Kun äänesi löysi minut: Kadonnut ääni osa 1
By Outi Moisio
()
About this ebook
Lukion viimeisellä luokalla oleva Emilia saa roolin uuden koulunsa musikaalista. Mukana on myös aina aurinkolaseja pitävä mielettömän upeasti laulava Johan, joka ei jostain syystä haluaisi Emiliaa lähelleen. Musikaaliharjoitusten lomassa Emilia ihastuu Johaniin ja tunne tuntuu olevan molemmin puoleinen, ainakin välillä. Emilia alkaa kuitenkin pian nähdä outoa valoa Johanin ympärillä. Käsittämättömät katoamiset kesken dueton saavat hänet epäilemään, että Johanilla on jotain salattavaa. Kun totuus lopulta paljastuu, se laittaa uusiksi Emilian uskomukset, toiveet ja tulevaisuuden.
- Tältäkö se nyt sitten tuntuu? Täydellinen pari omalle äänelle.
Emilian tapaaminen saa Johanin elämän sekaisin. Tunteet, ja erilaiset säännöt, repivät häntä kahteen suuntaan, ja kun hän lopulta paljastaa Emilialle salaisuutensa, ei takaisin ole enää paluuta.
Kun äänesi löysi minut on urbaania fantasiaa ja romantiikkaa yhdistävä tarina musiikin voimasta. Teos on ensimmäinen osa kaksiosaisesta nuorille aikuisille suunnatusta sarjasta.
Outi Moisio
Outi Moisio on helsinkiläinen taiteen maisteri ja palvelumuotoilija. Hän on harrastanut kirjoittamista ja laulamista lapsesta asti. Kun äänesi löysi minut on hänen esikoisteoksensa; monien vuosien unelma.
Related to Kun äänesi löysi minut
Titles in the series (1)
Kun äänesi löysi minut: Kadonnut ääni osa 1 Rating: 0 out of 5 stars0 ratings
Related ebooks
Mierolaisen tie Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsElämäni päivät osa I: Vuodet 1946-1975 Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsJakotupakat Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsVoitto pimeydestä Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsKatujen kasvatit Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsViivi Pusu ja toffeesydän Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsHirviö: Viimeinen Kichigai Kuningatar 1 Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsTyhjyyden Puutarha Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsPolte: Tukahdutetut 1 Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsElämää mustalaisten lastenkodissa: muistoja lapsuudestani Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsMimosa & kaverit: Elämää yläasteella Rating: 0 out of 5 stars0 ratingspieni TULIAINEN Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsHän ei voinut sitä enää salata Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsAuskultantin päiväkirja: Pöytälaatikon salaisuuksia Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsEn oo varma riitänkö mut yritän Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsKesä Kummitustalossa Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsMimosan juttukirja: tapauksia ja tarinoita Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsKruts krats: Pienoisromaani Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsVäistämätöntä Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsMaaginen elämäni Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsOma Strindbergini Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsKun mennyt palaa... Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsMarraskuinen maa Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsTekno! Saksa! Elämä!: Ysärinuoren päiväkirjat Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsNäkijä: Osa 1 Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsNuoruuden tunnustuksia: Romaani Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsHullud päevad Tallinnas: Otteita Tallinnan suomalaisen koulun rehtorin päiväkirjoista vuosilta 1996-2001 Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsVakosamettia ja karkkisadetta Rating: 0 out of 5 stars0 ratings1960-luvulla syntyneiden koulumuistoja: Ihanuudesta yököttävyyteen Rating: 0 out of 5 stars0 ratingsTyttö joka ajatteli liikaa Rating: 0 out of 5 stars0 ratings
Reviews for Kun äänesi löysi minut
0 ratings0 reviews
Book preview
Kun äänesi löysi minut - Outi Moisio
Ihanalle pikkutyypilleni.
Tekstin seassa olevat numerot viittaavat musiikkikappaleisiin, jotka
kuvaavat kyseisen henkilön tai tietyn hetken tunnetilaa musiikin avulla.
Voit kuunnella musiikkia lukiessasi tai palata siihen myöhemmin.
Kappaleluettelo löytyy kirjan viimeisiltä sivuilta sekä
www.outimoisio.com
Sisällysluettelo
Luku YKSI
Luku KAKSI
Luku KOLME
Luku NELJÄ
Luku VIISI
Luku KUUSI
Luku SEITSEMÄN
Luku KAHDEKSAN
Luku YHDEKSÄN
Luku KYMMENEN
Luku YKSITOISTA
Luku KAKSITOISTA
Luku KOLMETOISTA
Luku NELJÄTOISTA
Luku VIISITOISTA
Luku KUUSITOISTA
Luku SEITSEMÄNTOISTA
Luku KAHDEKSANTOISTA
Luku YHDEKSÄNTOISTA
Luku KAKSIKYMMENTÄ
Luku KAKSIKYMMENTÄYKSI
Luku KAKSIKYMMENTÄKAKSI
Luku KAKSIKYMMENTÄKOLME
Luku KAKSIKYMMENTÄNELJÄ
1. NÄYTÖS
VÄLIAIKA
2. NÄYTÖS
LOPPU
Luku KAKSIKYMMENTÄVIISI
Luku KAKSIKYMMENTÄKUUSI
Luku KAKSIKYMMENTÄSEITSEMÄN
YKSI
Mä menen aina kananlihalle, kun kuulen sen laulavan
Punaiseen takkiin pukeutunut poika astui suoraan pihan suurimpaan lätäkköön, ja kuulin melkein kirosanat, jotka hänen huulensa muodostivat. Vesipisarat lensivät ympäriinsä ja tarrautuivat kuin takiaiset pojan kalliilta näyttäviin kenkiin ja farkkuihin. Poika jatkoi matkaansa märissä kengissä. Olisi inhottavaa aloittaa koulupäivä sukat märkinä, ajattelin, ja huomasin kipristäväni omia varpaitani kuin varmistaakseni, että ne olivat kuivat ja lämpimät.
Tuijotin vieressäni olevasta ikkunasta ulos harmauteen. Pihalla oleva puu ravisteli oksiaan ja värisi tuulessa kuin se aavistaisi kylmyyden saapuvan. Edellisten viikkojen sää oli ollut mitä parhainta kesäsäätä. Taivas oli ollut pilvetön, ja aurinko oli porottanut taivaalta niin kuumana, että olin jo alkanut odottaa syksyn viileneviä iltoja. Harmaus ja sade, joka oli alkanut ensimmäisen koulupäivän aamuna, olisi tosin voinut jäädä tulematta. Sää sopi kuitenkin täydellisesti yhteen omien fiiliksieni kanssa.
Päässäni oli soinut koko aamun ärsyttävä rallatus, jonka sanoja en pystynyt muistamaan. Yritin keksiä jankuttavaan musiikkiin jotkut hullut sanat, jotta olisin saanut itseni paremmalle tuulelle.¹
En onnistunut. Puristin käsiäni yhteen pöydän alla.
Olin niin sanotusti epämukavuusalueella. Uusi koulu, uudet ihmiset, uusi koko hemmetin elämä. Istuin luokassa, jonka seinät olivat haalean vihreät. Väristä tuli mieleen sairaaloiden yöpuvut, jotka liian isoina roikkuivat potilaiden päällä tehden kaikista samanmuotoisia. Tai no mistä minä tiesin, miltä sairaalavaatteet oikeasti näyttivät, mutta kuvittelin niin kaikkien sairaalasarjojen perusteella. Takaseinälle oli maalattu värikäs taideteos, joka esitti numeroista päätellen jonkinlaista matemaattista yhtälöä. Luokan edessä oleva valtava koko seinän peittävä tussitaulu oli myös täynnä numeroita. Opettaja selitti jotain, mutta en pystynyt keskittymään. Katsoin vain hänen ruskeita silmälasejaan, jotka olivat opettajamaisesti nenällä. Miksi opettajat pitivät laseja noin, eikö olisi helpompaa katsoa eteenpäin, kun lasit ovat silmillä?
Nojauduin ikkunaan ja annoin katseeni kiertää luokan päästä päähän. Luokka näytti jakautuvan kolmeen osaan. Etualalla istui kolmen tytön ja kahden pojan hikipinkoryhmä, joka kuunteli opettajaa kuin hän olisi ollut maailman valtias. Vanha ystäväni Hanna kuuluisi tuohon joukkoon. Kuvittelin, miten Hanna istui tälläkin hetkellä mustat silmälasit silmillään ja kirjoitti ylös kaikki, mitä opettaja sanoi. Hanna haaveili eläinlääkärin urasta, oli haaveillut siitä asti, kun hänen koiransa oli viisi vuotta sitten jäänyt auton alle eikä sitä voitu pelastaa. Kaipasin Hannaa, vaikka hän olikin pettänyt ystävyytemme.
Takana istuivat selkeästi luokan kovikset. Neljän tytön ryhmä viilasi kynsiään ja kuiskutteli keskenään, vaikka opettaja oli käskenyt heidän lopettaa puhumisen jo kolme kertaa ensimmäisen viidentoista minuutin aikana. Kaikilla oli päällään tiukat housut ja jaloissaan kengät, joiden koroilla en olisi ikinä pysynyt pystyssä. Vanhassa luokassani oli ollut tyttökolmikko, joka muistutti tuota nelikkoa. He tosin olivat taiteellisesti niin lahjakkaita, että luulivat olevansa jollakin tavalla etuoikeutettuja töhrimään kirjat piirustuksillaan. Joissakin kirjoissa olisin tosin mielelläni nähnytkin taiteellisia kiemuroita täyttämässä muuten niin tylsiä tekstisivuja.
Tyttöjen lisäksi takana istui muutaman pojan ryhmä, joita ei opiskelu näyttänyt kiinnostavan tippaakaan. Yhdellä heistä oli räikeän punaiset, lyhyeksi leikatut hiukset ja musta nahkatakki, joka näytti siltä kuin siihen olisi liimattu kassillinen erilaisia maailman vihaa osoittavia merkkejä. Hänen vieressään istuvalla pojalla oli melkein silmät peittävä sekaisin oleva tumma tukka ja aurinkolasit. Aurinkolasit, vaikka ulkona oli harmaata kuin mikä. No, tyylinsä kullakin. Kolmantena oli vaaleilla olkapäille ulottuvilla hiuksilla ja komeilla kasvoilla siunattu poika, joka oli vetänyt sinisen piponsa miltei silmillensä. Hän piti kännykkäänsä pöydän alla ja näpytteli siihen jatkuvasti jotain. Katsoessani häntä hän kuitenkin nosti päänsä ja katsoi suoraan silmiini. Mahtavaa. Poika oli taatusti jokaisen tytön poikaystäväehdokas numero yksi. Menin hämilleni ja käänsin katseeni pois. Loput luokasta kuuluivat kolmanteen ryhmään, joka koostui hyvin tavallisen näköisestä porukasta. Laskin itseni tähän ryhmään, koska en mielestäni herättänyt sen enempää huomiota kuin maitopurkki piimäpurkin vieressä.
Inhosin matematiikkaa enkä ymmärtänyt numeroita, joita opettaja taululle kirjoitti. Halusin pois. Halusin pois tästä kammottavan pastellinsävyisestä paikasta. Mutta en päässyt. En päässyt enää takaisin siihen kauniiseen taiteelliseen ympäristöön, jossa olin saanut viettää viimeiset pari vuotta. Se tuntui kuin unelta kaiken tämän ulkoa sisään tunkeutuvan harmauden keskellä.
Isä oli saanut Helsingistä unelmiensa työn, ja yhtenä kuumana lauantaiaamuna olin astellut viimeistä kertaa lapsuudenkotini portaita alas kohti muuttoautoa ja pelottavaa tulevaisuutta. Ymmärsin kyllä, että työmahdollisuudet olivat paremmat pääkaupungissa, mutta miksi me olimme päätyneet tähän harmaaseen betonikylään. Olin luullut, että isä halusi muuttaa keskustaan, johonkin kauniiseen vanhaan kerrostaloon, josta olisi ollut näkymät merelle. Meri oli näkynyt entisenkin kotimme ikkunasta. Ei, me olimme muuttaneet Tapiolaan, jonka pienessä mäyräkoiraa muistuttavassa betonisessa lukiorakennuksessa ei ollut mitään viehättävää. Olin yrittänyt puhua isälle järkeä koko seitsemäntoista ikävuoden viisaudellani, mutta ei, en saanut jäädä asumaan yksin mummon luokse. Selitin kuinka pahasti muutto vaikuttaisi ylioppilaaksi pääsemiseen ja kuinka outo paikka ei edesauttanut sitä, että pitäisi kaiken opiskelun lisäksi tutustua uusiin ihmisiin, mutta en saanut isää muuttamaan mieltään. Hän vain halasi minua ja sanoi, että minä kestäisin mitä vain. Niinpä.
Välituntikello soi, ja luokka ryntäsi ulos. Nostin kuulokkeet korvilleni ja laitoin musiikin soimaan.² Sävelet, jotka syöksyivät tajuntaani, auttoivat oloani hetkellisesti. Keräsin kirjat ja sulloin ne laukkuuni, jonka isä oli ehdottanut ostamaan uuden koulun kunniaksi. Tunsin itseni ekaluokkalaiseksi, jolla ei ollut mitään sanavaltaa yhtään missään. Olin saanut myös käydä epätavallisen ison rahatukun kanssa vaateostoksilla, mikä ei jättänyt epäilyjen varaan sitä, että isä yritti lahjoa minua. No, ei sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hän varmastikin ajatteli, että uudet tavarat ja vaatteet saisivat muuton tuntumaan jotenkin helpommalta. Joten tänään olin pukenut päälleni melkein suoraan kaupasta ostetut farkut, joiden lahkeet olivat trendikkäästi liian lyhyet, valkoiset tennarit ja mukavan, mutta kalliin mustan lyhythihaisen villapaidan. Katsellessani itseäni peilistä en ollut voinut olla ajattelematta, että näytin suoraan kuvakatalogista todelliseen elämään hypänneeltä vaatemallilta. Miinustettuna tietysti ne paksut vaaleat hiukset ja meikatut kasvot, joita minulle ei ollut.
Toisaalta olin myös tyytyväinen uusista vaatteistani, koska en erottunut joukosta niin pahasti kuin olin aluksi pelännyt. Olin jo koulun pihalla huomannut, että aika moni pukeutui kalliisiin merkkivaatteisiin. Osa sen sijaan näytti olevan kaikkea tuota rahankulutusta vastaan. Vaikka heidän vaatteensa olivat siistit, ne eivät näyttäneet viimeisen muodin mukaisilta. Ne toivat mieleeni vanhaan kouluuni jääneet ystäväni, joille vaatteet olivat aina olleet tapa tuoda esille omaa persoonaa, ei merkki siitä, kuinka paljon vanhemmilla oli rahaa.
Astuin käytävään ja tuijotin paperia, jossa oli seuraavan kahden kuukauden lukujärjestys. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mihin suuntaan minun pitäisi mennä. Olin ollut aika säälittävän näköinen, kun haahuilin ennen ensimmäisen tunnin alkua koulun käytävillä. Rastatukkainen tyttö, jolta olin kysynyt opettajainhuoneen sijaintia, oli tuijottanut minua kuin olisin tipahtanut avaruudesta. Ehkä hän todellisuudessa katsoi minua normaalisti, mutta sillä hetkellä olin niin hermostunut uudesta paikasta, että taisin ylireagoin kaikkeen.
Musiikki, luokka 125. Hymyilin hiukan. Musiikki oli lempiaineeni ja yksi niistä muutamista aineista, joista todella pidin ja joissa olin oikeasti hyvä. Matematiikka ei ikävä kyllä kuulunut kyseiseen kategoriaan.
Olin syntynyt musikaaliseen perheeseen, joten olin ollut musiikin ympäröimänä koko pienen elämäni. Äitini oli musiikinopettaja, ja hän soitti viulua ja pianoa. Äiti ja isä olivat tavanneet toisensa jollain musiikkileirillä tuhat vuotta sitten, ja äiti oli ihastunut isään kuullessaan tämän sellonsoittoa. Nykyään isä soitti harvemmin, mutta niinä kertoina kuuntelin soittoa aina haltioituneena. Oli käsittämätöntä, kuinka joku sai aikaan niin kaunista musiikkia. Kun olin nuorempi, soitimme usein yhdessä - äiti viulua, isä selloa ja minä pianoa - mutta nykyään sellaiseen ei tuntunut olevan aikaa. Vanhassa koulussani olin kuulunut koulun kuoroon ja olin soittanut melkein kaikissa koulun tapahtumissa pianoa. Olin lupaus, josta opettaja jaksoi hehkuttaa joka välissä, mutta täällä tunsin itseni hyvin pieneksi enkä ollut enää ollenkaan varma olinko se, jolle oli odotettavissa hieno tulevaisuus.
Istuin ikkunapaikalle ja huomasin, että musiikkiluokka oli varustettu paljon paremmin kuin olin osannut odottaa. Tiesin, että kyseinen lukio oli musiikkipainotteinen, mutta ajattelin, että se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin muutamaa lisätuntia musiikissa. Soittimet tekivät kuitenkin vaikutuksen. Vasen etunurkka oli täynnä bändisoittimia rummuista kitaroihin, ja toisessa nurkassa seisoi musta piano. Pojat edelliseltä tunnilta asettuivat istumaan tutulle takariville. Vaaleahiuksinen poika rummutti sormillaan pöydän pintaa.
Huomenta! Oliko kaikilla loistava kesäloma?
kiharapäinen, ja yllättäen, silmälasipäinen naisopettaja kysyi. Luokasta kuului epämääräistä muminaa.
Meillä on tänään paikalla myös uusi oppilas. Tervetuloa Emilia. Minä olen Susanna
, opettaja sanoi. Kaikki katsoivat minua. Mahtavaa. Halusin vajota pöydän alle. Kaikkein eniten olin pelännyt juuri tällaisia tervetulotoivotuksia, jolloin itsestään pitäisi kertoa jotain muka kiinnostavaa. Mieleeni tuli vain Tytöt tahtoo bailata -elokuvan kohtaus, jossa nuori Sarah Jessica Parker seisoo hermostuneena uuden luokan edessä ja kertoo rakastavansa tanssimista. Ja kyllä, olen jumittunut jonnekin esihistorialliselle kahdeksankymmentäluvulle elokuvamakuni suhteen. Oikeastaan syy on äitini, joka rakastaa oman aikansa teinileffoja ja on houkutellut minut katsomaan niitä hänen kanssaan. Luultavasti sanoisin siis: Hei, olen Emilia, muutin juuri tänne betonilähiöön. Ja minä rakastan laulamista.
Onneksi opettaja ei kuitenkaan pyytänyt minua kertomaan elämäntarinaani vaan otti pöydältään paksuja paperipinoja ja alkoi jakaa niitä.
Perinteitä kunnioittaen aloitamme tänäkin vuonna syksyn uudella musikaalilla. Ensi viikolla on koelaulut kaikkiin pääosiin ja kuoroon. Musikaali esitetään juuri ennen joulua
, opettaja sanoi osoittaen viimeiset sanansa minulle ja laski eteeni paksun nuottipinon. Kiitin ja selasin nuotteja nopeasti. Musikaalin nimi oli Sinä ja metsä.
Musikaalissa on tänä vuonna fantasian aineksia. Siinä on ihmisiä, keijuja ja peikkoja
, Susanna kertoi.
Luokasta kuului muutamia naurunpyrskähdyksiä, mutta Susanna jatkoi: Tärkein sanoma taitaa kuitenkin olla, että rakkaus ei katso rajoja. Se on myös koko perheen musikaali, joten peikot ja keijut tehoavat varmasti lapsiin. Aloitetaan tänään sivulta kymmenen. Siinä on kohtaus, jossa peikko nimeltä Leon huomaa jääneensä yksin metsään, ja metsä alkaa kuiskia hänelle. Johan, laula sinä tänään Leonin rooli. Tytöt laulavat ylemmän kuoro-osuuden ja pojat alemman. Selvä?
Katsoin ympärilleni ja mietin, kuka oli Johan. Siniseen kauluspaitaan pukeutunut poika vai edessä istuva kiharapäinen hymyilijä. Opettaja soitti alkusoiton, ja aurinkolasipoika nousi seisomaan. Hän otti lasit silmiltään ja laittoi ne pöydälle. Mitä ihmettä? Osaako tuo kovis muka laulaa? Johanin silmät olivat epätavallisen tummat, ja ne näyttivät hieman surullisilta, kun hän tuijotti nuotteja. Hetken näytti siltä kuin hän olisi puristanut nuotteja hermostuneena – ajattelin jo, että ei taida tyyppi olla aivan omassa elementissään – mutta kun hän alkoi laulaa, suuni loksahti auki. Samalla tavalla kuin elokuvissa, ja silloin miettii aina, ettei noin tapahdu todellisuudessa.
Kaunein ääni, jonka olin koskaan kuullut, leijui ympäri luokkaa ja täytti sen rauhallisuudellaan ja melankolisuudellaan. Olin niin mykistynyt, että en tajunnut kuoro-osuuden alkaneen. Selvitin nopeasti missä kohtaa olimme ja yhdyin lauluun. Musiikki oli lumoavaa. Se todella kuulosti siltä kuin metsä kuiskisi. Kiehtovia melodiakulkuja ja pehmeitä sointuja. Koska kaikki näkivät nuotit ensimmäistä kertaa, ymmärsin heidän olevan erityisen lahjakkaita, sillä kuoro kuulosti todella hyvältä.
Antauduin musiikin vietäväksi ja kuuntelin samalla Johanin sykähdyttävää ääntä. Tunsin ihokarvojeni nousevan pystyyn ja värähdin, kuten minulle kävi aina kuullessani musiikkia, joka pääsi ihon alle. Johan katsoi laulaessaan suoraan nuotteihin eikä nostanut katsettaan hetkeksikään. Pystyin siis avoimesti tutustumaan tähän upeasti laulavaan poikaan. Hänellä oli kuluneet farkut ja tumma t-paita, joka paljasti lihaksikkaan ylävartalon. Hänen kasvonsa olivat jotenkin arvoitukselliset. Ei yhtään huonomman näköinen tyyppi, ajattelin. Laskin katseeni Johanin pehmeän näköisiin huuliin, joiden kautta virtasi ulos mitä taianomaisin ääni. Ehkä siksi en huomannut taukoa, joka nuotissa oli, vaan jatkoin laulamista. Laulamista yksin. Huomasin sen vasta, kun pianonsoitto lakkasi, ja kaikki tuijottivat minua. Mahtavaa. Tunsin punastuvani ja sopersin jotain anteeksipyynnön tapaista. Johan katsoi minuun intensiivisesti tummilla silmillään, ja punastuin entistä enemmän.
Mitä toi oli?
Meillähän on täällä uusi ehdokas pääosaan
, Susanna sanoi hymyillen. Katsoin opettajaa tajuamatta kommenttia ja olin kuulevinani takarivin vaaleahiuksisen tytön sanovan turha luullakaan.
Emilia, kokeile laulaa Neean osaa. Otetaan sivulta kaksikymmentäkaksi, jossa on Leonin ja Neean duetto
, Susanna sanoi ja aloitti soiton ennen kuin ehdin sanoa mitään. Käänsin nopeasti sivuja päästäkseni oikeaan kohtaan. Jäin pari nuottia jälkeen, mutta sain kiinni melodiasta ja lauloin. Kyseessä oli Neean rakkaudentunnustus Leonille. Katsoin tiukasti nuotteja ja annoin ääneni kantaa luokan yli Johanille. Kun tuli hänen vuoronsa, kuului vain pianon ääni. Nostin päätäni ja kohtasin Johanin katseen. Se oli täynnä… en oikein tiedä mitä. Ahdistusta, kysymyksiä, yllättyneisyyttä?
Kuka toi on? Emiliako sen nimi oli? Käsittämätön ääni.
Johan?
opettaja kysyi. Johan mutisi jotain, mutta jatkoi laulamista. Äänemme sopivat täydellisesti yhteen. Kuin kaksi vesipisaraa, jotka kohtaavat toisensa matkalla alas ja sulautuvat yhdeksi suureksi virraksi. Tunsin uudet kylmänväreet ihollani.
Kiitos Emilia ja Johan, se oli kaunista. Jatketaan kuoro-osuudella sivulta neljäkymmentäviisi
, opettaja sanoi ja hymyili minulle. Johan istui tuolille ja peitti silmänsä aurinkolaseillaan. Olin kuitenkin melko varma, että hän tuijotti minua. Käänsin katseeni pois, mutta en pystynyt enää keskittymään. Kuinka tuollaisesta – yritin keksiä sopivaa sanaa tummien silmien katseelle – tyypistä lähti noin huumaava ääni? Värisin vieläkin muistaessani äänenvärin, joka oli syvä, pehmeä ja surullinen.
Tältäkö se nyt sitten kuulostaa? Luulin, että se oli vain Sofian keksimä juttu.
Tunnin päätyttyä opettaja kehotti minua ottamaan osaa koelauluun. En osannut sanoa hänelle mitään järkevää, koska olin vieläkin hämmentynyt Johanin kanssa laulamisesta.
Upeasti laulettu
, sinisellä pipolla päänsä peittänyt poika sanoi mennessään ohitseni. Vaaleahiuksinen turha luullakaan -tyttö hymähti minulle kuuluvalla äänellä ja käveli ohitseni niin, että hänen kyynärpäänsä osui suoraan minuun. Kipu vihlaisi kyljessäni, ja horjahdin seinään. Mitä? Oliko tämä joku ala-aste? Ilmeisesti tuo tyttö halusi Neean osan. Johtuikohan se Johanista? Epäilemättä, koska tuskin olisi ketään, joka ei haluaisi laulaa tuollaisen äänen omaavan pojan kanssa.
Ennen seuraavan tunnin alkua istuin luokan vastapäätä olevalla ikkunalaudalla kuulokkeet korvillani ja mietin – laulun sanoja mielessäni laulaen – mitä entiselle poikaystävälleni Samille mahtoi kuulua.³ Katseeni harhaili ympäri käytävää, ja suljin silmäni huomatessani tytön ja pojan nojailevan toisiinsa rakastuneen näköisinä. Samalla tavalla mekin olimme Samin kanssa välituntimme viettäneet. Silloin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin.
Avasin silmäni ja hätkähdin nähdessäni Johanin, joka seisoi käytävällä olevien kaappien luona kädet farkkujensa taskuissa. Vaikka hänen silmiään peittivät aurinkolasit, ei ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi tuijottanut suoraan minuun. Mitä ihmettä hän minusta halusi? Kurtistin kulmiani ja muodostin huulillani kysymyksen Mitä. Johanin suupielet kaartuivat lähes huomaamattomaan hymyyn, mutta olettamani katse pysyi tiukasti kasvoissani. Äh. Otin kuulokkeet korviltani, hyppäsin ikkunalaudalta ja suuntasin kohti luokkaa. En todellakaan kaivannut sillä hetkellä mitään mihin liittyisi poikia.
***
Ruokatunnilla etsin ruokalan syrjäisimmän paikan ja laskin tarjottimeni pöydälle. Huokaisin syvään ja maistoin ruokaa. Se oli yllättävän hyvää. Edellisessä koulussa melkein kaikki oli ollut täydellistä, mutta ruoan kanssa olisi ollut parannettavaa. Täällä ruoka taisi korvata muut puutteet.
Hei, Emiliahan se oli?
viereeni ilmestynyt punertavatukkainen tyttö kysyi. Nyökkäsin, ja hän istui alas.
Saara. Matikkanero ja taiteilija
, hän sanoi iloisesti ja ojensi kätensä. Saaralla oli uteliaat vihreät silmät ja kasvot täynnä pieniä pisamia. Asusta päätellen hän oli yksi niistä, jotka eivät halunneet pukeutua isän rahoilla ostettuihin kalliisiin vaatteisiin. Hänellä oli päällään punaruskea ruudullinen mekko ja kuluneet mustat ballerinat. Nolostuin, kun ajattelin päälläni olevaa uutta paitaa ja päätin, että tästä lähtien pukeutuisin vanhoihin kaapistani löytyviin vaatteisiin, jotka olivat ihan yhtä kivoja kuin trendikkäät merkkivaatteet.
Sulla on todella upea ääni. Lotta saa susta kilpailijan, mutta se on sille oikein. Se luulee olevansa joku musakuningatar. Kai sä menet koelauluun?
Saara sanoi kysyvällä äänellä.
Katsotaan nyt. En haluaisi astua kenenkään reviirille
, sanoin sitä tarkoittaen. En tosiaankaan halunnut mitään tappelua yhden musikaalin takia. Onko Lotta se vaaleahiuksinen, jolla on violetti pusero päällään?
kysyin muistaen kyynärpäätaklauksen.
Joo, on. Lotan reviiri kattaa koko koulun, joten sä olet jo astunut sille. Sitä paitsi ei sitä kiinnosta se musikaali, sitä kiinnostaa vain Johan, ja koska Johan ei puolestaan ole kiinnostunut kenestäkään niin se siitä tappelusta
, Saara selitti.
Miten niin ei ole kiinnostunut kenestäkään?
Se pitää etäisyyttä. Se on olevinaan pahis, mutta mä tiedän, että sen kuoren alla on hyvä sydän. Ei pahista ole voitu siunata tuollaisella äänellä. Mä menen aina kananlihalle, kun kuulen sen laulavan.
Entä se pipopää?
Mikael? Se sentään puhuukin joskus, mutta ei siitäkään oikein ota selvää. Ne ovat kuin majakka ja perävaunu, aina yhdessä
, Saara sanoi ja jatkoi naurahtaen: Ei siis silleen yhdessä, mutta kavereina.
Saara oli selvästi kova puhumaan, ja sehän sopi. En itse oikein ollut puhetuulella, joten annoin Saaran jatkaa. Pääsin ensimmäisen ruokatunnin aikana melko hyvin perille uuden kouluni suurimmista huhuista, totuuksista ja parisuhteista.
Saara oli samoilla loppupäivän tunneilla kanssani, joten sain hänestä jonkinlaista henkistä tukea, kun ei tarvinnut tutustua muihin ihmisiin. Johanilla ei onneksi ollut enää sinä päivänä samoja aineita, joten sain olla rauhassa. Viimeisen tunnin jälkeen laukkuni painoi armottoman paljon. Olin ostanut muutaman puuttuvan oppikirjan koulun kaupasta, ja kasa erilaisia papereita, joita olin päivän aikana kerännyt eri opettajilta, muistutti siitä, että olin todellakin uudessa paikassa. Tuttu kotikaupunkini oli historiaa. Osallistuminen koelauluun alkoi tuntua hyvältä ajatukselta, sillä sen avulla saisin kenties muuta ajateltavaa.
Kun kävelin koulun pihan poikki, näin Johanin nojaavan pihalla olevan puun runkoon. Mahtavaa. Hän otti aurinkolasit silmiltään ja katsoi suoraan minuun. Hänen silmänsä olivat tummat, ja ne seurasivat kulkuani intensiivisesti ja häpeilemättä. Vaikka minua ärsyttikin hänen tuijotuksensa, en saanut käännettyä katsettani hänen kasvoistaan ja olin törmätä edessäni kävelevään tyttöön. Pyysin tytöltä anteeksi ja käännyin takaisin katsomaan Johania. Puun luona ei kuitenkaan ollut enää ketään.
KAKSI
Hiivitkö sä useinkin kiellettyihin paikkoihin?
Olimme muuttaneet uuteen kotiimme kolme viikkoa ennen koulun alkua. Isä oli alkanut etsiä taloa heti allekirjoitettuaan uuden työsopimuksensa, ja hän oli käynyt katsomassa muutamia vaihtoehtoja kesän aikana. Minulle oli vieläkin epäselvää, miksi isä oli halunnut Tapiolaan, mutta todennäköisesti lukion musiikkipainotteisuus oli ollut yhtenä kriteerinä uuden kotimme etsinnässä.
Ei minulla talosta ollut mitään pahaa sanottavaa. Se oli nätti puutalo, jonka etupuolella oli terassi katosta roikkuvine keinuineen. Isolla idyllisellä takapihalla oli omenapuita ja viinimarjapensaita. Tunsin itseni vain hieman yksinäiseksi. Äiti purki muuttolaatikoita viikon,