Sankarin sota

By Seppo Jääskeläinen

Martti Skarp on varattoman perheen vesa, joka pääsee armeijaan soitto-oppilaaksi. Hän ei kuitenkaan pysty valmistumisensa jälkeen tienaamaan leipäänsä sotilasmuusikkona. Omaa paikkaa etsiessään Martti huomaa pudonneensa luokkien välimaastoon: hän on koulutetumpi kuin perheensä mutta ei kuulu herroihinkaan. Vaikka jatkosota antaa mahdollisuuden näytönpaikkaan rintamalla, ilo on vain lyhytaikainen ja vaihtuu synkkyyteen. Matti ei olekaan sankari vaan vanki ihan niin kuin veljensä Ville, joka esiintyy Jääskeläisen aiemmassa romaanissa Sodan vanki.Sankarin sota on taitavasti rakennettu historiallinen romaani, joka kuvaa aikuistumista jatkosodan aikana. Nuoruuden kipuilu tuntuu sodan jaloissa tavallistakin raastavammalta, mutta musiikki onnistuu hetkellisesti pyyhkimään murheet mielestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728203439

Book preview

Sankarin sota

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2002, 2022 Seppo Jääskeläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203439

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitän Alfred Kordelinin yleistä edistys- ja sivistysrahastoa sekä Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastoa tämän kirjan kirjoittamiseen saamistani apurahoista.

Seppo Jääskeläinen

N äin luotien osuvan joukkueenjohtajaan.

Konetuliaseen sarja tuli suoraan edestä. Olin vinottain joukkueenjohtajan takana tykkitulessa murskautuneen kannon suojassa. Vänrikki Junkkarin kesäpuseron selkämys pelmahteli. Antautumiskäskyn tehostukseen kohotettu asekäsi retkahti alas, huuto katkesi, pistooli kirposi, vasen koura tapaili pallean seutua ja vartalo taittui kaksinkerroin. Vänskä hervahti kasvoilleen metsäpalon polttamaan tantereeseen niin että noki pöllysi.

Tuli oudon hiljaista.

Painoin pääni juurakon varaan ja suljin silmäni. Kaikki äsken nähty ja koettu vilisti tajunnassani. Junkkarin Esa kaatunut! Vänrikki oli noussut luottavaisen varomattomasti pystyyn, uskonut jotain rättiä heiluttaneeseen ryssään. Huutanut omille että eivät ampuisi enää, ne antautuvat.

Olin ehtinyt tykästyä poikaan. Reilu reservin upseeri, minua jokusen vuoden nuorempi, ikääni ja elämänkokemustani arvostava ylioppilas ja lakitieteen opiskelija. Melkein kaveri. Kotoisin jostain Kajaanin puolesta. Nuoremman veljeni Villen ikäluokkaa. Käynyt rukkinsa välirauhan aikana.

Ja te perkeleet hänet ammuitte, hakkasi päässäni. Se kostetaan. Saatana, se kostetaan!

Vilkuilin ympärilleni. Nyyhke nousi aaltoina, tunsin vartaloni tärinän, mutta se ei ollut pelkovapinaa, vaan minua itketti aidosti vänrikin menetys ja tuskani purkautui rajuina sarjoina kuin luotiryöpyt konepislarin piipusta. Ettei vain joku huomaa heikkouttani, iski samassa ajatuksiini. Painoin päätäni alemmaksi juurakon viereen. Kukaan ei saisi nähdä eikä kuulla!

Kannonjuuri painoi poskeani. Palanut maa haisi miilulle ja palautti minut hetkeen. Nyt ei ollut itkun ja surun paikka. Olisi toimittava. Sitä minulta edellytettiin jo asemani takia. Olinhan joukkueen varajohtaja. Pois itku ja nyyhke, kersantti Skarp! En pelkää enkä sure, minä toimin, kostan!

Kauempana loukutti harvatahtinen emma. Iivanoiden oma vai meidän sotasaalis? Pikakivääriampuja ei ollut kuitenkaan syypää vänskän eliminoimiseen, tulitus oli tullut kaarrostuksen keskeltä edestäpäin. Konepistoolin nopea sarja.

Te perkeleen ryssät viimeisen tempun teitte, aivoni toistelivat. Kohottauduin kannonrytöleen takaa, laskin nopean sarjan summassa eteen ja pudottauduin polvilleni. Sieltä ei heti vastattu. Ryömin Junkkarin viereen ja käänsin hänet selälleen. Silmät olivat kuolleen avoimet silmät. Niissä kuin pelästynyt kysymys: mitä nyt? Esa ei hengittänyt.

Junkkarin lähetti sotamies Lätti syöksähti huohottaen jostain takaa vänrikin toiselle puolelle, koetteli rannetta, hapuili kaulavaltimoa, kuunteli, nyyhkäisi, tärisi kuin horkassa, oli hetken vauhkona ja huusi lääkintämiehiä, tasaantui sitten ja totesi arkipäiväisesti minun nyt olevan joukkueenjohtaja.

Totta. Tähän asti olin ollut vara.

– Joukkue kuuluu komentooni! karjuin. En tiedä kuuluiko vitjaan, sillä kiekerössä paukkui. – Vie sanaa, lisäsin Lätille. – Pian!

– Komentoon vai porukalle?

– Päällikölle. Minä hoidan sakin. Pyydä samalla hakemaan Esan ruumis pois.

– Eikö me itse voida? Tai lääkintämiehet? Missä vitussa nekin luuhaa? Lääkintämiehet!

– Älä nyt saatana huuda! Suolaavat vielä meidätkin tänne.

– Ruumis? Miten niin? Entä jos vänrikki vielä elää? Jospa Junkkari on vain haavoittunut?

– Liian monta kysymystä. Toiveajattelua. Säästä energiaasi toimintaan. Ei elä, näithän tuon itsekin. Emmekä ehtisikään. Meillä on muuta ja tärkeämpää tekemistä. Mene jo!

Pitkänluiseva Lätti notkiskeli kuin käärme taaksepäin, kahahti pystyyn ja lähti viilettämään.

Irrotin Junkkarilta karttalau kun ja pistooliremmin, keinottelin hihnat makuulla päälleni, poimin pistoolin koteloon ja päätin näyttää. Olin joukkueenjohtaja, kantakersantti Martti Skarp. En mikään pillipiipari, kuten minut kuulemani mukaan oli vähätellen esitelty komppanianpäällikölle ennen siirtoani toimitusjoukkueesta taisteluyksikköön. Junkkarin Esa senkin kertoi. Nyt minä olin saumadivisioonan korpisoturi, kolmeykkösrykmentin vauhtipataljoonan taistelija, entinen töpinän mies.

Olimme saartaneet arviolta vajaan joukkueen verran ryssiä loivan vatimaiseen metsänotkelmaan. Sisämotiksi ties kuinka laajan mottialueen keskelle. Kaarroksessa oli harvakseltaan metsäpalolta säilyneitä mutta oksansa menettäneitä puita. Kuiva hellesää vain jatkui. Vanjat olivat todennäköisesti pyrkimässä muiden hajalle lyötyjen vihollisrippeiden lailla järven rantaan, josta niitä oli yrittämässä uiden tai joillain apuvehkeillä, irtopuilla ja kopukoilla, karkuun yli lahdenselän. Näin oli Junkkarin Esalle taistelulähetin välityksellä kerrottu ja hän puhunut tilanteen muutama hetki sitten minulle. Selostus oli keskeytynyt ryssien valeantautumiseen, eikä Esa ollut ehtinyt antaa käskyä jatkotoiminnasta. Nyt ei Esaa enää ollut. Oli pääteltävä ja toimittava joukkueen puolesta yksin.

Ryssät mitään olleet karkuun pyrkimässä, jatkoin ajatustani. Pataljoonan komppaniat olivat jo katkaisseet useimpien viholaisten pakotien ja kuroneet motin helman nuotanperäksi. Joukkueemme tehtäväksi oli jäänyt motin lievealueen puhdistus ja harhailevien iivanoiden vangitseminen. Vankeja oli jo tähän mennessä saatu vänskän puheiden mukaan metsäpalojen savun, noen, kaatuneiden ja palaneiden ruumiitten aiheuttaman inhan lemun, sen kaiken helvetin keskeltä, aivan määrättömästi.

Mutta tässä tilanteessa tuossa notkelmassa edessä, ei ollut kyse harhailevista vihollisista, vaan taistelukuntoisesta ja vastarintaa tekevästä osastosta. Vastassamme oli itse perkeleitä. Kavalia saatanoita, valeantautujia.

Minä tekisin niistä selvän. Jo pelkästään vänrikin takia. Ja oman sotilaskunniani varmistamiseksi. Eivät varmasti toistaisi temppuaan.

Kohteessa oli edelleen melkein hiljaista. Kuului vain hajanaista kivääriammuntaa omalta ja ryssien puolelta. Lähdin hivuttautumaan taaksepäin matomaisesti ryömien. Kamppeet, lippaat ja molemmat aseet kahnasivat vastaan, mutta ei ollut terveellistä nostaa itseään liiaksi näkyville vaikka tulitus oli edelleen petollisen harvaa. Ryssänpiruilla saattoi olla tarkkakyttä asemissa ja luotipesässä räjähtävä kuti minua tai jotain muuta varomatonta odottamassa. Tuntuivat kylmähermoisilta. Ehkä valiojoukkoa.

Nousin juoksuun vasta mäkikumpareen takana. Ratkaisevassa tilanteessa ei ollut syytä tapattaa itseään. Minua tarvittiin. Tarvittiin moneen. Tässä tilanteessa voisi olla alku sotilasurani uuteen nousuun. Ei mitään toiveajattelua. Kaikki olisi kiinni itsestäni.

Kypärä loksahti vauhdissa silmilleni. En nähnyt hetkeen mitään, törmäsin puuhun ja putosin polvilleni. Kohensin kattilaa, kiristin leukaremmin ja katsoin ympärilleni. Takamaastossa ei näkynyt liikettä. Olisi ollut noloa jos joku olisi nähnyt, oma tai vieras. Mies törmää touhuissaan ja mietteissään päin puuta. Omalla ollut hauskaa ja ryssä listinyt.

Ymmärsin poikia, jotka olivat nakelleet etenemisen aikana pääpottiaan ja kenttälapioitaan sen tiensä keventääkseen varustusta radiomiesten malliin. Olin pitänyt moisesta holtittomuudesta vänskän kanssa monet pahat puheet. Joku oli mutissut entisen töpinän miehen olevan turhan tarkka valtion kamppeista. Jäänyt veriin muka.

Kypärien ja kenttälapioiden tarve oli tullut uskottavan usein eteen matkamme varrella. Päänsuojaa taas tarvittaisiin. Tälli selkiytti ajatuksiani. Tiesin tarkasti kuinka tästä eteenpäin tulisi toimia. Pois turha kiire ja huuhellus.

Siinä taakse päin tarpoessa mieleen nousi väläyksittäin sotaretkeni vaivalloinen alku.

T oiset reserviläiset olivat saaneet palvelukseenastumismääräyksiä tiheään tahtiin jo kesäkuun alusta lähtien. Vakinaistaan suorittava velipoikani Ville oli komennettu suoraan jonnekin, mutta minulle ei vain kutsua kuulunut. Ehdin jo pelätä että näinköhän jättävät minut raakiksi. Mikä sitten eteen? Ei työtä, ei toimea, ei niin mitään virkaa.

Ville oli kaksikymmentä syntyneenä uutta pitkän asepalvelun ikäluokkaa. Välirauhan alussa ruotuväki oli muutettu kaksivuotiseksi. Ennen talvisotaa Vili oli ehtinyt jo olla linnoitustöissä Karjalan kannaksella. Harmitti kun ei ehditty tavata ennen hänen lähtöään. Olisi pitänyt puhua. Tehdä todellista sovintoa.

Lopulta tuskastuin ja kävelin juhannuksenalusviikolla pitäjän kirkolle ja siellä suoraan Suojalaan. Tuttu suojeluohjaaja, tuo saatanan karnisko ja vanha vainoajani ärvisteli että sieltähän sekin sankari tulee, rupesi sitten asialliseksi ja vakavoitui lopulta täysin kun tiukkasin mistä helvetistä tämä kaikki viivyttely oikein riipii.

– Älähän pärmäntele, ajattele sieluasi. Joku sekaannus, Kallinen värnysi ja penkoi papereitaan. Sillä oli päällään pinkeästi pullisteleva suojeluskuntavormu ja kauluksissa lutin tähdet. Lihonut taas kerran ulos sotisovastaan. En ollut nähnyt ikämiestä aikoihin, vaikka samalla paikkakunnalla asuttiin. Eipä ollut halujakaan. Taisi olla tunne molemminpuoleista.

– Löytyykö sitä mitä vakanssia, vaadin.

Kallinen oli saanut kantakorttini esiin, tuijotteli sitä ja jarnasi, että ei taideta tarvita soittokuntaa ihan ensimmäisenä.

– Niin mihin?

Kallinen ei vastannut.

– Jotta ei soitellen sotahan, koetin keventää.

– Eipä ei. Ja ei tässä sodasta ole kyse.

– Vaikka siltä kuulostaa.

– Sinustako niin tuntuu?

En puolestani välittänyt vastata noin selvään asiaan.

Kallinen tutki korttiani ja alkoi ihmetellä missä minä olin ollut talvisodan aikana, etten vain ollut luimuillut akkojen helmoissa, vai olinko ollut linnassa, mikä olisi sinänsä ollut minulle oikea paikka.

Tuo aklimointi oli puhdasta vittuilua, ja sanoinkin sen hänelle. Yritin samalla kurkkia merkintöjä kortista, mutta suojeluohjaaja tempaisi lomakkeen pöydältä.

– Ihan kuin et tietäisi. Eikö siellä tosiaan ole historiaa?

– No ei kun ei. Viimeinen virallinen merkintä on potkuistasi suojeluskunnasta. Et ainakaan meidän vehkeissä mihinkään lähde.

– Perkele, minä kun en singerin hihamerkissä ja teidän vetimissä oikeaan sotaan haluakaan. Eikä niitä rensseleitä minulla enää olekaan.

Kallinen käski pitää pienempää suuta ettei se repeä.

Tempaisin perstaskustani sotilaspassini, johon oli merkitty asianmukaisesti talvisodan aikainen palvelukseni varikolla kersanttina, sanoin kantakortista minun tietääkseni passiin tiedot saadun sekä kirjatun ja käskin Kallisen verrata.

Mies tihrasi passia ja korttia vuoronperään ja totesi sitten hallussaan olevan kortin olevan mitä todennäköisimmin kantakortin kopion, lisäsi että jaa, onhan siitä merkintäkin, mutta ei syytä, ei tietävänsä miten sotilaspiirissä näin oli päässyt käymään, ehkä joku katoaminen tai siirtoepäselvyys, lupasi täydentää merkinnät ja alkoikin sitä tehdä. Kieli loirusi äijän suussa kun se samalla mutisi:

– Sinä et rintamalle joutunut?

– En ehtinyt.

– Tai julkijuoppoa ei otettu.

En käynyt järin oikomaan, vaikka mieleni teki sanoa paremmankin jeesustelijan siinä puhuvan. Muistiini nousivat eräätkin leiripäivät, joissa olin ollut soittokuntani kanssa töräyttelemässä entisvanhaan ja jolloin Kallisella oli ollut vähintään yhtä hyvä maitti kuin itselläni. Mutta se ei ollut joutunut kiinni. Ruvennut sitten jumaliseksi. Peräähän sen sanomassa oli, sitä en voinut kieltää. Mutta se oli silloin, ollutta ja mennyttä. Miksi Erkki mokomasta muistuttelee?

Kallisen riipustellessa huoneeseen astui takakamarista minulle vieras aktiiviupseeri. Ikämajuri katsoi kysyvänä kohti.

Kajautin asennon. Päättelin esiupseerin olevan Suojalan korkeimman arvoisen sotilasviranomaisen. En pyytänyt Kalliselta puhuttelulupaa, vaan annoin tulla kuuluville käyntini syyn ja tiivistetyn kertomuksen:

– Herra majuri! Kersantti Martti Skarp ilmoittautuu palvelukseen. Sotilasurani on seuraava: Kolme vuotta Kuopion varuskunnan sotilassoittajana kersantin vakanssilla nelivuotisen soitto-oppilaskoulun ja Tuusulan päällystökoulussa suoritetun kanta-aliupseerikurssin jälkeen, myöhemmin paikallisen suojeluskunnan orkesterin kapellimestarina vuoden sekä talvisodan ajan ja sen jälkeen yhteensä kuusi kuukautta kesään neljäkymmentä Porokylän varikolla ylimääräisesti palkattuna värvättynä kersanttina päätoiminani täydennyskeskuksen varusvaraston ja ampumatarvikevarastojen hoito sekä erikseen määrätyt päivystystehtävät.

– Kiitän! Noin sitä pitää. Lepo!

Lotkautin vapaalle. Kallinen tuijotti majuria.

– No niin, nythän ammattimiestä tarvitaan, vai mitä, luutnantti? Ei niinkään soitantaan, vaan ehkäpä talouspuolelle.

Kallinen oli majurin tullessa kihnautunut seisomaan vaivalloiseen asentoon, reumaattinen mies. Äijän peukalot olivat tiukasti housunsaumoissa ja pää tärisi. Oliko ukolle kehittynyt vielä vapinatautikin?

– Kyllä tarvitaan, herra majuri.

– Nimi rulliin ja sotakuukausipalkka pyörimään, eikö vain? Jos on paperit kunnossa.

– Kyllä ovat, herra majuri. Ja jos ei kaikki ole kohdallaan, niin laitetaan.

– Sittenpä ei muuta kuin pakollinen lääkärintarkastus ja asianmukaiset tiedot ja muu paperisota ennen todellista sotilaspiiriin. Mitä minä niistä. Kyllä te molemmat käytännön tiedätte ja hyvin hallitsette.

– Kyllä hallitsemme, herra majuri.

Majuri oli näöstä päätellen ehtinyt olla eeveepeessä ehkä pitkäänkin ja kutsuttu tai itse tarjoutunut jälleen aktiivipalvelukseen. Leppoisan tuntuinen ikäukko. Puhui kuin mies ihmisille eikä käynyt kyselemään sen enempää, esimerkiksi sitä missä olin ollut soittokunnan kapellimestarikauden ja talvisodan välillä. Mistäpä olisi arvannut tivatakaan. Katsoin Kallista tiukasti silmiin. Hän ymmärsi merkin ja osasi olla hiljaa.

– Saumadivisioona on perustettu Maaselän Sotilasläänin alueelle tehtävänään keskitetty ja erikseen määritetty puolustus. Osa joukoista on ryhmitetty siten, että siirtyminen hyökkäykseen on mahdollista, majuri puhui. – Tämä näin aktiivien kesken. Jokainen asekuntoinen mies on nyt tarpeen, majuri jatkoi, ryhdistäytyi ja puuhkaisi maha tynnyrinä ja rinta kaarella:

– Olemme suoraan ylipäällikön alainen divisioona! Me näytämme ryssille mistä kana kusee!

Ihmettelin itsekseni miksi esiupseeri minulle moista selvitti. Eivät he yleensä.

Puolustusta? Kyllä siinä muu oli takana, ja sanoikin sen. Siirtyminen hyökkäykseen mahdollista. Tuntui vahvasti siltä, että olin jälleen mukana jossain tarpeellisessa. Ryhdistin uuden asennon.

– Ymmärrän, herra majuri.

– Toimikaa! majuri komensi, kääntyi, meni takahuoneeseen ja veti oven perässään kiinni.

– Entä nyt?

Kallinen kakisteli kurkkuaan ja tuumasi minun kuulleen sen minkä hänkin.

– Menet tuonne perälle varusvarastoon, etsit sieltä vehkeet päällesi, paketoit siviilikamppeesi, hoidat lumput kotiisi, jos haluat ja kun kerran täällä päin jälleen asut, sekä alat jakaa sotilasvarusteita reserviläisille talousmestarin, vääpeli Konttisen apulaisena, Kallinen mökelsi, sanoi jättävänsä passini säilöön ja viittoili kädellään talon sivupäätyyn. – Täytetään armeijan tarvitsemat paperit sitten yhdessä. Käyt ensialkuun lääkintäkapteeni Solehmaisella tarkastuksessa. Osoitteen varmasti tunnet. Selvitettävä ja merkittävä luokka ja kunto.

– Sinäkö rättimikon minusta teit?

Teki mieli sanoa ukonketveleelle muutakin ja haistattaa, vaan annoin olla.

– Kaipa ne hommat vanhastaan osaat ja tiedät, juuri kuultiin kehusi, ja mitä et hallitse, Konttinen opastaa.

En voinut sanoa olevani komennuksestani kovin ylevällä mielellä, mutta sotakuukausipalkka alkaisi juosta. Pitkästä aikaa jotain. Ajattelin siinä äitimuorinkin toimeentuloa.

– Olet sitten tästä rekrytoinnista lähtien jälleen sotaväen säännösten ja rikoslain alainen, joten käyttäydy sen mukaan, Kallinen vielä evästi. – Minä valmistelen papereitasi omalta osaltani asianmukaiseen kuntoon. Onko läheisin omaisesi edelleen äitisi?

Myönsin Martta-muorin sitä olevan ja menin.

O lin aavistanut oikein. Kuin tilattuna ammunta tihentyi takanani. Kivääritulitukseen sekoittui konetuliaseitten rätinää. Ja eikö vain emma liittynyt sumpun keskeltä kuoroon! Niillä on siellä ainakin yksi pikakivääri, tai kuka ties