Aikeita ja tunteita: Romaani rakkaudesta

By Timo Montonen

Elokuvadokumentaristi Annika lähettää työmatkalta kortin miehelleen Arille, joka työttömänä koti-isänä uurastaa hoitaessaan taloa Karjaalla ja pitäessään huolta kolmesta tyttärestä, Onervasta, Kanervasta ja Minervasta.

Korttiin kirjoitetut sanat, ”Minä en tunne sinua”, käynnistävät hengenvaarallisiin ajatuksiin ja tekoihin johtavan mielen myrskyn Arissa.

Romaani riisuu ihmisyyden ilkosilleen, riistää roolit ja naamiot ihmiseltä, joka yrittää selittää itseään ja merkitystään loputtomin aikein kirjoittaa totuus.

Aikeita ja tunteita on kolmas uudelleenjulkaisu, jonka Montonen on toimittanut loppuunmyydyistä teoksistaan. Se perustuu hänen kahteen ensimmäiseen romaaniinsa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 31, 2015
• ISBN: 9789523180192

Timo Montonen

Timo Montonen on Helsingissä syntynyt ja Vantaalle asettunut kirjailija.

Book preview

paperit

I Kirjoittaisin

Minä en tunne sinua.

Ari on järjestellyt kirjoituspöydän roinat ja jäänyt hypistelemään postikorttia, jonka Annika on kuukausi sitten lähettänyt. Sinitaivas, hiekkameri, ryhmä palmuja ja varjokuvat hiekassa. LE SAHARA. Ensin on ilmoista ja paikallisista ihmisistä, kuvausten etenemisestä, sitten toisella käsialalla, toisella kynällä, toisella kertaa kirjoitettu: Minä en tunne sinua.

Ei tunne? Vaikka harva heidän iässään on tuntenut puolisonsa kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentäyksi. Ja ollut naimisissa kohta viisitoista. Tuntea, ja tuntea. Olla tekemisissä. Sekakuorossa tai kotiseutuyhdistyksessä. Tai sängyssä. Ja muille voidaan sanoa, että tuntee tai että on tuttu, vaikka ei sitten tietäisi minkälainen toinen ihminen todella on. Miksi pitäisi tietää. Eikö meidän olisi aika pohtia mitä tämä merkitsee. Annika on kirjoittanut, että kotiin palattuaan se esittäisi oman ratkaisuehdotuksensa. Hän on kyllä voinut arvata.

Hän on tänään heti herättyään noussut. Hän on vetänyt verhot, katsonut ikkunasta auringon, joka on pilkistänyt harjulta männynlatvojen välistä ja heijastunut valkoisena valona vastapäisen rivitalon peltikatosta. Hän on köpsinyt makuuhuoneesta yläkerran eteiseen, väistänyt kuivaustelineet ja pyykin, käynyt pöntöllä, painanut säiliöstä vettä, kuulostellut olivatko tytöt heränneet, tullut portaikkoon ja hiljaa alas ja portaikossa ajatellut, että hilseileville seinille pitäisi tehdä jotain. Hän on avannut ulko-oven ottaakseen lehden ovenposkesta, rusauttanut ruskean postilaatikon kannen pystyyn – ja silloin koira on hyökännyt. Se on käännähtänyt maastopukuisen miehen vierestä ja sännännyt päin. Se on haukkunut lyhyttä haukkua vihassa. Hän on jähmettynyt aamutakkisillaan ovelle. Hän on vielä ollut pöpperössä, kun on vasta havahtunut hereille. Kun koira on ylittänyt kadun, selässä on välähtänyt ruosteen väri, asfaltti on rapsahtanut. Se on ehtinyt jo kivetykselle. Tassut ovat vilahtaneet betonilla. Notkea, vahva, sopusuhtainen eläin, hän on ajatellut, ainakin ajattelee nyt. Hän on katsonut mustanruskeisiin silmiin ja irvistävään suuhun, keltaisiin hampaisiin ja karheaan kieleen, kuolan roiskeeseen. Hurtta on harpponut rappusia. Kohta se olisi kurkussa! Hän on repäissyt oven kiinni niin että tuulikaapin lautaseinä on tärähtänyt. Ulkoa on kuulunut vielä haukahdus, ja miehen rähinä ja läksytys.

Sydän on alkanyt jytkiä, korvissa on kohahtanut. Käsiin on tuntunut ensin voima ja sitten velttous.

Jos avaisi oven ja sanoisi, että ei tässä mitään, ei mitään hätää, kyllä hän tästä. Nopeat ajatukset ovat olleet ohi muutamassa sekunnissa, mutta hän on nojannut oveen pitkään ennen kuin on varovasti raottanut ja ottanut lehden.

Hän on keittänyt kahvin, lukenut kotimaan uutiset, syönyt aamiaisen. Puoli kahdeksalta hän on herättänyt tytöt, pukenut ja pedannut sänkynsä ja käskenyt niiden pedata omansa. Kun hän on kertonut koirasta, ne ovat ruvenneet kyselemään yksityiskohtia. Rotu? Väri? Säkäkorkeus? Häntä? Korvat? Pää? Kenen koira? Ovatkohan he olleet taluttamassa sitä? Ei hän ole osannut kaikkeen vastata. Ne ovat hakeneet koirakirjan ja selailleet, näyttäneet kuvia, ehdotelleet, ja hän on myönnellyt. Hän on luvannut sanoa niille, jos koira ja mies joskus kävelisivät siitä ohi.

– Äiti, Minerva on sanonut hänelle innostuksessaan, on se sanonut aiemminkin, keväällä, mutta silloin se sentään on hoksannut. Nyt se ei edes ole huomannut. Onerva ja Kanerva ovat ilmehtineet sen selän takana mutta pitäneet suunsa kiinni.

Puoli yhdeksältä ne ovat lähteneet kouluun. Hän on korjannut jääkaappiin jogurtin, margariinin, maidon ja juuston, leipälaatikkoon loput leivät, tiskipöydälle likaiset astiat, roskikseen tyhjät viilipurkit, pyyhkinyt pöydän, kaatanut termoskannusta kupin kahvia, sekoittanut sokerin, juonut ja katsonut lehdestä päivän televisio-ohjelmat.

Hän on kääntänyt kupin ja tullut työhuoneeseen. Turhaan hän on yrittänyt aloittaa. Hänellä on ollut niin vahva tunne, että ensin täytyy tehdä jotakin, että hänen on täytynyt ensin tehdä. Hän on mennyt ulos, puutarhaan, kierrellyt tontin perällä, haistellut kompostin lemahdusta, että pitäisikö kääntää, heitellyt tuulen katkomia oksia risukasan päälle, niitä voisi hakata pieniksi tai silputa. Alhaalta Raippamestarinkadulta on kuulunut kaivinkoneen möyrinä ja kolina, kaapelimiehet ovat lähestyneet. Kivipenger on melkein peittynyt nokkoseen ja pujoon, lumimarja levinnyt kultapiiskujen sekaan.

Yhdessä kultapiiskussa hän on huomannut kultaisen kotelon, perhosen kotelon, peräpäästä kiinni ohuella tikulla lehdessä, toisessa päässä pari vaaleaa kohoumaa kuin silmät. Ja väri, kulta, kultapiiskussa. Jos se on suojaväri, hän on ajatellut. Mutta eihän kultapiisku sentään kullan värinen ole, nimi vain, eivätkä kultapiiskut vielä edes kuki.

Hän on tullut sisään. Vieläkään ei ole halunnut aloittaa. Ruokaa pitää laittaa siksi kun tytöt pääsevät koulusta, hän on miettinyt, mutta ei nyt, pakastekalakeittoa. Pitää syödä ja tiskata, ja tänään voisi leipoa leipää, illemmalla senkin. Hän on laskenut viiden litran kattilan täyteen vettä ja kantanut hellalle, ottanut yläkomerosta valkoisen ämpärin, mitannut kolme desiä ruismaltaita ja kaksi sokeria, käynyt avaamassa radion, kuunnellut aluejorinaa. Kyllä hän kotikaljaa tekee, vaikka Annika on poissa, hän on ajatellut. Turhaan se on luullut, että hän vain sen takia on tehnyt. Kattila on suhissut, kansi kohoillut, hän on kurkistanut ja odottanut, että pinta on kuplinut. Kun veden on kaatanut ämpäriin, höyry on noussut väkevänä pylväänä. On tuoksunut märältä laudeliinalta löylyn jälkeen. Vai onko se edes luullut, hänelle tulee vasta nyt mieleen. Hän on hakenut vaatekomerosta pyyhkeen peitoksi.

Popliinitakkinen mummeli, jonka pää on vääntynyt vinkkeliin, pysäyttää nelipyöräisensä Roinisten talon eteen ja puhuttelee häntä. Hän ajattelee ensin, että se siitä, kun Roinisten talo on tyhjillään, mutta miten se nyt sellaista. Hän älyää, että silmät haravoivat taivasta, ja hänkin vilkaisee, jos se vaikka säästä, ja myöntelee kun kerta on aurinkoinen aamu. Ilmeestä näkee, että on valinnut oikein. Se hymyilee ja nyökyttelee ja lähtee potkimaan Kalmakodille päin. Hän koppaa pankin harmahtavat kirjekuoret laatikosta ja tulee äkkiä sisään, nakkaa postin keittiön pöydälle, kävelee samalla vauhdilla työhuoneeseen, soittaa IBM:ään markkinointiin ja jättää viestin. Sitten hän yrittää taas aloittaa, mutta aloittaminen on hankalaa niin kuin aina.

Annikalta on pyydettävä anteeksi, sanottava, että ei ole tottunut, vaikka silloin joskus nuorempana on haaveillut ammattilaiseksi ryhtymisestä, että noin vaan ryhtyisi, on yrittänytkin, kerran, muistaakohan se edes, silloin kun hän on muuttanut kesäopintolainan turvin pariksi kuukaudeksi tätivainajansa yksiöön Martinlaaksoon ja sepitellyt hourupäänä omista ja Erikin tekemisistä.

Erikin vuoksi hänen on pitänyt yrittää, kun se on ensin alkanut menestyä toimittajana ja heti Teatterikorkeakouluun päästyään näytelmäkirjailijana, niin että hänkin, mutta ei siitä tietysti mitään ole tullut, yhtä kankea hän on ollut silloin kuin on aina ollut ja on yhä.

Hän on jumpsuttanut ovelle, kun on huudettu, että Annika on tullut hakemaan. Sillä on ollut valkoiset housut ja valkoinen villatakki, punaisia pilkkuja. Hän on sitonut tummansinisten tennarien nauhat rusettiin. Ulkona on ollut niin lämmintä, että ei ole tarvinnut takkia. Annika on ottanut kädestä kiinni, kun he ovat juosseet raput alas viidennestä kerroksesta, Lindroosien oven ohi lujaa, kun sieltä on kuulunut meteliä ja kiljumista.

Alhaalla Annika on päästänyt irti ja katsonut ja nauranut, ja hän on tiennyt, että se on ajatellut sitä kuinka on leikitty häitä ja heidät vihitty, ja kun on pitänyt pussata, hän on lähtenyt karkuun. Annika on saanut hänet kiinni siinä alhaalla rapussa heti ulko-oven jälkeen, ja kun se on painanut naaman lähelle, hän on kääntynyt ja se muiskauttanut korvaan. Kari ja Harri ja Liina ja kaikki pihan lapset ovat melskanneet ympärillä.

Hän ei olisi halunnut mennä naimisiin, mutta Annika on sanonut, että täytyy, muuten se kertoisi opettajalle. Se on sanonut, että se tietää, mitä hän on tehnyt, ja että se kertoisi opettajalle ja hän saisi käytöksen alennuksen ja kaksi tuntia jälki-istuntoa.

On voinut heti aamusta leikkiä kotileikkiä, kun on ollut sunnuntai, he ovat voineet, metsikössä alapuiston reunamilla. Kotia on rakennettu joka kerta uusiksi, vähän paranneltu, tähän eteinen ja tähän komero, pyöreistä kivistä seinänpaikat, tämä pensas makuuhuone.

Hän on mennyt töihin. Annika on hoitanut kotia. Hän on kuhkannut muutaman harmaan kivenjärkäleen välissä eikä ole oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä, käsillä näin, jos vaikka kiristäisi mutteria auton alla niin kuin isä. Tai jos kirjoittaisi, niin näitä papereita voisi kahisutella. Hän on kirjoittanut ja kahisutellut, mutta sitten käsi on taas kääntynyt mutterin kiristämiseen. Onko nyt kireällä? On. Hän ei ole tiennyt, mitä työtä haluaisi tehdä, ja hän on katsonut, kuinka Annika on pedannut sängyt, lakaissut lattiat ja ruvennut sitten ruuanlaittoon, avannut radion ja hyräillyt mukana. Raakastaaan eelämäää, see on oonnemme seitsemäs taaivas.

Puukoulussa kesken tunnin, kun opettaja on mennyt käymään kansliassa, he ovat valmiiksi puhuneet mitä leikittäisiin, ja nyt on oltu tässä, leikissä ja puheessa, niissä ajatuksissa, joita hän on ajatellut.

Hän on tullut töistä ja kysynyt, onko tänään hyvää ruokaa. Annika on sanonut, ettei siitä saa kulkea, pitää tulla ovesta, se on näyttänyt eteisen ja hän on muistanut, että niinhän se onkin. Hän on avannut oven avaimella, diks diks, Annika on mennyt kiireesti keittiöön. Hän on kysynyt, että onkos ruoka valmista ja Annika vastannut, että hyvää on. Tässä on pöytä, Annika on näyttänyt, ja lautaset ja lasit ja haarukat ja veitset, ja hän on käännellyt laudanpätkälle nyhdittyjä ruohontupsuja ja kuivia lehtiä. He ovat syöneet. Annika on tosissaan, hän on ajatellut, pitäisi itsekin olla.

Hän käy tunnustelemassa kaljan lämpöä, painaa kämmenet ämpärin kylkiin, nostaa liinaa ja työntää sormen sameaan nesteeseen. Saa haaleta vielä.

Muistaako Annika varhaiset leikit? Jos muistaa niin minkälaisina? Mitä ne ovat sille merkinneet? Ovatko ne kuvina siinä niin kuin hänessä?

Kumma, kun he eivät ole koskaan niistä puhuneet. Hän ottaa jääkaapista hiivapaketin valmiiksi ämpärin viereen, ja teelusikan vetolaatikosta. Kun vain pääsisi alkuun, niin kyllä siitä sitten. Tekisi valmiiksi ja antaisi sille, tässä, ota, tässä on, sinulle.

Mutta miten hänestä tuntuu, ettei hän voi sille noin vain antaa, ojentaa, ei edes postittaa, ei ainakaan töihin. Se lukisi ääneen, ja äänittäjät ja apulaisohjaajat ja kuvaussihteerit naureskelisivat ympärillä, lauma elämöitseviä kakaroita, ja hän täällä kääntäisi pään syrjään voimattomana pilkan ja ilkamoinnin alla, siltä hänestä tuntuu, vaikka sillehän hän aikoo. Sen pitäisi löytää sattumalta.

Hän täyttää viime viikon päivät ja selitykset, kirjoittaa nimensä, laittaa kuoreen ja nuolee reunan, painaa kiinni, katsoo papereista, että osoite tulee oikein, vaikka muistaa ulkoa, kiinnittää tarrapostimerkin, lisää vielä oman nimensä ja osoitteensa vasempaan yläkulmaan. Hän ottaa henkarilta takin ja ritilältä mustat kävelykengät, pukee, vilkaisee eteisen peilistä, että on asiallisen näköinen, taputtelee kangasnenäliinalla kiillon poskista ja otsasta, kampaa hiukset. Pitäisi käydä parturissa tai ainakin pestä. Hän vetää syvään henkeä, puhaltaa, astuu eteiseen, tarkistaa, että on kaikki tarpeellinen, avain, kengät, housut jalassa, avaa ulko-oven, eikä siinä ole mitään koiraa, vaikka mielessä käy.

Hän ei ole eilen muistanut lähettää. Muuten kyllä aina. Kun säännöllisesti lähettää, saa säännöllisesti rahansa, joskus kolmelta viikolta, kun on tarvinnut äkkiämmin, mutta yleensä neljältä.

Aurinko on edennyt rivitalon puoliväliin. Harjun takana jytisee juna. Sen täytyy olla kaksi yli kahdentoista Helsinkiin. Jytinästä muistaa Arenan talon kellarin maanalaisen maailman, mummon varaston, kuinka raitiovaunut ovat ajaneet Hämeentietä ja tärisyttäneet seiniä ja kattoa ja katossa roikkuvia putkia, maalattuja viemäriputkia ja lämpöeristettyjä vesiputkia. Ja isopyöräiset kärryt hän muistaa, ne joilla on kuljetettu torikamppeita.

Hän muistaa jykevän rautaportin ja valtavan munalukon, jyrkän pudotuksen Toiselta linjalta kellarin nieluun, valokatkaisijat pimeiden käytävien perällä, kuuman humisevan pannuhuoneen, josta on haettu ämpärillä vettä, sivukäytävien salaperäiset komerot, joissa on ollut pinoittain pölyisiä pahvilaatikoita täynnä kuivattuja kuusenkäpyjä, maalattuja männynkäpyjä, lakattuja tammenterhoja, seppeleenpohjia, jäkälää, sammalta, muovikukkia, mummon valamia kynttilöitä, rikkinäisiä maljakoita, sanomalehtinippuja, silkkipaperia, kukkapaperia, hopeapaperia, narukeriä, niinipuntteja ja surunvalittelunauhoja.

Hän lähtee vasemmalle, siinä on heti pikkutien risteys, mutta jos kääntyisi seuraavasta tai sitä seuraavasta. Tagen orapihlaja-aita on leikattu matalaksi, ei minkäänlaista näkösuojaa, mutta ei sen pihalla ole enää mitään nähtävääkään, kun se on hakannut polttopuuksi päärynäpuun rajalta, ison koivun ja vanhat omenapuut. Yksi omenapuu sillä on vielä tontin perällä, oikealla sivustalla, ja karviaismarjapensaita, muuten piha on alastonta nyrhittyä nurmea. Tonttien välistä raja-aitaakin Tage leikkaa liiaksi. Hän on yrittänyt kasvattaa, mutta vieläkin sen pihalta näkee heidän puutarhaansa. Kalmakujalta kääntyy Hemholmenin jakeluauto. Valkotiilisen Kalmakodin edustalla ei näy ihmisiä, vain muutamia työntekijöiden autoja parkkipaikalla, niillä on varmaan oleskelupiha toisella puolella.

Rivitalorykelmän sisäpihalla lihava mies asettelee valkoisille tuoleille kankaisia päällisiä keskittyneesti kuin käyttelisi ydinreaktorin säätösauvoja. Tien laidassa ensimmäisen asunnon keltaisessa lautaseinässä ammottaa musta verhoton ikkuna, sisältä hohkaa kaapin kylkeen liimattu punainen pyyhekoukku. Hän on paikallislehdestä lukenut, että näihin on muuttanut sosiaalitapauksia, kun eläkeläisiä ei ole riittänyt, juopon oloisia yksinäisiä miehiä, on hän nähnyt, käyvät ahkerasti kaupassa polkupyörällä tai jalan, aina täydet muovikassit ruokaa ja keskiolutta. Koivun varjossa työntyy nurmikosta pieniä pallopäisiä kärpässieniä.

Katu päättyy ja hän kääntyy oikealle. Langalle tien ylle lennähtää varis, räpsii siipiään, keinahtelee, hän astuu sivuun, ettei kulje alta. Kirjelaatikko on ennen ollut tässä, vieläkin näkyy jälki vihreän punttilaatikon takana. Se on siirretty risteykseen, ettei niiden ole tarvinnut laittaa uutta laatikkoa Pappilaan.

Vaikka vasta muutaman vuoden on täällä asunut, sinäkin aikana paljon on muuttunut. Tuon talon pihalta on kaadettu jyhkeät kotikuuset, kokonainen asuntoalue on rakennettu lähelle ja toinen kauemmaksi, keskustaan on noussut supermarket ja kantatien varteen automarket. Hän kävelee mäen ylös ohi pyöreistä kivistä muuratun muurin ja tiuhan kuusiaidan, tien yli ja vähän matkaa polkua. Hiekalla on tiheään pieniä männynkäpyjä. Hän poimii yhden, sen kyljessä näkyy kuivunutta kellertävää pihkaa. Hän laittaa kävyn taskuunsa ja tunnustelee nyppyräistä pintaa ja tahmeaa, vetää käden pois ja nuuhkaisee sormia.

Kirjelaatikko nököttää betonikiekkoon upotetun putken päässä. Hän katsoo vielä, että valkoisessa kuoressa on osoitteet ja postimerkki, nostaa läppää ja pudottaa raosta. Kopsahtaako tyhjälle pohjalle, ei, kahahtaa muun postin väliin. Joskus on ollut niin täynnä, että hän on raosta järjestellyt ruskeita kirjekuoria pienempään tilaan ennen kuin on työntänyt omansa. Hän on ajatellut, että kansanopistolta on lähetetty paljon kerralla, vaikka luulisi, että ne veisivät postikonttoriin.

Hän jatkaa kävelytietä risteyksen yli mäkeen, opiston rapattu päärakennus jää vasemmalle, oikealla kasvaa pimeää kuusimetsää. Mäenharjalta avautuu näkymä kirkolle. Aurinko valaisee tervatun paanukaton ja harmaat kiviseinät, valkoisen kellotornin sivummalla ja kalkkimaalatun porttirakennuksen, tummanvihreät portinpuoliskot, muurin sammaleet ja kirkkomaan tuuheat lehmukset, joista kuuluu naakkojen kärttyisät äänet. Sinertävä järvi pilkottaa alhaalla peltojen ja rantaryteikköjen takana, selällä ui lintuja ja vene lipuu kaukana metsäistä rantaa vasten. Jos olisi jo aikaa sitten lähtenyt ja jättänyt Annikan ja tytöt, jos ei olisi koskaan muuttanut tänne, seisoisi nyt jollakin muulla mäellä, katsoisi jotakin muuta kirkkoa, jotakin muuta järveä, asuisi jonkun muun naisen kanssa, olisi joitakin muita lapsia, eikä tietäisi tästä mitään, ei voisi tätä kaivata, kun ei olisi koskaan tässä ollut.

Nyt hän vain istuu, istuu ja lepuuttaa kivistäviä jalkoja, istuu emännänjatkeella ikkunan edessä ja nojaa työtasoon. Hän istuu itsensä työhön ja toimeen tyhjentäneenä. Hän ei muuta jaksa kuin pidellä maitolasia kädessä ja nauttia lämpimän pullan viipyilevästä mausta ja raskaudesta vatsassa. Aurinko roiskii viimetingan oranssia kuusenrunkojen välistä, ryntää ikkunasta työhuoneen läpi, oviaukosta keittiöön, värjää sen hiipuvalla valolla.

Seikeitosta on tullut pippurista. Vähän tää on pippurista, Onerva on sanonut, tosi pippurista, on sanonut Kanerva, ja Minerva on sanonut, että liian pippurista. Eivät ne muutenkaan välitä kalasta. Hän on luvannut lihapullia huomiseksi.

Illaksi hän on keittänyt vispipuuroa viinimarjoista, kun on ajatellut, että tytöille tulisi vielä nälkä. Sillä aikaa, kun kattila on jäähtynyt pesualtaassa, hän on alustanut leipätaikinan nousemaan, vettä, hiivaa, suolaa, kaurahiutaleita, auringonkukansiemeniä, vehnäjauhoja, margariinia. Jäähtyneen puuron hän on vispannut sähkövatkaimella, ja kun pyöriviä teriä on nostanut lähelle pintaa ja sauvaa kallistanut, punertava laavavirta on heittynyt kattilan reunaa vasten.

Hänelle on tullut mieleen äidin vispipuuro, kuinka se on jäykistynyt ja pysynyt kasassa eri tavalla kuin hänen tekemänsä, hän on kaatanut maitoa lautaselle vispipuuron päälle, ja on syntynyt patoja ja järviä, ja kun on lusikalla ottanut, maito on norunut purona.

Taikinan noustua hän on leiponut kaksi pitkulaista leipää ja innostunut vielä pyöräyttämään pullataikinan sillä välin, kun leivät ovat kohonneet. Tytöt ovat lähteneet kuvataidekerhoon. Hän on laittanut leivät uuniin, leiponut pikkupullat ja paistanut ne kohta leipien jälkeen. Kippoja ja kulhoja on kertynyt paljon, mutta hän on ehtinyt pestä kaiken ennen kuin tytöt ovat tulleet takaisin siihen norkoilemaan.

Tyhjä tiskipöytä hohtaa raikkaana, kalja käy puuhellan päällä liinan alla. Tytöt syövät vispipuuroa ja leipää, siivun siivun päälle, samalla lukevat syömisestä häiriintymättä, Onerva Villivarsaa, Kanerva Hevoshullua, Minerva Aku Ankkaa. Että kaikki on hyvin. Sitä hän kai tässä yrittää itselleen. Kohta tytöt menevät iltapesulle. Ne käyvät nukkumaan aikaisemmin kuin kesällä, kun koulu väsyttää. Viidennellä luokalla tahti taitaa jo kiristyä, Onervalla on ainakin ollut kauheasti läksyjä, vai onko se vain sitä, että opettajat ennakoivat lomautuksia ja aloittavat rivakasti.

Auringon oranssi sammuu, keittiö hämärtyy, ja kun sen huomaa, äkkiä pimenee. Hän nousee sytyttämään valon. Tytöt pyytävät vielä pullaa ja maitoa lasiin. Ne koettelevat, mitkä on viimeksi otettu uunista, purevat ahnaasti pudottamatta katsetta lehdestä, ja hän muistaa niistä Annikan sellaisena kuin se on ollut samassa iässä, kahdeksan, yhdeksän, yksitoista. Sitä Annika ei ole tiennyt, että kotileikin jälkeen hän on tehnyt oikeaa työtä. Hän on ollut tienestissä, kerännyt valkovuokkoja rehevän vihreästä metsiköstä suon takaa. Kun hän on saanut kerätyksi niin paljon kuin nyrkkiin varsia on mahtunut, hän on vienyt kimpun kotiin ja palannut keräämään lisää. Hän on halunnut, että näyttäisi siltä kuin veisi vain äidille, että siinä kiltti poika on poiminut äidille kimpun valkovuokkoja. Hän on esittänyt niin. Ollut kiltti poika, ollut olevinaan. Ja jotenkin on tuntunut nololta, kun on tiennyt, että valkovuokot myytäisiin torilla.

Radio vaikenee. Tiskipöydän ja liesituulettimen lamput sammuvat. Ari vilkaisee keittiön kelloa oviaukon päällä, niin niin, tasan kahdeksan. Eikö ne voi ilmoittaa etukäteen, jos niiden tarttee katkaista sähkö! Hänellä on kevytmaitotölkki kädessä ja kattila toisessa, kahvipannu levyllä, eikä vesi ole vielä kiehunut. Hän antaa maidon tytöille ja käskee niiden tehdä kylmää kaakaota. Kun jauheet on sekoitettu, radio jatkaa heti pölinäänsä, punainen merkkivalo syttyy hellaan ja kahvipannu alkaa kohta kohista. Hän käy katsomassa akvaarion pumppua. Se sirisee, mutta ei kierrätä vettä. Hän nykäisee mustan töpselin jakorasiasta. Sirinä lakkaa.

Aamu on utuisempi kuin eilen. Kun tytöt lähtevät kouluun, hän lähtee samalla ovenavauksella tutkiskelemaan, riittääkö omenista edes pariin purkilliseen hilloa. Tien lähellä puiden lehdissä on kesällä ollut harsoa, pihlajanmarjakoi tai joku muu ötökkä, eivätkä ne edes ole kunnolla kukkineet, kun kevät on ollut kylmä. Omenia ei ole montakaan, niistäkin osa muumioita. Eniten on myöhäisessä puussa tontin takaosassa, kivipenkereen alapuolella lähellä suuria rajakuusia.

Vanhustentalolta päin mies työntää pyörätuolia. Hän on juuri potkiskelemassa omenapuuta, jonka runko on haarautunut tyvestä viiteen osaan, kolme jäljellä, kituliaita, kuivakkaita, kaksi tynkää töröttää kuin reidet, joista jalat on sahattu poikki. Hän katsoo miestä ja pyörätuolia Tagen matalien orapihlaja-aitojen yli. Kyydissä kököttää huopaan kääräisty vanha nainen. Mies pysähtyy siihen, mistä vielä näkee. Hän katsoo liian pitkään. Mies yrittää naamalleen hymyä ja sanoo jotain. Omenoista, hän arvelee, ja myöntää. Se katsoo kummasti. Hymyksi tarkoitettu vääntyy lähelle inhotusta. Hän tarttuu toiseen tynkään, mustaan, se liikahtaa. Pyörätuolin pyörät ratisevat. Hän ei käänny katsomaan. Tynkä irtoaa, kun hän nykäisee. Mutua varisee nurmelle. Kolmen rungon keskellä ammottaa kolo. Hän työntää etusormen puun sisuksiin kuin haavaan. Puuaines on läpeensä lahoa. Nämä kolme runkoa kaatuvat, jos talvella sataa raskasta märkää lunta niin kuin muutama talvi sitten on satanut, lahoimmat puut ovat menneet silloin nurin.

Hän tulee sisään. Kun ovea sulkee, mielessä on äkkiä valmis kuva, kuinka olisi käynyt toisin, ja käsi kahvassa muistaa tunteen jänteikkäästä, lihaksikkaasta, longertavasta elukasta, joka tempoilee karmin ja oven välissä. Hän pesee vessassa kädet. Työhuoneessa hän etsii puhelinmuistiosta numeron ja soittaa Hakaniemen halliin ylivahtimestarille. Taustalta kuuluu hirveä meteli, liukuovea vedetään auki tai kiinni, joku nainen nauraa, puhuu, kiroo ja yskii yhtä aikaa. Hän huutaa sekaan, että tänään on rokulipäivä, ja kun kysytään, että mikä on, hän paiskaa luurin alas. Sydän pamppaa, niin että korvissa tuntuu. Hän tyyntyy vasta, kun istuu hiljaa paikallaan puisessa nojatuolissa puhelinpöydän vieressä ja toistaa itsekseen, että mitään ei ole, kun mitään ei ajattele.

Kirjoituspöydän ääressä hän rustaa keltaiselle tarralapulle listan päivän töistä: akvaarion pumppu, kauppa, lihapullat, kaljan pullotus, tiskaus. Hän kiinnittää lapun seinään taulun alle, tarkasti keskelle, niin että kun istuu tässä, näkee sen ja yhtä aikaa viipaleen otsastaan preussinsinisen maalauksen halkeamasta pilkottavasta peilistä.

Hän selaa tiliotteita, miettii miten rahat riittävät, hakee lompakon kauppakassin sivutaskusta ja laskee setelit. Tällä viikolla täytyy siirtää Annikan tililtä. Kun joka erästä menee kolmetuhatta