Polte: Tukahdutetut 1

By Helmi Tolonen

Trilogian ensimmäinen osa keskittyy Itävaltaan Wieniin, Schwarzin linnaan, joka on traagisesta historiastaan huolimatta nykykäytössä sisäoppilaitoksena. Suomalaiset kolmannen vuoden lukio-opiskelijat saapuvat tänne opintoretkelle. Yksi heistä on Vanessa, joka painii hajanaisen minäkuvan ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa.

Samaan aikaan itävaltalainen Thomas kamppailee tukahduttaakseen häneen kiinnittyneen myrkytetyn sielun tahdon, joka pyrkii häivyttämään hänen ihmisyytensä. Vanessan tavatessaan Thomas pääsee paremmin kosketuksiin inhimilliseen puoleensa, mutta onko hänen sisällään kytevä yliluonnollinen pahuus liian voimakas piilossa pidettäväksi?

Kun koulun kulissit alkavat rakoilla ja Vanessalle paljastuu asioiden todellinen puoli, paluuta entiseen ei ole. Hän ja Thomas joutuvat tekemään paineen alla äärimmäisen vaikeita valintoja ollessaan kirottujen sielujen, juonitteluiden ja vastarintaa hautovien vaiettujen nuorten tähtäimessä. Erilaisista taustoistaan huolimatta he ymmärtävät kohtaloidensa kietoutuneen yhteen, ja yrittävät toimia yhdessä saman lopputuloksen saavuttamiseksi: löytääkseen toivoa toivottomassa paikassa ja pelastaakseen sen, mitä on vielä pelastettavissa.

Tukahdutetut 1, Polte tarjoaa nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, joka myös käsittelee erilaisten nuorten näkökulmista tukahdutettuna olemista. Luvassa on yllättäviä ja voimakkaita tunteita herättäviä käänteitä, jotka saavat lukijan janoamaan vastauksia ja ennen kaikkea kysymään: kuka on todellinen vihollinen? Keskeisiä teemoja ovat muun muassa minäkuvan rakentuminen ja siihen vaikuttavat tekijät, vaikenemiskulttuuri, hyvän ja pahan veteen piirretty viiva ja toivo, joka pitää joskus luoda itse.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 14, 2021
• ISBN: 9789528098867

Helmi Tolonen

Helmi Tolonen (s. 1999) on tamperelainen kirjailija, joka kirjoittaa pääasiassa nuorille suunnattua urbaania fantasiaa, paranormaalia romantiikkaa sekä dystopiaa. Hänen esikoisromaaninsa ja Tukahdutetut-sarjan ensimmäinen osa, Polte ilmestyi 09/2021. Sarjan toinen osa, Ikiliekki ilmestyi 09/2022.

Book preview

Sisällysluettelo

Kiitokset

PROLOGI

MAANANTAI

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

TIISTAI

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

KESKIVIIKKO

Luku 16

Luku 17

Luku 18

Luku 19

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

TORSTAI

Luku 24

Luku 25

Luku 26

Luku 27

Luku 28

Luku 29

Luku 30

Luku 31

PERJANTAI

Luku 32

Luku 33

Luku 34

Luku 35

Luku 36

Luku 37

Luku 38

Luku 39

Luku 40

Luku 41

LAUANTAI

Luku 42

Luku 43

Luku 44

Luku 45

Luku 46

Luku 47

Luku 48

SUNNUNTAI

Luku 49

Luku 50

Luku 51

Kiitokset

Äärettömän kiitollinen olen erityisesti kahdelle yläasteen äidinkielen opettajalleni:

Kiitos Riina Rekilä, kun jaksoit lukea loputtomia novellejani ja antaa aina rakentavaa palautetta kannustavasti. Ilman sinua en olisi se kirjoittaja, joka olen tänä päivänä.

Kiitos Anna Sirviö, kun näit potentiaalini ja varmistelit vielä vuosienkin jälkeen, että olinhan jatkanut kirjoittamista. Se merkitsi paljon. Enemmän, kuin arvaatkaan.

Kiitos rakkaille ystävilleni Ainolle ja Jennylle, jotka suostuivat olemaan Tukahdutettujen ensilukijoita ja palautteen antajia. Innostuksenne tarinaa kohtaan oli sydäntä lämmittävää.

Sydämellinen kiitos rakkaalle äidilleni Helille, kaikesta tuesta ja kannustuksesta, niin koko tähänastisen elämäni mitalta, kuin tämän esikoisromaaninikin kannalta. Tiedät, miten paljon merkitset minulle.

Omistan tämän kirjan kaikille heille, jotka kokevat joskus olleensa jonkun tai jonkin tukahduttamia. Ja erityisesti heille, jotka ehtyneiden voimavarojen tai olosuhteiden pakosta ovat yhä.

PROLOGI

Vanessa

Aika oli käymässä vähiin, mahdollisesti jo loppunut. Jalkani olivat hapoilla juoksemisesta ja kyyneleet sumensivat näköni, mutten voinut pysähtyä. Minun piti löytää hänet.

Työnsin loputtomia ovia auki ja raivasin tieltäni kaikki, jotka yrittivät estää minua.

Missä hän on?! huusin keuhkojeni pohjasta siitä huolimatta, ettei kukaan uskaltanut vastata.

Aloin epäillä kaikista pahinta vaihtoehtoa, vaikka sen ajatteleminen sai minut lamaantumaan. Keskittymisen herpaantuminen saattaisi koitua kohtalokseni, mutta minun oli pakko pysähtyä vetääkseni henkeä.

Monet silmäparit seurasivat kauhun vallassa, kun väkijoukon läpi työntyi ihminen, jonka kasvoja en voisi unohtaa, vaikka haluaisin. Tiesin hänen olevan syyllinen etsimäni ihmisen katoamiseen. Hän oli muuttanut muotoaan ja valmiina tekemään minusta selvää, niin kuin oli luvannut tehdä, jos palaisin.

En suostunut enää pelkäämään häntä. Olin tullut kohtaamaan pahan silmästä silmään.

Heräsin unesta ponkaisten istumaan ja pyyhin hiestä märkiä hiuksia kasvoiltani. Annoin katseeni vaeltaa levottomasti huoneessa, jossa kuu valaisi ikkunan läpi vain sängyn jalkopäätä ja kirjoituspöytää.

Heitin jalat laidan yli ja haudoin kasvot käsiini. Huokaisin kyllästyneenä. Kyllästyneenä jatkuviin painajaisiin, jotka painuivat päivän mittaan unohduksiin ja jotka hiipivät esiin siitä hetkestä lähtien, kun jälleen nukahtaisin.

MAANANTAI

Luku 1

Vanessa

Päivät kuluivat sumussa ja painajaiseni vaihtuivat unettomiksi öiksi, kun kuulin opintoretkestä Itävaltaan.

Pahaa enteilevä tunne voimistui huippuunsa, kun Wienin lentokentälle tilattu bussi saapui määränpäähänsä tunnin pituisen matkan päätteeksi. Ihastelin bussin ikkunoiden läpi 1800-luvun loppupuolen linnaa – tosin useaan kertaan kunnostettua sellaista. Se oli nykyisin käytössä Schwarzin sisäoppilaitoksena, joka oli nimetty linnassa asuneiden aatelisten mukaan.

Bussi kurvasi sen eteen ja pysähtyi jarrut kirskahtaen. Kuski aukaisi ovet ja luokkalaiseni lipuivat ulos yhtenä virtana. He levittäytyivät tutkimaan ympäristöä, jossa hyytävä syystuuli juoksutti kuivia lehtiä pihan poikki. Nousin takapenkiltä kankeasti pitkän matkan jäljiltä ja astuin ulos viimeisenä, jääden katselemaan näkymää paikoilleni.

Jännitys muuttui selittämättömäksi ahdistukseksi, kun näin edessäni viisikerroksisen koulun kohoavan korkeuksiin. Vapisin katsellessani sitä, sillä kaikessa arvokkuudessaankin linna uhkui synkkää historiaa. Aurinko oli juuri hivuttautunut erään tornin taakse ja sai varjot nielaisemaan meidät sisäänsä. Nykäisin punaisen takkini hupun päähän, kun vesipisaroita alkoi sadella.

Kävelin edemmäs nähdäkseni, mitä pääovelle vievien kiviportaiden yläpäissä oli. Huomasin kaiteiden yllä kotkapatsaat, joiden siivet olivat levittäytyneet niin, kuin ne olisivat lähdössä lentoon. Käännyin ympäri ja katselin pihaa, jossa puutarhan aiemmin muotoon leikatut pensaat sojottivat nyt epäsiisteinä. Keskellä etupihaa oli puutarha-allas, jonka vedet oli laskettu syksyn merkiksi.

Sade yltyi äkkiseltään ja rummutti matkalaukkuja, jotka odottivat hakijaansa yhdessä läjässä. Bussi kaasutti tiehensä.

Meinaavatko pitää meitä kauankin tässä sateessa?

Opettaja sanoi, että olemme etuajassa. Saadaan siis odottaa.

Kuuntelin kahden luokkalaiseni keskustelua samalla, kun aloin penkoa mustavalkoraidallista matkalaukkuani muiden joukosta. Opettaja yritti parhaansa pitää yllä positiivista mieltä ja kannustaa oppilaita pieneen lämmittelyhyppelyyn.

En aio nolata itseäni joillain jumppaliikkeilläsi, Jani sanoi.

Hän tuntui välittävän paljonkin siitä, mitä sisäoppilaitoksen oppilaat ikkunoista tiiraillessaan ajattelivat. Istuin matkalaukkuni päälle ja ojensin käteni antaakseni muutaman kylmän pisaran tipahtaa kämmenelleni.

Minä ainakin kuolen kohta johonkin hypotermiaan, Sandra valitti. Hän oli nostanut takin päänsä päälle suojaksi. Emmekö voisi mennä jo sisälle?

En tiedä olisiko se sopivaa. Minulle sanottiin, että yksi opettajista noutaisi meidät ulkoa ja veisi aulaan, kun kello olisi tasan viisi, opettaja vastasi.

Sandra näytti maansa myyneeltä. Eli odotamme tässä tasan kello viiteen asti säässä kuin säässä?

Silloin pääovet aukesivat ja meidän luoksemme saapui huoliteltu jakkupukuinen nainen, joka huomioi kohteliaasti jokaisen meistä nopealla vilkaisulla.

Hauska tavata, olen Eloise, hän tervehti saksaksi, mutta jatkoi englanniksi: Näyttää siltä, että saavuitte tänne aikaisemmin, kuin odotimme, mutta voitte tulla jo aulaan. Rehtori tulee tapaamaan teitä pian.

Hän ei vaikuttanut ilahtuneelta etuajassa tulemisesta, mutta pyrki pitämään hymyn huulillaan siitä huolimatta.

Kuulostaa järkipuheelta! Jani julisti ja lähti painelemaan ensimmäisenä sisälle. Huokaisin raskaasti hänen käytökselleen ja toivoin, ettei minun tarvitsisi hävetä silmiäni päästä enää jatkossa.

Saavuimme suureen pyöreään aulaan, jossa silmäni eivät olleet tottua hämärään valaistukseen. Järjestäydyimme muutamaan riviin istumapaikkojen puuttuessa, vaikka toisaalta kukaan ei niitä kaivannutkaan pitkien lento- ja bussimatkojen päätteeksi. Aulan seinillä olevat öljylamput kiinnittivät huomioni. Ne loivat tilaan tunnelmallista vanhan ajan henkeä, mutta toivoin todella, että koulussa oli myös sähköt.

Meidät aulaan saattanut nainen oli jo ehtinyt poistua paikalta. Hetken kuluttua paikalle saapui kolme, suunnilleen meidän ikäistämme nuorta miestä. Luulin näkeväni yhden heistä kahtena, mutta tajusin pian heidän olevankin kaksoset. Toisella heistä oli siniharmaan kalvon peittämä silmä, joka näytti sokeutuneelta. Mustatukkaisina ja tummasilmäisinä tämä erottava ominaisuus tulisi pelastamaan meidät monilta väärinymmärryksiltä.

Kolmikko käveli eteemme vaitonaisina ja kukin heistä piteli käsissään kansiota, paperia ja kynää. Ennen kuin hiljaisuudesta ehti tulla liian kiusallista, rehtori saapui aurinkoisen hymyn kanssa paikalle kädet levitettyinä.

Tervetuloa! rehtori lausui yllättävän hyvällä suomen kielellä ja nauroi iloisesti päälle. Hän jatkoi englanniksi, kuten aiempi nainen: Olen Susanne, koulun rehtori. Ihana saada teidät tänne vieraiksi, meillä ei olekaan ollut suomalaisia aiemmin. Meillä on paljon suunnitelmia teille, toivottavasti mieluisia. Valitettavasti olen hyvin kiireinen ihminen ja olen siksi suostutellut kolme oppilasta pitämään teille päivien aktiviteetit. He ovat koulun vanhimpia oppilaita, erittäin vastuuntuntoisia ja hoitavat hommansa tunnollisesti. Voitte kääntyä heidän puoleensa missä tilanteessa vain. Pojat, esittelisittekö itsenne?

Puoliksi sokea poika karaisi kurkkuaan ja paransi ryhtiään. Hän oli hieman lyhyempi kuin sisaruksensa ja kolmas poika.

Hei, olen Oskar. Puhun sujuvasti saksan lisäksi englantia ja espanjaa. Olen ryhmän yksi ohjaaja vierailunne ajan, hän kertoi ja hymyili pidättyväisesti.

Mukava tavata, minä olen Milo. Minun kanssani voi keskustella saksaksi ja englanniksi. Olen ryhmän kaksi ohjaaja, Milo sanoi.

Jokin tässä toisessa pojassa puistatti minua, ja vieressäni seisova luokkatoveri mulkaisi minua ihmeissään. Milon hiukset olivat pikimustat kaksosensa tapaan ja huolellisella sivujakauksella kammattuna toiselle puolelle. Hän oli huolitellut hiuksensa hiusgeelillä, jota hän oli laittanut hyvän maun rajoissa. Tyylikkään tummanharmaan koulupuvun kanssa ensivaikutelma oli kieltämättä vaikuttava, puhumattakaan hienostuneesta sävystä hänen äänessään.

Olen Thomas ja on kunnia saada teidät vieraaksemme. Puhun sujuvasti englantia ja halutessanne voitte kehittää kanssani saksan kielen taitojanne ja kielioppiasioita, esimerkiksi kahden kesken, kolmas poika, Thomas, kertoi ääni vakaana ja antoi katseensa kiertää meissä.

Thomas toimii meillä tuutorina, joten häneltä kannattaa ensisijaisesti kysellä kaikenlaista opintoihin liittyvää, rehtori kommentoi ylpeän kuuloisena.

Thomas vastasi välihuomautukseen kohteliaalla ja vaatimattomalla hymyllä, mutta sitten hänen katseensa osui minuun. Hänen harmaissa silmissään välkähtivät öljylamppujen kultainen valo ja olin näkevinäni pienen rypyn ilmestyvän hänen kulmiensa väliin.

En tiennyt aiemmin mitä ihmiset tarkoittivat sillä, kun he kertoivat maailmansa hidastuvan, mutta koin sen varmasti juuri sinä hetkenä. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, kun tunnistin hänen silmänsä ja tuon tarkkaavaisen katseen. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Minä tunsin hänet unestani. Olisin voinut vaikka vannoa, että myös Thomas tunnisti minut.

Takaisin tuijotustamme ei todellisuudessa tapahtunut kuin ehkä muutaman sekunnin, mutta se riitti herättämään muiden huomion. Näytti varmaan siltä, kuin meillä olisi ollut meneillään äänetön keskustelu. Tai tuijotuskisa.

Tämä oli liian epätodellista, eiväthän enneunet olleet mahdollisia. Ja jos tämä nuori mies oli todellinen, niin tarkoittiko se, että niin olivat myös kaikki muutkin näkemäni asiat? Kaikenhan piti olla vain alitajuntani ja mielikuvitukseni tuotetta. Mutta kuinka hän voisi sitten tunnistaa minut? Avasin takkini napit kuuman aallon pyyhkäistessä lävitseni.

Ja olet ryhmän kolme ohjaaja? kuulin ääneni värisevän, kun esitin kysymyksen pelastaakseni meidät.

Thomas nyökkäili vähintäänkin puoliksi yhtä hämillään.

Aa, joo. Kyllä, hän vastasi ja hymyili hermostuneesti.

Rehtori päätti onneksemme sivuuttaa tönkön sananvaihtomme.

Kuten kuulitte, jokainen heistä puhuu sujuvasti englantia ja siksi kommunikoimme lähtökohtaisesti sillä, jotta vältymme väärinkäsityksiltä. Halutessanne käyttäkää siis saksan kieltä ja sitä varten on myös tunteja, joten älkää ottako turhia paineita. Pojat mainitsivat myös ryhmän numeroita ja minkä ohjaajia he ovat. Teidät jaetaan siis kolmeen ryhmään ja ne pysyvät toivon mukaan sellaisinaan koko vierailunne ajan.

Ovatko meidän ikäisemme oppilaat vastuussa meistä? ihmettelin ääneen.

Susannen suupielet nytkähtivät alaspäin, mutta onnistui palauttamaan hymyn kasvoilleen. Mikä sinun nimesi on?

Nielaisin. Vanessa.

Vanessa, älä huoli, he osaavat hommansa. Valitsin tähän juuri oikeat henkilöt. Koulussa on kyllä aikuisiakin saatavilla, jos on tarve, hän sanoi ja löi kätensä yhteen. No niin, vilkaistaanko niitä papereita?

Rehtori ja opettaja vaihtoivat muutamia lappuja allekirjoituksineen ja varmistelivat joidenkin kohtien paikkansapitävyyksiä. En voinut olla huomaamatta, kun Milo ja Thomas kuiskivat toisilleen jostain kireän oloisina. Näytti lopulta siltä, että Thomas voitti kiivaan keskustelun ja seurasi tyytyväinen hymy huulillaan, kun Milo joutui yliviivaamaan listaltaan jotain närkästyneenä. Mielenkiintoni ei voinut olla heräämättä.

Rehtori poistui paikalta hyvästelemättä ja pojat hajaantuivat erilleen. Oskar luetteli listastaan ensimmäiseen ryhmään kuuluvat, jonka jälkeen Milo alkoi luettelemaan omiaan.

Tuijotin lattiaa ajatuksissani ja palasin muistoissani erääseen uneen, josta muistin hämärästi vain Thomasin pelokkaan katseen ja sanat: Lupaan, että kerron sinulle kaiken, mutta ei nyt.

Se oli iskostunut mieleni syövereihin kristallin kirkkaana, enkä voinut sulkea pois sen muistelemiseen latautuneita tunteita, joita minun oli kuitenkin vaikea sanoittaa.

Halusin uskoa Thomasin olevan luotettava ja hyvä ihminen, kun lähtisin selvittämään unien todenmukaisuutta, mutta olin nähnyt niin hirveitä asioita, etten voinut kuitenkaan olla varma siitä. Milosta olin saanut pahat aavistukset jo alkuunsa, se oli ainakin varmaa.

Havahduin pian siihen, että kaikki, mukaan lukien Milo, tuijottivat minua tiukasti.

Vanessa?

Niin? vastasin nolostuneena. Hyvällä tuurilla minua ei ehditty kutsua moneen kertaan.

Olet ryhmässäni, Milo sanoi ja napautti kynällä listaansa.

Olisin halunnut jäädä paikoilleni ja keksiä jonkin tekosyyn sille, etten voisi tulla hänen ryhmäänsä. Koska mitään nokkelaa ei kuitenkaan siihen hätään sattunut mieleeni ja luokkatoverini viittoivat minua luoksensa kiivaasti, jouduin tyytymään kohtalooni. Kävellessäni heidän suuntaansa kuulin takaani keskustelun, jota käytiin kuiskien. Se kantautui silti korviini, ja varmaan aika monen muunkin.

Se on ollut nyt jotenkin tavallista hajamielisempi.

Onko edes mahdollista olla vielä enemmän hajamielinen?

Kurkkuani kuristi, mutta nielin ylpeyteni ja annoin olla. Saavuin kakkosryhmän luo ja uskottelin itselleni, että väliäkö jollain ryhmällä. Tästä tulisi hyvä reissu, jos vain asennoituisin niin.

En osannut keksiä erityisen hyvää syytä sille, miksi Milon ryhmään joutuminen tuntui niin väärältä. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että koin juuri saaneeni jonkinlaisen vastauksen viikkokausia jatkuneille painajaisille, ja kaikesta päätellen unissani esiintynyt poika oli todellinen. Tämä paikka oli todellinen. Ja niin helpottavaa kuin se toisaalta olikin oivaltaa, tiesin myös, että sitten unieni kauhut olivat myöskin todellisia. Minulla olisi vajaa viikko aikaa selvittää, mitä täällä oli meneillään.

Olin vilkaisevinani muina naisina Thomasia, mutta yllätinkin hänet katselemasta minua. Tästä häkeltyneenä siirsin katseeni äkkiseltään muualle ja olin riisuvinani takkiani, mutta tunsin hiusteni jäävän nappiin kiinni. Älähdin tuskasta ja aloin selvittämään hiuksiani irti takista, josta olin jo puoliksi ulkona.

Voinko auttaa neitoa hädässä? kuulin kysymyksen ihmiseltä, jonka huomiota juuri nyt vähiten kaipasin. Nostin tuskahiestä punoittavat kasvoni hänen suuntaansa.

Ei hätää, tätä käy koko ajan, kerroin Thomasille ja harkitsin, että yrittäisin vain repiä hiukseni voimalla irti ja toivoa parasta. Kiitos kuitenkin.

Mikä sattuma, niin minullekin, Thomas vitsaili veikeällä hymyllä.

Naurahdin ja päätin luovuttaa taistelun. Thomas työnsi kansionsa kainaloon ja loi silmäyksen napin ympärille kietoutuneisiin hiuksiini. Muutamalla sujuvalla liikkeellä hän vapautti minut pinteestä.

Kiitos, taas, kiitin helpottuneena ja laskin takkini matkalaukun päälle. Aika lupaava alku meidän tuttavuudellemme.

Ei ainakaan ole toista samanlaista, Thomas totesi sen tavalla, josta en erottanut oliko se flirttiä vaiko ironiaa. Joka tapauksessa jalkani tuntuivat muuttuneen aavistuksen vetelimmiksi, kuin vielä hetki sitten.

Sori, että vein aikaasi tällä sähellyksellä. Oli kuitenkin hauska tavata.

Thomas pudisti minulle päätään huvittuneena. Kaikki ok, minähän se tulin sinun luoksesi tarjoamaan apua, hän vastasi ja piti samalla Milon ryhmän kokoamista silmällä.

Toivottavasti saitte mieluiset ryhmänjäsenet, sanoin ja uskaltauduin kokeilemaan kepillä jäätä. Milo taisi yliviivata listastaan jonkun nimen. Kuka se mahtoi olla?

Pelkkä merkintä vain. Thomas ei ainakaan paljastanut yllättyneensä kysymyksestäni. Toisaalta se oli ensimmäinen kerta, kun hän ei myöskään katsonut minua silmiin vastatessaan.

Thomas, loput ovat sinun, Milo huikkasi ja lähti johdattamaan kakkosryhmää peremmälle kouluun. Kaappasin takin syliini, ennen kuin tartuin matkalaukkuni kahvaan. Thomas otti kevyesti kiinni pitelemästäni kahvasta pysäyttääkseen minut. Hänen kätensä laskeutui puoliksi omani päälle.

Toivottavasti tapaamme pian uudelleen, hän sanoi tavallista hiljempaa. Kuiskattu toive tuntui salaisuudelta, joka jäisi vain meidän väliseksemme.

Samoin, sanat karkasivat huuliltani juuri, kun olin ajattelut vain hymyileväni vastaukseksi. Hän irrotti kätensä ja päästi minut lähtemään oman ryhmäni perään.

Luku 2

Vanessa

Milo johdatti meidät peremmälle kouluun ja pysäytti meidät jo ensimmäisten pariovien kohdalla.

Tässä on ruokasali, johon palaamme myöhemmin tänään iltapalalle. Aamiaista on tarjolla seitsemästä puoli yhdeksään, lounasta varttia vaille yhdestätoista puoli yhteen ja päivällinen puoli neljästä viiteen. Välipalaa ja muuta pientä syötävää on aina saatavilla kello kahdestatoista ilta kahdeksaan saakka. Tieto erityisruokavalioista on mennyt hyvissä ajoin perille keittiöön, joten siellä on varmasti jokaiselle jotakin, Milo kertoi ja viittasi meitä jatkamaan matkaa.

"Käytävän päässä vasemmalla on muun muassa luokkahuoneita, oppilaskunnan tilat, liikuntasali, wc, portaat ja hissi. Oikealla taas on pääkirjastomme, jossa tulee säilyttää luku- ja työrauha. Pääkirjastosta on pääsy sen vieressä olevaan koulumuseoon, mutta suosittelemme käyttämään museon omaa pääovea hälinän välttämiseksi.

Sen lisäksi oikealla sijaitsee pienempi kirjasto, joka on rennommassa käytössä ja tuntuu toimivan myös nykyään jonkinlaisena vapaa-ajanviettopaikkana. Niiden vieressä ovat vielä kaksi eri kokoista oleskelutilaa. Näyttäisin ne teille, mutta Oskar taitaa yhä viihtyä oman ryhmänsä kanssa siellä. Siispä jatkamme ylöspäin."

Milo lähti viemään meitä toiseen kerrokseen. Väistelimme portaissa oppilaita, jotka tuntuivat kiirehtivän jonnekin. Olinkohan ainut, jonka mielestä heidän kasvojensa kalpeus ja väsynyt olemus pisti silmään? Se kun tuntui koskevan jokaista vastaantulijaa.

Toinen kerros on pääasiassa luokkien ja muiden opetustilojen käytössä. Tutustutte niihin paremmin tulevina päivinä. Satuin kuulemaan, että luokallanne on useampi kuvataiteen harrastaja, joten annan teidän kurkata kuvaamataidon luokkaan.

Kuulin innostunutta puhetta edemmältä, joka täytti koko huoneen päästessämme tutkimaan luokkaa.

Se oli ensisilmäyksellä jokaisen taiteilijan unelma – tarvikkeita, välineitä, materiaaleja ja tilaa oli enemmän, kuin voisi osata toivoa. Pöydät sijaitsivat riveissä keskellä luokkaa ja olivat selvästi olleet ahkerassa käytössä. Ne jättivät väliinsä kulkuväylän tilan perälle saakka, jossa maalaustelineitä oli aseteltu siististi seinää vasten. Luokan etuosan seinän täyttivät pääasiassa oppilaiden teokset, vaikka niitä oltiin ripoteltu myös sinne tänne ympäri luokkaa.

Ihan mielettömän hienoja, kuulin Sandran henkäisevän. Onko tämänkin tehnyt joku oppilas?

Sandra osoitti taulua, joka oli kohtalaisen turvallisella etäisyydellä maalauspisteistä. Kaikki kerääntyivät katselemaan maalausta, jossa oli paljas nuori mies kietoutuneena punaiseen kankaaseen. Maisemana miehen takana oli synkkä ja karunoloinen erämaa.

Se on jäljitelmä alkuperäisestä maalauksesta tunnilta, jona oppilaat saivat tavoitella suosikkiteostaan. Pahoittelen, en satu tietämään sen nimeä, Milo sanoi hieroen leukaansa.

Se on Rudolf Jettmarin Syksy, vuodelta 1928, sanoin, vaikka harkitsin hiljaa pysymistä. Kaikkien hölmistyneet katseet kääntyivät minuun.

Miten sinä sen voit tietää? Ethän ole edes kiinnostunut maalaustaiteesta, Maria tokaisi happamasti.

Tämä oli yksi niistä syistä, joiden takia olin hiljaisemman puoleinen ihminen. Tunsin voivani vain harvoin tuoda ajatuksiani esille, sillä ihmisillä oli outoja ennakkoluuloja, joiden pohjalta he muodostivat olettamuksensa minusta. Marian kaltaisten ihmisten mielestä minun olisi pitänyt pysyä hiljaa, jotta heidän rakentamansa ahtaat käsityksensä minusta eivät murenisi. Ehkä lakkaisin olemasta hiljaa, tästä päivästä lähtien.

Isoäitini on kotoisin Wienistä ja hän sattuu rakastamaan Jettmarin maalauksia. Tämä samainen maalaus riippuu kopiona hänen seinällään tälläkin hetkellä, kerroin ja tarkastelin sitä, niin kuin tein aina isoäidin luona kyläillessä.

Maalaus olikin varsinainen katseenvangitsija, vaikken ollut koskaan keksinyt vastausta siihen, mitä maalauksen mies tunsi ja miten hän oli päätynyt siihen, missä nyt oli. En ollut yleisestikään erityisen hyvä näkemään maalareiden pään sisälle, joten maalaustaiteen tulkitseminen ei ollut lempipuuhaani. Joka tapauksessa tykkäsin katsella ja perehtyä niiden tarinoihin tulkintakyvyttömyydestäni huolimatta.

Mielenkiintoista. Milo kuittasi vastaukseni lyhyesti ja meni pitelemään ovea auki, kun tuli aika siirtyä eteenpäin. Saavuimme toisen kerroksen perälle, jossa oli pieni odotustilan omainen huone. Se oli täynnä punaisia sohvia ja mattamustia pöytiä. Siellä opiskelijat taisivat odotella tuntien vaihtumista silloin, kun oleskelutiloihin asti lähteminen ei kannattanut.

Koska koulumme on iso ja sokkeloinen, haluamme helpottaa teidän kartalla pysymistänne, kirjaimellisesti. Milo nappasi eräältä pyöreältä pöydältä pinon karttoja ja pisti ne jakoon.

Hymähdin, kun sain omani ja pistin loput kiertämään. Olin varma, että se oli sisällöltään riisutuin mahdollinen versio koko paikasta. Olin ehkä toisinaan vaipunut ajatuksiini kierroksen aikana, mutta en silti voinut olla huomamatta lukemattomia huoneita ja käytävien haarautumia.

Tässäkö muka on kaikki? uskaltauduin kysymään ja sain jälleen luokkalaisiltani paheksuvia katseita. Milo virnisti hiukan.

Kaikki mitä teidän tarvitsee tietää, hän vastasi.

Muut tekivät tietä, kun hän käveli hitaasti luokseni takariviin. Näin läheltä pystyin arvioimaan, että hän oli Thomasin tavoin noin satakahdeksankymmentä senttinen, eli viisitoista senttimetriä pitempi kuin minä. Milo napautti sormellaan karttaa kädessäni.

Hyvin yksinkertaista. Älkää menkö paikkoihin, joita ei ole merkitty karttaanne, hän sanoi kuuluvalla äänellä, mutta piti katseensa minussa. Hänen tummansiniset silmänsä siristyivät, mutta vain sen verran, että sen pystyi havaitsemaan näin läheltä katsottuna. Aivan, kuin hän olisi juuri muistanut jotain. Milo räpäytti muutaman kerran silmiään ajatuksistaan havahtuen ja kääntyi kannoillaan. En voinut olla miettimättä, mikä oli saanut hänet häkeltymään.

Mutta tosiaan, näytän teille vielä kolmannen kerroksen. Meillä opiskelijoilla ja opettajilla ei ole erillistä asuntolaa, mutta koko kolmas kerros on meidän opiskelijoiden käytössä asuntolan tavoin. Näytän teille huoneenne, johon voitte jättää tavaranne. Mennään sen jälkeen iltapalalle, Milo kertoi epävarmalla äänensävyllä.

Seurasin