Tyhjyyden Puutarha

By M. K. Ainosvuo

Kohtelias, täysin viaton pyyntö muuttaa Sofia Hartmannin elämän täysin. Tuntemattoman vaihto-oppilaan pyytäessä häntä auttamaan mahdollisesti yliluonnollisen sarjamurhaajan etsinnässä hän huomaa pian sotkeutuneensa peliin, jossa ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Velhojen, kirkon ja poliisin välisessä yhteenotossa Sofian ja hänen ystäviensä selviytyminen ei ole enää itsestäänselvyys.

Kuka on mystinen ja visionäärinen sarjamurhaaja UNKV? Kuinka kovan hinnan hänen pysäyttämisestään kannattaa loppujen lopuksi maksaa? Sofia tulee huomaamaan, että kenties suurin vaara piilee hänessä itsessään.

Tervetuloa Tampereelle. Tyhjyyden Puutarha -sarjan ensimmäinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 11, 2015
• ISBN: 9789523188785

M. K. Ainosvuo

Kirjailija on utelias sielu, joka marssii oman torvensa tahtiin. Hänellä on taustaa finanssialalta ja jos hän ei ole vapaa-aikanaan kirjoittamassa, hän on todennäköisesti nauttimassa fantasiagenrestä ja historiallisesta fiktiosta kaikissa muodoissaan.

Book preview

Sisällysluettelo

Nimiösivu

Kiitokset

Loitsu

Prologi

Luku 1: Herääminen

Luku 2: Maagi

Luku 3: Typerys

Luku 4: Ydinfuusio

Luku 5: Punainen sade

Luku 6: Selviytymisstrategia

Luku 7: Tulta vastaan tulella

Luku 8: Kuka on UNKV?

Luku 9: Kun he itkevät

Luku 10: Punainen kuin pedon aistit, valkoinen kuin marttyyrin sielu

Luku 11: Vihan nielemät

Luku 12: Vihan nielemät, osa 2 (kaadun saappaat jalassa)

Luku 12.5: Polttohautajaiset

Luku 13: Rakkain muistoni

Luku 14: Maagi(n)en yö

Luku 15: Valot tunnelin päässä

Luku 16: Valot tunnelin päässä, osa 2 (kuuluvat vastaantulevalle rekalle)

Luku 17: Oikeuden puolustajat

Luku 18: Korpinlaulu

Luku 19: Rakas ystäväni

Luku 20: Ruumisjuhlat

Epilogi

Totuus

Valmistusmerkinnät

M. K. Ainosvuo

Tyhjyyden Puutarha

Omistan tämän tarinan seuraaville henkilöille:

Silja

Anniina

Lauri

Eero

Tiina

Laura

Katri

Stina

Joakim

Aleksi

Ossi

Lassi

Anni

Kiitän teitä sydämeni pohjasta.

Loitsu

Minä olen tyhjyyden raja

Käteni ovat luuta ja sydämeni lasia

Näen valkean puun veden ja taivaan välissä

Tahtoni kohoaa auringon lailla

Se nousee valkoisena

Ja laskeutuu punaisena

Prologi

 Tämä oli paikka unen ja valveillaolon, valheen ja totuuden, illuusion ja toden välillä. Taivaalla loistava hopeinen täysikuu valaisi yöllistä metsää. Paikka oli täysin hiljainen, vailla lintujen lauluja tai tuulen suhinaa puissa. Hopeinen kuunvalo valaisi kuusien oksia, osuen vain kaistaleittain täydellisen tasaiseen aluskasvustoon puiden lomassa. Tämä ei ollut luonnollinen metsä. Täydellisessä kauneudessaan ja symmetrisyydessään se muistutti enemmänkin kaunista, siloteltua maalausta. Kuin rikkoen tämän täydellisen symmetrisyyden, metsän halki käveli yksinäinen hahmo.

Hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista oleva tyttö. Hän oli lyhyt, laiha ja pukeutunut yksinkertaiseen paitaan ja farkkuihin. Hänellä oli musta, edestä pidempi polkkatukka ja läpitunkevan siniset silmät. Hänen siniset silmänsä olivat poikkeuksellisen kirkkaat. Hetken kulkemisen jälkeen hänen edessään aukeni pieni metsälampi.

Lampi oli läpitunkevan sininen ja peilityyni. Hopeinen kuu heijastui siitä kuin jonkinlainen valtava silmä. Lukuun ottamatta tytön jalkojen alla olevaa pientä ruohokaistaletta, paikan ympärillä ei näkynyt muuta kuin kuusipuiden rivistöjä. Aivan lammen rannalla samalla ruohokaistaleella, seisoi mies katsellen kuuta. Tyttö käveli hänen viereensä.

Unenomaisesti, mies käänsi katseensa täysikuusta ja katsoi tyttöä. Hän oli nuori, ehkä kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä ja melko komea. Hänen hiuksensa olivat mustat ja silmänsä siniset, aivan kuten tytöllä. Mies oli tyttöä noin päätä pitempi ja pukeutunut mustaan, repaleiseen takkiin. Takin alla hänellä oli yksinkertaiset vaaleat housut ja paita. Hän oli avojaloin.

Tervetuloa. Kaunista, eikö olekin? mies kysyi.

Tyttö ei vastannut. Hän tuijotti miestä herkeämättä.

Tiesitkö, että olet vasta kahdestoista tänne saapunut?

Tyttö kurtisti kulmiaan.

Se oli siis totta? Kaikki mitä hän sanoi?

Ei kaikki. Suurin osa kylläkin.

Hemmetti. Miksi en kuunnellut häntä? Vincent…

Älä huoli. Voit sentään lohduttautua sillä, että kamppailusi ei ollut vailla tarkoitusta.

Mies kääntyi nyt niin, että oli suoraan tyttöä vastapäätä. Lampi aukeni hänen selkänsä takana. Hän hymyili leveästi.

Kiitän sinua, Sofia.

Kiität? Vastenmielistä.

Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. He molemmat katselivat kuuta sanomatta sanaakaan.

Sain selville nimesi, Sofiaksi kutsuttu tyttö sanoi rikkoen hiljaisuuden.

Niinkö? Entä mitä aiot tehdä sillä tiedolla?

En kai mitään. Tässä vaiheessa sillä ei ole enää väliä, tyttö huokasi, piti hetken tauon ja jatkoi:

Mikä tämä paikka on?

Tämä paikka on heijastuma sielustani. Olemme täällä hyvin lähellä Qliphothia, mies vastasi.

Qliphoth? Se on siis todellinen?

Kyllä, se on hyvin todellinen. Ei enää kauaa, niin pääsen käsiksi siihen.

Ja mitä aiot tehdä sillä?

Tulet kyllä näkemään sen ennen pitkää, mies sanoi koskettaen kädellään Sofian poskea.

Olet jo viettänyt tarpeeksi aikaa täällä. Olet läpikulkumatkalla ja velvollisuuteni on näyttää sinulle tietä, hän jatkoi.

Miehen vasen käsi lipui alas Sofian kasvoja, päätyen lopulta kaulalle. Hän nosti oikean kätensä vasemman tasalle, kiertäen sormensa tytön hennon kaulan ympärille. Mies alkoi tiukentamaan otettaan hitaasti mutta varmasti. Sofialla kesti hetki tajuta mistä oli kyse.

Hei, mit… urgh… a… augh...

Sofian ääni vaimeni korahduksiksi hänen yrittäessään epätoivoisesti saada happea. Tyttö yritti rimpuilla irti, mutta miehen ote oli luja kuin ruuvipenkki. Hän ei kyennyt muuta kuin sätkimään voimattomasti. Kaiken aikaa mies tiukensi otettaan, kasvot ilmeettöminä.

Sofia katsoi miestä silmiin alkaessa menettää tajuntaansa. Ne olivat täynnä kylmää, katkeraa vihaa. Mies tuijotti tiukasti tyttöä, joka kuuli jostain tajuntansa rajamailta vielä hänen viimeiset sanansa.

Hyvästi, Sofia. Tuomitsit kaikki ystäväsi.

Viimeinen ajatus, jonka Sofia sai aikaan ennen vajoamistaan tiedottomuuteen, oli hiljainen anteeksipyyntö hänen ystävilleen.

Luku 1: Herääminen

392 tuntia ja 40 minuuttia jäljellä.

…a.

…fia!

Sofia! Herätys! Torku omalla ajallasi.

Herra Kallio käveli hitaasti Sofian pulpetin luokse, kääri kädessään olevan lehden rullalle ja läimäytti sillä tyttöä otsaan. Tämä havahtui hereille säpsähtäen.

Mit… missä olen?

Luokanvalvojan tunnilla. Maksa univelkojasi myöhemmin. Emmehän halua antaa vieraillemme huonoa ensivaikutelmaa?

Tytön edessä seisoi arvokkaan oloinen, jo hieman harmaantunut mies. Hän katseli Sofiaa lasiensa takaa. Opettaja raapi leukaansa, miettien miten reagoida tilanteeseen.

Hieroen otsaansa Sofia pakottautui hereille. Vilkaisu liitutaululle paljasti hänen olevan luokkahuoneessa. Taisin nähdä painajaista, hän ajatteli. Mustiin pukeutuneen miehen läpitunkevan siniset silmät hohtivat vielä kirkkaina hänen mielessään. Tytön vielä selvitellessä ajatuksiaan herra Kallio oli jo siirtynyt luokan eteen puhumaan. Päättäen sysätä kummallisen unen taka-alalle, Sofia keskittyi kuuntelemaan oppituntia.

Niin, kuten olin sanomassa, luokallemme on tulossa täksi lukuvuodeksi kaksi uutta vaihto-oppilasta. En itsekään tiedä, miksi he aloittavat jo näin toukokuussa. Kenties jollakin on mennyt paperit sekaisin. Tässä he ovat.

Herra Kallio avasi luokan oven. Sisään astui kaksi hahmoa, tyttö ja poika. Poika oli ruskettunut ja lihaksikas, selvästi välimerellistä alkuperää. Hänellä oli ruskeat, melko lyhyet hiukset ja miellyttävän oloinen hymy. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen t-paitaan, farkkuihin ja takkiin.

Tyttö taas oli äärimmäisen kalpea. Hänen huomiota herättävin piirteensä oli valtavan pitkä ruskea tukka, joka oli sidottu ponihännälle suurella vihreällä rusetilla. Hän oli pukeutunut pelkkään valkoiseen kauluspaitaan ja farkkuihin. Sofia ihmetteli tytön kevyttä pukeutumista, sillä aamu oli ollut erittäin kolea.

Päivää. Nimeni on Rafael Maniscalco. Tulen Italiasta, Roomasta ja vietän loppuvuoden kanssanne. hauska tutustua. Rafael väläytti loistavan hymyn ja kumarsi kevyesti. Sofia ei voinut olla huomaamatta luokan tyttöjen läpi käyvää punastumisen aaltoa.

Hyvää päivää. Olen Priscilla Crowmoor, Englannin Lontoosta. Hauska tutustua. Tyttö oli vakavan ja arvokkaan oloinen. Hänen suomensa oli miltei virheetöntä.

Sofia yritti saada ajatuksiaan kasaan. Hän muisti hämärästi, että tänä päivänä heidän ryhmäänsä oli ollut määrä tulla kaksi uutta vaihto-oppilasta. Se, että he molemmat joutuivat samaan ryhmään, oli melkoinen yhteensattuma.

Herra Kallio viittoi kaksikkoa ottamaan paikat luokasta. Rafaelin liikkuessa kohti luokan ikkunan vieressä olevan pulpettirivin viimeistä pulpettia pysäytti opettaja kuitenkin hänet.

Ei siihen. Se pulpetti on varattu. Ota vaikka tuo viereinen paikka, hän sanoi. Jäämättä kummastelemaan varattua pulpettia Rafael istuutui sen oikealla puolella olevalle paikalle.

Uusien vaihto-oppilaiden löydettyä paikkansa herra Kallio aloitti oppitunnin maailmanuskonnoista. Sofia antoi opettajan puheen jäädä taka-alalle ja keskittyi kummallisen unensa pohdiskeluun.

Niin, osaako joku vastata kysymykseen? Sofia?

Öh… niin mihin?

Hmph… Älähän uneksi. Muista, että ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Kysyin, että tietääkö joku, mihin viitataan termillä Akaasinen arkisto.

Sofia hätkähti. Akaasinen arkisto? Olen kuullut termin jossakin. Epäröityään hetken hän vastasi.

Akaasinen arkisto on muun muassa teosofiassa ja okkultismissa käytetty käsite, jonka mukaan kaikki maailmassa milloinkaan ollut tieto on varastoituna yhteen paikkaan. Jotkut uskovat, että siihen on mahdollista olla yhteydessä meditaation tai astraaliprojektion kautta.

Oh… hyvä. Juuri niin. Eli siis, tämä käsite… Kallio jatkoi oppituntiaan Sofian kohdistaessa huomionsa muualle.

Oppitunti kului tylsissä merkeissä. Aivan liian pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Luokkahuone täyttyi hälinästä oppilaiden pakatessa tavaroitaan ja suunnatessaan kukin minnekin. Sofia käänsi selkänsä ihmisten piirittämille vaihto-oppilaille ja päätti suunnata kotiin.

Astuttuaan ulos luokkahuoneesta tytön näkökenttä pimeni. Hänen takaansa kuului pirteä ääni.

Arvaa kuka!

Kristiina.

Kämmenet siirtyivät pois hänen silmiensä edestä. Sofia kääntyi ja näki takanansa seisovan pitkän, kauniin tytön, joka virnisti leveästi. Tyttö oli melko hoikka, mutta silti selvän lihaksikas.

Mistä arvasit?

Ei se kauhean vaikeaa ollut. Kuka muu muka tekee täällä noin. Mitä kuuluu?

Ihan hyvää. Mennäänkö kotiin samaa matkaa?

Mennään vaan.

Koulun aulassa he törmäsivät kolmanteen tyttöön. Hän oli melko lyhyt ja hieman epävarman näköinen. Tytön huomiota herättävin piirre oli hänen pitkä, tummanpunainen tukkansa, joka näytti vaihtavan väriä katsomiskulmasta riippuen. Hän piristyi silminnähden nähtyään Sofian ja Kristiinan.

Julia! Mitä kuuluu? Kristiina sanoi rientäen halaamaan tätä.

I-ihan hyvää. Entä teille? Julia tiedusteli hymyillen.

Sitä samaa. Mennäänkö? Sofia kysyi viittoen ulko-ovien suuntaan. Kaksi muuta tyttöä nyökkäsivät ja seurasivat hänen jäljessään.

Hyvästeltyään ensin Julian ja sitten Kristiinan Sofia saapui kotinsa edustalle. Tyttö asui pienessä omakotitalossa kaupungin itäisellä reunalla. Kaivaessaan avaimiaan taskustaan hän katseli talon pimeitä ikkunoita. Isä ei ole vieläkään tullut kotiin. Mikä yllätys. Käytyään kaikki taskut läpi tyttö kirosi hiljaa itsekseen. Hän ei löytänyt avaimiaan mistään. Varmistuttuaan etuoven olevan lukossa, hän suuntasi takapihalle.

Talon vara-avain oli piilotettu takapihalla lepäävän suuren kiven alle. Sofia asteli kiven luokse ja antoi kätensä viistää sen pintaa pitkin. Lohkare oli sileä ja mukava koskettaa. Tyttö veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Hän kuvitteli mielessään mustan taustan. Tyhjyyden keskelle ilmestyi valkoinen piste. Pyörittyään hetken tyhjyydessä pisteen liike alkoi muodostaa liikkeensä mukana viivoja. Valkoisten kuvioiden mutkitellessa yhä kaoottisemmin alkoi niiden väliin ilmestyä tekstiä. Symboleja ja merkkejä joista osan Sofia tunnisti, osan ei. Ne muodostivat jonoja, joista osa muistutti lauseita, osa matemaattisia kaavoja.

Kuvion kasvaessa ja laajetessa Sofiaan iski äkkiä kova päänsärky. Hän jatkoi kuitenkin sen muodostamista mielessään. Kivusta huolimatta tyttö ei voinut olla tuntematta tyytyväisyyttä: mitä voimakkaampi päänsärky, sitä täydellisempi ja monimutkaisempi kuviosta tuli. Hetken kieppumisen jälkeen rakennelman liike alkoi hidastua, pysähtyen lopulta staattiseksi sykkimiseksi. Monimutkainen geometristen kuvioiden ja kummallisten symbolien sekamelska pysyi paikallaan, antaen vaikutelman siitä, että se saattaisi hajota kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Sofia avasi silmänsä.

Hänen kasvojensa edessä leijaili luunvalkoinen käsi. Tarkempi vilkaisu paljasti, että käsi ei vain leijunut ilmassa: se jatkui ranteesta noin metrin pituisena putkena, päättyen pari senttiä Sofian rintakehän etupuolelle, jossa se haaleni vähitellen olemattomiin. Eikä raaja ollut yksin: kaksi samanlaista lepäsi kämmenten selät maata vasten, ranteiden jatkeet päättyen niin ikään tytön rintakehälle.

Valkoiset kädet kietoutuivat kiven ympärille ja nostivat sen vaivattomasti ilmaan. Sofia kurotti kiven alle ja poimi vaivattomasti vara-avaimet. Hän asetti kiven paikoilleen niin varovasti kuin pystyi.

Sofia sulki silmänsä ja antoi mielessään olevan kuvion hajota palasiksi. Samassa valtava pahoinvoinnin tunne iski tyttöön. Hän avasi silmänsä räpsähtäen ja vajosi polvilleen. Yökkäillessään nelinkontin tyttö pohtii ties kuinka monetta kertaa, oliko tämä sen arvoista.

Hetken toivuttuaan Sofia keräsi voimansa ja yritti nousta pystyyn. Nostaessaan katseensa nurmikosta hän kuitenkin jähmettyi paikoilleen.

Priscilla Crowmoor tuijotti eteensä silmät suurina ja suu auki. Sofian koululle unohtama avainnippu roikkui hänen etusormensa ja peukalonsa välissä. Hetken aikaa kumpikin tuijotti toisiaan vaiti.

Öh… tämä ei ole sitä, miltä se näyttää, hän sanoi rikkoen hiljaisuuden.

Yllättävää. Kuka olisi uskonut, että tällaisesta perämetsästä voisi löytyä potentiaalista lahjakkuutta, Priscilla sanoi kumartuen Sofian puoleen ja antaen hänelle avaimensa takaisin.

Häh? vastasi Sofia noustessaan pystyyn.

Minä olen velho. Ja niin olet sinäkin.

Luku 2: Maagi

399 tuntia ja 10 minuuttia jäljellä.

Sytyttimen valo välkehti yössä. Kerrostalon katolla seisova mies yritti sateesta ja tuulesta välittämättä sytyttää tupakkaansa, laihoin tuloksin. Sateenvarjosta huolimatta mies oli jo kastunut läpimäräksi. Muutaman turhan yrityksen jälkeen hän kirosi hiljaa itsekseen, laittoi sytyttimen taskuunsa ja viskasi kastuneen tupakan katon reunan yli.

Savuke putosi alhaalla olevien poliisiautojen lomaan. Kääntäessään katseensa yhteen katon kulmaan Samuli huomasi muiden poliisien eristäneen sen keltaisella merkkinauhalla. Läpimärkä, poliisin univormuun pukeutunut ruskeatukkainen nuori mies lähestyi häntä portaikon suunnalta.

Ei auta, pomo. Kukaan ei nähnyt eikä kuullut mitään.

Entä mies joka löysi ruumiin? Se talonmies?

Ei mitään. Hänkään ei sanonut nähneensä tai kuulleensa mitään erikoista.

Ovatko kuolinsyytutkijat jo päässeet katsomaan ruumista?

Ruumiinavaus pyritään tekemään mahdollisimman pian, mutta jo nyt on selvää että kuolinsyynä oli sydänkohtaus.

Sydänkohtaus… Kuinka vanha hän olikaan?

29, pomo. Lisäksi löysimme uhrin taskusta tämän. Mies antoi Samulille pienen muovipussin, jonka sisällä oli paperilappu. Tämä tarkasteli lappua. Siihen oli piirretty pallo, josta lähti symmetrisesti kahdeksan mutkittelevaa viivaa. Kuva antoi vaikutelman tyylitellystä auringosta. Vanhempi mies huokaisi.

Perhana. Jo kymmenen kuollutta kahden kuukauden sisään. Löytyikö uhrista mitään? Sormenjälkiä, hiuksia tai muuta sellaista?

Ei niin mitään. Rehellisesti sanottuna, uhrin nuorta ikää lukuun ottamatta mikään tässä tapauksessa ei viittaa ulkopuoliseen tekijään.

Paitsi se, että yhdeksän muuta ihmistä on kuollut äskettäin samalla tavalla. Ja jokaiselta on löytynyt taskustaan tuo kuva, Samuli sanoi ja jatkoi:

Oliko hänellä mitään yhteyksiä aikaisempiin uhreihin?

Ei minkäänlaisia. Tämän kertaista uhria syytettiin tyttöystävänsä murhasta, mutta todisteiden puuttuessa hänet vapautettiin syytteistä. Sama juttu kaikilla muillakin uhreilla. Jokainen heistä oli ollut syytettynä henkirikoksista jossain vaiheessa, mutta heistä kaikki oli vapautettu näytön puutteessa.

Samuli lähti kävelemään kohti portaikkoa ja viittoi Perttua mukaansa.

Minulla on käsissäni siis joko tyyppi, joka metsästää rikollisia, tai sitten katuvien murhaajien itsemurhapiiri. Pitivätkö uhrit minkäänlaista yhteyttä toisiinsa?

Ainakaan tässä vaiheessa ei vaikuta siltä, pomo, Perttu sanoi heidän lähestyessään rakennuksen ulko-ovea.

Kaksikko astui kerrostalon etuovesta pihalle. Sade ropisi heidän päälleen. Samuli avasi sateenvarjonsa ja haroi toisella kädellään leukaansa. Hän ei voinut olla huomaamatta hienoista vaaleaa sänkeä raapimassa kämmentään vasten. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi ajanut partansa. Mies nosti katseensa laiskasti yölliselle taivaalle. Kuu pilkisti pilviverhon läpi.

Mikä sääli. Tämä oli ennen niin rauhallinen kaupunki.

Priscilla istui Sofian sängyllä katsellen kiinnostuneena ympärillään olevaa huonetta. Se oli yksinkertaisesti sisustettu ja niukasti koristeltu. Ensisilmäykseltä ruskeatukkaisen tytön olisi ollut vaikea uskoa, että tämä tummasävyinen ja kylmän funktionaalinen huone kuului 18-vuotiaalle tytölle, mutta Sofian tapauksessa huone tuntui yllättävän sopivalta. Hän katseli vierastansa tuoliltaan katse täynnä epäilystä.

Oletko varma, että kukaan ei tule häiritsemään meitä tänä yönä? Priscilla kysyi.

Ei huolta. Tällä ei asu muita kuin minä ja isä, eikä hän taida tulla tänään kotiin.

Hyvä niin. Olet vaarassa ja haluan auttaa sinua.

Vaarassa? Miten niin?

Aloitan esittelemällä itseni. Olen Priscilla Justicia Augustia Crowmoor, Crowmoorin suvun seitsemännentoista päämiehen kreivi Stephen Arthas Crowmoorin tytär. Olen tullut tähän kaupunkiin tutkiakseni äskettäin tapahtuneita mysteerisiä kuolemia. Kai olet kuullut tapahtuneesta?

Totta kai olen kuullut, Sofia pohti. Uutisissa ei muusta puhuttukaan. Kymmenen henkirikoksista ja raiskauksista epäiltyä ihmistä oli kuollut kahden kuukauden sisään. Poliisi ei ole onnistunut saamaan selville mitään konkreettista kuolemansyytä lukuun ottamatta.

Olen kyllä, Sofia vastasi.

Hyvä. Minut on lähetetty taikuuden killan epävirallisena tarkkailijana Tampereelle tarkkailemaan ja raportoimaan tilannetta, josta voi potentiaalisesti olla haittaa killalle.

Killalle?

Taikuuden kilta on maagien yhteenliittymistä suurin ja vanhin. Kaltaisiasi on maailmassa enemmän kuin uskotkaan, Priscilla sanoi.

Minä olen maagi tai velho, kummin haluat. Termejä käytetään sekaisin. Se on kyky ylittää todellisuuden rajat ja koskettaa paikkoja, jotka ovat sen tuolla puolen. Me olemme harvojen ja valittujen joukko, joka metsästää totuutta,

Maagi? Taikuutta? Aika korkealentoista. Et kai lyönyt päätäsi matkalla tänne?

Etkö usko? Salli minun siis näyttää sinulle.

Priscilla käveli oven luokse ja sammutti katkaisijasta valot. Sofia näki juuri ja juuri hämärässä tytön nostavan kätensä kasvojensa eteen niin, että hänen etusormensa osoitti kattoa kohden. Äkkiä pieni, hohtavan kirkas valkoinen liekki leimahti palamaan hieman etusormen yläpuolella. Kirkkaasti palava tulenlieska täytti hetkessä koko huoneen valollaan. Kädellään silmiään suojaava Sofia ei voinut kuin katsella hämmästyneenä: tuollaista liekkiä ei voinut saada aikaan sytyttimellä. Vaikka heidän välissään oli tilaa yli kaksi metriä, hän pystyi tuntemaan liekin kuumuuden ihollaan. Ruskeatukkainen tyttö näytti silminnähden tyytyväiseltä.

Tämä ei ole silmänkääntötemppu eikä illuusio. Sitä paitsi, miksi epäilet jotain sellaista, mitä olet jo tehnyt itse? Ne kädet olivat aika näyttävä temppu. Sinulla on todella mielenkiintoinen kyky. Kyseessä taitaa olla jokin sääntötaikuuden muoto. Kuinka kauan olet kyennyt tuohon?

Noin kolme vuotta, Sofia vastasi hieman epäröiden.

Niinkö… onko sinulla ilmennyt minkäänlaisia sivuoireita?

Sivuoireita? No, lievää päänsärkyä ja pahoinvointia, mutta ei mitään vakavaa.

Päänsärkyä ja pahoinvointia? Priscillan sävy oli epäuskoinen.

Olet päässyt helpolla. Taikuuden harjoittaminen ilman virallista koulutusta on äärimmäisen vaarallista. Et tajua, kuinka suuri onni sinulla on ollut välttyessäsi suuremmilta haavereilta.

Priscilla mittaili Sofiaa katseellaan. Maagit ovat tekemisissä voimien kanssa, joita ihmiskeho ei ole tehty kestämään, hän pohti. Jos koulutusta ei aloiteta tarpeeksi ajoissa, lopputulos ei ole kaunista katseltavaa. Tytöllä on käynyt uskomaton tuuri. On pieni ihme, että hän on vielä järjissään ja yhtenä kappaleena.

Keneltä minä nyt olisin muka voinut oppia mitään? Sitä paitsi, olen pärjännyt tähänkin asti ihan hyvin itsekseni, Sofia vastasi.

Priscilla huokaisi. Hänen etusormensa päällä oleva liekki kohosi niin, että se valaisi koko huoneen.

Tiedän kyllä. Mutta taikuuden harjoittaminen ilman asianmukaista koulutusta on äärimmäisen vaarallista. Se voi pahimmassa tapauksessa olla kuolemaksi. Jos haluat, voin opettaa sinua.

Sofia punnitsi hänen sanojaan.

Oletettavasti avulla on myös hintansa, mustatukkainen tyttö tiedusteli kysyvästi.

Vaihtokaupassa on aina kaksi osapuolta. Vastineeksi siitä, että opetan sinulle taikuutta, haluaisin, että autat minua etsimään ja ottamaan kiinni mahdollisen murhaajan viimeaikaisten kuolemien takana, Priscilla nousi ylös sängyltä ja ojensi oikean kätensä kättelyn merkiksi.

Sofia katsoi eteensä tyrkättyä kättä epäilevän oloisesti.

Miksi taikuuden kilta on kiinnostunut tavallisesta murhaajasta? Niitä löytyy kyllä varmasti lähempääkin kuin Suomesta.

Me epäilemme, että nämä murhat on mahdollisesti tehty taikuuden avulla. Kilta välttelee mieluusti julkisuutta ja tapaus on sille kiusallinen. Tehtäväni on paikantaa ilmiön alkuperä ja laittaa loppu sille. Keinolla millä hyvänsä.

Entä miksi minun pitäisi olla kiinnostunut? Voin vain lopettaa taikuuden käyttämisen ja sillä hyvä.

Etkä voi. Kerran harjoitettuaan taikuutta todellinen maagi ei ikinä lopeta. Hän janoaa tietoa maailman syvimmistä mysteereistä, joihin voi päästä käsiksi vain taikuuden avulla. Olet samanlainen, etkö olekin?

Sofia hymähti.

Hyvä on. Tehdään yhteistyötä, hän sanoi tarttuen Priscillan käteen.

Olen Sofia Hartmann. Hauska tutustua.

Ja minä olen Priscilla Crowmoor. Crowmoorin suku on nyt liittolaisesi, eikä se petä ystäviään. Hauska tutustua.

Heidän kättelynsä oli varma ja lämmin, juuri sopiva sinetti uudelle ystävyydelle.

Luku 3: Typerys

391 tuntia ja 2 minuuttia jäljellä.

Suoraselkäinen, punaiseen ja ruskeaan pukeutunut mies kävelee vieressäni hitaasti kivisiä portaita alaspäin. Hänen kädessään oli vanha kynttilänjalka, joka valaisee synkkää käytävää. Huolimatta kylmistä ja liukkaista portaista, hänen askeleensa ovat varmat ja katseensa kohdistettu vakaasti eteenpäin. Takerrun häneen kuin turvaa hakien. Seuraan kuuliaisesti isäni askelia.

Pelottaako sinua, Priscilla?

Pudistan päätäni.

Ei pelota, isä.

Niinkö? Hienoa, Stephen Crowmoor toteaa.

Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen saavumme portaiden juurelle. Edessämme seisoo paksuilla kahleilla teljetty puinen ovi. Ovea koristaa ketjujen lisäksi punaisella värillä maalattu monimutkainen hektagrammi, jonka päälle on kirjoitettu sana Vaara! useita kertoja. Kavahdan nähdessäni oven. Nähdessään pelkoni isä kumartuu puoleeni.

Priscilla. Olet jo kymmenen vuotta vanha. Sinusta tulee jonain päivänä suvun pää ja siksi sinulla on oikeus tietää sukumme suurimmasta salaisuudesta. Älä siis käännä katsettasi pois. Maagi etsii aina totuutta valheiden usvan takaa. Vaikka tämä totuus olisi epämiellyttävä tai epätoivottu, hän pyrkii aina sitä kohti. Teidätkö miksi näin on?

Ravistan päätäni. En ymmärrä, mistä hän puhuu.

Jotta hän voisi jonain päivänä löytää Qliphothin, äärimmäisen totuuden. Tämä on jokaisen velhon tavoite. Löytää suuri spiraali, maailmansydän ja saada tietää kaiken tässä maailmassa.

Nyökkään, vaikka en ymmärrä isäni sanoja. Hän on oikeassa, kuten aina. Kaikki isäni suusta kuulostaa niin loogiselta ja järkevältä.

Tiedätkö keitä ovat langenneet?

Kyllä, isä.

He ovat viisitoista henkilöä, jotka sekä kirkko että kilta ovat julistaneet uhkaksi ihmiskunnalle. Heidät tulee tappaa ensisilmäykseltä.

Juuri niin. Suurimmalla osalla heistä ei tunnu onneksi olevan mitään kiinnostusta kiltaa, kirkkoa tai ihmiskuntaa kohtaan. Normaalisti kirkko ja kilta metsästävät kiinni kerettiläiset ja petturit armotta, mutta näiden viidentoista kohdalla olemme tehneet poikkeuksen. Tiedätkö miksi?

Pudistan päätäni kieltävästi.

Siksi, että yhdenkin heistä kimppuun käyminen vaatisi sekä killalta että kirkolta mittavia ponnistuksia ja lukuisia uhrauksia. Me emme häiritse heitä ja he eivät häiritse meitä. Täydellinen systeemi. Tai no, tämä on sekä kirkon että killan virallinen kanta.

Katson isääni kysyvästi.

Mitä tarkoitat, isä?

Kulissien takana sekä kirkko että kilta eivät hyväksy näiden henkilöiden olemassaoloa. He ovat liian arvaamattomia, eikä heille haluta antaa mahdollisuutta yhdistää voimaansa. Paavi on antanut bullan viidentoista langenneen täydellisestä tuhoamisesta ja arkkimaagi on määrännyt heidät ’tuhottavaksi tavattaessa’. Luonnollisesti vain killan ylin johto tietää tästä. Ei tiedetä, miten langenneet reagoisivat, jos he saisivat tietää. No, itse uskon, että heitä eivät suunnitelmamme liiemmin hetkauta.

Isä laittaa kätensä ovea vasten, sulkee silmänsä ja vetää syvään henkeä. Hänen huulensa alkavat tapailla sanoja.

I am the blood that seals the devil

My mind is my shield

And my body is my sword

I stand before the precipice

And deny the evil that is before my eyes

Uskomatonta. Tuo on korkeimman tason suojaloitsu. Isä teki sen tuosta vain edes hengästymättä. Hän on todellakin nero. Miehen astuessa taaksepäin ovessa kiinni olevat kahleet tippuuvat lattialle ja oveen maalatut kuviot menettävät muotonsa ja valuvat ovea pitkin lattialle kuin kostea maali. Isä työntää varovasti puisen oven auki ja astuu sisään. Seuraan hänen jäljessään.

Sisällä on täysin pimeää lukuun ottamatta isäni pitelemää kynttelikköä. Hänen askeltensa kaiusta päätellen tila on valtava. Suuntaamme suoraan eteenpäin.

Suureellista julistuksista huolimatta karu totuus on, että meillä ei ole voimaa eikä resursseja käydä kerettiläisiä vastaan. Suurimmasta osasta jäseniä emme tiedä muuta kuin nimen, joistakin emme sitäkään. Jos oletamme, että esimerkiksi viisi tai kuusi heistä päättäisi liittoutua, heitä vastaan taisteleminen vaatisi killalta huomattavia ponnistuksia.

Kävellessämme eteenpäin alan huomata muotoja pimeydessä. Ohittaessamme yhden niistä lähietäisyydeltä huomaan sen olevan ohut rautakahle, jonka toinen pää on kiinni lattiassa ja toinen pää jatkuu kohti pimeyden verhoamaa kattoa. Tämä paikka karmii minua. En haluaisi olla täällä. Painaudun lähemmäksi isääni. Hän pitää katseensa suunnattuna suoraan eteenpäin.

Kaksikymmentä vuotta sitten sekä kilta että kirkko tekivät mittavan yhteisoperaation. kaksikymmentä velhoa ja kahdeksantoista kirkon inkvisiittoria lähetettiin etsimään ja tappamaan yksi viidestätoista. Hänet oli nähty Pohjois-Italiassa ja ajan nähtiin olevan kypsä täysmittaiseen hyökkäykseen. Retkikuntaa lähti johtamaan isoisäsi, kreivi Abraham Crowmoor. Kohteesta tiedettiin vain hänen koodinimensä: ’Valkoinen Paholainen’. Retkikunnasta selviytyi kuitenkin takaisin vain kaksi nuorta maagia. Kreivi Abraham Crowmoor kuoli Italian vihreille niityille. Nämä kaksi velhoa olivat kuitenkin onnistuneet kuljettamaan sen, mitä langenneesta oli jäljellä, takaisin killalle. Jäännökset luovutettiin suvullemme pahoitteluksi menetyksestämme. Sinetöimme ne kellariimme. Näin kuuluu virallinen versio. Todellisuudessa langennut oli kuitenkin vielä elossa. Vaikka käskynä oli langenneen tappaminen, he ottivat hänet vain kiinni. Ei siksi, että he olisivat uhmanneet käskyä, vaan koska häntä oli yksinkertaisesti mahdoton tappaa.

Ristiin rastiin kulkevia kahleita alkoi esiintyä yhä tiheämmin. Tunnen itseni hieman ahdistuneeksi. Vailla selkeää logiikkaa sijoitellut kahleet luovat kuristavan vaikutelman, jota ainainen pimeys ja askelten kaiku vain vahvistavat.

Näen kynttelikön heikon valon heijastuvan jostain. Lähestyessämme kohdetta se paljastuu ihmisen siluetiksi. Hahmo näyttää seisovan jalat yhdessä ja kädet levitettynä sivuilleen. Tullessani lähemmäksi huomaan, että hahmo ei seisonut: hänet on kahlehdittu paikoilleen. Lukemattomat, joka suunnasta tulevat ketjut ympäröivät häntä ja pakottavat hänet seisomaan. Pysähdymme muutaman metrin päähän näystä.

Kahlehdittu hahmo on kaunein tyttö, mitä olen koskaan nähnyt. Hänellä on täydellisen maidonvalkea iho ja yhtä valkea pitkä tukka. Luonnottoman kaunis tyttö kahlittuna mustiin ketjuihin näyttää samaan aikaan sekä kauniilta että irvokkaalta. Hän vaikuttaa huomaavan läsnäolomme vasta nyt ja kohottaa päätään varoen. Albiino aukaisee silmänsä ja katsoo minua suoraan silmiini. Hohtavan punaiset silmät tuntuivat tuijottavan suoraan sieluuni. En näe hänen silmissään mitään: en iloa, en surua, en edes vihaa tai katkeruutta. Roikkuessaan noissa irvokkaissa kahleissa hahmo muistuttaa minusta nukkea: täydellisen kaunista, mutta sisältä tyhjää.

Valkoinen Paholainen on kuolematon, isäni virkkoo.

Syöksyn Crowmoorin kartanon sisäpihalle työntäen suuret kaksoisovet sivuun tieltäni. Tämä piha oli aina äitini ylpeys: upeasti hoidettu puutarha, jossa leikin mielellään lapsena. Kauniisti hoidetut ruusutarhat ja valkoinen paviljonki, jossa niin monia vieraita oli kestitty, olivat kaikki liekeissä. Rakennuksen kylkiä nuolevat punaiset liekit humisevat lohduttomina tuulessa.

Liekkien nielaisemassa puutarhassa makaa useita mustapukuisia hahmoja. Tunnistan jalkojeni juuressa makaavan hahmon Albertiksi, sukumme päähovimestariksi. Hän oli aina hyvä minulle. Mies on varmasti kuollut. Kukaan ei voi selvitä tuollaisista haavoista.

Kohottaessani katseeni näen keskellä puutarhaa hahmon. Keskellä liekkejä, välittämättä kuumuudesta, seisoo valkoinen tyttö. Hän pitelee toisella kädellään punaiseen ja ruskeaan pukeutuneesta miehestä kiinni. Tuijotan kauhusta jäykkänä, kuinka isäni roikkuu albiinon käsissä velttona ja elottomana. Hänen pukunsa on tahrautunut hänen oikean kätensä riekaleista vuotavasta verestä.

Yritän huutaa isääni, mutta sanat tarttuivat kurkkuuni. Valkoinen tyttö tuntuu huomaavan läsnäoloni vasta nyt. Hän irrottaa otteensa isästäni, joka valahtaa voimattomana maahan ja kääntyy katsomaan minua. Nuo liekkien keskeltä tuijottavat kaksi punaista pistettä ovat juuri sellaiset kuin muistan: kylmät, elottomat ja mitään heijastamattomat. Tiedän kuolevani. Albiinon katse kertoo sen.

Priscilla heräsi huohottaen ja nousi istumaan. Tyttö oli kauttaaltaan hien peitossa. Hän antoi katseensa kiertää ympäri vierasta huonetta. Se ei ollut tuttu. Hänen katseensa osui lattialla nukkuneeseen mustatukkaiseen tyttöön. Tämä katseli häntä huolestuneesti.

Kaikki kunnossa? Huusit äsken jotain. Näitkö painajaista?

Painajaista? Ah… niin tietenkin. Unen väistyessä Priscillan mielestä hän yritti koota ajatuksiaan parhaansa mukaan.

Älä huoli, Priscilla sanoi pakottaessaan itsensä hymyilemään.

Se oli vain painajainen jota näen silloin tällöin.

Niinkö? Meidän pitää lähteä kohta kouluun. Voit jättää sängyn sikseen, laitan sen kuntoon myöhemmin, Sofia vastasi.

Kiitos. Anteeksi, että minusta on näin kovasti vaivaa.

Ei se mitään. On ihan kiva, ettei aina tarvitse nukkua yksin.

Sofia käveli työpöytänsä luo ja sulloi muutamia oppikirjoja reppuunsa. Verrattuna muuhun huoneeseen työpöytä oli kuin kaatopaikka: kirjoja ja monisteita oli levitelty mielivaltaisesti ympäri pöytää ja kasattu huteriin pinoihin. Priscilla epäili, että työpöytä oli ainoa asia koko huoneessa, joka oli jatkuvassa käytössä.

Haluaisitko aamupalaa? Ehdimme kyllä syödä jotain enne kouluun lähtöä, Sofia sanoi.

Ei, ei. En voisi mitenkään vaivata sinua tätä enempää.

Ei siitä vaivaa ole. Syö ihmeessä.

Hyvä on. Jos kerran vaadit.

Kevyen aamupalan jälkeen tytön suuntasivat jalkaisin koulua kohti. Ulkona oli paras mahdollinen kevätsää: lämmin muttei kuuma, kostea muttei sateinen. He kulkivat kohti lukiota hiljaisuuden vallassa. Ainoa kuuluva ääni oli heidän askeltensa kaiku katukivetystä vasten.

Sofia. Voinko kysyä jotakin? Priscilla tiedusteli, rikkoen hiljaisuuden.

Siitä vaan.

Asutko yksin? En haluaisi olla epäkohtelias, mutta sen asunnon kunto oli vähän…

Ei tarvitse häpeillä. Tiedän kyllä että se on todellinen läävä. Ei, on minulla isä. Työ vain vie suurimman osa hänen ajastaan, joten häntä ei hirveästi kotona näy. Siivous taas ei ole vahvin puoleni, joten… noh, niin.

Ymmärrän. Asiasta toiseen, miten toimimme tapauksen kanssa?

Jaa niiden kuolemantapausten? Katsotaanpa… oletko jo tehnyt itsellesi lukujärjestystä?

Lukujärjestystä? Pitääkö se tehdä itse?

Ah… niin tietenkin. Suomalaisissa lukioissa jokainen rakentaa oman lukujärjestyksensä tarjolla olevien kurssien pohjalta. Se luokka johon sinut sijoitettiin eilen, kokoontuu vain kerran viikossa. Vaihto-oppilaiden tapauksessa teille on todennäköisesti rakennettu valmis lukujärjestys tämän jakson ajaksi. Pointti on se, että emme todennäköisesti ole samoilla tunneilla, joten meidän pitää hoitaa tapaamisemme välitunneilla.

Niinkö? Kuulostaa aika monimutkaiselta.

Kyllä siihen tottuu aika nopeasti. Miten muuten olet hoitanut käytännön järjestelyt? Kuulostaa siltä että vaihto-oppilasvuosi ’taikuuden killasta’ saattaisi herättää pari kysymystä viranomaisilta.

Väärennetyillä papereilla tietenkin. Koulunne tietojen mukaan tulen lontoolaisesta yksityiskoulusta ja asun sijaisperheessä. Todellisuudessa yövyn tietenkin hotellissa.

Hetken hiljaisuus.

Väärennetyillä papereilla, Sofia toisti.

Jep. Killalla on pari tosi taitavaa psyykikkoa. Yllättyisit, mitä pienellä suggestiolla voidaan saada aikaan.

Epämiellyttävä ajatus. Ehdotan, että vaihdamme enemmän tietoja ruokatauolla. Saimme seuraa, sanoi Sofia osoittaen sormellaan kadunkulmaan. Julia käveli kohti koulua kuunnellen kohteliaasti vieressään värikkäästi tarinoivaa Kristiinaa. Tämän huomatessa kaksikon hän pysähtyi ja vilkutti heille energisesti. Kaksikko käveli heidän rinnalleen.

Sofia! Huomenta! Miten menee? Olet näköjään ehtinyt tutustua uuteen vaihto-oppilaaseemme. Hauska tutustua! Kristiina sanoi energiseen tapaansa ja ojensi kätensä.

Hauska tutustua. Oletteko Sofian ystäviä? Priscilla vastasi ja kätteli Kristiinaa.

Jep. Me olemme tämän ilopillerin tuki ja turva! Kristiina sanoi läimäyttäen Sofiaa selkään niin lujaa, että tämä melkein kaatui.

Kyllä. Olen laajalti tunnettu positiivisuudestani, Sofia totesi naama peruslukemilla.

Ha-hauska tutustua. Olen Julia, punatukkainen tyttö sanoi arasti kääntyen Priscillan puoleen.

Kuten myös. Priscilla Crowmoor, palveluksessanne, tämä vastasi hymyillen.

Suoritettuaan esittelyt nelikko jatkoi matkaansa kohti koulua. Sen harmaansininen siluetti näkyi horisontissa masentavan valtavana.

Sofian ystävystyminen uuden vaihto-oppilaan kanssa on kyllä pieni ihme. Normaalisti hänellä on vaikeuksia sosialisoitua jopa pehmolelujensa kanssa, Kristiina sanoi Priscillalle leveän virneen kera.

Kuulin kyllä tuon, Sofia sanoi happamasti.

Ei lainkaan. Hän on hyvin mukava henkilö. Oletteko tunteneet toisenne jo kauan?

No joo, me kolme ollaan oltu kavereita jo yläasteelta lähtien, Kristiina sanoi.

Muistan ensitapaamisemme kuin eilisen. Hakkasit minut niin pahasti, että jouduin sairaalaan, Sofia sanoi.

Anteeksi? Priscilla tiedusteli.

Ääh… yläasteella olin aikamoinen raivopää. En ole kovin ylpeä siitä, Kristiina totesi naurahtaen hermostuneesti.

Älä anna ulkonäön hämätä. Hän on moninkertainen kamppailulajien mestari ja vahva kuin mikä, Sofia sanoi Priscillalle.

Saat minut kuulostamaan joltakin muskelinaiselta. Asiasta toiseen, onko kukaan teistä tutustunut siihen italialaiseen kaveriin? Hän on niin komea! Kyllä Välimereltä tulevat parhaat pojat!

Puoli luokkaa taitaa ajatella samoin. Sanoisin, että mahdollisuutesi ovat aika heikot, Sofia töksäytti.

Pyh. Aina yhtä tylsä, Kristiina tuhahti.

Kouluun saavuttuaan kukin tytöistä lähti omalle taholleen. Sofia raahautui yksin matematiikan luokkaa kohti. Hänen motivaationsa oppia ei ollut juuri nyt huipussaan. Tunti sujui tylsissä merkeissä.

Priscilla ja Sofia istuivat syrjäisessä nurkkapöydässä syötyään lounaansa. Ruskeahiuksinen tyttö varmisti, että ketään ei ollut kuuloetäisyydellä.

Haluaisit, että kerrot kaiken, mitä tiedät tapauksesta, Priscilla sanoi.

En tiedä voinko kertoa mitään uutta. Kuten tiedät, kymmenen ihmistä on kuollut kahden kuukauden aikana. Ensimmäinen heistä kuoli huhtikuun alussa, viimeisin toissapäivänä. Kaikki kuolleet olivat jostain henkirikoksesta epäiltyjä, mutta ketään heistä ei ollut tuomittu näytön tai konkreettisten todisteiden puutteen takia. Uhrien ikä on vaihdellut kahdeksastatoista viiteenkymmeneenkuuteen vuoteen. Poliisin mukaan uhreilla ei rikosepäilyjen lisäksi ollut muuta yhteistä.

Kuulin, että kaikki kuolivat sydänkohtaukseen.

Totta. Mutta kenelläkään uhreista ei ollut synnynnäistä sydänvikaa tai muutakaan, mikä olisi voinut altistaa sydänkohtaukselle. Sitä paitsi, kuinka moni perusterve kahdeksantoistavuotias saa sydänkohtauksen? Kyseessä ei voi olla pelkkä sattuma.

Voisiko kyseessä olla jokin sairaus tai myrkytys?`

Poliisi kieltäytyy antamasta tarkempia ruumiinavaustietoja, mutta henkilökohtaisesti en usko sairauden mahdollisuuteen.

Et usko? Millä perusteella?

Media on tutkinut uhrien taustat melko tarkkaan, eikä heillä todellakaan ole mitään yhteistä. Kukaan heistä ei ollut edes tavannut toisiaan. Sitä paitsi, sairaus, jonka saaneet olivat kaikki mediahuomiota saaneita rikollisia? Vaikka se ei ole vielä sataprosenttisen varmaa, henkilökohtaisesti uskon, että taustalla on joku henkilö tai järjestö.

Eli siis mielestäsi voimme olettaa, että tekojen taustalla on todellakin murhaaja? Olisiko hän voinut saada sydänkohtaukset aikaan syöttämällä uhrille jotain lääkeainetta?

Poliisi olisi varmasti saanut lääkkeiden käytön jo selville. Tutkimusten paikallaan polkeminen viittaa siihen, että he eivät vielä tiedä kuolinsyytä.

Hmm. Olet todellakin tutustunut aiheeseen syvällisesti.

Liioittelet. Lehdistössä ei ole muusta puhuttukaan viimeiseen kuukauteen. Tämän selville saamiseksi ei tarvita kuin hieman maalaisjärkeä.

Toisin sanoen on todennäköistä, että kuolemien takana on joku henkilö tai ryhmä. Murhatapa on toistaiseksi mysteeri. Ymmärrän, Priscilla totesi nyökäten.

Mutta tähän se sitten jää. Murhaaja saa tietonsa todennäköisesti median kautta sen uutisoidessa kohuoikeudenkäynneistä sun muista. Tampereella ei ole mitään puutetta oikeudellisesti harmaalla alueella liikkuvista henkilöistä, joten potentiaalisten uhrien lukumäärä on valtava. Me tiedämme tekijästä vain hänen oletettavan motiivinsa.

Joka on?

Rikollisten rankaiseminen tietysti. Hän toimii jonkinlaisena teloittajana, joka rankaisee niitä johon lain koura ei yltä. Arvaa mikä on muuten koomisin juttu koko tapauksessa?

No?

Suuri yleisö hyväksyy tappajan teot. Äskettäin tehdyn kyselyn mukaan noin 60 % vastaajista sanoi kannattavansa hänen metodejaan. Tähän saattaa kyllä vaikuttaa se, että media oli jo tuominnut uhrit ennen oikeudenkäyntiä.

Kannattavat? Eikö hän tapa viattomia ihmisiä? Priscilla tiedusteli kurtistaen kulmiaan.

Oletettavasti viattomia. Se, tekivätkö he rikoksia joita heistä syytetään, on suuren yleisön kannalta merkityksetöntä. Jos sinua epäillään esimerkiksi lapsen hyväksikäytöstä, olet maailmalle syyllinen siinä vaiheessa kun pääset lehden etusivulle. Vaikka valamiehet antaisivat sinulle anteeksi, muu maailma ei tee niin koskaan.

Niinkö? Toisin sanoen, tiedämme murhaajasta vain oletettavan motiivin. Vaikuttaa lupaavalta. Kyseessä saattaa tosiaankin olla mahdollinen taikuuden väärinkäyttö.

Mutta mitä me voimme tehdä? Meillä ei ole yhtäkään johtolankaa eikä mitään hajua seuraavasta uhrista. Emme voi mitenkään löytää häntä ennen poliisia. Muuten… miksi emme antaisi poliisin ottaa häntä kiinni? Ei kukaan uskoisi, jos hän sanoisi suorittaneensa murhat taikuuden avulla, Sofia kysyi.

Paikallinen poliisi näyttää polkevan paikallaan. Eivät he häntä löydä. Sitä paitsi, minun tehtävänäni on varmistaa onko hänestä hyötyä killalle. Jos hän todellakin käyttää jotain ennen tuntematonta taikuutta, haluaa kilta sen ensimmäisenä käsiinsä.

Aha. Mutta kuten jo sanoin, meillä ei ole mitään toimintasuunnitelmaa. Miten aiot edetä tästä?

Ei huolta. Minulla on eräs idea, Priscilla totesi.

Särkyvän lautasen ääni keskeytti tyttöjen keskustelun. Kääntyessään katsomaan äänen suuntaan he näkivät lyhyen pojan kyykistyneenä maahan, yrittäen epätoivoisesti siivota tekemäänsä sotkua. Hänen edessään seisoi pitkä ja laiha poika, paita maidon sotkemana. Tällä oli sotkuinen musta tukka, joka peitti hänen kasvojensa vasemman puolen melkein kokonaan. Hän katsoi maassa kyykistyneenä olevaa poikaa ilmeettömästi.

Sori tosi paljon, en katsonut eteeni. Äh, tuosta taitaa jäädä tahra… älä huoli, maksan kyllä pesulaskun, kontillaan oleva poika sanoi keräten lautasensa palasia maasta.

Mustatukkainen poika potkaisi häntä täydellä voimalla kylkeen. Lyhyempi poika älähti kivusta ja kaatui potkun voimasta kyljelleen. Pidemmän pojan ilme oli ärtymyksen ja turhautumisen sekainen. Hän kumartui kylkeään pitelevän pojan puoleen ja nosti hänet rinnuksistaan pystyyn.

Älä sinä pesulaskuista huoli. Kunhan et tee tätä enää toiste, mustatukkainen poika sanoi pidellen lyhempää poikaa ilmassa kasvojensa edessä. Tämä hengitti raskaasti ja piti toisella kädellään yhä kiinni kyljestään.

No, miten vastataan? mustatukkainen poika tiedusteli. Hänen uhrinsa ei saanut sanaa suustaan.

Näyttää siltä, että et ymmärtänyt vielä kerrasta, mustatukkainen poika sanoi irrottaen otteensa toisesta pojasta. Hän nosti kätensä lyödäkseen uhriaan uudestaan.

Mitä luulet tekeväsi?

Vaaleatukkainen, pitkä tyttö oli tarttunut pojan kohotetun käden ranteeseen. Tämä mulkaisi tyttöä turhautuneena.

Häivy, Kristiina. Tämän luuserin täytyy oppia läksynsä, poika sanoi ärtyneesti.

"Hakata nyt puolustuskyvyttömiä sivullisia… en olisi uskonut, että edes sinä vajoaisit niin alas. Mestari saisi slaagin, jos näkisi sinut nyt.