei ole mahdoton matka Helsingistäkään, jos me joskus tosiaan muutetaan sinne.

— Ei ole, ihan mahdollinen ajatus.

— Oletko ajatellut sitä mistä kirjoitin, että me voisimme hakea paikkaa joltain pieneltä paikkakunnalta silloin kun meillä on pieniä lapsia. Asuttaisiin jossain pienessä kansakoulussa kunnes lapset ovat isompia. Minä vähän pelkään kaupunkeja.

— Ei kaupungissa ole mitään pelättävää. Juurihan sinä olit kaksi talvea Jyväskylässä. Mutta voi sitä harkita. Kaikki riippuu siitä miten minä pääsen eteenpäin. Tulevaisuus on joka tapauksessa kaupungeissa. Niihin muuttaa yhä enemmän ihmisiä, niissä ovat ne lapset jotka koulua käyvät ja joiden myötä tulee virat ja leipä. Ei kukaan eteenpäin haluava ihminen voi hautautua maalaiskylään. Ja minä haluan olla muutakin kuin kansakoulun alaluokkien luokanopettaja. Syksyllä minä täytän kaksikymmentäviisi, aikaa ei ole tuhlattavaksi.

— Sitä suuremmalla syyllä me tarvitsemme paikan täältä. Sellaisen jossa voi levätä ja olla rauhassa.

— Ja näyttää siltä ettei tämä ole se talo, Erkki sanoi ja kääntyi selälleen ja vei kätensä pään alle.

— Oletko sinä pettynyt? hän kysyi Paulalta.

— Siitä maalaiskoulusta, en oikeastaan. Kyllähän se niin on kuin sinä sanoit. Minä vaan olen aina niin varovainen. Sinä olet toisenlainen.

— Sinä olet suloinen. Tule tähän viereen. Haluatko sinä vielä naimisiin minun kanssani?

— Haluan.

— Miksi?

— Koska sinä olet tuollainen. Sankari.

Erkki katsoi Paulaa silmiin. Rypyt silmien ympärillä näkyivät valkoisina juovina päivettyneillä kasvoilla, ilme oli vakava eikä hän sulkenut silmiään vaikka Paula silitti hänen lyhyeksi ajettua tukansänkeään.

— En minä ole sankari. Minä olin lapsi kun minä jouduin sinne ensimmäisen kerran. Ensimmäisessä tykistökeskityksessä minä kusin housuuni pelosta. Mutta minä tein osuuteni silloin ja viime talvena uudellen ja nyt minä haluan elää.

— Tietysti. Minäkin haluan.

— Vaikka se merkitsisi välirikkoa äitisi kanssa?

— Vaikka. Vaikka mikä tulisi.

— Lupaa minulle. Me olemme odottaneet kauan, nyt on meidän vuoromme.

Paula tarttui Erkkiä kädestä.

— Minä lupaan.

Erkki sulki silmänsä ja huokaisi.

— Sinä olet väsynyt. Saitko yhtään nukutuksi viime yönä?

— Suoraan sanoen en. Niissä härkävaunuissa ei ole mitään jousia ja siinä tuntee selkärangassa jokaikisen kiskonsauman.

Heitä oli ahdettu yhteen vaunuun kymmeniä miehiä, vaunussa veti eikä kaminan tuli mahtanut sille mitään. Pehmusteita ei ollut. Siitä huolimatta mieliala oli korkealla, oli laulettu pitkälle yli puolenyön ja kun siihen oli väsytty oli puhuttu, kerrottu juttuja aamuun asti.

— Käy tähän minun viereeni, nukutaan molemmat.

— Enkä käy. Sitten sinä et ainakaan nuku. Minä istun korituolissa.

Paula kumartui antamaan miehelle suukon, irrottautui nopeasti ja meni tuoliin. Hän veti jalat alleen ja kiertyi sykkyrään itsensä ympärille kuin koira. Erkki nukahti samassa.

Väsymys painoi Paulankin silmiä, mutta hän tiesi että levottomuus estäisi häntä nukkumasta. Edellisen yön hän oli viettänyt niinikään tuolissa, alakerrassa olohuoneen laiskanlinnassa. Hän oli lopulta nukahtanutkin siihen joskus kolmen jälkeen. Siihen asti mielipaha oli valvottanut häntä. Hän oli riidellyt äidin kanssa koko illan hautajaisvieraiden lähdettyä. Vieläkin Paulan sydän alkoi lyödä kiivaammin kun hän ajatteli eilistä ja tätä päivää. Että äiti oli saattanut käyttäytyä niin.

Eilen kun ovi oli sulkeutunut viimeisen vieraan jäljiltä, taloon oli laskeutunut jäätävä hiljaisuus. Äiti oli saattanut vieraat portaille ja palannut keittiöön. Paula seisoi olohuoneessa kahvipöytään nojaten. Hän keräsi voimia ja rohkeutta.

— Äiti!

Hetken oli hiljaista, mutta sitten äiti ilmaantui ovelle leninkinsä niskanappeja avaten.

— Kutsuitko sinä?

— Älä yritä. Minä haluan selityksen. Miten sinä saatoit mennä sanomaan ihmisille että häitä siirretään puhumatta mitään minun ja Erkin kanssa?

Äiti oli sen näköinen että se mietti muita asioita.

— Älä nyt hoe. Kyllähän sinä ymmärrät etten minä jaksa toisia tällaisia kestityksiä heti perään. Enkä minä ole edes kunnolla toipunut siitä kun isä meni sillä lailla äkkiä, hän nyyhkäisi. — Itse asiassa minä en ole toipunut ollenkaan.

— Kyllä sinä toivut. Häät on sovittu juhannukseksi, kutsut on lähetetty ja kaikki ihmiset ovat varanneet juhannuksensa siihen.

— Ehtii tässä vielä ilmoittaa peruutuksen niille jotka eivät tänään saaneet sanaa. Eikä kukaan pahastu, saat nähdä, koska perheessä on ollut kuolemantapaus. Päinvastoin, olisi sopimatonta pitää sellaiset juhlat niin pian isäsi kuoleman jälkeen.

— Älä höpötä. Eikä se sitäpaitsi ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on se tapa millä sinä teit sen. Sinä valitsit tarkoituksella tilanteen jossa minä en voinut sanoa mitään vastaan ihmisten aikana. Mikset sinä voi keskustella asioista? Kaikesta voi sopia, hääpäivästäkin. Ei, sinä toimit minun selkäni takana. Miksi?

Äiti kävi kärsimättömäksi, hän leipoi käsiään eikä katsonut silmiin.

— Älä nyt, minä en jaksa. Minä olen niin sekaisin kaikesta….

— Miksi äiti, minä vaadin selitystä. Vastaa!

— Minä…. minä tarvitsen aikaa. Älä siirrä sitä kuvaa, minä haluan että se on siinä keskellä huonetta. Vaihda uudet kynttilät, niissä pitää olla tuli koko ajan.

— Minä ajattelin että tuossa piirongin päällä olisi käytännöllisempi paikka.

— Kyllä sinun täytyy jaksaa katsoa isäsi kuvaa vielä muutama päivä.

— Jaksanhan minä.

— Miksei se Erkki voinut tulla hautajaisiin? Minä olen siitäkin niin loukkaantunut.

Paula katsoi äitiään ällistyneenä. Tämä oli saanut napit auki ja riisunut leningin. Koko ajan hän vältti katsomasta suoraan Paulaa.

— Tiedäthän sinä miksei hän päässyt. Hän on tulossa Lapista. Juna tulee tänä yönä ja aamulla heidät kotiutetaan. Jos hän olisi anonut lomaa, hänen olisi pitänyt lähteä takaisin Hämeenlinnaan, kulkea moneen kertaan tätä väliä jos olisi edes lomaa saanut kun isä ei ole hänen sukulaisensa. Itsehän olit samaa mieltä ettei hänen kannata yrittää.

— Tekosyy. Siitä se johtui että te nuoret ette välitä mistään muusta kuin itsestänne. Ei mitään kunnioitusta vanhempia ihmisiä eikä tapoja kohtaan. Mies on menossa naimisiin minun tyttäreni kanssa eikä kunnioita perhettä sen vertaa että tulisi isän hautajaisiin.

Paula tulistui. Hänen äänensä kohosi korkealle.

— Äiti! Nyt sinä menet liian pitkälle. Erkki on tulossa sodasta, hän on armeijassa ja hänellä on velvollisuuksia. Miten sinä voit kääntää asiat päälaelleen tuolla lailla?

Niin he olivat