Ei itkeä saa: Suru ja työelämä

By Raija Ruusunen, Mervi Heikkinen and Anne Monni

Mitä tapahtuu, kun ihminen suree? Miten surusta voi selvitä? Voiko äiti koskaan toipua lapsensa kuolemasta? Miten surun ja työelämän voi sovittaa yhteen? Millaisia haasteita sureva työntekijä tuo työyhteisöön? Entä mitkä ovat surun vaiheet?

Tämä kirja kertoo tarinan, jossa äiti menettää tyttärensä. Tarinassa kulkevat rinnatusten mennyt ja nykyisyys, mielikuvitus ja todellisuus sekä elävät ja kuolleet. Punaisena lankana tarinassa on surun ja työn yhteensovittaminen.

Kirja kertoo siitä miten työyhteisö reagoi ja toimii haasteellisessa tilanteessa sekä antaa vinkkejä surevan kohtaamiseen. Se on kirjoitettu vertaistueksi surevalle, läheiselle, työnantajalle, työterveyshuollon työntekijälle tai kenelle vaan, joka kohtaa surua omassa tai toisen elämässä. Kirjan tavoite on lohduttaa, näyttää uusia näkökulmia ja tuoda toivoa sitä tarvitsevalle.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 16, 2019
• ISBN: 9789528007746

Book preview

Ei itkeä saa

Johdanto

Raija Ruusunen: Tarina kuolemasta

Osa I

Ensimmäinen vuorokausi

Kolme viikkoa kuoleman jälkeen

Kaksi kuukautta kuolemasta

Avun hakeminen kolmen kuukauden jälkeen

Työnohjaus ja suruaallokko

Itsestä huolehtiminen

Tiedon hakeminen

Takaisin lapsuuteen

Arvokysymykset

Uusi näkökulma kuolemaan

Puoli vuotta kuoleman jälkeen

Kuilun raput

Osa II

Kahdeksan kuukautta kuolemasta

Tanssi alkaa

Yksitoista kuukautta kuolemasta

Kuoleman vuosipäivä

Työnohjaajakoulutus

Vuosipäivä

Rakkauden silmät

Sisarusten ajatuksia

Lisää tanssia

Elämän mittakaava

Viimeiset sanat

Osa III

Oma tie

Avomiehen treffit

Paluu kuolinpaikalle

Sanat äidille

Kohtaamisia

Epilogi

Mervi Heikkinen: Suru ja sen käsittely työyhteisössä

Suruviesti

Työkaverit ja –yhteisö edustavat arjen jatkuvuutta

Ratkaisu jaksamiseen

Mikä muuttui?

Anne Monni: Suru työelämässä

Suru on vahva tunne

Surun vaiheet

Älä kiirehdi

Psyykkinen ensiapu

Suru työyhteisössä

Selviytymiskeinoja surutyöhön

Surukirjallisuutta

Lähteet

Valmistusmerkinnät

Johdanto

Mitä tapahtuu, kun ihminen suree? Miten surusta voi selvitä? Voiko äiti koskaan toipua lapsensa kuolemasta? Miten surun ja työelämän voi sovittaa yhteen – vai voiko? Millaisia haasteita sureva työntekijä tuo työyhteisöön? Entä mitkä ovat surun vaiheet?

Tämä kirja kertoo tarinan, jossa äiti, Raija Ruusunen menettää tyttärensä äkisti. Hän kertoo, mitä koki ja teki surussaan. Punaisena lankana tarinassa on surun ja työn yhteensovittaminen, mutta Raija kertoo ajatuksistaan sekä arjestaan suruaikana laajemminkin. Raijan tarinassa kulkevat rinnatusten mennyt ja nykyisyys, mielikuvitus ja todellisuus sekä elävät ja kuolleet, sillä ne kaikki ovat osa suruprosessia.

Koulutuspäällikkö Mervi Heikkinen toimi Raijan esimiehenä suruaikaan, ja kertoo, miten työyhteisö reagoi ja toimi haasteellisessa tilanteessa. Mervi miettii myös, mitä kaikkea surevan työntekijän kohtaaminen hänessä itsessään herätti.

Työterveyspsykologi Anne Monni kokoaa lopuksi yhteen surun vaiheet teoriassa. Hän katsoo surua työterveyshuollon näkökulmasta ja antaa vinkkejä surevan asiakkaan kohtaamiseen.

Kirja on kirjoitettu vertaistueksi surevalle, läheiselle, työnantajalle, työterveyshuollon työntekijälle tai kenelle vaan, joka kohtaa surua omassa tai toisen elämässä. Se ei ole tietokirja vaan tarina, jonka tavoite on lohduttaa, näyttää uusia näkökulmia ja tuoda toivoa sitä tarvitsevalle.

Idea kirjan kirjoittamiseen syntyi työnohjauksessa, jossa Anne totesi Raijalle:

- Olet miettinyt ääneen paljon sellaista, mistä sinun kannattaisi kirjoittaa. Tee kirja surusta ja työelämästä. Jos sen teet, kirjoitan siihen artikkelin.

- Mutta siinä pitäisi olla myös työnantajan näkökulma, pyydän Merviä mukaan kolmanneksi, suostui Raija.

Kirja on kolmen amatöörikirjoittajan tuotos ilman ammattimaista toimittamista, mistä johtuvat tekstin lukuisat epäkirjailijamaiset kohdat. Monesti kirjoitusprosessin aikana olemme yhdessä miettineet, miksi me tätä kirjoitamme, mutta jos yksikään lukija löytää kirjasta itselleen apua, se on täyttänyt sille asetetut tavoitteet. Jokainen meistä kirjoitti tekstinsä itsenäisesti, mutta suru toi meidät yhteen, kuljetti meidät kappaleen yhteistä polkua ja teki meistä kirjasiskoja.

Raija Ruusunen: Tarina kuolemasta

Osa I

Ensimmäinen vuorokausi

Joululoma on juuri alkanut, on perjantai, mihinkään ei ole kiire joutilaassa aamussa. Lasten isä soittaa, ja ehdin ihmetellä, jotain joulustako?

- Äsken tuosta pihalta lähti kaksi poliisia. Ne toivat suru-uutisen. Sonja on kuollut.

Ensin tulee hiljaisuus kuin sakein sumu, joka peittää alleen kaiken. Äänettömyys, jossa ei osaa sanoa tai ajatella mitään, koska sopivia sanoja ei ole kieleen keksitty. On vain harhaileva mieli, joka etsii tyhjästä tarttumapintaa kuin sokea aavikon reunaa. Olen hetkessä unohtanut äidinkielen ja tullut kyvyttömäksi puhua, tulla kuulluksi ja sitä kautta kuulua johonkin. Katoan ja liu’un yhä kauemmas sitä arkista rutiinien ikuisuutta, jossa juuri söin kiireettömän aamiaisen. Vietin aamun, jollaisia ihminen kuvittelee viettävänsä toistuvasti, iäisyyteen asti. Mieleni tyhjään pimeään aukeaa loputon kuilu. En ymmärrä mitään, en tiedä miksi tai miten. Ote nykyhetkeen lipeää ja tunnen putoavani, muuttuvani pienemmäksi ja pienemmäksi siinä olohuoneessa, joka sekin häviää. Ensin hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Maailman mittakaava muuttuu minun elämästäni äärettömyydeksi, jossa en kiinnity mihinkään. Minä eksyn enkä tiedä minne.

Nyt se tuli. Nyt se on totta. Nyt se on tapahtunut. Sonja on kuollut. Sonjaa ei enää ole. Ikuisesti kuollut. Lopullisesti poissa. Kuollut.

Sana kuollut tarttuu suuhun kuin kieli kylmään pakkasmetalliin. En pääse irti, en voi puhua, en huutaa apua, en liikkua enkä riuhtoa itseäni irti ilman, että jotain minusta repeää kipeästi. En tunne mitään, en tajua mitään, en osaa tehdä mitään. On vain kuollut.

Seuraavaksi tulee hätä muistaa ja yrittää saada jostain jo ohi menneestä kiinni. Kurkotan taaksepäin ja mietin, missä näimme viimeksi, milloin? Mitä teimme silloin? Miltä hän näytti? Mitä sanoimme viimeksi?

Se oli isänpäivä. Muistan vierelläni auton takapenkillä kuihtuneen olemuksen, johon takerrun kuin hukkuva hylystä irronneeseen ohueen lautaan. Sellaiseen, joka kannattelee hädin tuskin itsensä. Halaan ja suukotan, koska jossain kaukana sisimmässäni tunnen, etten näe häntä enää, että hän on jo mennyt pois ulottumattomiin. Hän on uponnut syvälle, ja minun sanani harovat vain pintaa. Tunnen menetyksen sanattomalla varmuudella ja pidän häntä sylissäni kuin joskus kauan sitten, kun hän oli vielä täällä. Hän on puheen ja tekojen, toiveiden ja haaveiden tuolla puolen. Mikään, mitä teen tai sanon, ei enää tavoita häntä tässä hetkessä auton takapenkillä, jossa hänen sinisen talvitakkinsa karvakaulus kutittaa poskeani. Hänen pitkät sormensa ovat omissani, pidän tiukasti kiinni. Näen tytön, luurangoksi laihtuneen, kadonneena toiseen todellisuuteen, vaikka keho on yhä täällä. Muistan katseen, kun siirsin otsatukkaa syrjään ja kysyin:

- Onko Sonja jotain, jota voin tehdä?

- Ei ole, hän vastaa, kun tavoitan hänen katseensa vielä tämän kerran.

Ajan pois, näen hänet auton sivuikkunasta. Hän kävelee kohti porttia, ja minä jätän hänet sinne pihalle.

Muistan myöhemmin joulukuussa tulleen viimeisen puhelun. Istun autossa parkkipaikalla, kun hän soittaa. Innoissaan hän kertoo saaneensa viimeisen tenttinsä läpi ja valmistuvansa ennen joulua.

- Hieno juttu, sanon ja jatkan:

- Elämäsi jatkon kannalta sinun on kuitenkin mentävä vieroitukseen.

- Minä soitan iloisia uutisia, ja sinä käännät heti puheen ikäviin asioihin, hän tiuskii takaisin, kun yritän puhua hänelle järkeä.

- Kotiin voit tulla, kun osoitat, että hakeudut hoitoon ja haet apua, minä sanon.

- Ai että jouluna en voi tulla sinne? hän vielä tarkistaa.

- Ei, ellet hae apua.

- Äiti mieti vähän, mitä sinä olet tehnyt! hän huutaa puhelimeen.

- Niin minä olen miettinytkin ja paljon, monta vuotta.

- Äiti sinä rikot perheen!

- Ei Sonja, en minä perhettä riko, huumeet sen tekevät, sanon sisin särkyneenä mutta ulkoisesti järkkymättömänä.

Tämä on se hetki, jolloin en enää putoa polvilleni ja matele syyllisenä. Tämä on lopulta se kohta, jolloin seison hänen edessään ja teen rajat selväksi. Seison, vaikka sydän romahtaa.

- Kaikki apu ja tuki ovat edelleenkin saatavillasi, mutta sinun on itse otettava ensimmäinen askel ja haluttava niitä, sanon ja tärisen kuin jääpato hyistä tulvaa pidätellen.

Muistikuvien jälkeen tyhjään mieleen iskee hyökynä valtava huoli Sonjan sisaruksista. Miten he kestävät? Pääsenkö jotenkin heidän luokseen nyt heti? Miten varmistan, että he selviävät nämä pari päivää ennen kuin tulevat tänne joululomalle? Alan huolehtia muista ja jätän kieleni kiinni rautaan. Kuolema maistuu terältä, syvään viiltävältä.

Puhelimella soittaminen on sopimatonta ja julmaa, kun pitäisi olla kasvotusten kertomassa, heti ottamassa syliin ja halaamassa. Isoveli on vihainen:

- Mitä helvettiä?! hän sanoo puhelimeen viidensadan kilometrin päässä työpaikallaan.

Kerron, mitä on tapahtunut, mitä tiedän asiasta ja senkin, mitä en tiedä. Punon sanoista pehmeää narua, josta hän ja minä voisimme tarttua kiinni, vaikka kädet ovat riekaleina kuin olisin piikkilankaa kerinyt paljain käsin. Pelkään, että isoveli ei pärjää, ja kysyn, miten hän selviää tästä edelleen. Hän lupaa pärjätä huomiseen, jolloin nähdään.

- Mene kotiin, kyllä ne ymmärtävät, kun sanot syyn, ohjeistan aikuista.

- Ei, taidan olla mieluummin täällä töissä toisten seurassa, hän vastaa, ja minun on vaikea sulkea puhelinta.

Isosiskolla on viimeinen tentti ennen joulua. En muista, monelta se alkaa, mutten uskalla vielä soittaa. Yritän odottaa pari tuntia, sillä haluan, että opinnot hänen osaltaan ovat tältä syksyltä ohi. Viisarit liikkuvat hitaasti, aika velloo vaahtopäinä edestakaisin, kun ajattelen menneitä ja pelkään tulevaa. En soita vielä, yritän säästää huonot uutiset hetkeen, jolloin ne tekisivät mahdollisimman vähän tuhoa. Saan hänet kiinni juuri tentin jälkeen alkuiltapäivästä.

- Oon just kävelemässä pommariin treeneihin, hän vastaa toiselta laidalta Suomea.

Yritän kertoa kuolemasta sanoin, jotka olisivat helliä ja huolehtivia, mutta kuolema on kylmä ja karu, koruton ja paljas. Se on isku suoraan arimpaan:

- Sonja on kuollut.

- Mitä? Mitä on tapahtunut?! hän järkyttyy, ja minä kerron samaa tarinaa kuin isoveljelleen aiemmin.

Otan Sonjan isosiskon sanat vastaan kuin nyrkkeilysäkki ja ajattelen, että antaa vain tulla, kyllä minä kestän. Minä olen äiti, ja äiti kyllä kestää kaiken.

- Nyt et saa olla yksin, lupaathan? Mene kavereiden luo ja sano, että äiti käski teitä pitämään seuraa junan lähtöön asti, ohjeistan napakasti aikuista tytärtä keskustelun päätteeksi.

    - Pidän puhelimen yötä päivää päällä, soita jos haluat, milloin tahansa, mitä tahansa, sanon molemmille ja alan pelätä, että hekin katoavat yhtäkkiä elämästäni.

Kun lapset ovat jotenkin hoidossa ja huolehdittu, alan haavia muistoja kuin perhosia niityltä. Haluan löytää kaunista, johon kiinnittyä, ja etsin netistä Sonjan mallikuvat tietokoneelleni turvaan. Tiedän heti, mitkä ovat muistosanat Sonjalle. Teen taulun, jossa tyttäreni katsoo kauniina kaukaisuuteen tutun ja jouluisen Lumiukon sanojen yläpuolella. Soitan Tarja Merivirran esittämää Lumiukon suomennosta Avaruus Sonjalle, vaikka sen piti olla laulu, jota soitetaan minun hautajaisissani. Niin olin lapseni ohjeistanut. Teippaan valkoisen sulan taulun reunaan vapauden merkiksi, vaikken tiedä, mitä kuolema on.

Vasta sitten iskeydyn pohjalle. Kipu lyö vatsaan ja salpaa hengityksen. Sattuu niin paljon, että jalat pettävät alta, elämäni lyyhistyy keittiön lattialle. Kehoon tulvii kuilun pohjan jääkylmä, joka saa tärisemään kauttaaltaan. Kipu on niin sietämätön, että sitä on vaikea kohdata tai käsittää, mutta sitä ei pääse pakoon. Se mykistää ja lamaannuttaa. Se on kokonaisvaltainen ja määrittelemätön, vatsasta jokaiseen soluun ulottuvaa repivää viiltoa. Jokainen hengenveto sattuu, jokainen sekunti pahentaa tilannetta. Pelko, huoli ja ahdistus valtaavat kurkun ja vatsan, ne jähmettävät puheen ja moukaroivat sisuksia piikkinyrkkien lailla. Minä haukon henkeä kuin hukkuva ja itken, etten murenisi.

Sana viimeinen saa uuden merkityksen ja alkaa todentua: enää en voi soittaa, vaikka puhelimessani on hänen numeronsa. En voi painaa pikavalintanäppäintä 3 ja kysyä tapani mukaan:

- Hei Sonja! Mitä kuuluu? Mitä olet puuhaillut?

Enää en voi kuulla hänen ääntään enkä tietää, mitä hän on tehnyt. En voi nähdä hänen hymyään tai kuulla hersyvää nauruaan. En voi enää kohdata hänen katsettaan, nähdä hänen silmiään, syvänteen vihreitä. Viimeinen on viimeinen. Se on piste, pysähdys ja loppu. Se on kulma, jolloin nurkan takana ei ole mitään odottamassa. Viimeinen on hetki, jolloin sydänlanka on palanut loppuun, ja on tullut sysipimeää.

Kivun lisäksi tunnen vain tyhjää, jonka täyttää suunnaton huoli sisaruksista. Jotenkin saan soitettua Sonjan avomiehelle, joka kertaa viimeisten päivien tapahtumia ja auttaa piirtämään mielikuvaa tapahtuneesta. Soitan kaikille läheisille ja yhä uudelleen sanoitan kuolemaa kuin kertosäettä, itkuvirttäni. Kokoan kylmistä sanoista lauseita ja piirrän niillä karuja mielikuvia sillä tasolla, kun kykenen tapahtunutta kuvittelemaan ja kuvailemaan.

Illalla minuun iskee valtava huoli Sonjasta yksin pimeässä ja kylmässä. Hän on nyt ruumishuoneella. Näen hänet entisellään, vaikka tiedän, että hän on jo jotain muuta. Kuvittelen hänet makaamaan valkean lakanan alle ja mietin, onko hän kalpea, onko hänen ihonsa valkoinen. Ruhjoutuiko hän pahoin? Miten hänen pitkät kätensä ja jalkansa, ovatko ne enää paikallaan? Entä miten pää ja kasvot? Miten niille kävi? Säästyikö mitään ehjänä vai menikö hän kokonaan rikki?

Halu ajaa kaksisataa kilometriä Sonja luo on pakottava. Voisin olla turvana, valvoa vierellä, pitää hyvänä, ottaa syliin ja tuudittaa häntä kuin vauvaa, minun lastani, pientä rakasta tyttöä. Istua kylmiön ovella ja vartioida hänen ikuista untaan. En aja, en pysty. Viimeinen on viimeinen. Nyt on liian myöhäistä ottaa syliin. Sytytän kynttilän, ettei hänen tarvitse olla yksin pimeässä, ja että minun kuiluni pohjalla olisi pieni valo. Pelkään nukahtamista, pelkään unia, pelkään öisiä ajatuksia, pelkään kipua, pelkään toisten lasten romahtamista, pelkään huomista ja pelkään sitä, mistä en vielä edes tiedä mitään. Mutta enää en pelkää, miten Sonjan käy. Uskallan jättää puhelimeen yöksi äänet päälle monen vuoden jälkeen.

Kolme viikkoa kuoleman jälkeen

Kahden loputtoman päivän päästä olemme koolla, lapset ja minä. Puhumme Sonjasta, menneestä, tapahtuneesta ja tästä hetkestä. Mietimme ääneen hänen luonnettaan, persoonaansa, tapaansa toimia, valintojaan ja elämänsä kulkua. Punomme yhdessä kokemuksista ja muistoista selityksiä sille, mistä emme tiedä mitään, mutta minkä kuvittelemme tietävämme. Sepitämme hänen ajatuksiaan ja ajattelemme ääneen sitä, mille aiemmin emme olleet sanoja löytäneet. Saamme ohuen nauhan, josta kiinni pitäen jatkamme matkaa kuin pimeässä heikolle jäälle eksyneet. Olemme kiitollisia sille, että on joulu ja että voimme olla yhdessä yli viikon.

- Ei olisi voinut parempaan aikaan sattua, toteamme vuorotellen moneen kertaan sanoaksemme edes jotain hyvää ja onnekasta.

Se on meidän tapamme pistää hanttiin kaikkivoivalle kuolemalle. Se on meidän tapamme taistella sysipimeää vastaan.

- Onneksi ehdimme käsittelemään Sonjan elämää ja ongelmia ennen hänen kuolemaansa, sanomme ikään kuin olisi ollut joku onni pelätä tulevaa.

Toivoimme ihmettä, jossa kaikki muuttuisi hyväksi Sonjan elämässä, mutta pelkäsimme pahinta. Olimme toivoneet ja pettyneet monesti. Pelkäsimme, että hän katoaa ja sitten vuosien päästä löytyy jostain ojasta silvottuna. Se oli meistä pahinta, mitä pystyimme kuvittelemaan kaikista tarjolla olevista huonoista vaihtoehdoista. Se oli meistä pahempaa kuin vankila tai mielisairaala. Se oli kamalin kuviteltavissa oleva kuolema.

Vietämme joulua yhdessä, kolmisin. Olemme kiitollisia siitä, että ylipäätään pystymme puhumaan, sanomaan ajatuksiamme ääneen ja kertomaan yhteistä tarinaamme. Kiitämme juhlapyhiä, koska voimme yhdessä tehdä ruokaa, syödä hyvin, antaa toisillemme lahjoja ja yrittää muutaman ohikiitävän hetken nähdä muutakin kuin mielikuvan rakkaasta ruhjoutuneena ruumishuoneella. Etsimme pieniä pilkahduksia, jossa jäsenet olisivat ehjiä ja paikallaan, kaikki olisi kohdallaan. Se