Tyhjyyden Puutarha: Taivaanranta

By M. K. Ainosvuo

Pitkän ja tuhoisan sodan jälkeen muinaista Suomea hallitsee neljä heimoa. Kun nälänhätä pakottaa vähäisimmän niistä polvilleen, hauras rauha järkkyy. Nuori tietäjä Väinämöinen joutuu taisteluun, jonka hintana on hänen ja hänen rakkaidensa eloonjäänti. Heimojen valtapelin keskellä nousee muinainen, yliluonnollinen vihollinen joka uhkaa tuhota kaiken tieltään.

Kalevan, Joukahaisen, Untamon ja Pohjolan heimot joutuvat taisteluun sekä toisiaan että ulkopuolista vihollista vastaan. Heitä ajaa eteenpäin halu muinaisen Suomen herruudesta. Sekä tarinat Sammosta, myyttisestä esineestä jonka jumalat loivat voimiensa huipulla. Se voi toteuttaa minkä tahansa toiveen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 12, 2019
• ISBN: 9789528013747

M. K. Ainosvuo

Kirjailija on utelias sielu, joka marssii oman torvensa tahtiin. Hänellä on taustaa finanssialalta ja jos hän ei ole vapaa-aikanaan kirjoittamassa, hän on todennäköisesti nauttimassa fantasiagenrestä ja historiallisesta fiktiosta kaikissa muodoissaan.

Book preview

tässä"

Luku 1: Unelias mieli

Sotatorven matala sointi herätti Väinämöisen uniltaan. Hän repi itsensä pystyyn, kiskoi lattialla olevat tuohivirsut jalkaansa ja nappasi pöydällä lojuvan miekan käteensä. Väinämöinen juoksi majastaan pihalle niin nopeasti kuin ikinä pääsi.

Ulkona keskipäivän aurinko porotti kirkkaana taivaalta. Väinämöinen vilkuili ympärilleen. Sotatorven sointi vaikutti kantautuvan kylän länsipuolelta. Sen pauhuna lähes hukkui Väinämöisen hakkaavien sydämenlyöntien alle. Hän suuntasi länttä kohti.

Väinämöinen oli kalpea, kevytrakenteinen nuori mies. Hänen yönmusta tukkansa varjosti kapeita, vahvapiirteisiä kasvoja. Väinämöisen raajat olivat pitkät ja laihat. Hänen siniset silmänsä olivat hohtavan, luonnottoman kirkkaat. Ne loistivat auringon lämmittämän ilman läpi kuin kaksi lyhtyä.

Väinämöinen ohitti kylän keskustaa hallitsevan valtavan tammen. Tavallisesti sen ympärillä leikkivät lapset loistivat poissaolollaan. Siellä täällä lojui laihoja, riutuneita hahmoja. Heitä ei kiinnostanut sotatorven sointi. Väinämöisen maha murisi nälästä. Hän ei muistanut, koska oli viimeksi syönyt.

Läntisiä peltoja kohti juoksi toinenkin hahmo. Hän oli suurikokoinen, vaaleatukkainen nuori mies. Hahmon paita oli jätetty auki, paljastaen alta lihaksikkaan mutta nälän riuduttaman ylävartalon. Hänen vyötäröllään roikkui paksu kirves.

Seppo! Väinämöinen huusi ja juoksi hänet kiinni.

Väinö? Mitä täällä tapahtuu? Hyökkääkö joku?

Tuo on isän torvi. Hän ei soita sitä kevyesti.

Väinämöinen näki kolmen hahmon seisovan kylän laitumen reunalla. Hän ja Seppo suuntasivat heitä kohti.

Hahmoista keskimmäinen laski häränsarvesta tehdyn torven huuliltaan. Hänen kasvojaan peitti musta, sotkuinen parta. Miehen päällä oli pitkä, repaleinen musta takki. Vilho Ikitieran, kylän tietäjän, jäänsiniset silmät olivat tiukasti kiinni metsänrajassa.

Kolmikosta vasemmanpuoleisin oli valtavan kokoinen vaalea mies. Hänen päällään oleva sepän nahkainen esiliina ei jättänyt epäselvyyttä miehen työstä. Rauti Ilmarisen käsissä lepäsi hirvittävän painavan näköinen vasara.

Joukosta viimeisin oli vanha, harmaapartainen mies. Hänen suora ryhtinsä ja jäntevät käsivartensa viittasivat siihen, että vanhuus ei ollut pehmentänyt häntä vielä. Osmo Kalevan käsissä oli marjakuusesta tehty jousi. Täysi nuoliviini roikkui hänen vyöllään.

Isä! Mitä nyt? Väinämöinen kysyi.

Missä muut ovat? Vilho vastasi.

Muut ovat kyläaukiolla kuolemassa nälkään. Ei muita tule, Väinämöinen sanoi. Hänen isänsä ilme tiukentui.

Hyökkääkö joku? Seppo kysyi.

Rauti osoitti laitumen toiselle reunalle. Kaksi lehmää makasi maassa. Niiden molempien yllä pyöri paksu parvi kärpäsiä. Väinämöisen kurkkua kuristi.

Viimeiset lehmämme, hän sanoi hiljaa.

Molempien ruumiit ovat läpimädät. Tätä ei tehnyt ihminen. Vaan paljon synkempi voima, Vilho sanoi hypistellen miekkansa kahvaa.

Luonnoton ulvonta kaikui heidän edessään aukeavasta metsästä. Maa Väinämöisen jalkojen alla vavahteli.

Se tulee. Valmiina, Osmo sanoi ja nappasi jousen selästään.

Etkö ole liian vanha taisteluun? Vilho kysyi.

Osmo hymyili Vilhon sanoille. Hän asetti nuolen jänteelle ja venytti jousen äärimmilleen. Vilho heilautti kättään sen edessä. Sininen liekki leimahti nuolenkärjen päälle.

Metsästä rynnisti esiin kärpäsparven peittämä hahmo. Märkä, särisevä ulina pakeni olennon keuhkoista. Ilma täyttyi eltaantuneen makeasta hajusta. Väinämöisen piti taistella, ettei olisi tiputtanut miekkaansa ja paennut.

Nuoli irtosi Osmon jänteeltä. Se lensi lähestyvää kärpäsparvea kohti. Vilho puristi kätensä nyrkkiin ja sulki silmänsä.

Tulessa Turisaan tiedon

Ymmärrys ylimaallinen

Vilhon sanojen myötä siniset liekit hulmahtivat siipensä levittävän linnun muotoon nuolen ympärille. Se räjähti kärpäsparveen ja poltti ruohon sekä lähimmät puut olennon takana tuhkaksi.

Kärpäsparven peittämä hahmo jatkoi rynnistystään eteenpäin liekeistä huolimatta. Rauti asettui sitä vastaan sepänvasara koholla. Parvesta irtaantuva uloke viskasi hänet syrjään petollisen vaivattomasti.

Olento kääntyi Väinämöistä kohti. Yksi isku sen raajasta sai hänet kaatumaan selälleen ruohikolle. Henkeään haukkova Väinämöinen yritti turhaan tavoitella kauemmaksi pudonnutta miekkaansa. Hahmo löntysteli kiireettömästi hänen ylleen.

Väinämöinen oli menettää tajuntansa pelkästä hajusta. Torahampaiden rivi irvisti hänelle kärpästen keskeltä. Väinämöinen yritti puskea käsillään olennon päätä kauemmaksi. Hänen sormensa upposivat rystysiä myöten pehmeään, mätään lihaan.

Vilho ojensi kätensä suoraksi kärpäsparven keskelle. Sinisten liekkien myrsky räjähti kärpäsparven läpi. Sen sisällä oleva olento urahti ja kaatui kyljelleen Väinämöisen vierelle.

Väinämöinen kömpi pystyyn vapisevin jaloin. Hänen isänsä liekit olivat ajaneet kärpäset pakosalle. Niiden alta paljastui mädäntynyt, karvaton karhun ruumis. Suurin osa sen keskivartaloa puuttui.

Mi-mikä ihme tuo on? Väinämöinen sanoi. Hänen isänsä ilme oli kuin kiveä.

Muinaista ja vastenmielistä taikuutta. Karhu on kaikista eläimistä voimaisin ja lähinnä ihmistä. Sitä ei kirota helposti, Vilho sanoi ja vilkaisi sivulleen. Seppo oli auttamassa enemmän tai vähemmän kunnossa olevaa isäänsä pystyyn.

Kuka pystyy moiseen? Väinämöinen kysyi.

Kärpästen äiti, Vilho kuiskasi. Väinämöinen värähti nimen kuullessaan. Et voi olla tosissasi. Ei hän.

Meidän pitää kiittää Ukko Ylijumalaa taisteluonnesta. Menen edeltä valmistelemaan uhrin, Vilho sanoi ja suuntasi kylää kohti.

Jokin karhun ruumiissa kiinnitti Väinämöisen huomion. Hän kumartui sen puoleen ja veti kuolleesta lihasta irti hohtavan veitsen.

Väinämöinen tutki asetta aurinkoa vasten. Veitsi oli selvästi laadukasta työtä. Sen aaltoileva terä näytti hyvin taotulta. Kahvaan oli kaiverrettu tyyliteltyä kahdeksansakaraista aurinkoa muistuttava kuvio.

Väinämöinen vei veitsen vyölleen ja suuntasi isänsä perään. Isän lausuma nimi kylmäsi hänen mieltään.

Kaikki työhön kykenevät kyläläiset olivat kerääntyneet kylän itäpuolella sijaitsevalle metsäaukealle. Heitä oli ainoastaan yhdeksän. Joukko tuijotti raivattua aukeaa hiljaisuuden vallassa. Muutamaa harvaa kuusta lukuun ottamatta alueen puut oli kaadettu yhteen isoon kasaan.

Osmo astui joukon keskeltä esiin. Hän ojensi kädessään olevan soihdun Vilholle, joka sytytti sen sinisiin liekkeihin yhdellä käden huitaisulla. Osmo kulki kauempana makaavan havupuun juureen ja sytytti sen tuleen. Liekit tarttuivat auringossa kuivuneeseen aluskasvillisuuteen hanakasti. Tuli levisi hulmuten ympäri aukeaa.

Mitä luulet, kuinka vanha ukko Kaleva on? Seppo kysyi vieressään seisovalta Väinämöiseltä. Hän kohautti olkiaan.

Paha sanoa. Hän oli päällikkönä jo isän ollessa nuori. Vanha kuin taivas.

Tuli levisi hyvää vauhtia aukean läpi. Väinämöinen tunsi liekkien kuumuuden kasvoillaan.

Kaskeaminen on niin tylsää. Ensin ties mitä pönöttämistä ja sitten koko päivä noessa ja tuhkassa pyörimistä, Seppo valitti.

Älä muuta sano. Tänä vuonna taitavat perinteiset hirvenliha ja sahti jäädä väliin, Väinämöinen sanoi.

Syrjemmällä muut kyläläiset olivat kerääntyneet hänen isänsä ympärille. Vilho lausui valittavalla äänellä kiitosloitsua Tapiolle.

Älä puhu ruuasta. Kamala nälkä, Seppo sanoi ja hieroi vatsaansa.

Tätä menoa kukaan meistä ei selviä talven yli. Tuntuu vähän turhalta kasketa.

Jos emme kuole nälkään, joku ihme kärpäshirviö syö meidät kaikki. Hyvältä näyttää. En kyllä haluaisi kuolla vielä.

Seppo tuijotti vaalea-asuista naista. Pyöreäkasvoisen naisen hiukset oli vedetty valkoisen huivin peittoon. Vain muutama huivin alta pilkottava kihara paljasti hänen hiustensa värin. Sepon huulilla kareileva hymy kertoi Väinämöiselle aivan tarpeeksi.

Huomaan, että Annikki on saanut huomiosi. Oletteko jo ehtineet tutustua lähemmin?

Emme oikeastaan, Seppo sanoi. Hänen hymyynsä sekoittui hermostuneisuutta.

Et liene kertonut hänelle tunteistasi? Väinämöinen kysyi ja kohotti toista kulmakarvaansa. Sepon ryhti lysähti.

En niin. En voi sille mitään, Väinö. Hän on niin kaunis. Aina kun yritän mennä puhumaan hänelle, jänistän ja sekoan sanoissani.

Minä olen viimeinen henkilö, jolta kannattaa kysyä neuvoa naisten suhteen, Väinämöinen tuhahti. Sepon murtunut ilme sai hänen sävynsä heltymään.

Ole vain oma itsesi. Olen varma, että häntä jännittää aivan yhtä paljon kuin sinuakin. Jos epäröit liian kauan, joku komea urho vie hänet mukanaan.

Niin kai, Seppo sanoi. Hänen äänensävynsä ei kuitenkaan ollut kovin varma.

Väinämöinen käänsi katseensa edessään roihuvaan liekkimereen.

Minä kieltäydyn kuolemasta nälkään, Seppo. Älä sinäkään kuole, hän sanoi hiljaa.

Suunnittelin jo kyllä vähän. Mutta ei kai auta. Pakko selviytyä, Seppo sanoi ja virnisti.

Väsynyt hymy nousi Väinämöisen huulille. Hän unohti kalvavan nälkänsä hetkeksi.

Me selviämme. Yhdessä.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen liekkimeri vaimentui vain muutamaksi kyteväksi pesäkkeeksi. Isäntänsä merkistä kyläläiset suojasivat kasvonsa ja tarttuivat sivummalla lojuviin pitkiin puuseipäisiin. Joukko alkoi edetä savuavan aukean läpi vierittäen ja raahaten kyteviä puita seipäillään.

Osmo tuijotti kyläläisten työskentelyä vaiti. Nämä ahersivat rankan työnsä parissa kuuliaisina. Ainoa poikkeus oli paidaton Seppo, joka vaikutti kaskeamisen sijaan kiinnostuneemmalta läpsimään Väinämöistä seipäällään. Osmo huokaisi syvään.

Nuorella Ilmarisella tuntuu puhtia riittävän, hän sanoi vieressään istuvalle Vilholle. Tämän huomio oli kiinnittynyt puoliksi palaneeseen keppiin, josta vuoli veitsellään paksuja lastuja.

Niin tuntuu.

Miltä tulevaisuus näyttää, Vilho?

Muut heimot eivät ole kärsineet nälänhädästä niin kuin me. Ihmettelin pitkään, kuka vihollisistamme olisi voinut langettaa näin vahvan kirouksen. Nyt tiedän.

Kuka? Joukahaiset?

Ei kukaan ihminen. Jumalatar. Täysin voimani ulottumattomissa, Vilho sanoi ja nosti katseensa. Kauempana Väinämöinen oli saanut tarpeekseen ja jahtasi Seppoa liekehtivän kuusenoksan kanssa.

Onko meillä toivoa?

Aina on toivoa, Vilho sanoi ja syventyi takaisin keppiinsä.

Meidän pitää selvitä talven yli, Osmo sanoi hivellen partaansa. Hänen otsansa oli tavallistakin syvemmällä rypyllä.

Nykyisellä ruokatilanteella täysi mahdottomuus. Mitä ehdotat?

Taidan kutsua käräjät koolle. Kenties pohjoisen ja lännen heimot ovat valmiina avaamaan vanhoja kauppareittejä. Jos ei muuta, niin tarjoamme heille riistaoikeuksia pohjoisrajallamme. Ei sillä, että koskaan edes metsästäisimme siellä, Osmo sanoi. Keskellä aukeaa seisovat Seppo ja Väinämöinen olivat lukittautuneet hurjaan kaksintaisteluun kepeillään.

Käräjissä on varjopuolensa. Muut voivat nähdä sen heikkouden osoituksena. Joukahaiset tuskin vuodattavat monta kyyneltä vuoksemme.

Hekään tuskin sylkevät etelärajansa laajentamisen päälle.

Neuvoisin noudattamaan varovaisuutta. Ilmassa on vihaa. Oletko varma, että nyt on hyvä hetki käräjöidä?

Olen. Liian paljon pahaa verta on liikkeellä. Keskinäinen kauppa hyödyttäisi meitä kaikkia. Tämä on hyvä tilaisuus puhua asiat halki, Osmo sanoi. Hänen äänensävynsä ei jättänyt tilaa vastaväitteille.

Hyvä on. Päätös on sinun. Kai tiedät, mitä teet?

Meillä on hyvin vähän hävittävää. Keskity sinä jumaliin. Minä hoidan maalliset murheet.

Aukean keskellä seisovat Seppo ja Väinämöinen olivat heittäneet keppinsä sivuun ja viskoivat toisiaan kävyillä. Seppo vaikutti olevan taistossa häviöllä.

Me tarvitsemme rukouksia, Vilho mutisi.

Luku 2: Neuvonpitoa

Neljän airoparin tasainen lotina vettä vasten rikkoi muuten niin täydellisen hiljaisuuden. Kapea soutuvene kiisi tyynen järven päällä kevyen vaivattomasti. Aurinko porotti suoraan perimmäisenä soutavan Väinämöisen silmiin. Tämän edessä soutava Seppo vaikutti kärsivän pistävästä auringonpaisteesta aivan yhtä paljon. Jos Vilho ja Rauti tunsivat epämukavuutta, eivät he sitä näyttäneet. Veneen nokassa istuva Osmo tähysi lähestyvää rantaa vaiteliaana ja liikkumattomana kuin kivi.

Hetken soutamisen jälkeen vene karahti rantaan, ja sen matkustajat kapusivat veneestä kuiville. Rannan oikealla puolella vettä viistävä kallio lähti nousuun ja kohosi korkealle vedenpinnan yläpuolelle. Osmo kiinnitti veneen koivuun muutamalla riuskalla liikkeellä ja suuntasi kukkulan viertä syvemmälle metsään. Muut seurasivat hänen perässään.

Kallion takana aukeava metsä jyrkkeni paljon loivemmin kuin kukkulan järven puoleinen osa. Kasvusto oli vanhaa, tiheää ja vaikeakulkuista. Metsässä ei oltu kuljettu pitkään aikaan.

Hetken tiheikössä rämpimisen jälkeen joukko saapui kallion huipulle. Kitukasvuisen sammaleen ja muutaman männyn peittämä huippu tarjosi upean näköalan joka suuntaan. Kallion itäpuolella näkyvä järvi näkyi korkeuksista kokonaisuudessaan. Jokaisessa muussa ilmansuunnassa kuusimetsä levisi silmänkantamattomiin.

Huipun keskelle oli kaiverrettu kivestä kaksitoista istuinta ympyrän muotoon. Niiden keskellä oli pitkään käyttämättömänä ollut nuotiopaikka. Tasanteen reunoilla kallio aaltoili ja kohoili niin, että se nousi parhaimmillaan kokoontumispaikan yläpuolelle.

Rauti lähti Sepon kanssa etsimään puuta nuotiota varten. Osmo istuutui yhdelle kivisistä istuimista ja jäi tuijottamaan tyhjää nuotiopaikkaa. Vilho käveli Väinämöisen kanssa kallion järven puoleiselle osalle. He pysähtyivät aivan reunalle.

Täältä näkee miltei kylään asti, Väinämöinen sanoi ja siristi silmiään.

Tämä on ikivanha käräjäpaikka. Sanotaan, että ennen muinoin suuri hämähäkkien heimo piti täällä neuvoa. Silloin ihmisten ei sopinut lähellä liikkua.

Oletko ikinä tavannut heitä? Väinämöinen kysyi. Hänen isänsä ravisti päätään.

En. Hämähäkkien suvusta on tullut harva. Suurin osa heistä elää syvällä pohjoisen erämaissa, synkissä metsissä, jonne ihmisten ei ole hyvä mennä. Jos tapaat ikinä hämähäkin, muista olla kohtelias ja nöyrä. Heikäläisillä on vanhaa tietoa, vanhempaa kuin maan multa.

Ymmärrän.

Pidä silmäsi ja korvasi auki. Sangen merkittäviä henkilöitä saapuu tänne tänään. Puhu vähän ja kuuntele paljon.

Väinämöinen nyökkäsi isänsä sanoille. Vilkaistessaan järvelle hän näki pienen soutuveneen lipuvan laineita pitkin. Vilho kurtisti näylle kulmiaan.

Taitavat olla Joukahaisia.

Väinämöinen irvisti nimen kuullessaan.

Ai, he. En ole ikinä nähnyt omin silmin Joukahaista.

Olet siis ollut onnekas.

Alla vene iskeytyi rantaan. Kolme hahmoa nousi maihin ja suuntasi metsää kohti.

Tunnetko heitä tarkemmin? Väinämöinen kysyi.

Mukana näyttää olevan ainakin ukko Joukahainen. Hän on pitkävihainen ja ylpeä mies. Älä puhu hänelle, ellei sinun ole pakko.

Entä muut?

En yllättyisi, jos Joukahainen olisi ottanut poikansa mukaan. Hänellä on melko mittavat loitsintataidot, vaikka nulikka onkin, Vilho tuhahti.

Kenties voisin pyytää häntä jakamaan tietojaan? Väinämöinen kysyi. Hänen isänsä kasvoille levisi kuiva hymy.

Kyllä juu. Joukahainen menisi mieluummin naimisiin hirven kanssa kuin opettaisi Kalevalle ensimmäistäkään sanaa.

Kuin Vilhon sanojen myötä kolme hahmoa ilmestyi esiin metsästä. Hän ja Väinämöinen käänsivät huomionsa pois järveltä ja suuntasivat heimolaistensa luo. He tuijottivat kokoontumispaikan edessä tulijoita vaiteliaana.

Saapujista kookkain katseli edessään seisovaa joukkoa synkkänä. Aikuisuuden ja vanhuuden välimaastossa olevan miehen kapeat ja uurteiset kasvot olivat kuin kiveä. Hänen leveät hartiansa ja lihaksikas vartalonsa viittasivat elinikäiseen, raskaaseen työhön. Miehen nahkaisella vyöllä roikkui erittäin terävän näköinen kirves.

Miehen oikealla puolella seisova hahmo oli kuin nuorempi versio hänestä. Suurikokoinen, vaaleatukkainen nuori mies antoi katseensa kiertää edessään olevassa joukossa. Valtava, marjakuusesta tehty jousi roikkui hänen selässään. Täysi nuoliviini lepäsi hänen lantiollaan.

Hahmoista vasemmanpuoleisin oli kädet puuskassa seisova pitkä ja laiha nuori nainen. Hänen vaaleat, suorat hiuksensa ulottuivat pitkälle alaselkään asti. Naisen hihaton mekko paljasti ohuet mutta jäntevät käsivarret. Hänen hameensa helma oli avonainen molemmilta reunoilta lantioon asti. Väinämöisen huomio kiinnittyi kuitenkin ennen kaikkea hänen silmiinsä: niistä vasen oli punainen ja oikea vihreä.

Te tiedätte, kuka olen. Terve, Osmo, keskimmäinen mies sanoi. Hänen äänensä oli syvä ja karhea. Väinämöiselle tuli siitä mieleen kahden lohkareen hankaus toisiaan vasten.

Terve, Aarto Joukahainen, Osmo vastasi. Hänen äänessään ei ollut lämpöä liiaksi asti.

Tässä ovat lapseni, Aatso ja Aino. He ovat saattueeni, eivätkä osallistu neuvonpitoon, Aarto sanoi. Molemmat hänen lapsistaan nyökkäsivät.

Hauska tavata, Aatso sanoi.

Haistakaa paska kaikki, Aino sanoi.

Väinämöinen ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Aarto läpsäytti tytärtään takaraivoon.

Anteeksi. Hauska tavata, Aino sanoi.

Miellyttävää tavata. Tässä on saattueeni: Rauti ja Seppo Ilmarinen, Vilho ja Väinämöinen Ikitiera, Osmo sanoi levittäen kätensä sivuilleen. Kohtelias, joskin hieman väkinäinen nyökkäily purkautui joukon riveistä.

No päivää vain. Onko muita tulossa? Aarto kysyi.

En tiedä. Odotellaan auringonlaskuun asti. Jos kukaan ei saavu paikalle, pidämme neuvoa kaksin, Osmo sanoi.

Aarto irvisti ja suuntasi kallion eteläistä reunaa kohti. Hänen lapsensa seurasivat perässä.

Olipa kohteliasta porukkaa, Seppo sanoi kävellen Väinämöisen viereen. Tämä tuijotti kallion etelälaidalle istuutunutta kolmikkoa.

Väinö? Seppo kysyi.

Hän on kaunis, Väinämöinen sanoi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hento puna.

Niinkö? Mielestäni hänen partansa oli aika epäsiisti, Seppo sanoi ja kurtisti kulmiaan.

Ei se ukko, tolvana. Hänen tyttärensä. Aino, Väinämöinen sanoi.

Parempi unohtaa koko juttu. Ukko Joukahainen hirttää sinut sisälmyksistäsi kuusen oksalle, jos edes vilkaiset hänen tytärtään hassusti, Vilho sanoi. Väinämöisen ryhti lysähti.

Ei huolta, Väinö! Rakkaus voittaa aina! Seppo julisti ja iski kädellä ystävänsä selkään niin, että tämä miltei kaatui mättäälle. Isku vei ilmat Väinämöisen keuhkoista. Hän ei voinut olla huomaamatta Vilhon pyörittävän silmiään.

Metsästä kaikuvat askeleet kiinnittivät joukon huomion. Ryteiköstä kalliolle astuva mies oli pukeutunut yksinkertaisiin, tummasävyisiin vaatteisiin. Hänen olemuksensa oli huoliteltu parrattomia kasvoja ja siistejä, lyhyeksi leikattuja hiuksia myöten. Jokainen miehen liike oli kurinalainen ja tarkkaan harkittu. Hänen kasvoiltaan ei heijastunut mitään.

Muutaman askeleen miehen jäljessä kulki synkkäilmeinen nainen. Hänen vaaleat hiuksensa oli sidottu paksulle, löysälle palmikolle, joka lepäsi hänen olkapäällään. Naisen oikean käden peukalo ja etusormi napsuttelivat vyöllä roikkuvan miekan kahvaa. Lopuista sormista oli jäljellä vain tyngät. Hänen kaulallaan roikkui hopeinen koru, joka oli taottu liekkien ympäröivän sydämen muotoon.

Naisen takana astelivat vaaleatukkainen poika ja tyttö. He muistuttivat toisiaan tarpeeksi ollakseen kaksosia. Kumpikin heistä oli aavemaisen kaunis.

Pojan räsyinen paita oli auki. Hänen ylävartalostaan näkyivät kylkiluut. Poika hivelöi miekkansa kahvaa nopein, nykivin liikkein. Hänen katseensa oli suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen.

Tytön silmät olivat kirkkaanpunaisen huivin peitossa. Arpien verkko kiemurteli niiden alta poskille. Hän tunnusteli kepillä maata jalkojensa edessä ennen jokaista askelta. Tytön päällä oleva mekko oli täysin vailla saumoja, aivan kuin se olisi kudottu suoraan hänen päälleen. Sen helmaa koristi monimutkainen, hämähäkinseittiä muistuttava kuvio.

Mies pysähtyi Osmon eteen. Hänen jäänsinisten silmiensä tuijotus oli kylmän arvioiva. Väinämöinen värähti. Hän ei ollut ikinä nähnyt ketään, jonka silmät olisivat olleet yhtä kuolleet.

Päivää, Osmo, mies sanoi matalalla, tasaisella äänellä.

Päivää, Untamo. Yllättävää sinulta matkustaa saattueen kera, Osmo sanoi.

Matka oli pitkä. Tässä on asevoimieni komentaja Elisia. He taas ovat Ieva ja Kullervo, Untamo sanoi viittoen taakseen. Kukin kolmikosta nyökkäsi nimensä tullessa mainituksi.

Osmo vastasi tervehdykseen ja esitteli saattueensa.

Koska aloitamme? Untamo kysyi.

Auringonlaskun aikaan. Odotamme siihen asti, Osmo vastasi. Untamo nyökkäsi ja suuntasi seurueensa kanssa kallion pohjoislaitaa kohti.

Kuka tuo on? Väinämöinen kysyi isältään. Tämä veti hänet kauemmaksi kuuloetäisyydeltä.

Untamo, heimonsa päämies. Hän hallitsee laajoja alueita länteen täältä. Hänen sanansa painaa paljon.

Vilho nojautui Väinämöisen korvan juureen.

Untamo sai heimonsa nykyiseen asemaansa teurastamalla veljensä Kalervon suvun muutama kymmenen vuotta sitten. Hänellä on tarpeeksi miehiä ja aseita pyyhkiäkseen Kalevan heimon maan päältä, jos sille päälle sattuu. Pysy hänen hyvällä puolellaan, oli mikä oli, Vilho kuiskasi.

Entä hänen seurueensa?

Olen kuullut pelottavia huhuja tuosta Elisiasta. Puhutaan, että hän surmasi yli sata soturia yhdessä yössä. Enkä pidä lainkaan tuon sokean tytön olemuksesta. Hän on aivan varmasti tietäjä. Eikä heikko sellainen.

Onko Untamo liittolaisemme?

Tuimme häntä veljessodassa. On hän ainakin toistaiseksi. Olen tosin varma, että hän teurastaisi joka ikisen täällä olevan, jos vain hyötyisi siitä jotenkin.

Väinämöinen muisteli tapaa, jolla Untamo oli häntä katsonut. Hän ei epäillyt isänsä sanoja.

Onkohan muita tulossa?

Tässäkin on enemmän kuin mitä odotin. Moni pienempi heimo seuraa Joukahaisen ja Untamon tahtoa. Heillä ei niin väliä. Lännen saarissa majailevilla Lemminkäisillä ei ole ollut minkäänlaista valtaa vuosiin. He eivät tule. Enkä usko Pohjolan väen vaivautuvan paikalle. Taidamme pitää neuvoa kolmisin, Vilho sanoi ja vilkaisi puurajaan. Hänen kasvoilleen levisi vilpitön hämmästys. Perun sanani. Itse Pohjolan emäntä saapuu.

Kolme hahmoa lähestyi kokouspaikkaa. Heistä oikeanpuoleisin oli jäntevä, pitkä mies. Hänen paitansa oli avonainen miltei alavatsaan asti. Miehen ylävartalo oli silkkaa lihasta. Hänen pitkä, ruskea tukkansa varjosti sänkisiä kasvoja. Miehen kasvoilla kareili rento hymy.

Hahmoista vasemmanpuoleisin oli verhoutunut kauttaaltaan mustiin kankaisiin. Hänen kaulaansa ja kasvojaan peitti yönmusta liina. Se jätti paljaaksi ainoastaan tummat silmät ja vaalean otsan. Hahmon pitkät, tuhkanharmaat hiukset loivat näyttävän vaikutelman muuten niin tummaa olemusta vasten. Hänen hartioilleen kiedottu viitta hulmusi tuulta vasten. Väinämöinen oletti hahmon olevan nainen, vaikka ei voinut olla aivan varma.

Saapujista keskimmäinen oli ruskeatukkainen nuori nainen. Hänen vaatteensa näyttivät arvokkaammalta kuin kaikki Väinämöisen omaisuus yhteensä. Naisen mekon kaula-aukko oli leikattu syvään. Hän piti toisessa kädessään paksua tammista sauvaa, jolla auttoi kulkuaan. Muutaman askeleen hänen jäljessään asteli valtavan kokoinen susi.

Joukko pysähtyi Kalevan heimon eteen. Nainen hymyili Osmolle.

Terve, Kalevan Osmo. Siitä on aikaa.

Osmo nyökkäsi hänen sanoilleen. Niin on. Terve, Louhi. Pohjolan korkea emäntä, Osmo vastasi. Kohtelias hymy oli noussut hänen kasvoilleen.

Ja onko tässä saattueesi? Louhi kysyi.

Osmo nyökkäsi ja esitteli saattueensa. Louhi nyökkäsi heille. Läheltä katsottuna Väinämöinen huomasi Louhen olevan hyvin kaunis. Hänen vihreiden silmiensä katse oli vangitseva.

Kuinka miellyttävää tavata. Tässä on oma saattueeni: oikealla Thorfinn, vasemmalla Milna. Ja tietenkin pikku Freyja, Louhi sanoi ja silitti vieressään istuvan suden päälakea.

Ei kai se syö meitä? Seppo kysyi. Louhi hymyili hänen sanoilleen.

Ehei, Seppo. Hän on kiltti tyttö, hän vastasi.

Aloitamme varmaan kohta. En usko, että muita enää tulee. Tehkää toki olonne mukavaksi, Osmo sanoi.

Näin teemme, Louhi sanoi viittoen saattueelleen. Joukko siirtyi kallion laidalle Joukahaisten ja Untamon väliin.

En luota tuohon suteen. Se suunnittelee jotain, Seppo kuiskasi Väinämöiselle.

Keitä nuo oikein olivat? Pohjolan heimoko? Miten heitä voi johtaa nainen? Väinämöinen tiedusteli hiljaa isältään.

Pohjolan heimoahan nuo. Heillä päällikkyys on perinteisesti mennyt äidiltä tyttärelle.

Ihme typeryyksiä. Naisen paikka on kotona, Rauti tuhahti.

Menehän sanomaan tuo Louhelle. Katsotaanko mitä tapahtuu? Vilho sanoi synkän hymyn kera.

En suosittelisi, Osmo sanoi. Hänen äänensävynsä kertoi Raudille kaiken tarvittavan. Seppä murahti ja vaikeni.

Pohjolan heimo Louhen johdolla hallitsee miltei koko läntisen meren kalastus- ja kauppareittejä. Heillä on melko hyvät suhteet ruotsinmaalaisten kanssa, mistä todisteena tuo ruskeatukkainen hyypiö tuolla. Heillä on kultaa kukkuroittain. Ja missä on kultaa, siellä on valtaa, Vilho sanoi.

Onko hän vaarallinen? Väinämöinen kysyi vilkaisten Louhen suuntaan. Hänen isänsä entisestään levenevä hymy kertoi aivan tarpeeksi.

Auringon heittäessä viimeisiä säteitään taivaanrannan takaa neljä heimopäällikköä kerääntyi kivisille istuimille. Ketään muita ei ollut saapunut. Väinämöinen tuijotti syrjempänä, kuinka kolme miestä ja yksi nainen vaihtoivat keskenään ennalta harjoiteltuja tervehdyksiä. Hän haukotteli syvään.

Mitä luulet, kuinka kauan heillä kestää? mättäällä istuva Seppo kysyi.

Varmaan koko yö, Väinämöinen vastasi.

Onneksi ryhdyin sepäksi. Päällikön hommat kuulostavat kuolettavan tylsiltä.

Niin. Ei ole ukko Kalevalla helppoa. Hän ei lähde neuvotteluihin vahvasta asemasta. En usko, että tämä päättyy hyvin.

Mietit tätä vain liikaa, Seppo vastasi heilauttaen kättään.

Kenties, Väinämöinen sanoi ja vilkaisi olkansa yli. Kallion reunalla istuva Aino tuijotti hiljaista järveä yksin. Väinämöinen ei pystynyt irrottamaan katsettaan hänestä.

Iskit sitten silmäsi Joukahaisen ämmään.

Ehkä parempi antaa olla, Väinämöinen sanoi ja ravisti päätään.

Antaa olla? Ei todellakaan! Jos jänistät nyt, kadut sitä lopun ikääsi. Koska muka seuraavan kerran pääset tapaamaan häntä? Et ehkä koskaan. Käytä tilaisuus hyväksesi, Seppo sanoi ja nousi pystyyn.

Ei siitä kuitenkaan tulisi mitään, Väinämöinen puolusteli.

No ei ainakaan tuolla asenteella! Ei huolta, minulla on jo suunnitelma valmiina, Seppo sanoi ja virnisti leveästi.

Illan viileä tuuli puhalsi suoraan Aino Joukahaisen kasvoille. Hän tuijotti allaan avautuvaa järveä ilmeettömänä. Ainon yksinkertainen vaalea mekko hulmusi tuulessa paljastaen altaan kalpeat sääret. Hän haukotteli kevyesti ja hieraisi silmiään.

Väinämöinen katsoi näkyä pensaikon suojista. Hänen sydämensä hakkasi kiivaasti. Hän ei saanut otetuksi ensimmäistä askelta. Seppo auttoi Väinämöistä tuuppaamalla hänet suoraan aukealle. Ainon mitäänsanomaton katse kääntyi häntä kohti. Väinämöinen valahti tulipunaiseksi.

Mitä haluat? Aino kysyi.

Tuota... Väinämöinen mumisi.

Kakaise ulos, Aino tuhahti.

A-Arvon neito... ka-kauneutenne on sokaissut minut. Tuota... sallikaa minun ojentaa teille vaamitaton... anteeksi, vaatimaton kukkakimppu, Väinämöinen sopersi naama punaisena ja toi oikean kätensä selän takaa esiin. Sen puristuksessa oli kasa ruohoa, kukkia ja oksia sidottuna etäisesti kimppua muistuttavaan muotoon. Asetelman keskellä oleva päivänkakkara nuokkui hyvin surullisella tavalla.

En halua sitä, Aino vastasi ja käänsi katseensa takaisin järvelle. Väinämöisestä tuntui aivan kuin hän kuolisi häpeään hetkellä minä hyvänsä.

Mu-Mutta...

Sanoin, että en halua typeriä rikkaruohojasi, Aino toisti, tällä kertaa hieman painokkaammin.

Olen varma, että tämä päivänkakkara sopisi hyvin silmiesi väriin, Väinämöinen yritti.

Aino ponkaisi pystyyn ja marssi Väinämöisen luokse syvän kyllästyneen ilmeen kera. Hän nappasi kimpun Väinämöisen kädestä ja viskasi sen yhdellä rivakalla liikkeellä reunan yli. Epäonninen kukkakimppu poukkoili alas jyrkkää jyrkännettä pitkin.

Aino tuhahti ja käänsi Väinämöiselle selkänsä. Hän istuutui takaisin kalliolle pahantuulisen näköisenä. Väinämöinen tajusi vihjeen ja marssi takaisin pensaaseen lysähtäneen ryhdin kera.

Ei tainnut mennä kovin hyvin? pusikossa kyykkivä Seppo tiedusteli.

Niinkin voisi sanoa, myrtynyt Väinämöinen vastasi.

Äh, älä välitä! Tyhmä naikkonen ei ymmärrä hyvän päälle. Odotas vain, parin vuoden päästä hän kiroaa tyhmyyttään, kun olet mahtava tietäjä ja naiset jonottavat vaimoksesi. Lortto ei tiedä mitä menettää, Seppo lohdutti.

Kuulen kyllä teidät, Ainon ei niin huvittunut ääni ilmoitti.

Hän ei rakasta minua, Seppo, Väinämöinen voivotteli.

Ehkä ei. Mutta tiedän lääkkeen sydänsuruihin. Taisin nähdä veneen tienoilla mustikoita. Mennään poimimaan ne ja syödään suruumme, Seppo sanoi hymyillen. Väinämöinen nyökkäsi ja seurasi ystäväänsä rinnettä alas.

Väinämöinen heitteli mustikoita yksitellen suuhunsa. Seppo ja hän olivat sytyttäneet nuotion valaisemaan pimenevää iltaa.

Olin jo unohtanut, miltä nämä maistuvat, Seppo sanoi. Hänen suupielensä olivat värjäytyneet marjoista tummansinisiksi.

Älä muuta sano. Se typerä kirous tappoi marjatkin lähimailta. Pettuleipä pursuaa jo ulos korvista.

Toivottavasti muut heimot suostuvat auttamaan. Emme muuten millään selviä talven yli, Seppo sanoi.

Olen varma, että isä keksii jotain. Hän ei anna meidän kuolla.

Saisinko liittyä seuraanne?

Ääni kuului Louhen seurassa olleelle miehelle. Hän harppoi nuotion viereen ja istuutui Väinämöisen ja Sepon väliin.

Toki, öh... Thorfinn? Väinämöinen kysyi.

Aivan oikein. Thorfinn Magnusson, palveluksessanne. Te taidatte olla Väinämöinen ja Seppo?

Lieneekö meidän sopivaa kaveerata näin vieraan heimon edustajan kanssa? Seppo kysyi kulmat kurtussa.

Toin syötävää, Thorfinn sanoi ja kaivoi vyöllään roikkuvasta nahkapussista muutaman suikaleen kuivattua hirvenlihaa. Sepon ilme kirkastui.

Hyvä herra, meille on tietenkin ilo ja kunnia saada Pohjolan heimo vieraaksemme, hän sanoi katse kiinni lihanpaloissa.

Thorfinn ojensi lihasta palat sekä Väinämöiselle että Sepolle. Molemmat kävivät niihin ahnaasti kiinni.

Teillä taitaa olla nälkä?

Niinkin voi sanoa. Oletko Ruotsinmaalta? Väinämöinen sanoi ahmimisensa lomassa.

Hyvin huomattu. Läntisiltä mailtahan minä. Olen ensi kertaa näin idässä, Thorfinn sanoi ja repäisi hampaillaan paksun suikaleen lihaa suuhunsa.

Mitä tekemässä, jos saan kysyä? Väinämöinen kysyi.

Onneani etsimässä. Olen palkkasoturi, Thorfinn sanoi nuollen huuliaan.

Mitä palkkasoturi tekee? Seppo kysyi.

Oikeasta hinnasta mitä tahansa, Thorfinn vastasi ja kaivoi vyöltään pitkulaisen nahkaleilin. Hän irrotti korkin ja joi syvään.

Jopa tappamista? Väinämöinen kysyi.

Jos tarve vaatii, Thorfinn sanoi ja ojensi nahkaleilinsä Väinämöiselle. Tämä otti huikan ja irvisti välittömästi. Leilissä oli vahvinta sahtia, mitä hän oli ikinä maistanut.

Tapat ihmisiä rahasta? Eikö se ole väärin? Seppo kysyi.

Ei, jos siitä maksetaan hyvin.

Väinämöinen ojensi leilin Sepolle, joka otti siitä syvän hörpyn. Tämän ilmeestä päätellen hän arvosti makua aivan yhtä paljon kuin ystävänsäkin.

Tappaisitko meidät, jos sinua käskettäisiin? Väinämöinen kysyi.

Mitäs luulet? Thorfinn sanoi. Hänen kasvoilleen nousi hampaat paljastava virne. Väinämöiselle tuli ilmeestä mieleen nälkäinen susi.

Vai niin. Ja nyt teet töitä Louhelle? hän kysyi.

Sillä neidillä on kultaa vaikka muille jakaa. Muulla ei niin väliä.

Mites se kokomustiin kääriytynyt nainen? Miksi hän pukeutuu niin? Seppo kysyi.

Jaa Milna? Sanotaanko, että hän on hieman epävarma omasta ulkonäöstään. Aika hiljainen, mutta muuten ihan mukavaa seuraa. Älkää hänestä huolehtiko, Thorfinn sanoi ja haukkasi loput lihanpalastaan parempiin suihin.

Kuule, Thorfinn. Olen vähän niin kuin harjoittelemassa tietäjän hommia. Voitko kertoa teikäläisten jumalista? Ovatko he mahtavia? Väinämöinen kysyi.

siriin. Ensimmäisessä on viljelyn ja hedelmällisyyden suojelijoita, toisessa taas taiteiden ja sodan taitajia", Thorfinn sanoi.

Kuka on heistä voimaisin? Väinämöinen kysyi ja nojasi eteenpäin.

sirin kuningas, sodan, tiedon, taikuuden ja runouden jumala. Hirsipuun herra antaa voiton tai tappion taistelusta mielialastaan riippuen. Urheasti taistelleet kerätään hänen saliinsa juhlimaan ja taistelemaan ikuisesti. Häntä tulee kiittää aina ennen taistelua ja sen jälkeen."

Vau, kuulostaa aika pelottavalta. Mahtaako meidän Ukko moiselle pärjätä? Seppo kysyi.

Entä muut jumalat? Väinämöinen kysyi.

Kuten sanoin, heitä on paljon. Kaunis Freyja, rakkauden, hedelmällisyyden ja kuoleman haltija. Mahtava Thor, joka ratsastaa taivaalla vaunuissaan ja saa ukkosen aikaan. Ja kiero, niljakas Loki, Ragnarökin alullepanija.

Onko teillä tautien jumalaa tai jumalatarta? Väinämöinen kysyi.

Ei tietääkseni. Miksi kysyt?

Meillä on hieman ongelmia omamme kanssa.

En usko, että osaan auttaa. Olen ollut aina kiinnostuneempi maallisista murheista kuin jumalten aivoituksista. Jos haluat todella tietää jumalistamme, kannattaa sinun etsiä käsiisi joku tietäjistämme tai runonlaulajistamme. He pystyvät laulamaan vaikka koko yön Kaiken Isän ja kumppaneiden edesottamuksista, Thorfinn sanoi ja nousi pystyyn.

Aika mennä nukkumaan. Kiitos seurasta, pojat. Älkää ärsyttäkö Louhea, ja saatamme tavata vielä iloisissa merkeissä, Thorfinn sanoi ja nappasi leilin jalkojensa juuresta takaisin vyölleen. Hän vilkutti kaksikolle hyvästiksi ja suuntasi kallion laidalla istuvaa Milnaa kohti.

Huopaan kääriytyneen Thorfinnin matala kuorsaus kaikui kallion halki. Edes aamuauringon ensimmäiset säteet eivät kyenneet herättämään häntä horroksestaan. Hänen vieressään istuva Milna tuijotti toverinsa kasvoja vaitonaisena.

Tammisauvan kevyt kopautus Thorfinnin poskea vasten sai aikaan ainoastaan epäselvää muminaa. Seuraava, nenään kohdistunut isku oli tarpeeksi herättämään hänet. Thorfinn räpytteli silmiään ja tuijotti puoliunisena vieressään seisovaa Louhea.

On siinä minulla soturi. Mitä jos joku olisi mennyt ja tappanut Pohjolan emännän torkkuessasi? Louhi kysyi.

Sitten minun olisi pitänyt etsiä uusi emäntä. Kauheaa, Thorfinn sanoi ja käänsi kylkeään.

No niin olisi. Nousehan, urhea sankarini. Neuvonpito on päättynyt, Louhi sanoi ja ojensi tälle kätensä. Thorfinn tarttui siihen ja antoi hänen auttaa itsensä pystyyn.

Vai niin. Mitä sovitte, emäntä? Thorfinn kysyi.

Emme kovin paljon. Joukahaisen ääliö on yhtä itsepäinen kuin aina. Hän uhkasi aloittaa sodan, jos kukaan meistä auttaisi Kalevan sukua, Louhi tuhahti.

Osmon kööri joutuu sitten selviytymään talvesta omillaan?

En todellakaan aio aloittaa sotaa muutaman nälkää näkevän Kalevalaisen vuoksi, Louhi sanoi ja taputti käsiään yhteen. Kauempana maannut Freyja ponkaisi pystyyn ja riensi emäntänsä rinnalle.

Osmon tarina heitä kohdanneesta kirouksesta oli kyllä huolestuttava. Tiedätkö, Thorfinn, meille taitaa sattua valitettava virhe, Louhi sanoi ja hieroi leukaansa.

Minkälainen virhe, emäntä?

Taidamme lähettää Untamoille ylimääräisen vaunun ruokaa, vaatteita ja aseita kiitoksena heidän anteliaisuudestaan. Valitettavasti tämä vaunu eksyy ja joutuu hukkateille. Se saattaa eksyä jopa Kalevan maille asti.

Hyvin valitettavaa, emäntä.

Erittäin. Ehditkö jo käydä kaikki läpi? Louhi kysyi ja silitti suden päälakea.

Ehdin. Joukahaisen poika on täysin isänsä vietävissä. Hän on hiljainen ja varautunut. Hänen siskonsa oli taas aika tulinen tapaus, Thorfinn sanoi.

Ehditkö vaihtaa kuulumisia Elisian kanssa?

Ehdinhän minä, Thorfinn sanoi ja hieroi poskeaan. Siinä näkyi heikosti punottava kämmenenjälki. Louhen kasvoille nousi pieni hymy.

Huomaan. Entä Kalevan suku?

Rauti on yksinkertainen seppä, ei hänellä väliä. Heidän tietäjänsä sitä vastoin on melko synkkä ja varovainen mies, ei vähäinen taidoiltaan. Epäilen hänen olevan Osmon oikea käsi. Ja ne nuoret? Ainakin Väinämöistä kiinnostivat jumalani kovin.

Jumalista on hyvä olla selvillä. Hyvin tehty, Thorfinn, Louhi sanoi.

Eipä kestä, emäntä. Lähdetäänkö?

Lähdetään. Mennään, Milna.

Kokomustiin pukeutunut nainen nousi ääneti ylös ja harppoi Thorfinnin viereen. Joukko suuntasi puurajaa kohti hiljaisuuden vallassa.

Thorfinn vilkaisi olkansa ylitse. Muut kalliolla olijat olivat vielä syvässä unessa. Kauempana Kalevan heimo nukkui vieri vieressä. Thorfinnin katse hakeutui rauhallisesti uinuvaan Väinämöiseen.

Älkää kuolko, Thorfinn sanoi hiljaa.

Luku 3: Verisynty

Avatessani silmäni näen punaisen kukan huojumassa tuulessa.

Makaan kyljelläni maassa. Kerään voimani ja nousen pystyyn. Turta väsymys painaa raajojani.

Nähdessäni ympäristöni henkeni salpautuu. Punaisten kukkien meri jatkuu silmänkantamattomana joka suuntaan. Kevyt, miellyttävä tuulenvire huojuttaa niitä tasaisen rauhalliseen tahtiin. Taivas on pilvetön ja kirkas.

Käännyn ympäri. Takanani kasvaa valtava tammi pienen kukkulan päällä. Sen vehmaat oksat huojuvat tuulen mukana edestakaisin. Tammi suorastaan huokuu elämää ja vehreyttä.

Suuntaan mahtavaa puuta kohti. Aivan kuin kukat huojuisivat sydämenlyöntieni tahtiin. Maisema on niin samanlainen, että tuskin huomaan liikkuvani eteenpäin. Loivan kukkulan kiipeäminen ei vaadi suuria ponnistuksia.

Saavuttuani tammen juurelle pysähdyn ja vilkaisen taakseni. Kukkien pelto jatkuu todellakin samanlaisena taivaanrantaan asti. Se yhtyy saumattomasti syvänsiniseen taivaaseen. Vedän syvään henkeä ja suljen silmäni.

Äkillinen, viileä henkäys saa minut avaamaan silmäni. Edessäni seisoo etäisesti ihmistä muistuttava varjo. Kavahdan vaistomaisesti taaksepäin. Repaleinen, väreilevä hahmo ei vaikuta huomaavan läsnäoloani. Se säteilee kylmyyttä. Kukat sen alla ovat harmaat ja lakastuneet.

Mikä mahtava näky.

Varjon ääni on täysin luonnoton. Se on pehmeä ja miellyttävä, mutta samaan aikaan siinä kuuluu outo särinä. Lähin vastine olisi kärpäsparven surina.

Varjo kääntää piirteettömät kasvonsa puoleeni.

Sielusi on kaunis, Väinämöinen.

Tämä on sieluni?

Heijastus sielustasi. Tämä on mielesi maisema, varjo sanoo. Se kumartuu ja poimii maasta kukan. Punaiset terälehdet mätänevät varjon kosketuksessa. Tuhkaksi muuttunut kukka varisee sen sormien välistä maahan.

Olet voimallinen tietäjä, varjo sanoo.

"Voimallinen? Hah. Isä epäilee, onko