Punainen suru

By Mirja Kuivaniemi

Assi on niin väsynyt, että voisi nukkua yhteen menoon vaikka viikon. Sanomalehteen on vaikeaa keskittyä. Lapsuus ja nuoruus tuntuvat vilisevän kuvina silmien edessä. Se kerta, kun hän oli isän kanssa työmaalla ja yritti kulkea isän pitkien askelten perässä. Se myös, kun isä oli ostanut hänelle punaisen sadetakin. Se, miten isä esti äitiä kurittamasta häntä. Miten isän syliin sai aina tulla, vaikka äiti oli etäinen ja kylmä. Mutta nyt kaikkeen kykeneväinen isä makaa sairaalassa ja tekee kuolemaa.Punainen suru on koskettava romaani perhesuhteista ja menetyksestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728074886

Book preview

Ä kkiä hänestä tuntuu, että ei jaksaisi enää pitkään. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen hän huomaa ajatella omia voimiaan.

Kolmaskaan teekupillinen ei virkistä. Juodessaan hän selaa keittiön pöydälle levittämäänsä sanomalehteä, lukee otsikoita mutta unohtaa lukemansa kohta. Katse pysähtyy suureen kuvaan, kuvassa on runoilija, tumma, kookkaalta näyttävä mies. Runoilija on saanut palkinnon, haastattelussa hän sanoo olevansa paras ainoastaan omien runojensa kirjoittamisessa.

Minun pitäisi jaksaa enemmän kuin jaksan, hän ajattelee ja taittelee lehden kasaan. Ulkona on vielä pimeä.

Lehden kulmasta hän huomaa, että on kolmastoista päivä ja perjantai, mutta se ei pelota, vaikka hän onkin taikauskoinen. Pelko kuuluu menneisyyteen tai on kuin kipu, johon vihdoin on tottunut.

Kun hän nousee viedäkseen teekupin tiskialtaaseen, puhelin soi. Hän vilkaisee kelloa, vaikka muistaa heti, että se juuri osoitti puolta kahdeksaa. Äiti ei soittaja siis voi olla. Äiti olisi jo koneensa ääressä tehtaassa.

Hän nostaa luurin korvalleen ja kuulee sen tutun hoitajan äänen, josta erosi vain tunti sitten lähtiessään keskussairaalasta aamun ensimmäisellä linja-autovuorolla. Väsymys painaa kuin märkä, musta huopa.

Hänen korvassaan laulaa hoitajan ääni kaukaa, kuin monen seinän takaa tai kokonaan toisesta maailmasta. Vain sanat kertovat, mistä on kyse:

— …, että jos haluat olla täällä, niin tulisit nopeasti. Soitanko minä äidillesikin?

— Eiei, hän kieltää. Hän lupaa ilmoittaa itse ja lähteä sairaalaan seuraavalla autolla.

Tuntuu, että voisi nukkua yhteen menoon viikon. Hän täyttää teekupin kylmällä vedellä vain tehdäkseen jotain, kootakseen itsensä ennen lähtemistä. Pannessaan hunajapurkkia kylmiöön hän jää hetkeksi seisomaan sen ovelle ja vetää sisäänsä viileää ilmaa.

Sanomalehti lojuu pöydällä, ja hän tuntee voimakasta halua katsoa uudelleen palkitun runoilijan kuvaa. Halu on kuin himo, jota kiireestä huolimatta ei kykene jättämään tyydyttämättä. Miehellä on jykevä leuka ja tiukka suu niin kuin isällä, silmälasitkin saman malliset, ja käsivarret rinnan alla ristissä kuin isällä usein silloin, kun se tähyili kypärä päässään työmiehiä rakennustelineillä.

Äidille hän ei soittaisi ennen lähtemistään, mutta työpaikalle toimistoon on soitettava. Ropponen vastaa uneliaalla äänellä, terästyy vasta, kun kuulee asian.

— Koko päivänkö poissa? se sanoo kärsimättömällä äänellä. — No voi sun perhana, milläs minä nyt …, ei kai sille sitten mitään voi.

Ropponen sulkee puhelimen ennen kuin hän ehtii enempää sanoa, vaikka mitäpä muuta hän osaisikaan sanoa. Ja harvoin hän on töistä poissa ollut. Silloin kun mummo kuoli, hän meni kertomaan siitä Ropposelle aikoen pyytää päivän vapaata.

— Vanhakos hän jo oli? Ropponen kysyi ja paineli laskukoneen näppäimiä. Kone rätisi.

— Vähän yli seitsemänkymmentä.

Ropponen lakkasi laskemasta, kääntyi ikkunaan, raapi päätään ja sanoi:

— Jaa niin vanha.

Se sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi saanut jonkin ikävän työn tehdyksi ja mapitetuksi pois näkyvistään.

Vapaapäivän pyytäminen jäi.

Linja-auto ajaa sen talon ohi, jota rakennettiin, kun hän oli neljän tai viiden… viiden, hän muistaa, koska Kirstikin oli jo syntynyt. Sinä päivänä, kun hän oli ensimmäisen kerran isän mukana työmaalla, ja kun isä sitten vei hänet kesken päivän kotiin, Kirsti huusi punaisena äitiyspakkauslaatikossa, jota reunusti sinipohjainen valkopilkullinen kangas. Kirstistä oli toivottu poikaa, mutta poika, Tapio, syntyi vasta kahden vuoden kuluttua. Sama kangas kierrettiin taas uuden äitiyspakkauslaatikon ympärille. Kangas oli monessa pesussa haalistunut. Äiti piti kodin ja lapset puhtaina.

Hän muistaa itsensä rakennustyömaalla ihmettelemässä koneitten meteliä, miesten kiroilua ja naurunrähäkkää. Välillä miehet painoivat kintaalla nenäpielestään ja ruiskaisivat räkänauhan saven ja rojun sekaan.

Silloin ensimmäisellä kerralla oli syksy ja satoi vettä, niin kuin nytkin, vaikka on tammikuu. Hän katselee muistojensa rakennustyömaata kuin elokuvaa. Sillä tavalla hän usein näkee koetun elämänsä; kuin istuisi teatterissa valkokangas edessään ja miettisi, olenko nähnyt tämän filmin jo joskus ennen.

Isä oli ostanut hänelle kirkkaanpunaisen sadetakin, ja valkoiset saappaat, jotka likaantuivat, mutta ei hän siitä välittänyt, oikeastaan se oli vain hauskaa. Hän toivoi, että saisi olla työmaalla koko päivän, kotiin ei tehnyt mieli. Siellä ei ollut muita ääniä kuin vauvan itku ja äidin askeleet, mattopiiskan pauke ja astioitten kalina. Ruoan tuoksusta tiesi, että isä tulisi pian töistä. Äiti ei ottanut syliin, ei se ehtinyt, mutta isä ehti. Isä ehti vaikka kesken partansa ajamisen. Hän oli kerran kokeillut ja sitten nauranut isän sylissä katsellessaan leukaa, joka toiselta puolelta oli sileä mutta toiselta puolelta mustan sängen peittämä.

Työmaalla hän yritti kulkea isän pitkissä askelissa, kompasteli lautoihin ja tiilikasoihin, ja isä sanoi:

— Varo vähän, ettet loukkaa ittiäs.

Isä otti häntä kädestä, mutta hän kompasteli sittenkin, sillä hänen katseensa kipusi taivaan ja maan välillä keikkuviin nostokurkiin. Hän pelkäsi, että ne rojahtavat heidän päälleen, ja myöhemmin, kun isä kerran viipyi odotettua pitempään töissä, hän kuvitteli, että nosturi on kaatunut ja isä sen alla Iitissä ja veriśenä niin kuin Virran Juhanin kissa mummon pihassa Juhanin isän traktorinpyörän alla. Hän karkasi äidiltä etsimään isää, juoksi työmaalta toiselle, kunnes joku nappasi hänet ja ajoi autollaan kotiin. Isä oli siellä ilman naarmuakaan. Se otti hänet syliinsä ja kielsi enää karkaamasta. Mutta pelko kasvoi senkin jälkeen monta kertaa niin voimakkaaksi, että hän lähti äidiltä lupaa kysymättä, eikä isä ollut koskaan vihainen. Äitiäkään ei tarvinnut pelätä silloin, kun isä oli lähettyvillä. Isähän määräsi. Jos äiti suuttui hänelle, tukisti tai vaikka vain uhkasi, hän kertoi isälle, ja isä sanoi, että kurittamisesta on tultava loppu:

— Flikkaan ei satuta, onko selevä!

Kun Kirsti kasvoi, äiti piiskasi sitä hänenkin edestään, mutta Kirsti ei kannellut isälle. Eikä Kirsti käynyt rakennuksillakaan. Ei käynyt Tapiokaan, ei edes silloin, kun oli jo niin iso, että isä pyysi sitä kesätöihin. Tapio meni mieluummin puistotöihin tai risusavottaan. Kotoa se lähti jo ennen armeijaa, muutti ensin Tampereelle ja sitten Helsinkiin, meni harjoittelijaksi pieneläinkauppaan ja palasi sinne myyjäksi armeijan jälkeen.

— Akkojen hommia, isä sanoi, kun kuuli Tapion työpaikasta.

Kirsti avioitui alle kahdenkymmenen, asui nyt edustajansa ja kahden lapsensa kanssa Kristiinankaupungissa. Vain hän jäi tähän kaupunkiin, isän tahdosta.

— Älä muuta pois, jää tänne… minun vuokseni, isä pyysi eikä odottanut hänen vastaustaan ennen kuin jo ryhtyi järjestelemään asioita niin, että hänen sen jälkeen tuntui mahdottomalta kieltäytyä. Äiti toivoi hänen lähtevän ja sanoikin sen:

— Jos viisaasti teet, niin lähdet.

Mutta hän olisi lähtenyt vasta, jos isä olisi sitä tahtonut.

Auto ajaa Marttilan sillan yli, kääntyy Maa- ja Metsätalon kulmasta sairaalaa kohti. Täysinäisen auton useimmat matkustajat ovat sairaalan työntekijöitä. Hän on oppinut vuosien varrella tuntemaan heidät ulkonäöltä. Vähän taaempana istuu kaksi mieshoitajaa, samat, jotka silloin tällöin nojailivat sairaalan kahviossa tiskiin ja naurattivat myyjänaista. Vain mieshoitajat keskustelevat, muut istuvat ääneti väsyneen tai tympääntyneen näköisinä.

Likaista sohjoa on lennellyt auton ikkunoihin. Vesi roiskuu pyyhkimistä. Hän haluaa pois, jonnekin muualle, ja kuvittelee, että auto ajaa veden alla, meren tai järven pohjassa, ja kuljettaa hänet paikkaan, johon on kauan halunnut, jossa muisti katoaa ja kaiken voi alkaa alusta. Paikka on samanlainen kuin lapsuuden kuvitelmissa; paljon vihreätä ja sinistä, ihmiset iloisia ja jokaisen hyvä olla. Vaikka sellaisen paikan olemassaoloon ei enää usko, sinne tekee mieli hetkeksi paeta.

Kauan sitten hän istui autossa isän vierellä. Satoi rankasti kuten nyt. Hän odotti jännittyneenä, milloin vesitunneli päättyisi ja eteen avautuisi vihreä ja sininen maisema. Tuulilasin pyyhkimet puhkoivat tietä tunneliin. Sitten toisen pyyhkimen sulka alkoi repsottaa ja rahista, ja kun isä sanoi, että käydään huoltoasemalla vaihtamassa sulka uuteen, tie muuttui mummon tieksi. Sen tien päässä kaikki olisi tuttua ja tavallista, Virran Juhanikin.

— On se kumma, ettei Martta, muuten niin taitava ihiminen osaa autua pestä hajottamatta, isä sanoi silloin huoltoaseman pihassa repäistessään rikkinäisen sulan irti.

Äiti heillä aina pesi auton. Isällä oli tärkeämpää tekemistä. Ellei se piirtänyt tai laskenut, se luki sanomalehtiä.

Isä komensi hänet autoon takaisin ja juoksi itse huoltoasemalle. Mutta hän ei ehtinyt auton sisälle asti, kun huomasi rakennuksen takana työmaalla nostokurjen. Se kääntyi hitaasti huoltoaseman suuntaan. Samassa isä tuli aseman ovesta. Hän ryntäsi juoksuun isää kohti ja katsoi samalla koko ajan liikkuvaa nostokurkea. Juuri kun isä nosti hänet syliinsä, kurki kääntyi takaisin päin.

— Ethän mene tuonne? hän sanoi ja osoitti sormellaan.

Isä käänsi katseensa sormen suuntaan, naurahti ja sanoi:

— Ehei. Työmiehet nostokurjissa keikkuvat, mestarilla on parempaa tekemistä.

— Mitä parempaa? hän kysyi hiljaa. Ujostutti vähän vierelle kävellyt huoltoaseman hoitaja, iso vaalea mies.

— Pitää komentaa työmiehiä, isä sanoi ja laski hänet maahan.

— Onko äitikin työmies? hän kysyi ja huoltoaseman hoitaja näytti melkein tukehtuvan nauruunsa.

— Mikä se tämän palavan pensaan nimi on? se kysyi ja läppäsi häntä punaisen sadetakin verhoamaan selkään.

— Assi, hän sanoi ja painoi ylpeänä kädet syvälle taskuihin.

— Mikä saatana!

— Assi, hän toisti kiukkuisesti ja itku kurkussa.

Akan kujeita, isä sanoi. —Oli nähnyt Assi Nortian Kauniissa Veerassa.

Nostokurki tuli taas heitä kohti. Hän tarttui isää takinliepeestä.

— Voiko tuo rojahtaa? hän sanoi, mutta miehet vain nauroivat.

Linja-auto jurraa sairaalan mäkeä ylös. Tuntuu, että se saattaa pysähtyä millä hetkellä hyvänsä ja alkaa liukua sohjoisessa rinteessä takaisin alas, murskaa risteyksessä kohdalle osuvan pikkuauton ja puhkaisee toisella puolella tietä seisovan rivitalon seinän. Toivooko hän sellaista; että matka katkeaisi?

— Sellaisia roistoja täällä ei tarvittaisi, hän kuulee toisen taaempana istuvista mieshoitajista sanovan. — Huivikin kuin ämmillä.

— Se on kuufija, toinen sanoo.

— Jaa Arafat?

— Ei kun se sen huivi. Taikka hatta.

— Yks hattara koko mies, perkele.

Autossa istujia alkaa hymyilyttää. Assi ei hymyile. Linja-auto kaartaa sairaalan pihaan ja jyrisee viimeisen mäennyppylän ylös. Vatsa tuntuu olevan täynnä nuppineuloja, ja isän laihat, kalpeat kasvot häälyvät mielessä kuin hitaasti liikahtelevan verhon takana. Siihen aikaan, kun Johannes Virolainen valmisteli Arafatin Suomen-vierailua, isä sanoi:

— Onhan se konna, mutta ei sen suurempi kuin monet muut.

— Niin, lähempänäkin on ainakin yhtä suuria, äiti sanoi.

— Jos taas alkavat hulluudet liikaa kieppua päässä, niin Törnävälle on lyhyt matka, isä lopetti keskustelun.

Mielisairaala on vähän matkan päässä, metsän takana. Silmiä kirveltää itku. Jännitys on poistanut väsymyksen. Hän juoksee sairaalan ovelle. Se aukenee suhisten. Aulasta puhaltaa lämmin henkäys, mutta Assi palelee.

Hän kävelee kohti miesten sisätautiosastoa. Suu tuntuu kuivalta ja kädet kostuvat hiestä. Valkoiset seinät näyttävät lähestyvän toisiaan, vetävät häntä kuin haukea rysän nieluun; kääntymään ei pääse.

Isän huoneen ovi on auki. Tuttu hoitaja seisoo ovella. Miksi sen katse ei kerro mitään?

A ssi kävelee Koulukatua kaupungin keskustaa kohti.

Hän on paljain päin. Vesi tipahtelee hiuksista hartioille, valuu kaulalle ja imeytyy kirjavaan huiviin. Mokkanahkaiset nyörikengät ovat kastuneet läpi.

— Isä on kuollut, Assi sanoo ääneen, että uskoisi tapahtuneen todeksi. Mielen kuvissa isä yhä makaa tajuttomana sairaalan vuoteella.

Assia puistattaa, kun hän ajattelee kylmää ruumishuonetta. Jospa isä herää siellä, pimeässä ja peloissaan? Iso koura puristaa sydämen sisäänsä ja Assi sanoo kovempaa, suuttumusta tuntien:

— Minun isäni Kalervo Jaatinen on kuollut.

Vastaan kävelevä mies katsoo pitkään. Selässäänkin Assi vielä tuntee miehen katseen.

On satanut koko päivän. Litistyneet lumikinokset makaavat maata vasten likaisen harmaina. Harmaa on äidin väri. On helppo arvata, että äiti valitsisi isälle harmaan arkun. Mutta isä halusi valkoisen. Muutama päivä sitten hän sen kertoi.

— Sinulle sanon, että tiedät. Martan kans en enää rupia riitelemään.

Assi ajatteli, että valkoinen on viattoman väri, ja kuin hänen ajatuksensa lukien isä jatkoi:

— Jos olis syntisen helepompi hengittää.

Sekavin tuntein Assi katseli isän lakastuneita kasvoja ja mietti, pelkäsikö isä kuolemaa, pohtiko hän, mitä olisi rajan takana. Halutti kysyä, mutta kysymättä jättäminen tuntui turvallisemmalta. Isähän saattaisi kysyä takaisin: pelkäätkö sinä, tiedätkö sinä, mitä siellä on? Vielä pahempi, jos isä myöntäisi pelkäävänsä. Eihän hänellä olisi kykyä poistaa tai edes lievittää sitä pelkoa. Äitihän ne keinot luuli hallitsevansa… vaikka eihän hän tiennyt, oliko äiti isään keinojaan täällä kokeillut.

Isän kasvot kuin loputtoman helteen rypistämät. Tikkumaiset sormet ristissä rinnan alla. Sormien luut muodostivat kylkiluiden kanssa häkin, jonka suojassa sydän lepatti. Halusiko se jo vapauteen? Oliko isä alistunut luopumaan elämästä enää kapinoimatta?

Isä oli täyttänyt kesällä viisikymmentä. Se oli armeijassa silloin, kun hän syntyi. Vihkikuvassa isällä on armeijan puku. Aina kun Assi katsoo sitä kuvaa, hän miettii, joko äidistä silloin näki, että se oli raskaana. Senkö vuoksi kuva on rintakuva? Hänet on äidin vatsan mukana rajattu pois. Kamera kuin veitsi, joka viilsi hänet erilleen, heitti syrjään. Siitäkö jo alkoi heidän vierautensa toistaan kohtaan.

Äiti on isää paljon vanhempi, naimisiin mennessään jo kolmenkymmenen, saman ikäinen kuin Assi nyt. Äiti oli