Pako yli nummen

By Kaisa Ikola

Eletään 1700-lukua Skotlannissa. Iso-Britannian hallitus ja jakobiittikapinalliset ovat muutamaa kuukautta aikaisemmin käyneet Cullodenin taistelun. Elizabeth MacGillonie on nuori nainen, joka on Cullodenin jälkeen tottunut pakenemaan ja pelkäämään brittiläisiä sotilaita – eli punatakkeja. Hän osaa tuskin kävellä selkä suorassa, sillä punatakkeihin törmääminen tarkoittaisi nuorelle naiselle kamalaa kohtaloa. Kun Elizabeth joutuu jälleen pakenemaan brittiläisiä sotilaita nummella, hänen päivänsä vaikuttavat olevan luetut – mutta juuri sillä hetkellä kohtalo puuttuu yllättäen peliin."Pako yli nummen" on Kaisa Ikolan viihteellinen rakkausromaani, joka vie lukijan keskelle viehättävää historiallista Skotlantia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726910711

Book preview

www.egmont.com

1. Oja

Hevoset lähestyivät, koko nummi tuntui kaikuvan niiden kavioiden kuminaa. Toinen sotilaista huusi jotakin, ja Bessie

vain odotti, milloin punaisen kankaan verhoama käsivarsi

ojentuisi ja sotilas tarttuisi häntä niskasta. Keuhkoihin pisti, tuntui kuin kaikki Ylämaan ilma ei olisi riittänyt niitä täyttämään. Jalat veivät eteenpäin — entä jos hän kompastuisi? Silloin kaikki olisi mennyttä!

Bessie vilkaisi taakseen. Ne olivat jo noin lähellä — ne vain

kiduttivat häntä — laukkaamalla ne olisivat saavuttaneet hänet heti. Epätoivoinen nyyhkytys purkaantui tytön huulilta. Kyllä hän tiesi mitä tapahtuisi kiinnijoutumisen jälkeen. Kyllä hän tiesi, mitä kymmenille, ehkä sadoille tytöille…

Maa katosi, kaikki pimeni, hän putosi jonnekin — multaa satoi kaikkialla, ja joku heittäytyi hänen päälleen ja painoi kämmenensä hänen suulleen, ennen kuin hän ehti huutaa.

-Hiljaa! tämä joku sähähti gaeliksi. Bessiestä tuntui, kuin

virvoittavaa vettä olisi virrannut hänen nääntyneeseen ruumiiseensa. Ihminen, joka puhui gaelia, oli melko varmasti jakobiitti, ystävä! Eikä kenelläkään jakobiitilla, maanpaossa elävän Jaakko Stuartin kannattajalla, ollut liikaa ystäviä sen jälkeen, kun Jaakon pojan, Charlie-prinssin, johtama kapina oli huhtikuussa julmasti kukistettu.

Tyttö räpytteli silmiään. Ylhäällä kajasti kapea valonsäe,

joka peittyi hetkeksi kahden hevosen ratsastaessa kuopan yli.

Kumina katosi, kuului vihaisia huutoja; sitten hevoset palasivat.

-Minne hän joutui? kuului toinen sotilaista kysyvän.

-Taivas tietää. Olethan sinä kuullut, mitä kaikkea ylämaalaiset osaavat.

Mies, joka oli puhunut gaelia, otti kätensä pois Bessien suulta ja kohottautui polvilleen. Sotilaat siirtyivät kauemmas, lopulta heidän ääniään ei enää kuulunut.

Bessie nousi varovasti istumaan.

-Missä minä olen? hän kysyi ujosti.

Toinen kääntyi ja hymyili. Ylhäältä siilautuvassa valossa Bessie näki, että hän oli kookas, vaaleatukkainen mies, jonka ylämaalaispuvussa oli Cameronien värit. Sinisen lakin valkoinen kokardi oli tuhriintunut melkein mustaksi.

-Ojassa, mies sanoi hilpeästi. -Ojassa, jota joku on kaivanut ilmeisesti viime kesänä — ja sotimaan lähtiessään jättänyt silleen — ojassa, joka vuoden kuluessa on kasvattanut suulleen uudet kanervat ja nyt pelasti kaksi ihmishenkeä, sekä minun että teidän!

Bessie huokaisi ja koetti pyyhkiä multaa hikisiltä kasvoiltaan. Vieras ojensi nenäliinansa.

-Taivaalta on sanottu satavan monenlaista, hän samalla puheli ilmeisesti saadakseen tytön rauhoittumaan. -Akkoja ja äkeitä ja kissoja ja koiria. Mutta sieviä tyttöjä, niistä en ole aiemmin kuullut!

-Nuo ajoivat minua takaa. Bessie pyyhki kasvonsa ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. -Ne olisivat…

-Kyllä minä tiedän, mitä ne olisivat tehneet, mies ärähti äkkiä äänellä, joka oli kireä vihasta. -Ne tappoivat sisareni sillä tavalla!

Bessie nyyhkytti kauhistuneena. Jakobiitti ryömi lähemmäs ja kiersi plaidinsa, ylämaalaispuvun viitan, tytön hartioille.

-En tahtonut pelästyttää teitä, hän sanoi hiljaa. - Luulen, että meidän on nyt paras esittäytyä. Joudumme viettämään täällä jonkin aikaa yhdessä, mikäli aiomme säästää päämme. Minä olen Evan Cameron, luutnantti klaaninpäällikkömme Lochielin rykmentissä ja ennen kapinaa Glen Solasin herra. Pääsin pakenemaan Cullodenin taistelun jälkeen ja olen siitä pitäen kierrellyt ympäri Lochaberia pakoillen sotilaita ja etsien Lochielia ollakseni tälle avuksi jos mahdollista.

-Minä olen Elizabeth MacGillonie, Bessie sopersi. -Asuimme aivan lähellä Lochielin Achnacarryä, minä ja tätini… Täti auttoi joskus kartanossa.

-Entä vanhempanne? Evan Cameron kysyi. Hänellä oli kirkkaat ruskeat silmät, omituiset vaaleaan tukkaan yhdistettynä.

-Olen orpo. Mhairi-täti on äitini naimaton sisko ja hoitanut minua…

-Olette kaukana Achnacarrystä, mies sanoi, kun Bessie vaikeni.

-Sotilaat tulivat Achnacarryyn ja polttivat sen... kuten tiedätte.

-Tiedän. Kun he sytyttivät tulta, minä makasin tuskin sadan jaardin päässä pensastossa ja hoin isämeitää itsekseni, etten sortuisi kirouksen syntiin. Evan potkaisi multalohkaretta. -Mitä tädillenne tapahtui?

-Sotilaat veivät hänet leiriinsä keittäjäksi. Mutta täti ehti sotkea kasvoni tuhkalla ja panna minut vuoteeseen, ja yskin niin paljon kuin voin — punatakit luulivat, että olin keuhkotautinen ja menivät pois, ja minä karkasin. Sitten kuljin ympäriinsä, kunnes tänään törmäsin noihin kahteen ja...

-Ja sitten putositte rauhallisesti nukkuvan miesparan niskaan. Kas tässä, ottakaa vähän leipää. Varastin tämän sotilasleiristä viime yönä.

Bessie upotti halukkaasti hampaansa pehmeään leipään, sillä hän ei ollut syönyt kunnolla viikkokausiin. Evan Cameron hymyili ja risti käsivartensa niskan taa. Oja oli niin syvä, että hän olisi miltei voinut seistä siellä suorana ja ollut sittenkin kanervamättäiden suojassa; pituutta sillä oli toistakymmentä jaardia.

-Sanoitte olevanne läheltä Achnacarryä, Evan sanoi, kun tyttö oli syönyt kyllikseen ja juonut vähän vettä nahkaleilistä. -Onko teillä mitään tietoa Lochielista?

-Ei mitään. Me olemme olleet siellä kuin sumpussa, vain joskus on joku onneton pakolainen viivähtänyt luonamme. Mitä... te... aiotte nyt?

Mies sulki ruskeat silmänsä. Hän ei varmaankaan ollut vanhempi kuin viidenkolmatta, ajatteli Bessie, mutta otsassa oli syvä uurre.

-En tiedä. Kävin kotonani kolme viikkoa sitten — kuulin, että vanhempani olivat paenneet Ranskaan, mutta että sisareni... oli jäänyt kiinni ja... Miehen leukaperät kiristyivät, kasvot vääntyivät inhosta, ruskeat silmät revähtivät auki ja iskivät kipinöitä. -Ne siat! Jospa heidän sisarilleen....

-Ei, ei! Bessie tarttui ruskettuneeseen käsivarteen. -Älkää toivottako tuommoista!

Evan kääntyi puoleksi selin. Ellei ojassa olisi ollut niin hämärä, tyttö olisi voinut sanoa, että hän