Voitto pimeydestä

By Ibrahim Milanović

Jännittävä, mukaansa tempaava todellisiin tapahtumiin perustuva tarina kahden nuoren rakkaudesta, jota koettelee Bosnian sisällissota. Toinen heistä, Ibro, joka on tarinan päähenkilö, haavoittuu vakavasti sodassa, menettää näkönsä ja sokeana taistelee elämänsä läpi, kun taas toinen, Kija, menettää aviomiehensä ja puilla paljailla jää yksin pienen lapsensa kanssa taistelemaan olosuhteita vastaan. Monesti kohtalo tunki näppinsä peliin, mutta lopuksi nämä henkilöt kohtaavat jälleen ja jatkavat taisteluaan yhdessä. Korvaako rakkaus näönmenetyksen vai sokaiseeko vielä enemmän? Tarina kertoo kahden nuorukaisen sinnikkyydestä, heidän vastoinkäymisistänsä ja selviytymisestä Bosniassa ja Suomessa 1990-luvulla ja sen jälkeen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9789528015659

Ibrahim Milanović

Ibrahim Milanović Ibis on tavallinen ihminen, jonka elämä ei ollut ihan tavallista. Ibrahim Milanović Ibis syntyi 1972 Bosnia ja Hertsegovinassa Gornji Vakufin kaupungissa. Hän suoritti rakennusammattikoulun Ljubljanassa, Sloveniassa. Valmistuttuaan ammattikoulusta hän palasi takaisin Bosniaan, jossa alkoi sota. Sodassa hän haavoittui vakavasti molempiin silmiin ja vasempaan käteen. Sotatilanteen vuoksi hän ei voinut saada tarpeellista hoitoa Bosniassa, ja UNHCR:n lääkäreiden suosituksesta hänet siirrettiin Suomeen jatkohoitoa varten. Suomessa hänelle tehtiin useita silmäleikkauksia, mutta turhaan. Lopulta lääkärit nostivat kädet pystyyn. Näkö katosi ja tilalle tuli sokeus. Kuin vuori Ibiksen eteen kohosi kysymys, "kuinka tällaisena jatkan elämää?" Ibiksen elämä alkoi alusta. Valtava työmäärä oli edessään. Kaikki mitä hän joskus osasi, hän joutui opettelemaan uudelleen ja uusin menetelmin, jopa yksinkertaiset asiat kuten syöminen, käveleminen, kirjoittaminen tai lukeminen. Suomi tarjosi hänelle kuntoutuksen ja hän otti sen vastaan. Hän ahkerasti opiskeli suomen kieltä ja näkövammaistaitoja. Ammattiopiston valmentavan linjan jälkeen Ibis hakeutui opiskelemaan ohjelmoijaksi ja suunnittelijaksi. Valmistuttuaan hän teki töitä tulkkina, konekirjoittajana ja sen jälkeen Näkövammaisten keskusliiton äänittämössä. Vuoden 2010 taantuman vuoksi hän jäi työttömäksi. Jälleen Ibis otti uuden haasteen vastaan ja taas meni opiskelemaan, tällä kertaa tieto- ja viestintätekniikkaa. Koulun jälkeen hänet palkattiin Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry:n palvelukseen tieto- ja viestintätekniikan ohjaajaksi. Työn ohella Ibis opiskelee myös kasvatustiedettä ja harrastaa lukemista, kirjoittamista, liikuntaa, mutta ennen kaikkea hän tykkää seurustella ihmisten kanssa. Ibrahim Milanović eli Ibis on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Hän asuu Helsingissä. Romaanit, joita on julkaistu Ibiksen omalla äidinkielellä, bosniaksi: Sidotut kädet v. 2009, Olosuhteiden voimat ja mahti v. 2012 sekä Voitto pimeydestä v. 2018.

Book preview

Sisällysluettelo

ENSIMMÄINEN OSA

1. Luku

2. Luku

3. Luku

4. Luku

5. Luku

6. Luku

7. Luku

8. Luku

9. Luku

10. Luku

11. Luku

12. Luku

13. Luku

14. Luku

15. Luku

TOINEN OSA

16. Luku

17. Luku

18. Luku

19. Luku

20. Luku

21. Luku

22. Luku

23. Luku

24. Luku

25. Luku

26. Luku

27. Luku

28. Luku

29. Luku

30. Luku

31. Luku

32. Luku

33. Luku

34. Luku

35. Luku

36. Luku

37. Luku

38. Luku

39. Luku

40. Luku

41. Luku

42. Luku

43. Luku

44. Luku

45. Luku

46. Luku

47. Luku

48. Luku

49. Luku

50. Luku

51. Luku

52. Luku

53. Luku

54. Luku

55. Luku

56. Luku

57. Luku

58. Luku

59. Luku

60. Luku

61. Luku

62. Luku

63. Luku

64. Luku

65. Luku

66. Luku

67. Luku

68. Luku

69. Luku

70. Luku

71. Luku

72. Luku

73. Luku

74. Luku

75. Luku

76. Luku

77. Luku

78. Luku

79. Luku

80. Luku

81. Luku

82. Luku

83. Luku

84. Luku

85. Luku

86. Luku

87. Luku

88. Luku

89. Luku

90. Luku

91. Luku

92. Luku

93. Luku

94. Luku

95. Luku

96. Luku

97. Luku

98. Luku

99. Luku

100. Luku

101. Luku

102. Luku

103. Luku

104. Luku

105. Luku

106. Luku

107. Luku

108. Luku

109. Luku

110. Luku

111. Luku

112. Luku

113. Luku

114. Luku

115. Luku

116. Luku

117. Luku

118. Luku

119. Luku

EPILOGI

ENSIMMÄINEN OSA

1.

Äitini kertoi, että postimies aamulla toi jonkin kutsun. Hän otti sen hyllyltä ja ojensi minulle. Kutsussa luki:

Pyydämme teitä tulemaan sinä ja sinä päivänä, siihen ja siihen aikaan, siihen ja siihen paikkaan, saatte käyttöönne varusteet esipalvelusharjoitukseen, joka pidetään silloin ja silloin ja joka tulee kestämään 20 päivää. Ottakaa mukaan tarvikkeet päivittäiseen hygienian hoitoon... ja niin edelleen.

Minkähänlainen harjoitus se on, mietin itsekseni.

Jäljellä oli kuusi tai seitsemän päivää ennen harjoituksen alkamista. Minä tiedustelin, minkälainen tuo harjoitus mahtaa olla, ja miksi juuri minut on valittu osallistumaan siihen. Sain tietää, että tuollaisia harjoituksia on pidetty jo vuosikaudet. Sain myös tietää, että meidän kylästä sinne lähtee kolme ihmistä, minun lisäkseni vielä kaksi tyttöä. Tietooni tuli myös, että harjoituksiin on kutsuttu vain sellaisia tyttöjä ja poikia, jotka peruskoulun jälkeen eivät käy mitään koulua. Eli sellaisia, jotka eivät ole aloittaneetkaan opintoja, ja niitä, jotka ovat keskeyttäneet opinnot. Minä itse kuuluin tuohon jälkimmäiseen ryhmään.

Olin aloittanut opiskeluni metallialan ammattikoulussa. Ensimmäinen vuosi meni ilman suurempia vaikeuksia, mutta toisen vuoden ensimmäinen puolikas oli jo hankalampi. Uuteen vuoteen mennessä olin saanut monta nelosta ja minulla oli aikamoinen määrä luvattomia poissaoloja. Siinä tilanteessa keskeytin kouluni, tällä järjellä ajatellen aivan vähäpätöisistä syistä. Vastaavaa en nyt tekisi mistään hinnasta. Mutta, ne olivat hulluja vuosia. Olin tutustunut ja rakastunut korviani myöten Ajša-nimiseen tyttöön. Lintsasin koulusta toivoen, että tapaisin hänet. Lintsasin myös silloin kun tiesin, ettei hän ollut maisemissa, salaa vain toivoin kohtaamista. Kun avasin muistiinpanot tai kirjat opiskellakseni, vain hän oli silmieni edessä. Mietin, miten häntä lähestyisin, mitä sanoisin hänelle, mitä voisin häneltä kysyä. Usein seisoskelin peilin edessä. Kampasin hiuksiani, hymyilin ja irvistelin, kokeilin ilmeitä jotka tekisivät minusta sympaattisemman ja puoleensavetävämmän, ilmeitä joita voisin käyttää hänen sydämensä valloitukseen.

Ihailemani Ajša ei näistä tunteistani saanut koskaan tietää, minä en koskaan uskaltanut kertoa niistä hänelle. Sopivia tilaisuuksia oli paljon, mutta minulla ei ollut riittävästi rohkeutta, jotta olisin avannut sydämeni ja kertonut hänelle tunteistani. Olin rakastunut, mutta siitä tiesin ainoastaan minä.

Niinpä isäni, kun sai tietää opintojeni huonosta sujumisesta, huusi minulle kovasti ja ehdotti, että keskeytän koulukäyntini.

Jos et haluaa opiskella, älä sitten! Miksi minun pitää maksaa turhasta? On minulla tärkeämpiäkin rahanreikiä!

Isäni oli hyvin ankara. Hän huusi kauheasti. En uskaltanut panna vastaan. Hän oli pienikokoinen, lihaksikas ja aina juro. Hänellä olivat silmät, jotka salamoivat varsinkin silloin kun hän oli vihainen, ja isä näytti aina vihaiselta ja jurolta. Hänen pyöreissä kasvoissaan oli kaikkialla syviä uurteita, jotka eivät varmastikaan olleet hyvän elämän jälkiä.

Isä huusi ja huusi. Minä olin hiljaa ja hiiskumatta ja odotin, josko tulisi vielä jokunen läimäys. Tiesin, että olin tehnyt väärin. Ja vaikka en olisikaan, olisin silti ollut hiljaa. Olin hiljaa kaunopuheisimmalla hiljaisuudella ja roikutin nöyrästi päätäni. Minulla oli paljon sanottavaa, mutten uskaltanut sanoa mitään. Ajattelin vain, että minkähänlainen isä minulla oikein on. Isäni kanssa minulla ei ollut leppoisia keskusteluja. Ja niin hän silloinkin huusi kovaakin kovemmin:

Jos meinaat jatkaa koulukäyntiä ja sitten jäät luokalle, sinulla ei ole enää asiaa silmieni eteen!

Tuona katkerana ja epätoivoisena yönä itkin. Tuntui siltä, että olin onnettomin lapsi maailmassa. Tuntui, ettei kukaan ymmärrä minua. En itkenyt isäni nähden enkä äidin edessä, vaan vasta sitten kun menin omaan huoneeseeni nukkumaan. Silloin päätin ottaa paperit pois koulusta ja keskeyttää koulunkäyntini. Sen päätöksen tein epätoivoissani ja jonkinlaisesta uhmasta. Kouluongelmat olisin hyvinkin voinut korjata, siitä olen varma, kunhan vain olisi löytynyt joku, joka avoimesti olisi keskustellut kanssani ja vähän motivoinut minua. En ollut niin tyhmä ja penkkiä olisin lämmittänyt tarpeen mukaan. Mutta niin vain tapahtui, keskeytin ammattikoulun.

Tein sen, että isä olisi tyytyväinen. Että hänen ei tarvitse kuluttaa rahaa minuun. Ei isävainaani ollut syyllinen. Hänen oli pakko toimia niin kuin toimi. Hän ei osannut paremmin, toisella tavalla. Hän varmasti halusi hyvää minulle ja toivoi parastani. Syypää oli ikuinen heikko rahatilanne.

Ole sinä hevonen ja vedä kuormaasi, kun et kerran halua käydä koulua! Tee nyt työtä kun et kerran halua opiskella! kiusoittelivat kaikki.

Kärsivällisesti siedin pilkkaa ja tein mitä oli tehtävä. Luonteeltani olin tottelevainen ja kiltti lapsi.

Kun koulunkäyntini keskeytyi, en enää päässyt näkemään Ajšaa. Pääsin yli hänestä ja unohdin hänet, joka ei edes koskaan saanut tietää tunteistani eikä ongelmistani.

Tuo ajanjakso koulun lopettamisen jälkeen oli minulle vaikea ja monotoninen. Jotenkin vain tapoin aikaa, oli hyvin tylsää. Kun kaikki kaverit menivät kouluun, minä jäin kotiin. Ei ollut ketään kenen kanssa olisin voinut kaveerata. Olin hyvin yksinäinen, tuntui että minut oli jätetty yksin. Luin kirjoja ja se oli ainoa tapa tappaa aikaa ja lievittää epätoivoisuuttani. Kaduin, että keskeytin kouluni. Kaduin, mutta oli jo liian myöhäistä palata kouluun.

Neljä kuukautta koulun keskeyttämisen jälkeen hain rakennusalan ammattikouluun Ljubljanaan. Tietysti tein sen isäni suostumuksella. Siihen ratkaisuun päädyin ystäväni Mukin suostuttelemana. Muki oli ollut samassa koulussa jo toista vuotta. Muki kertoi, että olosuhteet siellä ovat erinomaiset. Jos minut otetaan kouluun, minusta tulee erään ison rakennusfirman stipendiaatti. Firma antaa minulle ilmaiseksi asuntolapaikan, ruoan ja koulutarvikkeet. Sitä paitsi saan joka kuukausi taskurahaakin, mutta vain, jos ei ole nelosia arvosanoissa. Tietenkään taskuraha ei ole hirveän suuri, mutta se riittää tärkeimpään. Rakennusfirma, jonka stipendiaatti olisin, takaisi työpaikankin, sitten kun valmistun. Tuosta kaikesta tykkäsin hirveästi ja hain opiskelijaksi. Kärsimättömänä odotin ja lopulta tuli vastaus, joka oli myönteinen, minut hyväksyttiin kouluun. Iloissani ja ihastuksissani kerroin kaikille kavereille, että pääsin opiskelijaksi ja että syksyllä menen Ljubljanaan kouluun. Ajattelin että lähden täältä missä kukaan ei ymmärrä minua. Lähden täältä, ettei minua enää nöyryytetä ja kiusoitella. Siellä, Ljubljanassa yritän kyllä parhaani.

Jotenkin noin ajattelin, mutta yllättäen minulle tulikin kutsu esipalvelusharjoituksiin. Varmastikaan eivät tiedä, että syksyllä menen taas kouluun, mutta ei se mitään. Nyt minulle sopii kaikki, ajattelin.

2.

Kija meni omaan huoneeseensa. Hänen piti pakata vielä joitakin pikkutavaroita. Hän oli jo pakannut sellaiset jotka kutsukirjeessä oli mainittu, kaikenlaista päivittäiseen hygienian hoitoon ja muuhun, ja varmuuden vuoksi vielä yhdet housut ja paita. Kukapa tietää mitä esipalvelusharjoituksissa voi tarvita. Isä ja äiti olivat lopulta suostuneet päästämään hänet sinne.

Onko sinun pakko mennä? äiti kysyi.

On. Jos en mene, sinä joudut maksamaan sakot, Kija pelotteli.

Kija käytti lausetta, jonka hän oli edellisenä päivänä kuullut veljeltään, se oli silloin vaikuttanut äitiin tehokkaasti. Samalla Kija käänsi päänsä poispäin äidistä, ettei äiti lukisi mitään hänen kasvoiltaan, sillä ei Kija ollut ihan varma niistä sakoista.

Just joo... No hyvä sitten. Kuinka pitkään joudutte olemaan niissä harjoituksissa? kysyi äiti pienen hiljaisuuden jälkeen.

Kolme kokonaista viikkoa.

Voi ei! Miten minä raukka pärjään yksin? Juuri nyt niitten perkeleitten piti kutsua sinut, kiivaimman työnteon aikaan, äiti kiroili.

Isä ja vanhemmat veljet rauhoittelivat häntä. Kijasta oli hyvä, että hän oli saanut kutsun. Hän odotti innokkaasti harjoituksiin pääsyä. Hän keskusteli asiasta ystävättärensä Samkan kanssa, joka asui naapurissa. Samka oli Kijaa vuoden vanhempi ja oli edellisenä vuonna ollut samoissa harjoituksissa.

Siellä on tosi kivaa, ihan oikeasti, puheli Samka. Ei siellä tehdä paljon mitään. Opiskellaan ja harjoitellaan vähän aseiden käyttöä ja sen sellaista. Opiskelua on noin kello kolmeen saakka ja sitten huvitellaan. Minä kyllä suosittelen. Siellä sekä pojat että tytöt ovat samanikäisiä. Tosi kivaa, usko pois. Et varmasti kadu jos menet, suostutteli Samka.

Keskusteltuaan Samkan kanssa Kija yritti järjestää harjoituksiin lähtöä. Isä päästäisi hänet empimättä, kutsukirjehän oli tullut, mutta äiti oli kriittinen. Äiti vastusti lähtöä kovasti, taisteli kynsin hampain Kijan menemistä vastaan. Mutta joku vanhemmista veljistä muistutti sakoista oikealla hetkellä, ja niin äitikin suostui päästämään Kijan harjoituksiin. Vastahakoisesti, mutta suostui kuitenkin.

Kijan äiti oli ankara, ei antanut lupaa helposti mihinkään. Isä oli jotenkin lempeämpi. Isäänsä Kija ei tavannut kovin usein. Isä oli vuorotyössä hiilikaivoksen keittiössä. Kija ei itsekään tiennyt miksi, mutta jotenkin isä tuntui lempeämmältä kuin äiti. Isä ikään kuin ymmärsi nuorempia ihmisiä paremmin kuin äiti. Huuto keskeytti Kijan mietteet.

Kija! Kijaa! Mihin se tyttö on taas kadonnut? huusi äiti.

Olen täällä, huoneessani! ilmoitti Kija piilopaikastaan.

Mitä puuhaat huoneessasi? kysyi äiti ovelta.

En mitään. Pakkasin vain jäljellä olevat tavarat, ettei mitään unohtuisi.

No, jumalan nimessä, mene sitten pesemään se rappu ulko-oven edestä.

Mitä? Miksi minä nyt sen pesisin? Aamullahan jo pesin sen.

Kija kääntyi yllättyneenä katsomaan äitiään, joka seisoi ovella kädet tiukasti lonkalla. Näytti siltä, että äiti halusi riidellä.

Tiedän, tiedän. Mutta nuo tulivat pellolta kuraisine saappaineen ja likasivat taas kaiken.

Voi helkutti... Mikseivät pese saappaitaan ennen kuin tulevat kotiin? Aina minun pitää pestä niitten kurajälkiä!

Vihaisena ja tyytymättömänä Kija vilahti äidin ohi. Äiti katsoi hänen peräänsä ja pyöritteli hämmästyneenä päätään. Kijan rintaa puristivat tyytymättömyys ja kiukku. Kyyneleet pyrkivät silmiin. Itku kurkussa hän taisteli kyyneleitä vastaan. Hän oli kyllästynyt päivittäiseen työhönsä. Hän oli kyllästynyt kaikkeen. Joka päivä samaa: pese, pyyhi, harjaa, siivoa...

Kovakouraisesti Kija tarttui vesijohtoon ja veti sen telineestä, rullasi auki, kiinnitti vesihanaan ja avasi hanan. Hän tarttui harjaan ja ryhtyi rivakasti pesemään ulkorappua.

Jumalan kiitos, huomenna pääsen niihin harjoituksiin. Tekee hyvää kun pääsen vähäksi aikaa täältä pois.

Lähdön ajatus rauhoitti häntä. Kija tarvitsi vaihtelua. Hän tarvitsi jotakin uutta elämäänsä. Ammattikouluun Kijaa ei päästetty, vaikka hän itse sinne kovasti halusi. Äiti ei antanut lupaa. Kukaan ei saanut äitiä muuttamaan mieltään. Eikä Kija ollut ainoa vastaavanlainen tapaus. Maaseudulla, varsinkaan ne vanhemmat jotka olivat vähemmän lukeneita ja vähemmän koulua käyneitä, eivät antaneet tyttölastensa mennä ammattikouluun. He ajattelivat, että tyttölapsille kuuluu kodinhoito ja emännöiminen, kunhan kasvavat ja kun heistä kehkeytyy oikeita naisia. Tietysti ne olivat vain ennakkoluuloja, mutta niitä vastaan oli vaikea taistella. Paikalliset olot ja aika ja vanhempien itsepäisyys painoivat, ei ollut lupa kapinoida. Kija otti kohtalonsa vastaan ihan rauhallisesti, sillä hän ei ollut ainoa jolle kävi niin. On helpompaa kestää hankaluudet, kun näkee että samanlaista on muillakin ihmisillä.

Kijan perhe ei ollut rikas ollenkaan. Miten voisi ollakaan, kun perheessä oli seitsemän lasta. Kija oli usein miettinyt, mitä hänen vanhempansa nuoruudessaan ajattelivat, ja oli aina tullut samaan johtopäätökseen: eivät he olleet ajatelleet mitään, he vain tekivät lapsia. Lasten teko on helppoa, mutta mikseivät tehneet uutta taloa, ajatteli Kija.

Tosin oli heillä talokin ja vielä kaiken lisäksi upouusi. Se oli heti vanhan talon vieressä, mutta ei se ollut vieläkään ihan valmis. Vielä piti saada valmiiksi ikkunat, ovet, rappaus ja paljon muuta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin olivathan vanhemmat edes jotakin lasten lisäksi saaneet aikaan. Heidän piti ruokkia yhdeksän suuta, vaatettaa yhdeksän ihmistä, ostaa seitsemälle koulutarvikkeet, ja kaiken lisäksi rakentaa talo. Kai heitä sittenkin täytyi ihailla!

Kijalla oli viisi veljeä ja yksi sisko. Onneksi kaksi vanhempaa veljeä oli jo mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Myös isosisko meni naimisiin ja muutti miehensä luokse. Silti heitä jäi kuusi, Kijan lisäksi äiti, isä, kaksi isoaveljeä ja yksi pikkuveli, joka oli vasta 9-vuotias. Eivät he olleet rikkaita, mutta eivät eläneet puutteessakaan.

Nyt kun Kija oli varma että oli menossa esipalvelusharjoituksiin hän kärsimättömästi odotti yötä. Ja sitten aamua ja lopulta aamu tulikin. Kija pukeutui, otti laukkunsa ja lähti esipalvelusharjoituksiin.

3.

Päivää ennen minun esipalvelusharjoituksiin lähtöäni minut kutsuttiin kaverini läksiäisjuhliin. Hän oli menossa armeijaan. Bosniassa on tapana järjestää armeijaan meneville mahdollisimman suuret läksiäisjuhlat. Kysyin isältäni, saanko mennä ja hän nyökkäsi myöntävästi.

Perhanin kanssa sovittiin, että menemme yhdessä, koska hänetkin oli kutsuttu läksiäisjuhliin. Perhan oli yksi monista kavereistani. Sovimme että mennään pyörällä, vaikka minulla ei ollut polkupyörää. Minun vanha ja rikkinäinen pyöräni oli mennyt niin huonoon kuntoon, ettei sitä voinut enää korjata. Minä jouduin, taas isäni käskystä, surullisena ja raskain sydämin heittämään vanhan pyöräni menemään, eikä uutta vielä ostettu.

Ali, tuleva varusmies, joka kutsui meidät läksiäisjuhliinsa, asui eräässä kylässä. Sinne oli meidän kylästä matkaa noin viisi tai kuusi kilometriä. Bussi ei kulkenut sinne meille sopivina aikoina, muutenkin se kulki harvoin. Jos olisimme menneet bussilla, olisimme olleet juhlapaikalla joko kolme tai neljä tuntia liian aikaisin, tai kolme tai neljä tuntia liian myöhään. Niinpä päätimme mennä polkupyörillä.

Keneltä minä pyydän pyörän lainaksi? kysyin kärttyisästi Perhanilta.

Pyydä keneltä tahansa, kyllä kaikki sinulle pyörän antavat, vastasi Perhan.

Hän katsoi minuun miettiväisesti.

Keneltä kysyisin ensimmäiseksi? kysyin uudestaan, sillä tuumin, että Perhanilla voisi olla jokin hyvä ehdotus.

Aloita järjestyksessä, ihan kylän reunasta, sanoi Perhan rauhallisesti ja lähti.

Aloita järjestyksessä kylän reunasta, helppo sanoa, minä ajattelin. Mutta Perhanilla ei ole hajuakaan miten vaikeata minun on pyytää pyörää ja olla nöyränä toisten edessä. Ehkä kuitenkin on parempi vähän alistua kuin mennä sinne juhliin jalan, minä ajattelin ja lähdin etsimään polkupyörää.

Kävelin pitkään. Kävelin sinne ja tänne, ylös ja alas, pitkin ja poikin, toivoen että sattumalta tapaan jonkun, jolla on polkupyörä. Viimein etsintä tuotti tulosta. Sain polkupyörän kaverilta, jonka nimi oli Mersed.

Tässä on ystäväiseni, mutta takarengas on puhki. Korjaa se ja ala ajaa, sanoi Mersed ja antoi minulle pyöränsä.

Vein pyörän kotitaloni eteen ja ryhdyin työhön. Sain urakan valmiiksi juuri ennen pimeän tuloa. Vaihdoin vaatteet, söin nopeasti ja hyppäsin pyörän selkään. Perhanin löysin sovitulta paikalta, ja rauhallisesti lähdimme liikkeille. Oli jo hämärää.

Pyöräilimme kovalla asvaltoimattomalla tiellä vesilätäköitä vältellen. Edellisenä päivänä oli satanut, sekä isommat että pienemmät kuopat olivat täynnä vettä. Lätäköitä lukuun ottamatta tiellä ei ollut kuraa. Tie oli kulunut hyvin kovaksi. Ajoin ensimmäisenä, minun polkupyörässäni oli valo ja eturenkaassa kiinni dynamo, joka osittain jarrutti ja vaikeutti ajamista. Sen se teki varsinkin ylämäessä. Perhan seurasi minua ilman valoja. Suunnilleen keskellä matkaa jarrutin yhtäkkiä. Perhan hämääntyi, törmäsi polkupyöräni takarenkaaseen ja melkein kaatui.

Mikä sinulla on? Miksi jarrutit? kysyi Perhan yllättyneenä.

Tule katsomaan! Onko sinulla sytkäri?

Perhan hyppäsi pyörän satulasta, tuli lähemmäksi ja sytytti sytkärin.

Voi helkutti! Miten päästään yli? Miten tuo on mahdollista?

Perhan oli täydellisesti yllättynyt ja epäuskoinen.

En todellakaan tiedä, vastasin.

Meidän edessämme lepäsi tärkeänäköisenä suuri lammikko, sytkärillä valaistuna. Se oli ottanut haltuunsa koko tien, se oli koko tien levyinen. Heräsi kysymys, miten me kulkijat pääsisimme lätäkön ohi tai yli. Lätäkkö oli noin seitsemän metriä pitkä ja vaikutti aika syvältä. Vesi lätäkössä oli sameaa ja kuraista, oli vaikea arvioida sen syvyyttä. Lätäkön oikealla puolella oli metsää ja aikamoinen jyrkänne, joka oli edellisvuotisten puunlehtien ja sammalten peitossa. Jyrkänteen pehmeän peiton alta lorisi vettä ja virtasi lätäkköön täyttäen sitä koko ajan. Jyrkänne oli kovin jyrkkä ja vaikutti liukkaalta, siltä puolelta olisi mahdotonta mennä lätäkön ohi. Lätäkön ja tien vasemmalla puolella oli rotko, sen kautta lammikon vesi lorisi alla olevaan jokeen. Tien reunassa rotkon puolella oli vain viisi tai kuusi senttiä leveä kaistale, joka ei ollut veden alla, mutta näytti pehmeältä. Perhan yritti kävellä sitä pitkin, mutta tuli nopeasti takaisin, kun huomasi että reuna oli liukas ja pehmeä, se voisi liata kengät, sukat ja housut. Sitä paitsi reunalla oli vaarallista kävellä, siitä saattoi liukastua ja tippua rotkoon, tai astua lätäkköön ja mahdollisesti kaatua sinne. Molemmissa tapauksissa syntyisi aikamoinen vahinko. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi tulla likaiseksi ja märäksi, sellaisena olisi häpeällistä näyttäytyä tyttöjen edessä.

Minä menen 50 metriä taaksepäin, otan pyörällä vauhtia, ja kun tulen lätäkön kohdalle nostan jalat ylös, etteivät ne likaannu. Tässä sinulle sytkäri. Pidä siinä tulta! Perhan päätti rohkeasti.

Hyvä on, sitten menoksi! sanoin, otin Perhanilta sytkärin ja astuin sivummalle.

Perhan kiihdytti vauhtia, minä pidin sytkäriä. Perhan sai hyvän vauhdin ja nosti lätäkön kohdalla jalat ilmaan, etteivät housunlahkeet likaantuisi eivätkä kengät kastuisi, kun lätäköstä roiskui kaarena vettä pyörän renkaiden alta. Juuri kun hän oli pääsemäisillään lätäkön yli, minä ulvahdin ja Perhan päästi voitonriemuisen huudon. Sytkäri oli kuumennut liikaa, se poltti sormiani, valo sammui juuri kun Perhan pääsi lätäkön yli. Ehkä äkkiä tullut pimeys auttoi häntä.

Miksi sammutit sytkärin? hiljaisen pimeyden läpi kaikui Perhanin kysymys.

Etäisyyttä hänen ja minun välillä oli noin 20 metriä, mutta emme kuitenkaan voineet nähdä toisiamme. Pimeys oli läpitunkematonta.

Poltin kättäni sytkärillä!

Jaha! No niin, sinun vuoro, yritä sinä nyt!

Onko se vaarallista?

Ei ollenkaan! Otat vain hyvän vauhdin!

Hyvä on! Täältä tullaan!

Hyppäsin pyörän selkään, otin vauhdin. Vauhti oli hyvä, pääsin lätäkön yli ilman ongelmia. Jalat nostin polkimien päälle ylös ilmaan aivan niin kuin Perhankin.

Jatkoimme matkaa. Ajoimme pienen sillan yli. Minä huomasin, että polkupyörän polkeminen kävi raskaaksi ja pysähdyin. Sytytin sytkärin. Näin, että takarengas oli tyhjä. Viimeiset metrit olin ajanut tyhjällä renkaalla. Se selitti, miksi oli ollut niin vaikea polkea.

Mitä nyt taas? uteli Perhan.

Hän tuli lähemmäksi ja pysähtyi viereeni. Perhan istui polkupyöränsä satulassa toinen jalka polkimella, toinen maassa. Metsä oli jäänyt taakse. Näkyvyys oli paljon parempi. Tien oikealla puolella näkyivät peltojen hahmot.

Tuntuu siltä, että takarengas on puhjennut, vastasin.

Sekö sama, jota korjasit?

On kyllä, vastasin vähän ivallisen sävyyn.

Vaikuttaa siltä, että korjasit hyvin, kiusoitteli Perhan.

Kaikki on mahdollista, sanoin hermostuneesti.

Ei ole enää paljon matkaa jäljellä. Katso, saavuimme pelloille. Perille on enää alle kilometri. Taluta pyörää loppumatka.

Minua enemmän huolestuttaa, miten pääsen takaisin kotiin ja varsinkin sen valtavan lätäkön yli.

No, älä nyt... Jätä se sikseen. Tuolla meitä odottavat tytöt, ja sinä jo mietit miten pääset kotiin. Katsotaan sitten kun se tulee ajankohtaiseksi. Kai joku ratkaisu löytyy. Nyt mennään tyttöjen kimppuun.

Joo, kun tulee ajankohtaiseksi... Sinun on helppo sanoa, sinulla on hyväkuntoinen polkupyörä ja minä varmasti joudun kävelemään takaisin ja vielä kaiken lisäksi joudun kahlaamaan sen lätäkön yli, minä ajattelin, mutta olin hiljaa.

Kylän ensimmäiset talot tulivat näkyviin. Perhankin hyppäsi pyöränsä päältä taluttamaan. Kun saavuimme perille, löysimme ystävämme Šemson ja Alin, jotka näyttivät meille turvallisen paikan, minne saatoimme jättää polkupyörät. Laitoimme ne nojaamaan navetan seinää vasten.

Läksiäisjuhlat pidettiin vastarakennetun asumattoman talon alakerrassa. Juhlapaikalla oli jo täyttä. Musiikki soi ehkä hieman liian kovaa. Tytöt istuivat laudoista ja rakennuselementeistä tehdyillä improvisoiduilla penkeillä seinien vierustoilla. Laudat oli peitetty pahveilla ja vanhoilla räsymatoilla, pehmikkeeksi ja pölyä ja likaa peittämään. Useimmat pojat seisoivat. Muutama onnekas istui tytön vieressä. Viinapullo kiersi pojalta toiselle, kädestä käteen, suusta suuhun. Tulihan se minun ja Perhaninkin kohdalle. Otin pullon käteeni ja vetäisin ison ryypyn. Sen seurauksena värähdin kuin sekuntimittari. En ollut tottunut väkeviin juomiin. Perhan otti yhden, sitten toisenkin ryypyn ja sanoi että viina on ihan juotavaa. Minä en ollut noista asioista kauheasti perillä, minulle jokainen väkevä juoma oli viinaa, vaikka olisi ollut konjakkia tai jopa viskiä. Minulle ne olivat yhtä ja samaa ja kaikki hirveän tulisia.

Katselin vähän ympärilleni ja huomasin Saiman. Hän katsoi minuun, minä vastasin katseeseen. Hän istui tyttöjen keskellä. Saima oli yksi monista sympatioitteni kohteista. Hänen isosiskonsa asui meidän kylässämme. Saima tuli joskus käymään isosiskonsa luona, niin olimme tavanneet, tutustuneet ja muutaman kerran jutelleetkin.

Minulle oli kerrottu, että Saima oli ihastunut minuun. Minä vastineeksi ihastuin häneen, sillä hän oli mielestäni aika nätti ja mukava. Mietin miten voisin lähestyä häntä. Hänen ympärillään oli aikamoinen liuta tyttöjä, siinä ei ollut yhtään vapaata paikkaa, joten jätin tehtävän myöhemmäksi.

Viinapullo tuli kohdalleni toisen kerran ja kolmannenkin. Otin hyvät ryypyt ja joka kerta värähdin. Ruuhka Saiman ympärillä ei yhtään vähentynyt. Odotin kärsimättömästi ja heitin katseita siihen suuntaan. Viinapullo tuli taas kerran käteeni. Otin oikein pitkä ryypyn ja mielenkiintoista, sillä kertaa värähdin aika vähän. Viina lämmitti sisälmyksiäni.

Saima vilkaisi silloin tällöin minuun päin ja katseemme kohtasivat. Viinasta rohkaistuneena annoin hänelle ilmekielellä merkkejä, että hän järjestäisi paikan viereensä. Jonkin ajan päästä ja monen yrityksen jälkeen hän tajusi mitä halusin. Huomasin, että ystävättäret Saiman ympärillä lainehtivat ja kuiskivat. Minuutti sen jälkeen minulle syntyi istumapaikka Saiman viereen. Kävelin Saiman luokse punastellen, vähän viinan vuoksi ja vähän ujoudesta, sillä monet katseet tähtäsivät minuun.

Terve kaunotar. Mitä kuuluu?

Ojensin käteni ja istahdin hänen viereensä. Pidin hänen kättään, ihme kyllä, lyhyehkön ajan omassani.

Hyvää kuuluu, entäs itsellesi? hän vastasi punastuen.

Noh, mikäs tässä, jotenkuten.

Millä te tulitte tänne?

Puoliksi kävellen ja puoliksi peltojen yli, vastasin leikkiä laskien ja hymyillen.

Kenen autolla? Saima kysyi tajuamatta sanojani.

Nauroin ja selitin tilanteen. Juttelua jatkui noin puoleen yöhön. Perhan seurusteli muutamien kavereiden kanssa ja ryyppäsi. Toi hän minullekin pullon muutaman kerran ja kehotti ottamaan, minkä minä ehkä olisin tehnyt ilman kehotustakin.

Lopuksi kun kaikki jo hajaantuivat ja menivät ulos, Perhan oli hoipertelevassa kunnossa ja oli kaatua. Juuri ja juuri ehdin ottaa hänestä kiinni. Pidin häntä pystyssä. Tajusin, että Perhan oli aikamoisessa humalassa. Hän ei pystynyt edes kunnolla kävelemään. Otin hänen vasemman kätensä ja laitoin sen kaulani ympärille, vasemmalla kädelläni pidin siitä kiinni. Oikealla kädelläni tuin Perhania vyötäröstä. Luultavasti lämpötilan muutos vaikutti Perhanin tilaan, koska sisällä ollessaan hän oli näyttänyt aika normaalilta. Sisällä oli aika lämmintä ja ulkona paljon viileämpää.

Niin me kävelimme, tai itse asiassa enemmänkin minä kannoin häntä. Kannoin häntä kuin haavoittunutta, ja hän oli painava kuin lyijy. Tulimme jonkinlaisen aidan kohdalle ja pysähdyimme. Minun piti vähän lepuuttaa jalkojani sekä selkää, käsiä ja niskaa sekä rauhoittaa hengitystä ja sydämen tykytystä. Perhan kääntyi aitaan päin, laittoi kätensä aidan päälle. Kohta hän roikotti päätään aidan yli. Hengästyneenä katsoin hänen touhujaan. Perhan oksensi, pidin hänestä kiinni. Hän äännähteli kuin kidutettuna, sylki korahtaen ja raskaasti hengittäen. Kun hän lopetti, annoin hänelle paperinenäliinan, jotta hän pyyhkisi kyyneleet ja suun ja nenän ympäristön.

Jatketaanko? kysyin.

Perhan katsahti minuun lasittuneilla silmillään ja nyökkäsi myöntävästi. Uudelleen tartuin häneen kuin haavoittuneeseen sotilaaseen. Pääsimme lampun alle jonkinlaiseen betonista rakennettuun portaikkoon. Istahdimme siihen, olimme levon tarpeessa, ainakin minä olin. Näköjään Perhankin oli. Hän laittoi kädet polvilleen ja pään käsiensä päälle ja jäi siihen asentoon.

Ole siinä. Minä menen etsimään Alin ja Šemson. Tulen heti takaisin, minä sanoin.

Mmmmmm, mumisi Perhan.

Lähdin etsimään Alia ja Šemsoa. Kun löysin heidät, selitin tilanteen ja pyysin että he etsisivät Perhanille nukkumapaikan. Perhan itse ei pystyisi kävelemään, enkä minä kykenisi raahaamaan häntä kotiin asti. Mielessäni käväisi se iso lätäkkö, mutta en maininnut siitä mitään.

Löysimme kuin löysimmekin Perhanille nukkumapaikan ja laitoimme hänet lepäämään. Ali ja Šemso ystävällisesti pyysivät minuakin jäämään yöksi, mutta minä kieltäydyin, selitin että minulla oli seuraavana aamuna aikainen meno. Minulla muistaakseni tosiaan olikin edessä lähtö esipalvelusharjoituksiin. Niin hyvästelimme ja minä lähdin. Otin Perhanin polkupyörän navetasta, minun polkupyörästänihän oli takarengas puhki, hyppäsin pyörän selkään ja ajoin pois.

Yö oli kaunis ja taivas aivan pilvetön. Pyöreä ja täyteläinen kuu loisti ja valaisi tieni, vaikka varmuuden vuoksi otin Perhanilta sytkärin. Olin vähän humalassakin, mutta vain sen verran, että pystyin kuin pystyinkin ajamaan pyörällä. Kovaa vauhtia kiisin kuun valaisemalla harmaalla tiellä. Taitavasti kiertelin ja kaartelin lätäköt. Ajelin keskellä tietä, siinä oli vähiten lammikoita. Tuuli piiskasi ruumistani ja sotki aikaisemmin oikein siististi laitetut hiukseni. Tulin nopeasti ison lätäkön kohdalle, pysähdyin ja katselin sitä. Vesi oli kirkasta, kura oli vajonnut pohjaan. Kalpea kuun pallo katsoi minuun ja ikään kuin vähän heilui vedessä. Vaikutti siltä, että kuu heilumisellaan äidillisesti kritisoi minua. Torui viinan juomistani.

Kuljin vähän taaksepäin, otin vauhtia ja lätäkön reunassa nostin jalat korkealle ylös pois polkimilta ja annoin mennä. Sillä tempulla oli tarkoitukseni välttää jalkojen kastuminen ja likaantuminen. Luultavasti vauhtini oli heikko, koskapa pyörä pysähtyi aivan keskelle lätäkköä. Alkoholin vaikutus heikensi järjen juoksua, olin arvioinut vauhdin huonosti. Epätoivoisella nopeudella etsin jaloillani polkimia. Löysin ne, mutta liian myöhään. Aloin jo kallistua vasemmalle. Yritin astua vasemmalle jalalle ja ottaa vastaan sekä oman että polkupyöräni painon, mutta juuri silloin, sillä tärkeällä hetkellä jokin tarttui jalkaani, enkä sen jälkeen pystynyt olemaan tarpeeksi nopea säilyttääkseni tasapainon.

Ja bljuuus! Kaaduin koko leveydeltäni ja pituudeltani lätäkköön. Nousin nopeasti, nostin pyörän ja kahlasin pois lammikosta katkerasti kiroten polkupyörää, lätäkköä ja itseäni. Etsiskelin kuratahroja vaatteistani. Kuun valossa en huomannut mitään. Millä vaatteilla huomenna menen esipalvelusharjoituksiin, jos nämä ovat tahraiset, ajattelin ja sitten sanoin ääneen: Voi helvetti!

Lorautin vedet pois kengistä, hyppäsin taas pyörän satulaan ja jatkoin matkaa. Mielenkiintoista oli että humala oli täysin haihtunut. Vasen puoleni oli aika märkä, vaikka olin noussut lätäköstä vauhdilla, yritys oli ollut pysyä niin kuivana kuin mahdollista. Kuitenkin kastuin hyvin märäksi, puhumattakaan kengistä ja sukista. Mutta kuitenkin, hyvin meni... olisi voinut paljon huonomminkin käydä.

Pääsin kotiin. Jätin pyörän kellariin, otin kengät pois ja laitoin ne meidän ja naapurin välisen puuaidan päälle. Kuivukoot siinä rauhassa. Yö oli lämmin, vähän tuulikin. Ehkä kuivuvat huomiseen mennessä. Märät sukat heitin huolettomasti puuportaikon alle, portaita pitkin kiipesin yläkerrokseen, jossa oli makuuhuoneeni. Se oli mukava asia siinä meidän vanhassa talossamme, saatoin tulla kotiin mihin aikaan tahansa yöllä, enkä herättänyt iskää ja äitiä.

Menin huoneeseeni ja sytytin valot automaattisella kädenliikkeellä, päivittäiseen tapaan. Silmäni sokeutuivat hetkellisesti äkkinäisestä kirkkaasta valosta, mutta huomasin jotakin pienellä lilanvärisellä pöydällä, jossa oli rautajalat. Pieni, harmaa alumiininen peltivati, jonka sisältö oli peitetty valkoisella lautasella. Viereen oli laitettu muki, jossa oli sininen elefantin kuva. Mukinkin päälle on laitettu pieni valkoinen lautanen, etteivät kärpäset, hyttyset eivätkä muut hyönteiset tippuisi sinne ja likaisi sitä.

Äiti... äiti oli ne tuonut. Vain hän oli voinut tehdä sen. Ainoastaan äiti tekisi niin. Se ihminen, joka ajatuksineen ja rakkaudella on aina meidän kanssamme, missä tahansa olemmekin. Voidaanko mitään verrata äitiin ja hänen lämpimään, todelliseen ja hellään rakkauteensa? Ei isä, ei veli eikä sisko voi häntä korvata, ei kukaan voi olla hänen sijaisensa. Totta on, että heillä kaikilla on oma rakkautensa, mutta äidin rakkaus on erityistä. Hänen rakkautensa on suurta. Se on Jumalan armoa maahan laskettuna, istutettuna äidin sydämeen. Äiti on ainoa ihminen, josta varmasti voin sanoa, voin taata, ettei hän omaa lastaan harhauta eikä ohjaa pahoille teille, paitsi jos se tapahtuu tahattomasti tai erehdyksessä.

Miten monta kertaa nukkuessani äiti on minut peitellyt, etten vilustuisi. Miten monta kertaa hän on piilotellut pahan tekoni ja vaiennut siitä, vain siksi ettei isä huutaisi minulle. Kuinka monta kertaa hän on suojellut minua ison veljen tai siskon tai naapurin lasten kiusaamiselta. Kuinka valtavat huolen kantamukset hän on kantanut, kuinka suurten vaikeuksien läpi hän on mennyt kasvattaessaan meidät niissä hirvittävissä olosuhteissa. Hän on vuodattanut kokonaisen puron kyyneliä meidän lasten kasvuaikana vastoinkäymistemme vuoksi.

Ja nytkin... jälleen äiti ajatteli minua. Hän toi minulle ruokaa. Toi minulle juustopiirakkaa, jota on jäänyt päivälliseltä, ja mukillisen piimää. Hän tiesi, että tulen nälkäisenä kotiin. Olin liikuttunut. Säälistä ja rakkaudesta, mitä tunsin häntä kohtaan, silmäni kostuivat ja muutama kyyneltippa liukui poskiani pitkin.

Monet asiat elämässä Jumala antaa meille useamman kerran, mutta antaa vain ja ainoastaan yhden äidin.

4.

Kuulin jostakin ääniä, joku huusi minua. Havahduin, avasin silmäni ja kuuntelin tarkkaan, mutta sehän oli vain äiti. Äiti huusi minua alakerrasta. Se oli hänen tapansa herättää minut. Niin hän aina teki. Sillä tavalla hän herätti meidät lapset, tietysti se oli hänelle helpompaa kuin kiivetä yläkertaan. Äidin ääni kuului hyvin hirsien ja lattialankkujen läpi. Ei siinä ollut mitään eristelevyjä, jotka olisivat estäneet äänen kuulumisen.

Ibro! Nouse kulta! On jo aika! huusi äiti.

Tullaan! Nousin jo! huusin takaisin.

Puin nopeasti, mutta hyvin kömpelösti. Kerran kompastuinkin omiin housuihini ja olin kaatua.

Soo soo, mumisin itsekseni.

Ohimoissani tuntui hakkausta. Lyönnit olivat tylsiä. Kurkkua kuivatti. Kaipasin jotakin nestemäistä, ehkä virvoitusjuomaa. Näköjään minulla oli krapula. Muistelin edellisen yön tapahtumia. Tutkin takkiani ja housujani. Kaikki oli moitteettoman siistiä, lukuun ottamatta muutamaa kuratippaa housujen lahkeissa ja takin vasemman hihan kyynärpään alueella. Mutta läikät olivat kuivia ja lähtisivät pois harjaamalla.

Varovaisesti laskeuduin portaat alakertaan. Ensimmäiseksi join vettä, sitten harjasin hampaat ja hoidin muut aamutoimet. Äidin tekemä aamiainen odotti kärsivällisesti pöydällä. Istahdin pöydän ääreen, söin, tarkistin ovatko kaikki tarpeelliset tavarani kassissa. Sen jälkeen menin bussipysäkille. Vaikka oli aamu, auringon lämpö pakotti minut riisumaan takkini ja laittamaan sen kassiin.

Elokuvateatterin edessä oli jo muutama nuori nainen ja nuori mies kassiensa kanssa. Jotkut heistä olivat tuttuja. Menin sisälle taloon. Aulassakin oli muutama nuorukainen, mutta heistä en tuntenut ketään. Tulin takaisin ulos, puhalsin pölyn pois yhdeltä portaalta ja istahdin siihen.

Odotettiin. Tyttöjä ja poikia tuli paikalle yhä enemmän. Monet seisoskelivat pienissä ryhmissä. Nauroivat ja kiljuivat. Tytöt kikattivat, pojat naurattivat heitä. Jotkut, ihme kyllä, sytyttivät tupakan. Jotkut taas seisoivat tai kyyköttivät yksin seuranaan vain kassinsa. Monet etsiskelivät varjoisia paikkoja. Kasvoille ja otsille ilmestyi hikipisaroita. Kuumuus oli armotonta. Jotkut tuttavat tervehtivät minua tai vain nyökkäsivät tervehdyksen merkiksi. Odottaminen oli ankeaa. Monet jo hermostuneesti mumisivat itsekseen:

Mitähän tässä nyt enää odotellaan?

Vihdoin ja viimein paikalle saapui joku herra. Hän oli suunnilleen 40-vuotias ja pulleaposkinen. Hänen päänsä oli iso, pyöreä ja kalju. Ne vähäiset hiukset, jotka hänellä olivat vielä jäljellä, hän oli kammannut sivulle. Päällä hänellä oli lyhythihainen ruskea paita ja moitteettomasti prässätyt harmaat housut.

Asettukaa jonoon ja tulkaa huoneeseen yksi kerrallaan, ettei synny ruuhkaa! huusi herra avatessaan ovea.

Muodostimme jonon oven eteen. Jonkun ajan päästä huomasimme, ettei kaikki käykään niin nopeasti kuin luulimme. Monet lähtivät jonosta, istahtivat jonnekin tai menivät kyykkyyn seinän viereen. Jotkut jopa menivät ulos asti. Minä juttelin muutaman tuttavan kanssa, jotta aika kuluisi nopeammin. Kävin kaksikin kertaa suihkulähteen luona juomassa vettä. En ollut ihan hilpeällä tuulella, osittain krapulan vuoksi ja unen puutteesta, osittain kuumuuden johdosta.

Seuraava! huusi herra huoneesta taas kerran.

Oli minun vuoroni mennä sisään. Minun jälkeeni jäi vielä kymmenisen nuorta, tyttöjä ja poikia, odottamaan omaa vuoroaan. Huone, johon tulin, oli suuri. Oikealla puolella oli pöytä ja tuoli, siinä istui se kaljupäinen herra. Hän piti järjestystä yllä ja huolehti nimenhuudosta sanoen Seuraava!

Herran pyöreät kasvot olivat hikiset, korkealla otsalla kiilsivät hikipisarat. Pöydän vieressä, avatun ikkunan alla, seisoskelivat ylväinä suurehkot pahvilaatikot. Vasemmalla puolella oli valtavia kahvinvärisiä kaappeja.

Mikä on nimesi? kysyi kaljupäinen herra.

Vastasin ja siirsin painoa jalalta toiselle. Hän kirjoitti jotakin vihkoon.

Minkä kokoisia kenkiä käytät? kyseli taas herra.

Hän nousi ähkien tuolista ja meni kaappien luo. Hän kumartui laatikoiden ylle ja avasi yhden niistä.

42, sanoin.

Valehtelin vähän, koska oikeastaan käytin kokoa 41,5, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen, sillä pelkäsin että herra voisi nuhdella minua. Sitä paitsi en edes tiennyt, oliko olemassa sellaista kengännumeroa, joka olisi standardinmukainen.

43... 43... 43... herra etsiskeli kenkiä kokoa 42, kaivoi, möyri ja tutki pahvilaatikoita. Ei ole enää sen kokoisia kenkiä. Nyt sun on pakko ottaa kokoa 43. Kyllä niitä oli, mutta valitettavasti loppuivat. Jos olisit tullut ensimmäisten joukossa, olisit kyllä saanut.

Selitti ja pahoitteli asiaa. Teki surua kuvailevan ilmeen ja teki sen todella uskottavasti, sitten heitti eteeni kengät kokoa 43.

No, ei se mitään, sanoin ymmärtäväisellä äänellä.

Otin kengät ja panin ne kassiin. Kuitenkin ennen sitä katsoin kenkiä, tutkin, käänsin ja väänsin niitä, ikään kuin niistä jotakin ymmärtäisin. Ne olivat mustat, kovat ja aika painavat kengät, ilmeisesti tehdyt vahvasta nahasta ja todennäköisesti hyvin kestävät.

Minkä kokoisia housuja käytät? sanoi herra ja oli avaamassa yhtä niistä monista suurista kaapeista, seinän viereen riviin komennetuista.

No tuota..., ajattelin kouristuksenomaisesti. Sopivan kokoiset, sopersin ja punastuin.

Herra kääntyi minuun päin ja ylimielisellä katseella halveksivasti mittasi minut päästä kantapäähän. Kaapista hän kaivoi esiin siniset housut ja laittoi ne pöydälle. Kaivoi myös samanvärisen paidan ja pusakan. Nekin laittoi pöydälle. Paita oli itse asiassa vaaleampaa sävyä. Siis siinä kaiken kaikkiaan oli siviilisuojeluskunnan puku.

Pakkaa nämäkin kassiin ja katso että palautat ne yhtä hyvässä kunnossa kuin ne saitkin. Se tarkoittaa, että nämä vaatekappaleet eivät saa olla ompeleista rikki ja kaikkien nappien pitää olla paikoillaan. Tule nyt allekirjoittamaan! komensi herra.

Hän ojensi kynän ja näytti paikan mihin piti allekirjoittaa. Allekirjoitin, otin kassin ja helpottuneena poistuin huoneesta. Minun takanani kuului taas: Seuraava!

Ulkona odottelimme vielä jonkin aikaa, kunnes paikalle tuli kaksi bussia, jotka kuljettivat meidät eräälle kukkulalle. Noin puolen tunnin päästä tulimme hikisinä perille. Kannoimme vaatteitamme ja kassejamme. Paikalle jo tulleet istuivat ruohikossa pienissä ryhmissä kaikessa rauhassa. Me vastatulleet kysyimme käymälä- ja vesipaikkaa, monet menivät virvoittamaan itseään. Tietysti monet menivät myös helpottumaan itseään mahassa ja virtsarakossa olevasta painolastista. Minä löysin palan siistiä ruohikkoa, panin kassin pääni alle ja laskeuduin selälleni kuin vanha ja väsynyt koni. Tummat pilvet, ainakin siinä suunnassa johon katselin, rupesivat peittelemään hienoa sinistä taivasta. Vaikutti siltä, että joku siellä ylhäällä hyvin rauhallisesti ja ilman hoppua veti tummia verhoja siniselle taivaalle. Painoin silmäni kiinni. Kuulin ympäriltäni äänten sorinaa, kikatusta, huutoja ja naurua. Olin väsynyt ja krapulassa. Edellisenä yönä olin nukkunut vain kolme tai ehkä neljä tuntia.

Miten ihmeessä niin typerästi kaaduin vesilätäkköön? Mitenkähän Perhan jaksaa tulla kotiin jalan ja kaiken lisäksi vielä taluttaa polkupyörää? Ehkä hän on jo kotona? Voi miten tyhmiä me oltiin, ajattelin ja pidin silmiäni kiinni.

Joku huusi ja keskeytti ajatusteni kulun, palautti minut takaisin maan pinnalle, nykyaikaan.

Mennään pojat laittamaan teltat kuntoon ennen kuin rupeaa satamaan! huusi noin 30-vuotias nuorukainen ihan täydessä armeijan oliivinvihreässä univormussa.

Vastahakoisesti nousin ja menin auttamaan telttojen pystytyksessä. Meitä oli monta ja työ eteni nopeasti. Tunnissa kolme telttaa oli pystyssä, kaksi isompaa ja kolmas puolta pienempi. Toinen isommista teltoista oli tarkoitettu tytöille ja kaksi muuta pojille, meitä poikia oli jonkin verran enemmän kuin tyttöjä. Telttoihin järjestettiin patjat, jotka tuotiin kuorma-autoilla, pressuilla peitettyinä. Meille annettiin lainaksi makuupussit, tyynyt ja peitot, joihin oli aiemmin ripoteltu jonkinlaista jauhetta, kuulemma desinfiointia varten. On tapettu täit, eläinraukat. Puistelimme vuodevaatteet ja sen jälkeen jokainen varasi oman makuusijansa, sanonta jota meillä käytetään.

Paikka, jossa olimme, oli jonkinlainen harjoituskenttä. Sen ympärillä oli piikkilanka-aita, portin kautta pääsi tielle. Luultavasti paikka olikin tarkoitettu esipalvelusharjoituksiin. Kentällä oli rakennus, jonka vasemman nurkan edessä oli armeijan kenttäkeittiö. Siinä olivat järjestykseen komennettuina myös laudoista tehdyt pöydät ja penkit. Kenttäkeittiön takana, heti rakennuksen nurkalla, oli vesijohto, johon oli kiinnitetty vesihana. Vesihana oli ripustettu puun oksaan, joka oli isketty maahan. Avatusta vesihanasta vesi juoksi suoraan puulaudoille, jotka oli laitettu siihen, jotta paikalle tulisi vähemmän kuraa. Aterian jälkeen sillä paikalla tiskattiin lautaset ja aterimet, se tuli vähän myöhemmin selväksi. Tietysti jokainen tiskasi omansa. Miten kukaan pärjäisi ilman sellaista nautintoa?

Itse rakennus ei ollut kovinkaan korkea, se oli yksikerroksinen. Talon etupuolella oli kaksi suurta ikkunaa, niiden välissä leveä ovi. Ovelle piti kiivetä kolme, neljä puuporrasta, niin myös puusta rakennetulle, ikkunasta ikkunaan ulottuvalle tasanteelle. Ovi oli suurin piirtein keskellä tasannetta. Kaikkialla kentän ympärillä oli pähkinäpensaita ja pyökkimetsää. Ainoastaan etelän suunnassa pilkistivät näkyviin punaiset omakotitalojen katot. Kuulin, että kylä oli nimeltään Pidriš.

Tuli lounasaika. Lounaaksi oli makaroneja jauhelihakastikkeen kera. Ruoka ei ollut lainkaan mautonta, tai oli myös mahdollista, että minä olin hyvin nälkäinen. Se tässä tapauksessa vastasi ehkä enemmän totuutta, sillä katsoessani muiden lautasia näin että ne olivat vain puoliksi tyhjiä. Syötyämme puimme päällemme kaljupäiseltä herralta lainaksi saadut siniset univormut. Minulle koko puku oli useammankin numeron verran liian iso. Minun päälläni kaikki riippui kuin henkarilla.

Paita oli kaunis, ainakin minun mielestäni, mutta voi hyvät veljet, liian iso. Kun puin sen päälleni, liepeet ulottuivat polviin asti. Hihat peittivät nyrkit. Ojensin sormeni ihan suoriksi, mutta turhaan, sormet eivät kuitenkaan tulleet näkyviin hihoista. Jos käsivarret olisivat kämmenen verran ojennettuja sormia pidemmät, kenties silloin olisivat hihatkin sopivat. Ehkä eivät silloinkaan. Kuka tietää? No, kyllä se tästä järjestyy, ajattelin, fiksuna poikana keksin jonkin keinon. Napitin hihoissa olevat napit ja käärin ne kolme, neljä kertaa, eivät ne enää näyttäneetkään niin rumilta.

Puin päälleni housut. Ne puolestaan olivat liian lyhyet ja vyötäröstä liian leveät. Tuntui kuin olisin pukeutunut isoon säkkiin. Onneksi lahkeita ei tarvinnut kääriä ylös. Ne oli jo valmiiksi lyhennetty ja vähän liikaakin. Lahkeiden suut ulottuivat viisi, kuusi senttiä nilkkojeni yläpuolelle. Hyvinhän ne istuivat, suorastaan moitteettomasti. Minulle, laihalle ihmiselle antoivat niin leveät housut. Voi hyvä luoja, ikään kuin olisin joku oikein mahakas kaveri. Mitähän se kaljupäinen herra katseli ja mitä näki, kun ylimielisesti mittaili minua päästä kantapäähän arvioiden, minkä kokoiset vaatteet olisivat minulle sopivat. Onneksi minulla oli housuissani oma mahaa ympäröivä housujen pidike eli vyö. Pujotin sen vyötärölle ja kiristin. Voi ei... Näytti siltä kuin olisin kiristänyt säkin. Vyön alle tietysti ilmestyi rypistynyttä ylimääräistä kangasta, ja saatoin vain kuvitella, miten housut istuivat päälläni.

Pusakka oli kaikista vaatekappaleista sopivin. Ainakin hihat olivat sopivat, mutta kuitenkin pusakkakin oli minun päälläni kuin henkarille ripustettu. Luultavasti sen takia, että olin laiha kuin tikku.

Kenkiin olin jo valmiiksi pettynyt, tiesin että ne olivat minulle liian isot. Kokeilin kengännauhoilla järjestää sen mitä järjestettävissä oli. Kiristin nauharaukkoja kaikin voimin. Yritin kävellä. Kaikki oli turhaa. Kenkäparat läpättivät perässäni. Kuvittelin niiden huutavan: Odota, mekin tulemme mukaan!

Kokeilin laittaa kenkiin paperia, ensiksi varpaiden eteen täyttämään tyhjyyttä jota kengissä syntyi kun vedin jalkaterät taakse. Vaikka kuinka yritin, siitä ei ollut apua. Joko jalkoja hiersi tai paperi ryömi ensiksi varpaiden alle ja sitten koko jalkaterän alle. Sen jälkeen kokeilin laittaa paperia kantapäiden taakse, aukkoon joka kengissä syntyi kun työnsin jalkaterät eteen, mutta taas sama juttu. Kaikki oli turhaa. Lopulta päätin, että pystyn kyllä kävelemään sellaisilla kengillä kaksikymmentä tulevaa päivää. Kai minä kestän, toivottavasti. Yritän kävellä niin vähän kuin mahdollista, että välttäisin jalkojen hiertymiä, ajattelin.

Tulin teltasta ulos. Huomasin, että pojat ja tytöt olivat nyt sinisiä. He olivat pukeneet päällensä siniset siviilisuojeluskunnan univormut.

Alkoi nimenhuuto ja järjestäytyminen joukkueisiin ja ryhmiin. Muodostui kolme joukkuetta, joissa jokaisessa oli enemmän kuin 30 nuorta, tyttöä ja poikaa. Jokainen joukkue sai oman johtajan tai komentajan. Meidän joukkueen komentajana oli noin 45–50-vuotias lyhyehkö mies. Hän oli pukeutunut oliivinvihreään armeijan univormuun. Sitten meille annettiin aseetkin. Aseista useimmat olivat mallia M48.

Harjoitukset alkoivat. Niinä 20:nä päivänä meille opetettiin kaikenlaista aseista ja aseiden osista. Opeteltiin komentoja: asento perkele, lepo perkele, käännös oikealle, käännös vasemmalle, täyskäännös vasemmalle, joukkue tai ryhmä hyökkäykseen ja puolustukseen. Meille kerrottiin miinoista ja räjähdysaineista, pääasiassa perustietoja. Harjoituksissa käytettiin tietysti paukkupatruunoita. Vasta lopussa meillä oli ampumaharjoitukset ihan oikeilla, huh huh, ihan tappavilla patruunoilla.

Harjoitukset kestivät päivittäin kolmeen asti iltapäivällä. Sen jälkeen oli vapaata ja mahdollisuus hoitaa vapaa-ajan toimia. Vapaita olivat tietysti vain ne, joiden kohdalle ei sattunut aseitten vartiointivuoroa, portin vartiovuoroa tai jotakin muuta velvollisuutta.

5.

Seuraavana päivänä, kello kolmen jälkeen iltapäivällä, muutama tuttavani oli menossa kauppaan. Minä liityin seuraan. Noh, tapan ainakin vähän aikaa! Minulla ei ollut ylimääräistä rahaa, jotta olisin voinut ostaa jotakin. Pienessä lähtijöiden ryhmässä muiden mukana oli myös hän. Silloin tutustuimme. Odotettiin portilla, että tulevat muut kauppaan menijät. Siinä odottaessani huomasin hänet...

Hän oli kaunis, ja heti ihme kyllä ihan ensimmäisellä silmäyksellä ihastuin häneen. Epäröiden seisoskelin ja ajattelin: Mitä minä nyt teen?

Taistelin ujouden, jännityksen ja pelon kanssa. Mutta tahdoin lähestyä häntä, halusin tutustua häneen. Tuntemusteni välillä oli taistelua, kovaa taistelua olikin. Hermostuneesti siirtelin painoa jalalta toiselle, viheltelin minulle ihan tuntematonta kappaletta varmasti nuotin vierestä, ja mukamas katselin ja ihailin ympärillä olevaa luontoa. Jos rehellisiä ollaan, en nähnyt vuoria, en nähnyt metsää, en nähnyt yhtään mitään. Minulla oli pulma. Minun on aina ollut vaikeampaa lähestyä tyttöä, johon olen ihastunut, kuin tyttöä, josta en välitä pätkääkään. Kuitenkin tahtoni lähestyä häntä ja tutustua häneen oli muita tuntemuksia voimakkaampi. Kynsin hampain tahtoni voitti taistelun. Päätin lähestyä häntä, tapahtukoon mitä tahansa.

Katseemme kohtasivat. Sydämeni tykytti hirveästi. Keräsin kaiken rohkeuteni ja hymyssä suin kävelin hänen luokseen. Hymyni oli vastustamaton, leveä, ihan korvasta korvaan. Veri ja lämpö rynnistivät poskilleni. Punastuen ojensin käteni ja aika häkeltyneesti puristin kurkusta äänen, jonka piti kertoa nimeni.

Ibro, sanoin ja katsoin häntä syvälle silmiin.

Kija... hauska tutustua, hän sopersi hämmentyneenä.

Hän hymyili minulle ja hänenkin poskillensa nousi äkkiä punertava väri.

Tuletko sinäkin meidän mukana kauppaan? kysyin.

Kysyin ihan muuten vaan, sanoakseni jotain ja peittääkseni nolouttani.

Aha, kyllä tulen, hän vastasi ja käänsi päänsä pois peittääkseen ujouttaan ja jännittyneisyyttään.

Seisoimme siinä jonkin aikaa. Minä katselin muualle. Katsoin kaikkialle ympärillemme, mutta yritin huomaamatta syrjäsilmällä vähän väliä vilkaista häntä. Kannustin itseäni: Antaa tulla nyt, miksi olet hiljaa, kuherra nyt kyyhkynen!

Kaikki oli turhaa, sanat eivät halunneet tulla ulos suustani. Kovasti hangoittelivat vastaan. Tuskin pihdeilläkään olisin saanut niitä pois suustani. Yksinkertaisesti kieleni oli ikään kuin sidottu solmuun. Helpotti kun lähdimme liikkeelle kohti kauppaa. Olin kuin transsissa. Ajatukseni harhailivat, unelmani kasvoivat. Kävelimme jonkinlaisella pienellä polulla. Polku oli niin kapea, että piti kävellä peräkanaa. Minä kävelin hänen perässään ja muitta mutkitta katsoin hänen lantioittensa keinumista. Seurasin myös hänen kissamaista kävelytapaansa ja hänen hulmuavaa pitkää ruskeata tukkaansa, joka ulottui melkein puoleen selkään. Takaakin hän oli kaunis. Hän oli ehkä noin puolta päätä minua lyhyempi.

Kaupassa jokainen osti mitä tarvitsi. Minä olin sivussa. Katselin tavaroita ja niiden hintoja. Olin kuin olisin ollut tavaroista kiinnostunut, katselin ja tutkin niitä. Ikään kuin ostaisin ne joskus. Todellisuudessa peittelin ostamattomuuttani. Hävetti olla ostamatta mitään, mutta miten olisin voinut ostaa kun taskussa ei ollut ylimääräistä edes rikkinäisen pennin vertaa.

Menimme ulos kaupasta. Minä kävelin taas vähän sivummalle jonkinlaisen epämiellyttävän tunteen takia. Kaikki tarjosivat toisille jotakin, minä pelkästään häpeissäni otin ja häpeissäni kiitin, mutta söin kyllä hyvällä halulla ilman häpeän häivää. Hän tuli minun luokseni, hymyili ja katsoen syvälle silmiini tarjosi karkkia. Tuo katse kertoi minulle paljon. Katseellaan hän ikään kuin halusi sanoa: No niin... ota vaan. Ei tarvitse hävetä. Hänen käytöksestään säteili myötätuntoa minua kohtaan. Ei ollut murustakaan halveksintaa, mikä minua rohkaisi ja lievensi epämiellyttävää tunnetta.

Lähdimme kävelemään takaisin päin, telttoja kohti. Taas kuljimme oikotietä, kapeaa polkua, ja taas peräkanaa. Taas olin kolonnan viimeisenä. Taas hän käveli edessäni. Taas häiritsemättä katsoin häntä takaa ja ajattelin: Hyvä Jumala, miten hän katsoi minuun kun tarjosi karkkia. Jotenkin surumielisesti. Huomasiko hän, että olin häpeissäni? Ehkä huomasikin. Tai kenties ei huomannutkaan. Kenties hän muutenkin katsoo niin. Mutta sitä en oikein usko. Kyllä siinä katseessa oli jotakin!

Jonkinlaisessa transsissa kävelin taas näkemättä mitään ympärilläni, huomaamatta edes minne menimme. Kävelin mekaanisesti seuraten hänen liikkeitään ja pitäen sopivan etäisyyden. Vasta kun tulimme perille, havahduin ajatuksistani, ikään kuin heräsin syvästä unesta. En oikein tajunnut että oltiin jo perillä. Miten niin nopeasti? Erosimme, ja jokainen meni omille teilleen.

Päivällisaika oli noin tunnin päästä. Menin telttaan, otin kengät pois, vedin ylemmäksi sukat, jotka olivat pikku hiljaa ryömineet varpaisiin saakka, osittain huonon kuminauhan vuoksi ja osittain kenkien sopimattoman koon vuoksi. Menin omalle makuupaikalleni pitkäkseni. Jatkoin ajattelemista. Ajattelin häntä.

Vähän matkan päässä minusta keskustelivat jotkut kundit. Joitakuita heistä tunsin hyvin ja joitakuita vain pinnallisesti. Päällisin puolin tunsin kaikki harjoituksiin tulleet, sekä tytöt että pojat. Tiesin melkein kaikkien nimet, sillä jo muutaman kerran oli pidetty nimenhuuto. Se tietysti helpotti asiaa. Nyt nämä teltassa istuvat kundit keskustelivat tytöistä. Alussa kuuntelin heitä vain puolella korvalla, mutta sitten heidän keskustelunaiheensa herätti huomioni. Rupesin kuuntelemaan korvat pystyssä. En tietystikään katsonut heihin päin, halusin kuunnella salaa. Tällä fiksulla tempulla halusin välttää mahdollisia riitoja ja riskejä, koska tiedetään, että salakuuntelu on kivaa mutta myös kiellettyä. Useasti salakuuntelijalta on pää mennyt poikki, ainakin elokuvissa.

Hyvät veljet! Onpa se Kija kaunis, sanoi yksi heistä.

Kyllä. Kaunis ja mukava ja kaiken kaikkiaan hyvännäköinen, myönsi toinen.

Juu, pitäisi ruveta häntä iskemään, lisäsi kolmas.

Sitten keskustelu Kijasta loppui. Minuun iski mustasukaisuus. Keneltä he olivat saaneet luvan puhua hänestä? Vihaisesti, mutta kuitenkin huomaamattomasti katsahdin syrjäsilmällä silloin tällöin keskusteleviin kundeihin. Heidän puheensa sytytti minun tunteitteni patruunan, laukaisi valloilleen tunteeni Kijaa kohtaan. Muistin hänen katseensa kun olimme kaupassa, ja minut valtasi kokonaisuudessaan hellä ja suloinen ihastuksen tunne.

Tein suunnitelmia: Miten lähestyn häntä, mitä sanon hänelle ja miten valloitan hänet. Ajattelin, suunnittelin, yritin keksiä hyvät keinot. Sitä kesti päivälliseen asti. Tuli päivällisen aika, mutta minä en ollut keksinyt mitään, päässäni ei ollut minkäänlaista valmista suunnitelmaa. En pystynyt löytämään yhtään sopivaa keinoa, jonka avulla voisin lähestyä häntä, en löytänyt sopivia sanoja, joita voisin sanoa hänelle. Mitä tahansa keksinkin, se ei mitenkään kelvannut minun mielestäni. Aina jotakin joko puuttui tai oli liikaa.

Niin sitten jouduin päivälliselle ilman suunnitelmaa ja ilman keksittyä tarinaa.