Lakkoviikot

By Seppo Jääskeläinen

Erkki Saastamoinen on sovittanut vankilassa rikoksensa ja yrittää sopeutua tavalliseen arkeen, kun entinen elämä muistuttaa itsestään. Hänelle soittaa uhkailija, joka pakottaa Erkin kätkemään varastettua tavaraa. Samoihin aikoihin työpaikalla lakkoileva rintama lisää paineita entisestään, ja Erkin on valittava puolensa. Lakkoviikot muodostuvat vedenjakajaksi, jonka aikana punnitaan, onko Erkki jättänyt rikoksenteon lopullisesti. Päiviä valaisee onneksi ihana taideopiskelija Raisa, joka saa toivon muutoksesta heräämään Erkin rinnassa.Psykologinen romaani kuvaa tarkkasilmäisesti entisen vangin sopeutumista arkielämään ja repivää syyllisyyttä, joka uhkaa kiskaista hänet takaisin rikoksen tielle. Tuomion jälkeen aukeaa kuitenkin myös uusia, kutkuttavia mahdollisuuksia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728203378

Book preview

Lakkoviikot

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1994, 2022 Seppo Jääskeläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203378

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Viikko 15

1

Oli keväisen kolea myöhäisilta, kun Erkki Saastamoinen palasi lakkokouksesta pieneen vuokrayksiöönsä ja huomasi ikkunanaluspöydällä kirjeen ja avaimen. Anri oli lähtenyt.

Erkki teki pontikanlopusta ja pommacista pitkän grogin, istuutui pöydän ääreen kasvot päin ikkunaa, otti lappusen ja luki:

Eki hyvä. Olen mennyt äidin luokse ja jään sinne. Älä yritä ottaa yhteyttä. Päätökseni on peruuttamaton. Tulen hakemaan kamani perjantaina iltapäivällä. Avaa ovi, mutta älä ole tiellä, minulla on vahvat saatto- ja muuttomiehet mukanani. Jos et ole kotona, avautan oven talkkarilla. Älä suutu äläkä syytä itseäsi tai minua mistään, tämä nyt on vain näin, ja kaikki olisi ennen pitkää osoittautunut mahdottomaksi muutenkin kuin ison ikäeron takia. Meillä oli oikein mukavaa niin kauan kuin oli ja sitä kesti. Anri.

Erkki otti ylipitkän ryypyn lasistaan. Haaleanetova juomasekoitus kiersi mahassa ja oli aikeissa tulla takaisin, mutta Eki nieli sylkeä, sai satsin pysymään, irvisti suuta rumasti vääntäen ikkunan peilikuvalle ja nyyhkäisi. Lasin takana oli pimeää.

Koko elämä tuntui syöksyvän jälleen kerran kohti mustaa suppiloa. Se surrasi käsissä kuin rasvattu naru ja silmukka sen kuin pienentyi. Oli ollut perhe, kaksikin, itseasiassa kolme, kun mukaan laski ensimmäisen nuoruuden hätälaskun ja asuinkumppanuuden. Eeva, Ulla ja Jaana. Kaikki he omalla tavallaan hyviä ihmisiä ja puolisoita, mutta hän ei niille. Ja pojat, Riku ja Sakke, kaksitoista- ja kaksivuotiaiksi hiljan varttuneet. Juuri mitään muuta kuin joskus katkenneen elatusavun hän ei ollut kyennyt heille antamaan. Olihan pojilla äidit, vaan ei isää, pelkkä maksaja vain.

– Saasta, Saasta-Saastamoinen, hän sanoi ääneen peilikuvalle, joka nosti lasia ja kippasi samaan aikaan kuin hän.

– Olet oudon kaksijakoinen mies, Saastamoisen Erkki.

Vastapuoli ei väittänyt vastaan, nyökkäili vain samaan tahtiin.

– Sinä olet menestynyt melkoisen hyvin koulunkäynnissä ja työssäsi, mutta elämään et ole oppinut oikealla tavalla.

Siihenkään ei tummalla varjokuvalla ollut vastaväitteitä, se kuunteli vain liikkumattomana.

– Olet suoriutunut kouluttautumismielessä hyvin perus- ja opistoasteista, mutta ihmissuhdetasolla olet edelleen ala-asteella, vai väitätkö vastaan?

Mitäpä sillä oli totuudelle sanomista, maistoi vain vaisuna lasistaan.

– Sinä olet selvänä kiltinoloinen ja sovitteleva nössi, mutta humalapäissäsi tilanteen mukaan kuin raivo elukka!

Erkki odotti.

– Eikö sinulla ole siihenkään mitään sanomista? Yritä edes puolustautua!

Kun varjokuva edelleen vain tuijotti, Eki Saastamoinen huitaisi lasinlopun paskan silmille. – Siinä!

Kesti hetken ennen kuin häväisty virkistyi. Se osoitti sormellaan ja raivosi:

– Mikä jätkä sinä olet minua arvostelemaan! Mies on kolmenseiskan, elämän pitäisi olla parhaimmillaan pihdeissä, mutta tämä on jälleen kerran nollatilanteessa, ei ole ketään eikä mitään, ja uhoaa, perkele, vielä!

Ekiltä meni luu kurkkuun, ja lasinaama jatkoi:

– Sinun pulmasi on siinä että et ole missään etkä mistään tyytyväinen. Olet sekä henkisesti että fyysisesti juureton mies. Tunnusta pois.

Puhelin pelasti. Saastamoinen nousi niin vauhdikkaasti että tuoli kaatui.

– Saastamoinen ja Arvelin.

– Väisäskä täällä, moikka. Onks Anri?

– Meni mutsilleen.

– Ai. Anteeks et mä soitin näin myöhään, mut kun meillä oli … Tiedäks millon tulee?

– Sulta vai multa?

Nainen kukersi kuin paremmallekin vitsille.

– Oot sä vähä hiivassa?

– En ihan vähääkään.

– Yksin?

– Juttelin yhden kaverin kanssa, se häipy ihan hetki sitten.

– Sano terkut Anrille kun tulee. Moi!

Anri, niin. He olivat tavanneet viime syksynä vieraisilla Anrin veljen luona. Oliko se järjestettyä vai ei, sillä ei ainakaan enää ollut merkitystä. Veli oli joka tapauksessa hänen työtoverinsa ja alaisensa aivan tässä järjestyksessä edelleen. Hän oli uskoutunut Anrin veljelle pitkin syksyä piinaavissa pulmissaan, ja ymmärtäväinen Asko oli jaksanut jopa kuunnella. Silloin katkottiin viimeisiä säikeitä hänen ja Jaanan välisestä avioliitosta, ja Askon vierailukutsu oli osa lohdutusprosessia.

Erkki imaisi viimeisen tilkan lasista ja huokaisi. Se oli silloin sitä, nyt tätä. Tärkeintä olisi löytää jotain juomaa ja heti. Olisiko jäänyt mitään? Keittokomero oli pian tutkittu. Tyhjiä oli paljon mutta täyttä ei missään. Tarkkaan kun lirutti niin lasiin kertyi annos tippaviinaa. Osa lohdutusprosessia, sekin.

Kyläilyillan kuluessa hänelle oli selvinnyt, että Anri oli äskettäin tehnyt bänksit pitkäaikaisen poikakaverinsa kanssa ja että he kaksi olivat kohtalokumppaneita. Oliko hän valittanut Anrille pahaa oloaan vai ei, se ei tullut enää mieleen, mutta jotenkin tilanne oli tytölle selvinnyt, ja heillä oli ollut paljon puhuttavaa. – Sinä olet ihana ihminen, oli Anri sanonut ja hän oli ollut myyty. Ihana ihminen.

Siinä oli sitten käynyt niin hyvin että perjantaiillan viimeinen bussi kaupunkiin oli jo aikaa sitten mennyt, ja kun Eki asui kivenheiton päässä, ja kun Jaana oli Saken ja anopin kanssa Jaanan siskon luona käymässä, niin Anri oli ollut tervetullut yönylivieras Ekin luokse, olihan siellä nyt tilaa … Anri oli tullut.

Anri oli pitkä tyttö. Kun he kompuroivat marraskuisen yöpakkasen kohmettaman lumisen pihan läpi, Anri vilkuili häntä omasta mielestään salaa, mittasi ja vertaili, sekä tokaisi: – Mun täytyy ostaa uudet bootsit. Ekin ihmettelyyn miksi, tyttö oli mutissut niin korkeiden korkojen olevan hengenvaaralliset niillä keleillä, eikä oikein muotiakaan. Se oli tuntunut Ekistä lupaukselta yhteiseen tulevaisuuteen.

Muisteleminen kusetti. Erkki katsoi sivusilmällä vessan peiliin ja lasetteli pyttyyn. Kuvastimessa oli puolittainen sivuprofiili häränniskaisen lyhytkaulaisesta karhottavan mustatukkaisesta miehestä, jonka silmät olivat surulliset. – Saastamoisen Erkki, siinä vasta värkki, hän sanoi kuvalle ja hemputti reuhakkaasti viime tipat.

Puhumisen tarve oli jatkunut Ekin asunnossa. He olivat istuneet alkuun keittiössä, juoneet olutta ja keskustelleet. Vasta silloin Ekille oli valjennut, että illanmittaan oli vietetty Anrin kaksikymmenkaksivuotisjuhlia. – Mikä pöllö mä oon, hän oli pahoitellut, mutta tyttö oli todennut hänen tulleen myöhemmin ja mistä tienneen, ei se mitään merkitse. Hän oli halannut tyttöä, onnitellut ja pohtinut mitä päivänsankarille nyt lahjaksi, mihin Anri oli hymyillen sanonut että hän itse, Eki, oli paras syntymäpäivälahja mitä toivoa saattoi. Siitä oli menty sitten makuulle, kello oli näyttänyt aamuyötä.

Olutta, valkeni hänelle samassa. Ei pitäisi ajatella koskaan liian vaikeasti ja etsiä hankalimmista paikoista. Jääkaappi ja huomiset lenkkisaunakaljat, jos Anri ei ollut … Ei. Kaikki kuusi pulloa olivat paikallaan hyllyllä. Erkki väänsi ensimmäisen korkin auki ja joi kylmän juoman yhtä soittoa.

Ekiä alkoi laulattaa ja itkettää yhtäaikaa. Hän hyräili Keskiyön aikaa ja kyyneleet tippuivat sormien välistä nuhruiselle, olutpullonpohjan kuvioittamalle pöytälevylle. Yö ulkona oli entistä yöllisempi. Mikään muu kuin vastapäisen kahvion vilkuttava valomainos ei liikkunut. Oli mustaa – sulava jää ja lumikin.

Siitä yöstä olisi tullut vielä mieleenpainuvampi, jollei … Jollei, kahdestakin eri syystä. Kesken kaiken Anrin mieleen oli noussut mielikuva hylätystä sulhasestaan, joka oli menneellä viikolla tuonut kuin hellyttävä koira Anrin hänen kämpälleen unohtamaa untuvatyynyä, ei sentään hampaissaan, mutta suklaalevyllä sekä Älä unohda minua -katseella tuomistaan tehostaen. Rakkaus on sellaista, oli Anri vakuutellut nyyhkeisessä pikkupöhnässään, sen kohdetta ei voi noin vain unohtaa, vaikka suhde olisikin jo poikki.

Tottahan tyttö oli kuiskinut, vaikka Eki oli kaikin tavoin ja puhein yrittänyt saada Anrin unohtamaan lähimenneisyyden kirot.

Aamu puistatti vieläkin. Ovi oli käynyt juuri silloin, kun hänen pitkällisen määrätietoiset ponnistelunsa olivat alkaneet tuottaa hedelmällistä tulosta. He molemmat olivat kiihoittautuneet äärimmilleen ja ennättäneet irrottautua erilleen, kun makuuhuoneen väliovi repäistiin auki ja oviaukossa seisoi Jaana ja hänen takaansa kurkki anoppi molemmilla myrkkyilme kasvoillaan, olivat ennättäneet huomata vieraat asusteet eteisen naulakossa. Tilannetta ei parantanut viattoman vilkas Sakke, joka teputteli sängyn viereen ja hoki riemukkaasti: – Isi! Täti!

Yllätys oli ollut klassinen ja vastaavista oli viritetty lukuisia vitsejä, mutta Ekiä eivät muistikuvat huvittaneet vieläkään, puoli vuotta tapahtumasarjan jälkeen.

Aina niin hillityn Jaanan raivon kyllä ymmärsi. Hänhän oli tullut omaan kotiinsa, missä vieras nuori nainen makasi hänen omassa sängyssään. Jaana oli siepannut Saken pois, vienyt hänet perääntyneen anopin hoiviin, tullut makuuhuoneeseen ja sähissyt: – Huora, ala vetää, tai …

Anri oli alkuhämäännyksen jälkeen jo ehtinyt hymyillä sovittelevasti, mutta Jaanan näkyvä raivo ja sanat pelästyttivät tytön vapinaan asti niin, ettei hän meinannut saada pikkuhousuja päälleen. Tilannetta ei keventänyt lainkaan Ekin selitysyritys: – Tästä saa nyt helposti väärän kuvan, ei me olla rakasteltu, levätty vaan, kun Anri ei ehtinyt ….

Jaana oli tullut kynnet haralla päälle: – Ei vai!

Jotenkin siitä oli selvitty kamppeisiin, ja Anri oli eteisessä kuiskinut että voisiko Eki heittää hänet kaupunkiin. Tyttö oli katsonut pitkään kun hän oli selittänyt, ettei hänellä ole korttia, mutta josko Jaana viitsisi jotenkin, vaikka tämä nyt oli kyllä kiusallista …

Se oli ollut Jaanalle ja kaiketi Anrillekin liikaa. Tyttö oli sanonut menevänsä broidilleen ja livahtanut ovesta sukkelaan, ja kun Eki oli yrittänyt seurata Anria, Jaana oli kiljunut: – Sä et mee mihkään, meillä on selvitettävää!

Hänelle oli pidetty kahteen naiseen kovat puhuttelut. Jaana oli kiihdyksissään viittoillut äitiinsä ja mesonut siinä hänellä olevan todistajan jos tarvittaisiin, vaikka tuskin, sillä kanne oli jo päällä ja odotettiin vain Ekin haastamista oikeuteen. Totta sekin oli ollut.

Muistelut väsyttivät ja tekivät olon haikeaksi. Eki haki uuden olutpullon ja katsoi vihreää puhelinkonetta. Uskaltaisiko soittaa Ullalle, hän ehkä ymmärtäisi tilanteen ja osaisi auttaa, edes neuvoa mitä tehdä. Oli ehkä liian myöhä, Riku heräisi ja ihmettelisi, eikä hän ollut pitkään aikaan muutenkaan ollut yhteydessä. Jaana? Jaanan kanssa asiat olivat vielä liian tuoreella vereslihalla, ei olisi ehkä sopivaa … Eevasta, kohta kahden vuosikymmenen takaa, hänellä ei ollut mitään tietoja, mutta jos valtiontiedustelusta kysyisi. Ei, eihän ollut varmaa millä sukunimelläkään Eeva eli, jos yleensä eli. Äiti? Äitimuori pelästyisi öistä puhelinhälytystä ja voisi saada pahimmillaan slaagin. Ainakin se rupeaisi voivottelemaan ja suremaan, tuskin vielä päässyt tapaus Jaanasta irti, ja tiesikökään siitä vielä mitään? Jos tiesi, niin se olisi Jaanan tiedottamaa, eikä varmasti eduksi Ekille.

Eki löi pullon pöytään. Miten helvetissä voi mies olla näin yksin? Yksin. Hän joi pullon tyhjäksi ja linkosi sen vasten toimimattoman television tuijottavaa lasinaamaa. Kuvaputki kesti, mutta pullo pirstoutui