Sillanpäässä Taataa katsomassa: Viisi romaania

By Timo Montonen

Sillanpäässä Taataa katsomassa on Timo Montosen viiden ensimmäisen romaanin yhteislaitos, jonka kirjailija on toimittanut tätä kokonaisuutta ajatellen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 18, 2016
• ISBN: 9789523398306

Timo Montonen

Timo Montonen on Helsingissä syntynyt ja Vantaalle asettunut kirjailija.

Book preview

Sillanpäässä Tataa katsomassa -teos pohjautuu aiemmin julkaistuihin romaaneihin:

Sinisilmä (Gaudeamus 1984)

Kaksitoista aamua (Palmenia-kustannus 2004)

Sadie Q (BoD 2011)

Eturivin kirjailija (BoD 2015)

Aikeita ja tunteita (BoD 2015)

Alkukuva (BoD 2016)

Sisällys

Sadie Q: I Kirjoita tai itket ja kirjoitat

Sadie Q: II Opisto

Sadie Q: III Menestysromaani

Sadie Q: IV Julkaisemattomat teokset

Kaksitoista aamua: Romaani rakkaudesta

Sinisilmä: Jälkeenjääneet paperit

Eturivin kirjailija: Romaani

Alkukuva: Romaani

Sadie Q: I Kirjoita tai itket ja kirjoitat

Oppaiden käytön ongelma on siinä, että harjoitustehtävien arviointi ja tekemisen merkityksen pohtiminen on yksin aika hankalaa. Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan. Johdatus luovaan kirjoittamiseen, s. 182 (2002)

1 Kirjoittaisitko

Kuului suhahdus, näkyi räpsähdys, tuntui leyhähdys, ja äkkiä kirja oli päällimmäisenä halpojen kirjojen korissa. Tämä tapahtui Sofiankadulla kaksi vuotta sitten, toukokuun alussa, tuulisena maanantai-iltapäivänä, kun olin lähtenyt töistä aikaisin. Ensin mielessäni kävi, että kirja oli heitetty ikkunasta pääni yläpuolelta, mutta pidin ajatusta niin outona, että päättelin tuulen viskanneen sen viereisestä telineestä. Otin kirjan varovasti käteeni aivan kuin peläten, että se saattaisi karata, jatkaa matkaansa, mutta se tuntui rauhoittuneen. Ehkä se piti minusta. Kirjan nimi oli Kirjoittaisitko. Sen tekijä oli minulle tuntematon Sadie Q – nimi oli epäilemättä pseudonyymi. Juuri tätä minä tarvitsen, ajattelin heti, ja ajatus vahvistui, kun silmäilin sisällysluetteloa ja esipuhetta. Kirja käsitteli luovan kirjoittamisen eri osa-alueita ja kirjallisuuden lajeja. Takakansi lupasi kirjan opastavan kädestä pitäen luovaan ilmaisuun selkeillä ohjeilla, havainnollisilla esimerkeillä ja hyödyllisillä harjoitustehtävillä. Kävin sisällä maksamassa ja työnsin kirjan käsilaukkuuni. Ajattelin, että kirja tuli elämääni taivaanlahjana. Niin vähän silloin tiesin.

Äiti ja Annukka olivat valtuuttaneet, milteipä velvoittaneet, minut tekemään muistiinmerkintöjä Pekasta, traagisesti kuolleesta veljestäni, koska olin jos en nyt perheen kynämies niin runotyttö ainakin, kuten äiti muistutti, ja kova lukemaan ja kirjoittamaan päiväkirjaa. Mikään kirjailija en kuitenkaan ollut, joten mahdollinen lukija saisi antaa anteeksi kömpelyydet ja asiasta toiseen poukkoilut. Sitä paitsi pelkkä aloittaminen oli tuntunut hankalalta, mutta olin sitkeällä yrittämisellä kirjoittanut muutaman kertomuksen, vaikkakaan en ollut niihin tyytyväinen.

Pekan kuolema – vain muutama vuosi sen jälkeen, kun hän oli löytänyt onnensa – oli kova isku pienelle perheellemme. Isä oli kuollut kaksi vuotta aiemmin, ja meistä tuntui, ettemme olleet vielä toipuneet edes siitä surusta. Nyt meitä oli jäljellä enää kolme, minä (Maria Petäjä on nimeni), äiti ja Annukka, nuori leski.

Veljeni oli merkillinen mies, siksikin hän ansaitsi tarinansa, sen lisäksi että hän oli meille rakas. Jotkut pitivät Pekkaa omituisena, mutta kukapa ei olisi omituinen omalla tavallaan. Pekan omituisuus, jos sitä niin halutaan nimittää, oli siinä mielessä merkityksellistä, että se näkyi ja kuului ulospäin, muille ihmisille. Monet ovat omituisia vain sisäisiltä ominaisuuksiltaan, Pekka näytti laatunsa. Jos aamun ruuhkajunassa kuulisi kaikkien ajatukset, äänten kakofonia muodostuisi mitä kummallisimmista aivoituksista.

Aloin lukea kirjaa jo kotimatkalla. Tarkempi lukeminen paljasti esipuheesta juonteita, joita en silmäillessäni ollut huomannut. Sadie Q kertoi kirjoitustyöhön valmistautuessaan kahlanneensa pinon aiempia luovan kirjoittamisen oppaita, selanneensa erinäisiä nettiaineistoja ja vakuuttuneensa, että yhtään uutta opasta ei enää kannattanut kirjoittaa. Kaikki se, mitä luovasta kirjoittamisesta oli sanottavissa, oli jo sanottu moneen kertaan. Samat ohjeet ideoinnista ja aineiston hankinnasta, kertojan ja näkökulman valitsemisesta, dialogin ja kohtausten kirjoittamisesta, ajan ja paikan kuvauksesta, henkilöhahmojen rakentamisesta, tyylistä, tekstin houkuttelevuudesta, havainnollistamisesta, aistimusvoimaisuudesta, kielikuvista, lausemuodoista ja niin edelleen miltei loputtomiin – samat hyvää tarkoittavat ohjeet toistuivat tukahduttavana sääntöviidakkona. Itse luovuuden ihmeestä näissä oppaissa oli hyvin vähän, eikä niissä juuri kirjoittamisestakaan puhuttu. Ne pikemminkin kuvasivat tavoiteltavia tekstejä, rakenteita ja tyylejä, esittivät ihannekuvina vanhempaa ja uudempaa kirjallisuutta, ja tarkastelivat ja purkivat sitä joko kirjallisuudentutkimuksen käsittein tai toimituksellisesta näkökulmasta, riippuen oppaan kirjoittajan taustasta. Ne siis opettivat kirjoittamaan niin kuin tutkitusti ja havaitusti oli aiemmin kirjoitettu. Uutta luovaan kirjoittamiseen ne eivät antaneet juuri muita neuvoja kuin sen, että kirjoittaessa kannatti unohtaa neuvot. Sadie Q katsoi päätyneensä umpikujaan jo ennen ryhtymistään oman oppaansa kirjoittamiseen, ja siksi hänellä ei ollut mitään käsitystä, mitä seuraavilla sivuilla lukisi. Hän oli nimittäin kirjoittanut esipuheen ensimmäiseksi eikä viimeiseksi, kuten tapana oli, ja näin ollen kirjan sisältö oli tekijälle täysi arvoitus.

Esipuhe hämmästytti minua niin, että olin ajaa aseman ohi. Onneksi lähijuna seisoi ovet auki vielä tovin matkustajien jo astuttua ulos ja sisään, joten ehdin rynnätä laiturille ovien paukahtaessa kiinni. Pusertauduin kumitiivisteiden välistä kuin synnytyskanavasta. Takkini helma jäi ovien väliin, mutta sain kiskaistuksi sen irti. Tämä kirjahan on vaarallinen, ajattelin, tämän lukeminen on vaarallista. Vielä huomaisin, että vaarallisempaa oli kirjoittaminen.

2 Pekka palaa aina

Kotona jatkoin lukemista heti kun olin heittänyt kengät jalastani, riisunut takkini ja laittanut sen pesukoneeseen. Hienoinen hämmennys valtasi mieleni, kun sain sellaisen vaikutelman, että ensimmäisessä luvussa kirja jatkui tavanomaisena kirjoittamisoppaana, sellaisena, jonka kirjoittamista Sadie Q oli esipuheessa pitänyt mahdottomana. Lainattuaan Erno Paasilinnan ajatuksia kirjailijaksi kehittymisestä hän siirtyi luovien ihmisten ominaisuuksiin, kirjoittajan asenteeseen, kirjoittamisprosessiin, harjoitteluun ja harjaantumiseen sekä rakentavaan palautteeseen. Se kaikki oli yhtäältä valaisevaa, toisaalta ymmärrettävää, mutta odottamattoman maltillista räväkän esipuheen jälkeen. Esimerkiksi luovien ihmisten ominaisuudet olivat tutkimusten mukaan hyvin ristiriitaisia, tyyliin luova ihminen on samaan aikaan nöyrä ja ylpeä, niin että kenen tahansa oli helppoa löytää listasta ainakin jokin itseensä sopiva piirre, kun sulki silmänsä parin toiselta puoliskolta. Hyödyllisimpänä pidin kirjoittamisprosessin kuvausta, jossa näkyvän sijan saivat myös aloittamisen vaikeus, epätietoisuuden luoma sekasorto ja kestävän idean vähittäinen tai äkillinen kirkastuminen.

Tuli ensimmäinen harjoitustehtävä. Odotin, että siinä Sadie Q panisi lukijan pohtimaan omaa luovuuttaan ja kirjoittamistaan. Olin jo lukiessani varautunut selittämään, että en osannut kirjoittaa Pekasta pitkää tarinaa, joka muodostaisi loogisen kaaren, tietyn vääjäämättömältä näyttävän tapahtumasarjan. En osannut ajatella Pekan elämään perustuvaa teoskokonaisuutta, suunnitella sitä ja kaikkia tarinan käänteitä. Kirjoitin Pekasta tekstin kerrallaan, kuvan kerrallaan, ja näistä sitten muodostuisi jonkinlainen kokonaisuus, sirpaleinen, otaksuin, ei ehkä kovin harkittu mutta omanlaiseni kirjoittamisprosessin tulos. Mutta mitään sellaista ei pyydetty tekemään. Sen sijaan käskettiin tyhjentämään pöytälaatikko, tuhoamaan tiedostot, hävittämään kaikki tähänastiset raapustukset, repimään ja polttamaan tulosteet. Vanhat tekstit olisivat turhaa painolastia, kun toden teolla lähdettäisiin kirjoittamaan luovasti. Oli itsepetosta kuvitella, että aiemmin kirjoitetuista teksteistä saisi muokkaamalla parempia. Mitkään sananmuunnokset eivät niitä hedelmöittäisi. Mitkään lisäykset tai poistot eivät niitä herättäisi henkiin. Pöytälaatikon roina oli kuollutta kirjainta. Se ansaitsi palaa tuhkaksi. En voi sanoa, että noudatin käskyä epäröimättä. Epäröin paljonkin. Mutta lopulta sytytin tulen takkaan kertomuksillani Pekasta, ja liekkien rätistessä ajattelin Pekan tuskallista kuolemaa ja hävitin tiedostot tietokoneestani. Ensimmäinen tehtävä oli suoritettu, ja tunsin kuinka levollinen rauha valtasi mieleni – petollisen levollinen, voisin nyt jälkeenpäin sanoa. Panin kirjan hyllyyn ja rupesin tekemään päivällistä.

3 Rangaistus

Kirja makasi lattialla. Se oli auki kohdasta, johon olin jäänyt, toisen luvun alusta. Olin syönyt kevyen päivällisen ja korjannut astiat pois, ja nyt olin menossa katsomaan, tulisiko televisiosta mitään kiinnostavaa. Mutta kirja makasi lattialla ja pysäytti askeleeni.

Rangaistus 1, siinä luki otsikkona, ja otsikon alla Sadie Q sanoi, että koska olin tyhmyyksissäni mennyt polttamaan kelpo kertomuksia, jouduin rangaistukseksi kirjoittamaan runoja. Eikä mitään vapaamuotoista luritusta täynnä tunteenpaloa ja minän tilitystä, jollaista olin tottunut kirjoittamaan, ei mitään löysää arkihavainnoista kumpuavaa proosarunoa, vaan tiukan tanka-runon ja lystikkään limerikin.

Ihmettelin kovasti tätä äkkinäistä käännettä, kun ensin käskettiin tuhota vanhat tekstit ja sitten siitä rangaistiin, mutta kun katsoin ensimmäisen luvun loppua, siinä olikin neuvo säästää aikaisemmat kirjoitukset, jonain päivänä niille olisi käyttöä. En ollut uskoa silmiäni. Näinkö väärin olin lukenut? Oliko ymmärryksessäni vikaa? Muistinko ihan päin honkia? Selasin esipuheen ja ensimmäisen luvun, ja ne näyttivät olevan muilta osin entisellään, vain ensimmäinen harjoitustehtävä oli erilainen kuin muistin. Laskin kirjan kädestäni kirjoituspöydälle, ja se avautui jälleen toisen luvun alusta. Rangaistus 1... No, jos ei nyt tämän pahempaa, ajattelin, niin voinhan suorittaa rangaistuksen. Äkkiäkös muutaman runon rustaisin, kirjassa näytti olevan ohjeita ja malleja ja tyhjää tilaa, johon voisin kirjoittaa.

Muistin tanka-runosta sen, että siinä oli viisi riviä. Nyt opin, että tankassa oli yhteensä 31 tavua, jotka jakaantuivat viiteen säkeeseen suhteessa 5-7-5-7-7. Tankassa mainittiin usein vuodenaika, vuorokaudenaika tai jokin luonnontapahtuma, johon runon puhujan ajatukset tai tunteet vertautuivat. Runon puhujan ajatuksia tai tunteita ei kuitenkaan aina verrattu luonnontapahtumaan tai muuhun sellaiseen, joskus liikuttiin pelkästään tunteiden tai ajatusten maailmassa. Vastaavasti tanka ainakin pintamerkitykseltään saattoi kuvata vain luonnontapahtumia. Tanka-runon piirteitä tavujaon lisäksi olivat sisäsointuisuus ja samoin ääntyvien erimerkityksisten sanojen eli homonyymien käyttö. Nämä piirteet liittyivät japanin kielen luonteeseen, suomen kielessä homonyymejä ei riittänyt viljeltäväksi yhtä tiuhaan kuin japanissa. Sisäsoinnutus selittyi sillä, että japanin kielessä sanat päättyivät joko n-kirjaimeen tai vokaaliin, joten sisäsoinnutus antoi loppusointua rikkaamman vaikutelman. Kirjassa oli muutama Tuomas Anhavan tanka-suomennos, jotka selkiyttivät sanottua.

Näine eväineni valmistauduin toiseen harjoitustehtävään, tanka-runon kirjoittamiseen. Aiheeksi kirja ehdotti ikävöintiä, mikä sopi minulle. Hyväksi tuli käyttää vallitsevaa vuodenaikaa, vuorokaudenaikaa, säätä, havaittavissa tai kuviteltavissa olevia luonnontapahtumia, ajatuksia ja tunteita. Kirja maanitteli lukijaa lähtemään ulos tarkkailemaan merta, järveä tai jokea, aurinkoa, pilviä, tuulta, maan lämpöä tai kylmyyttä, kosteutta tai kuivuutta, puita, kasveja, eläimiä, mutta sitä en tehnyt. Tyydyin katselemaan ikkunasta niityn takaista metsää.

Rupesin miettimään, nostamaan sanoja mieleeni, laskemaan tavuja ja pureskelemaan kynänpäätä. Lähdin havainnosta, etenin mielentilaan ja tunteeseen:

On metsän raja

tummanvihreä, musta,

valon hylkäämä.

Niin on mieleni musta,

on sinua ikävä.

Pidin tankaani melko onnistuneena. Siinä oli sisä- ja loppusoinnutusta, toisteisuutta ja voimakasta vastakohtaisuutta. Siinä oli luonnon ja mielen maisemien kuvausta. Eihän tämä ollut ensinkään vaikeaa!

Limerikki osoittautui visaisemmaksi. Luin, että limerikki, joka oli saanut nimensä Irlannin Limerickin kaupungin mukaan, oli viisisäkeinen komparuno, usein mielikuvituksellinen ja kaksimielinen, ja sen loppusointukaava oli aabba ja runomitta yleensä anapesti – runojalka, jossa oli kaksi painotonta tavua ja yksi painollinen tavu. Ensimmäisen säkeen riimisana oli tavallisesti maantieteellinen nimi, viimeinen säe päättyi yleensä yllätysvitsiin. Suomeksi tätä runomuotoa oli käyttänyt Palle, jolta kirjassa oli hauska esimerkki sahajauhopäisestä uimarista, joka pysyi pinnalla Atlannin yli kauhoessaan. Mitään vastaavaa en kuvitellut kykeneväni kirjoittamaan, mutta en sentään uskonut, että limerikin luominen oli niin vaikeaa kuin se oli. Vaikeutta ei yhtään helpottanut, että (hauskan!) limerikin aiheeksi piti valita oman elämän kipein asia. Ensimmäiset säkeet syntyivät verrattain helposti, mutta sitten tökkäsi. Tein parikin aloitusta:

Lähti ajamaan mies tuolta Hämeestä

mökin pihalta, ei mistään rämeestä.

Lähti autolla mies Hämeenlinnasta.

Kohti Turkua viittoili kinnasta.

Miten jatkaisin? Tuntui kuin mieleni olisi pystynyt käsittelemään vain Pekan lähdön kesämökiltä, ja sen jälkeen laskeutui pimeys. Päätin jättää limerikin kirjoittamisen kesken. Ehkä yöunet selkeyttäisivät ajatuksiani. Ehkä yön aikana alitajunta työskentelisi tietoisen minän sijaan ja puolesta. Ehkä seuraavana päivänä rivit olisi helpompi kirjoittaa.

Heräsin aamuyöllä. Nyt minulla oli kuva jatkosta. Siinä piti olla Annukka mukana, tapaamisen odotus. Hetken tuumailun jälkeen kirjoitin jälkimmäisen alun perään kaksi säettä:

Aatos vaimoon jo palas,

muisti kun tätä halas.

Entä viimeinen rivi? Siihen sopisi loppusoinnuksi sana pinnasta, hinnasta tai rinnasta. Pinnasta, pinnasta... ei tullut mieleen mitään tolkullista. Sitten kirjoitin nopeasti kolme vaihtoehtoa:

Tätä jättäisi ei mistään hinnasta.

Eipä väitellä tarvinnut hinnasta.

Silloin kumpaakin kouraisi rinnasta.

Ensimmäisessä ei ollut vitsiä, toinen oli törkeä, kolmas suopeasti tulkiten kaksimielinen. Päätin, että se olisi limerikkini päätössäe.

Luin limerikkini ääneen. Nyt minun rintaani kouraisi. Suru ja ikävä hyökyivät päälle, itketti. Niin olivat Pekka ja Annukka halanneet viimeisen kerran, kun Pekka oli lähtenyt yksin Hämeenlinnaan piipahtamaan kesämökille, itse olin jäänyt ilman viimeistä halausta. Mutta miksi Pekka oli kääntynyt paluumatkalla Turkuun vievälle tielle? Hän olisi päässyt moottoritietä suoraan Helsinkiin. Oliko hänellä ollut tarkoitus tavata joku Turun suunnalla? Siihen aikaan, niin myöhään?

4 Vasta kirjoitettuasi tiedät

Seuraavana päivänä kiiruhdin töistä kauppaan ja kotiin, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kirjani pariin. En ollut ottanut sitä työmatkalukemiseksi, yksi kerta junan ovien väliin jäämistä riitti. Hain keittiöstä banaanin evääksi ja asettauduin sohvan nurkkaan mukavaan lukuasentoon.

Avasin kirjan ensin tanka-runoni ja limerikkini kohdalta. Lyijykynällä kirjoittamani rivistöt olivat niin säntillistä tekstiä, että jälki näytti painetulta. Panin tämän vain ohimennen merkille, sillä kiljahdus karkasi huuliltani, kun luin että olin nyt suorittanut rangaistukseni ja saisin jatkaa luovan kirjoittamisen opintojani.

Käänsin toiveikkaana sivua. Seuraavan luvun otsikkona oli väite, että vasta kirjoitettuaan tietäisi mitä ajatteli. Kävin lukemaan. Sadie Q väitteli sellaisia käsityksiä vastaan, että luova kirjoittaminen olisi keksityn kirjaamista, mielikuvituksella luodun muistiinmerkitsemistä. Aito luova kirjoittaminen oli kirjainten riemumarssia halki merkitysten ryteikköjen, sanojen löytöretkiä kartoittamattomilla mielleyhtymien mailla, lauseiden tutkimusmatkoja kielen syvillä merillä. Näin runolliseksi ja pateettiseksi Sadie Q heittäytyi, mutta minua kiehtoi hänen ajatuksensa kirjoittamisesta löytämisenä, vastauksien saamisena kysymyksiin, joita ei ollut edes älynnyt esittää. Eikö Pekankin aukkoinen tarina voisi täydentyä, kun vain heittäytyisin kirjoittamaan tarpeeksi luovasti ja vapaasti.

Harjoitustehtävänä oli kirjoittaa mieltä pakottavasta aiheesta novellin tapainen kertomus, lyhytproosaa, muodoltaan kahlitsematonta, niin kauan kuin kirjassa riitti tyhjiä sivuja. Sanojen tuli seurata toisiaan assosiaation logiikan mukaan. Liikkeelle oli lähdettävä yhdestä kuvasta, ja siitä sitten oli laajennettava sanomisen piiriä. Tiesin heti, mikä kuvani olisi. Pekan huulet. Hain kynän ja ryhdyin kirjoittamaan.

Hän oli mustahuulinen mies. Hänen ihonsa oli tumma. Nuorempana häntä luultiin mustalaiseksi, nyt vanhemmiten intialaiseksi tai pakistanilaiseksi. Hän oli tottunut siihen, vierauteen, tottunut sillä tavalla, että vieraus ihmisten keskellä, omienkin joukossa, oli normaalitila.

Hänelle ei puhuttu. Hän ei puhunut. Hän katsoi hiljaa ruskeilla silmillään, sen näköisenä, että hänellä ei ollut mitään lisättävää siihen, mitä juuri oli sanottu. Tämä tilanne edellytti, että hän oli osana seuruetta, seurueen jäsen. Mitä hän ei usein ollut. Mutta silloin kun oli.

Yleensä ihmisjoukossa, kuten yhdistyksen kokouksissa, hän seisoi tai istui reunamalla, lähellä ovea. Hän oli tullut viimeisenä ja oli valmiina lähtemään ensimmäisenä. Ihmisten katseen suunta vei toisaalle, pois hänestä. Hän ei koskaan ollut keskipisteenä. Hän seurasi keskustelua. Luultavasti hän olisi osannut sanoa tilanteeseen sopivan repliikin, jos sitä häneltä olisi kysytty. Mutta ei kysytty. Ei koskaan.

Hän tunsi sisimmässään, että muut aistivat hänen läsnäolonsa, vaikka olivatkin olevinaan kuin häntä ei olisi. Hän sieti tämän tunteen. Hän itsekin oli kuin häntä ei olisi. Siinä. Paikalla.

Hänellä oli tummat vaatteet, silloin kun oli, ja tumma tukka. Hänessä oli runsaasti mustaa karvoitusta. Hänen tummuutensa oli kuin pimeä komero. Perälle ei nähnyt, mutta jotain pelottavaa siellä oli. Siksi etenkään naiset eivät puhuneet hänelle. He eivät halunneet valaistusta pimeään. He eivät halunneet nähdä kammotusta. Miesten suuta ei suitsinut niinkään pelko kuin se, että he näkivät mustahuulisessa miehessä oman pimeytensä, sen jonka he olivat peittäneet paljolla puheella ja tekemisellä. He näkivät mustissa huulissa ja tummassa ihossa pois sulkemansa, he näkivät komeron perälle. He eivät pelänneet pimeää, he pelkäsivät, että pimeys paljastaisi heidät.

Tänään hän oli tullut niin aikaisin, että oli saanut auton talon kohdalle. Takaovi oli ollut auki, ja hän oli tullut siitä. Miksi takaovesta, miksi pihan puolelta eikä kadun? Hän oli nähnyt, ollut näkevinään, pihalla jotain kiinnostavaa. Linnun, esimerkiksi. Hän oli nähnyt linnun, erikoisen, hyppelevän pihalla, matojahdissa, eikä hän ollut tiennyt, mikä lintu se oli. Ei hän mikään lintutietäjä ollut, tunsi ne tavanomaisimmat, mutta tämä, tämä... Mukamas. Tällaisen tarinan hän oli punonut siltä varalta että. Mutta kukaan ei ollut kysynyt mitään, ei mitään, ei kukaan. Kukaan niistä, jotka jo olivat paikalla. Ne, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä, eivät edes olisi osanneet.

Illan puhuja oli nuori nainen. Yhdistyksen puheenjohtaja oli kutsunut naisen ikään kuin kiitoksena siitä, että nainen oli haastatellut häntä tutkielmaansa varten. Tutkielma oli nyt valmistunut, hyväksytty mainioin arvosanoin, ja nainen oli lähettänyt yhden kappaleen yhdistyksen puheenjohtajalle. Puheenjohtaja oli ilahtunut ja ilon puuskassa kutsunut naisen puhumaan. Heillä oli joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina ulkopuolinen alustaja. Muina kertoina he keskustelivat, tai pikemminkin turisivat, keskenään.

Mustahuulinen mies, jolla ei vielä ole nimeä, niin kuin ei ole naisellakaan eikä yhdistyksen puheenjohtajalla, mustahuulinen mies osallistui aina keskusteluun omalla vähäeleisellä tavallaan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi, tuskin havaittavasti, kun oli sen aika. Hän puisteli päätään, kun sen aika oli, mutta niin pienin nykäisyin, että sen saattoi tulkita asennon korjaamiseksi. Hän myötäeli puhujaa, hän myötäili keskustelijoita. Sanaakaan hän ei sanonut. Kahvistakin hän kiitti nyökkäyksellä ja äännähdyksellä, joka olisi voinut olla mitä kieltä tahansa.

Mustahuulisen miehen on nyt saatava nimi. Hän on – oli – Petäjä, Pekka Petäjä. Yhdistyksen puheenjohtaja oli Johannes Vähäluoma. Mainittakoon sihteerinkin nimi, Tellervo Ryytimaa, vaikka hän ei ole vielä suoranaisesti esiintynyt tässä tarinassa. Mutta hän oli keittänyt kahvin, jota Petäjä ja muu kokousväki nautti nisun kera.

Illan puhuja? Annukka Antinoja. Hän oli näyttävän näköinen nuori nainen. Petäjä pani merkille vahvan tukan, hieman hopeaan vivahtavan, puolipitkän vai miten hän nyt osasi arvioida, yli olkapäiden, tai ali. Petäjä jäi miettimään tätä, kun puheenjohtaja Vähäluoma sanoi kröhöm, maisteri ottaa lisää, ja sihteeri Ryytimaa riensi kaatamaan.

Nyt kun kaikilla on kahvia, Vähäluoma sanoi äkkiä täyteen ääneen ja nousi vaivalloisesti seisomaan. Hän nojasi keppiinsä. Saanen esitellä illan vieraan, filosofian maisteri Annukka Antinojahan se oli, ja hän on tullut tänään tänne kertomaan meitä kaikkia kiinnostavasta aiheesta, nimittäin... Vähäluoman puhuessa nainen oli hivuttanut itsensä pystyyn, hitaasti, aivan kuin ei olisi tiennyt, pitikö seistä vai istua. Niinpä hän jähmettyi toviksi etukumaraan, ja silloin Petäjä näki rinnat. Ne olivat melko suuret, mutta ei koko hänen huomiotaan kiinnittänyt, vaan muoto. Ruskea jakku ei pystynyt piilottamaan rintojen kaaria, teräviä kukkuloita. Ne olivat hyvin eteen työntyvät, kolmiomaiset. Nainen suoristi nyt itsensä, astui askeleen taakse kuin ottaakseen etäisyyttä kahvipöytään ja Vähäluomaan, ja Petäjä näki, että naisen hame oli samaa ruskeaa kuin takki. Nainen, Annukka – niin hänen nyt pitäisi opetella ajattelemaan, kun tämä kerta oli esitelty – Annukka oli miellyttävän oloinen, reipas, terve nainen.

He taputtivat esityksen päälle. Vähäluoma nousi seisomaan, nojasi sormenpäillä pöytään ja kysyi, oliko kellään kysyttävää. Ennen kuin kukaan ehti kysyä, hän kysyi itse. Mitä mieltä maisteri oli äskettäin esitetystä väitteestä, että... Annukka kuunteli tarkasti mutta malttamattomasti elehtien. Petäjä pani merkille, että Annukka olisi voinut vastata jo kysymyksen alun kuultuaan. Mutta Vähäluoma jaaritteli omaa lukeneisuuttaan osoittaakseen. Kun hän vihdoin vaikeni, Annukka torjui esitetyn väitteen muutamin murhaavin argumentein. Yleisö taputti taas. Jos ei muita kysymyksiä ole, Vähäluoma aloitti ja antoi katseensa kiertää kokousväessä, niin... Hän jäi tuijottamaan Petäjää aivan kuin tämä olisi pyytänyt puheenvuoroa. Petäjä pudisti päätään. Vähäluoma antoi katseensa siirtyä eteenpäin.

Kyllä Petäjällä olisi ollut kysymys. Se oli kuitenkin niin arkaluontoinen, että hän olisi voinut esittää sen vain Annukalle kahden kesken – jos silloinkaan. Kysymys olisi vaatinut ensin jonkinasteista tutustumista, henkilökohtaista suhdetta, läheisempää kanssakäymistä. Ehkä siihen tulisi joskus mahdollisuus. Nyt Petäjä piti kysymyksen omana tietonaan.

Hän näki, kuinka Annukka istuutui takaisin paikalleen. Ryytimaa kaatoi hänelle estelyistä huolimatta lämmintä kahvia, pitihän maisterin nyt puheen päälle, ja pullaa kans, olkaa niin hyvä.

Tässä minun oli pakko keskeyttää. Jokin häiritsi. Jatkaminen ei tuntunut luontevalta, se ei tuntunut mahdolliselta. Miksi? Siksi kun olin kirjoittanut Pekan mieleen kysymyksen, jota en ollut tarpeeksi selvästi sanallistanut itselleni. Minulla oli vain heikko aavistus, mitä kysymys saattaisi koskea, mutta en ollut päättänyt tarkalleen, mikä se itse asiassa olisi. Näin epämääräistä kuvitellun todellisuuden kuvausta en voisi päästää käsistäni. Mutta toisaalta tunsin, että en voisi väkivalloin pakottaa kysymystä Pekan mieleen. Pekan pitäisi itse saada ajatella kysymyksensä, sanoa – tai puhumattomana kirjoittaa – se, jos hän halusi esittää kysymyksensä Annukalle.

Olin ymmälläni. Enkö voisi tehdä niin enkä näin? Tähänkö kirjoittaminen tyssäisi? Eikö enää heruisi sanoja? Vasta kirjoitettuasi tiedät – niinkö? Vasta kirjoitettuani tiesin, että en tiennyt.

Nousin viemään banaaninkuoren biojäteastiaan. Jäin katselemaan keittiön ikkunasta toukokuun alkuillan valoa. Tuolla ulkona avautui avara maailma, jossa Pekkaa ei enää ollut muuta kuin uurnallisena tuhkaa ja kourallisena muistoja. Täällä sisällä minä yritin herättää hänet kirjaimilla henkiin, puhaltaa eloa pilkkuihin ja pisteisiin, taikoa tarinoilla nähtäväksi sen, mille elämä jo oli sulkenut silmänsä.

5 Oman ajattelun varassa

Päivällisen jälkeen päätin vielä yrittää. Syödessäni olin ajatellut, että viisainta olisi siirtää epämääräisten kysymysten muotoilu tuonnemmaksi. Ehkä mieli työskentelisi taustalla, kun kirjoittaisin lisää. Ehkä kysymys kirkastuisi vähitellen kuin pöytälevy puusepän käsissä, hioessa ja kiillottaessa. Tai sitten odottamattomana oivalluksena, äkkinäisenä välähdyksenä kuin ilotulituksen valaisema pimeä taivas. Nyt oli vain jatkettava Pekan tarinaa.

Pekka Petäjä asui yksin. Hän oli aikoinaan jakanut makuuhuoneen, keittiön ja vessan muutamankin naisen kanssa, mutta viime vuodet hän oli pitänyt majaa omissa oloissaan. Marjaanan jälkeen ei ollut ollut ketään, ei, vaikka syy heidän eroamiseensa oli ollut Pekan ihastuminen toiseen, siihen naiseen, jota hän ei lopultakaan ollut saanut edes koskea, hyvä kun puhutella.

Niihin aikoihin hän oli vielä puhunut, hän muisti sen, sanasen silloin, toisen tällöin, joskus jopa luontevasti, pakottomasti. Marjaanako hänen suunsa oli tukkinut, se mitä se oli sanonut jäähyväisikseen – vai sekö, että hänen kaikki toiveensa olivat törmänneet todellisuuteen, kuvitelmansa romahtaneet, näkynsä osoittautuneet houreiksi? Ei hän tiennyt. Eikä puhe ollut loppunut kerralla tykkänään, vaan ääneen lausutut sanat olivat harventuneet vähitellen, aivan kuin hänellä ei olisi ollut niille enää käyttöä.

Kyllä hänellä vielä sanoja oli, mielessä, päänsisäisissä puheissa. Joskus kun jälkeenpäin muisteli, mitä oli ajatellut vaikkapa yhdistyksen kokouksessa, niin mitä eroa siinä oikeastaan oli, oliko hän puhunut vai ajatellut... Ei paljon mitään. Ei hänen puheensa kuitenkaan olisi vaikuttanut olennaisesti tapahtumien kulkuun, joku olisi ynähtänyt jotakin vastaukseksi ja jatkanut sitten omaansa. Niin että oli melkein kuin hän olisi puhunut, melkein sama, ja se riitti hänelle. Ei tarvinnut olla ihan. Tässä hän oli kasvanut keski-ikäistyttyään. Nuorempana kaiken piti olla niin jämptiä. Nyt riitti sinne päin, likimain, kutakuinkin.

Hänen työnsäkään ei vaatinut ehdotonta tarkkuutta – eikä puhumista. Vaikka hän oli laaduntarkkailija, harmaa alue hylättävien ja hyväksyttyjen välissä oli niin suuri, että hän sai ikään kuin toteuttaa itseään. Yhtenä päivänä hän nipotti, toisena antoi mennä sormien läpi. Kukaan ei perään huudellut.

Annukka Antinoja oli jäänyt vaivaamaan hänen mieltään. Hän oli moneen kertaan lukenut naisen jakamaa monistetta, jossa oli esitelmän runko. Ja yhteystiedot. Jos vaikka jollekulle tulisi jälkeenpäin kysyttävää, hän vastaisi mielellään, Annukka oli sanonut. Ehkä noiden nuorten pätkätyömaistereiden tarvitsi joka paikassa markkinoida osaamistaan, myydä itseään, luoda verkostojaan – jopa heidän yhdistyksensä jäseniin. Siinä ne olivat: nimi, puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Tuntui kuin nainen olisi ollut hänen lähellään, kun niitä luki ja katseli. Tuntui kuin naisen ääni olisi ollut huoneessa, tämän puheen rytmi, tapa pitää taukoja lauseiden välissä. Annukka oli halunnut heidän ymmärtävän mitä hän puhui, hän oli halunnut antaa heille aikaa liittää uusi lause entisiin, uusi asia jo tuttuun tietoon.

Pekka oli muistellut monesti Annukkaa esitelmöimässä, tämän ilmeitä, eleitä, liikkeitä. Hän oli pohtinut rintojen arvoitusta. Mikä oli niiden muodon salaisuus? Olivatko rinnat luomua vai plastiikkakirurgiaa? Vai johtuiko muoto tyrmäävistä rintaliiveistä? Hän oli eläytynyt muisteloonsa niin, että oli melkeinpä tuntenut Annukan ruumiin, haistanut tämän tuoksun. Kirpeää sitruunaa, leyhähdys kevyttä kukkaa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkää, hartioita, käsivarsia.

Niin kuluivat syyskesän lyhenevät päivät. Viikoittaiset kokoontumiset menivät omalla painollaan, poikkeuksen rutiiniin toi kuukauden ensimmäinen tiistai. Tellervo Ryytimaa keitteli kahvit, Johannes Vähäluoma esitteli vierailijan ja teki tälle pari tarkentavaa kysymystä. Annukka Antinojan jälkeen esitelmöintivuorossa oli geologi, joka käsitteli ydinjätteen loppusijoitusta kallioperään. Pekasta tuntui käsittämättömältä se aika, mikä loppusijoitukseen tarvittiin. Kuinka nykyiset sukupolvet olivat voineet tehdä niin suuria päätöksiä tulevien sukupolvien puolesta? Geologi ei kuitenkaan yksioikoisesti vastustanut loppusijoitusta, vaikka hän puhuikin graniittisen peruskallion hiuksenhienoista halkeamista ja vesivirtauksista. Hän sanoi, että ydinjätteiden olemassaolo oli fakta, ja häntä kiinnosti jätteen mahdollisimman turvallinen loppusijoitus.

Geologia kuunnellessaan Pekka muisti taas Annukan. Kuinka eri lailla hän olikaan Annukkaa kuunnellut, ei tällä tavoin huolestuen vaan ikään kuin yhtä jalkaa Annukan kanssa tämän asiasta innostuen. Olihan Annukan aihe ollut vallan toista kuin geologin, läheisempi ja tutumpi, osin historiasta, osin tästä ajasta, ei kuitenkaan hamasta tulevaisuudesta, ajasta jota ei näkisi.

Tyhjät sivut loppuivat, harjoitus oli tullut päätökseensä. Sitä paitsi minusta tuntui, että mitä pidemmälle kirjoitin, sitä enemmän oli avoimia kysymyksiä. Eikö kirjoittamisen pitänyt olla vastausten löytämistä, tietojen karttumista, ymmärryksen lisääntymistä – niin olin ollut käsittävinäni. Mutta minulla lisääntyivät vain kysymykset.

Vielä vastausta vaille olevat kysymykset olivat ainakin seuraavat:

Miksi kirjoitin Pekasta Petäjänä kuin vieraasta?

Mistä tiesin, mitä Pekka ajatteli?

Oliko Pekan huomion kiinnittyminen Annukan rintoihin liian ilmeinen keino yrittää luoda miehistä katsetta, miehen näkökulmaa?

Mikä oli Annukan esitelmän aihe?

Mikä oli hänen alansa?

Mitä Marjaana oli sanonut Pekalle jäähyväisikseen?

Kehen Pekka oli ihastunut niihin aikoihin, kun Marjaana jätti hänet?

Millä alalla ja missä yrityksessä Pekka oli laaduntarkkailijana?

Mikä yhdistys oli kyseessä?

Ja kysymyksistä painavin: Ottiko Pekka yhteyttä Annukkaan?

Ja jos otti, mitä siitä seurasi?

Kysyikö Pekka koskaan Annukalta kysymystä, joka oli hänen mielessään esitelmän jälkeen ja uudelleen myöhemmin – ja joka oli nyt valjennut minulle kuin varkain?

Näitä miettiessäni päähäni pälkähti, että eivätkö juuri kysymykset vailla vastausta saaneet lukijan tempautumaan mukaan tarinaan. Lukija halusi tietää. Kun häneltä salattiin tieto, kun hänet jätettiin vaille vastauksia, hänen oli luettava lisää saadakseen näitä vastauksia. Siinä mielessä avoimien kysymysten sikiäminen olisi hyvä asia. Selasin kirjaa, mutta en löytänyt siitä ratkaisua pulmaani. Aivan kuin kirja olisi jättänyt minut heitteille, oman ajatteluni varaan. En ollut varma, uskaltaisinko luottaa omaan ajatteluuni.

Entä miten kirja reagoisi kirjoitukseeni? Saisinko taas rangaistuksen?

Hivenen turhautuneena ja sekavin tunnelmin kävin nukkumaan. Ehkä yöunien jälkeen asiat jäsentyisivät mielekkäämmin.

6 Sivupolulla

Aamulla olin jo aikeissa tarttua kirjaan ja tutkia tarkemmin, löytäisinkö sittenkin edellisillan pulmaani ratkaisun, mutta maltoin mieleni ja pidättäydyin. Äkkiä kirja tuntui häiritsevällä tavalla vallanneen minut, kietoneen pauloihinsa, tehneen riippuvaiseksi itsestään. Illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi... Ei, näin en voisi jatkaa. Halusin pyristellä vastaan. Halusin tehdä työni kunnialla, halusin virkistäytyä ystävieni kanssa elokuvissa, teatterissa, näyttelyissä, halusin takaisin tavalliseen elämääni ilman että ajatuksiani ja huomiotani kahlitsi jokin vietävä Sadie Q ja hänen kirjansa ja veljeni tarinan kirjoittaminen. Ikään kuin ei enää muuta maailmaa olisi kuin kirjoittamisen maailma. Oli! Ja minä olin osa sitä. Jätin kirjan hyllylle sohvan taakse vakiopaikkaansa, hoidin ripeästi aamutoimet ja lähdin töihin.

Työskentelin tuolloin markkinointiassistenttina suuressa keittiökalusteyrityksessä Eteläesplanadilla. Työhöni kuului esitteiden ja ilmoitusten tuottamiseen osallistumista ja paljon asiakaskontakteja. Pidin työstäni. Se oli vaihtelevaa, mutta siinä oli myös muuttumaton, turvallinen ja tuttu pohjavire, jonka olin oppinut seitsemän vuoden aikana paremmin kuin hyvin.

Yleensä en työpäivän aikana ehtinyt ajatella henkilökohtaisia asioitani, työ piti minut tarpeeksi kiireisenä. Se ehkä olikin kaikkein nautittavinta, itsensä täydellinen unohtaminen. Varsinkin isän ja Pekan kuoleman jälkeen tämä oli ollut pelastukseni. Olin paennut surua työhön, enkä ollut koskaan sitä katunut.

Mutta nyt, aamuisesta pyristelystäni huolimatta, Kirjoittaisitko ja Pekan tarina tunkivat etualalle, uhkasivat peittää käsillä olevat toimet, herpaannuttivat keskittymiskykyni. Tein alkeellisia virheitä, jouduin korjailemaan sanomisiani ja tekemisiäni. Työpäivä oli pitkä piina, kuin haparointia sumussa, ja olin rättiväsynyt, kun tulin kotiin. En jaksanut edes ajatella päivällisen laittamista vaan rojahdin sohvalle ja nukahdin.

Heräsin noin tunnin kuluttua. Jokin painoi kipeästi lonkkaani. Unenpöppörössä kuvittelin hetken, että makasin laudalla, ruumislaudalla, mutta sitten havahduin ja tajusin, että olin nukkunut jonkin esineen päällä. Työnsin käden alleni, kohottauduin hieman ja vetäisin kirjan esiin. Tietysti. Olin hylännyt sen aamulla, ja nyt se kosti.

Nousin puoliksi istuvaan asentoon ja rupesin lehteilemään sivuja. Lueskelin sieltä täältä rivejä, palauttelin mieleen Pekasta kirjoittamiani yksityiskohtia, mietin, mitä vielä pitäisi kertoa ja miten jatkaisin tarinaa.

Nyt löysin jotain, joka sähköisti minut. Alaviitteessä, jota en ollut illalla huomannut, odotti yllätys. Luin, että jos vastausten ohella tarina tarjosi yhä uusia kysymyksiä, kirjoittaja kulki oikeita polkuja. Niin sen siis pitikin mennä! Avoimet kysymykset pitivät lukijan vireessä, jännityksen yllä, juonen kiinnostavana. Kun yksi kysymys sai vastauksensa, syntyi kaksi uutta.

Kirja tarjosi palkintoa tämän oivaltaneille. He saivat hypätä yli oivaltamattomien rangaistuksen, Kalevala-mittaisen runon, ja siirtyä seuraavaan aiheeseen ja harjoitustehtävään. Kääntelin sivuja malttamattomana kunnes löysin etsimäni kohdan.

Luin, että toinen keino pitää lukija valppaana, kysymysten herättämisen lisäksi, oli sivupolulle poikkeaminen, jostakusta toisesta kuin päähenkilöstä kertominen. Näin lukija jätettiin odotuksen tilaan, hänet tehtiin nälkäiseksi, häntä piinattiin pakottamalla lukemaan jotakin muuta kuin juonen kannalta välittömimmin tyydyttävää tarinaa.

Oli kuin mahdollisuuksien polkuverkosto olisi auennut kuljettavakseni. Minun ei väkisin täytynyt pysytellä Pekan tarinassa. Voisin loikata sivupolulle aina kun Pekan tarina uhkaisi päätyä umpikujaan, tai minä itse umpikujaan sen kirjoittajana. Voisin pitkäpiimäisyyden vaaniessa pelastautua toisaalle, toisiin tarinoihin. Voisin aina halutessani jättää Pekan tarinan kesken, viivähtää hetken muualla ja jatkaa sopivan tilaisuuden tullen.

Tiesin heti, mitä kirjoittaisin tyhjille sivuille.

Annukka Antinoja oli opiskellut ahkerasti ja – humanistiksi – valmistunut nopeasti. Hän oli kansatieteilijä, esineellisen kansanperinteen tuntija. Hän oli tehnyt tutkielmansa löylykauhasta. Saunahullu Vähäluoma oli valikoitunut haastateltavaksi tutun avulla. Löylykauhasta ja saunakulttuurista Annukka oli puhunut yhdistyksen kokouksessakin.

Paneutuminen opiskeluun oli pitänyt Annukan sinkkuna. Muutamia ainejärjestöbileitä seuranneita suttuisia öitä hänelle oli kertynyt, mutta niitä hän ei halunnut muistella. Hän oli pitänyt huolen, ettei yksikään satunnainen kohtaaminen ollut johtanut vakavaan seurusteluun. Hänen parhaimmat opiskelutoverinsa olivat naisia, ja nimenomaan opiskeluun keskittyneitä naisia, joiden silmissä kimalteli väitöskirja maisterin tutkinnon suorittamisen jälkeisenä haaveena – tai pikemminkin aikeena, sillä niin määrätietoisesti he opiskelivat. Ja sen jälkeen tutkijan ura.

Vaikka Annukka oli alun perin kytkenyt tietoisen seurustelemattomuuden perustutkinnon suorittamiseen, sama asenne oli jäänyt päälle senkin jälkeen, kun hän oli saanut maisterin paperit. Sinkkuus oli jo ikään kuin kasvanut häneen, toiseksi luonnoksi, määrääväksi käyttäytymismalliksi. Hän oli yksineläjä, yksin pärjäävä. Ja silti hän aina joskus tunsi yksinäisyyden puristavana, ahdistavana voimana, joka tukahdutti, salpasi hengityksen, repi sisältä päin. Oli niin paljon ajatuksia, joita ei voinut jakaa missään muualla kuin netin keskustelupalstoilla, nimettömänä, kasvottomana, sieluttomana. Oli niin paljon hetkiä, jolloin olisi halunnut käpertyä jonkun kainaloon, painautua jotakuta vasten, nukahtaa sylikkäin.

Suljin kirjan varovasti, hellästi kuin olisin sulkenut siihen oman elämäni. Jätin sen olohuoneen pöydälle, ettei se enää lentelisi kirjahyllystä alas, ja menin keittiöön laittaakseni jotain syötävää. Äsken kirjoittamani kuitenkin vielä pyöri mielessäni, kun tutkin jääkaapin purkkeja, purnukoita ja pakkauksia. Ymmärsin, että niin Pekasta kuin Annukasta kirjoittaessani jouduin kuvittelemaan, mitä en tiennyt, mitä en ollut nähnyt tai mitä he eivät olleet kertoneet. Jouduin päättelemään, kursimaan muistonretaleita yhteen, täyttämään aukkoja. Jouduin tässäkin eläytymään Annukan asemaan, mikä oli helppoa, jopa helpottavaa, koska olin itse elänyt niin monta vuotta yksin. Pystyin signeeraamaan loihtimani pikapiirron.

Valehtelin sujuvasti kertoakseni totuuden. Siksi olin tyytyväinen tekstiini.

7 Mennyt, nyt

Yöllä havahduin ääneen. Naisen ääneen. Asiat tapahtuvat peräkkäin ja ne kerrotaan peräkkäin, mutta eri järjestyksessä, ääni lausui, oli hetken hiljaa ja jatkoi: Tämä on tarinan vahvuus. Tämä on tarinan heikkous. Ääni oli enemmänkin matala ja käheä kuin korkea ja kirkas. Tuijotin pimeyteen. Ei kuulunut enää muuta kuin sydämeni jytke ja äskeisten sanojen kaiku. Kuka puhui? Sanani upposivat hiljaisuuteen kuin veitsi taikinaan. Odotin. En saanut vastausta.

Mieleni teki sytyttää yövalo, mutta en uskaltanut. Pelkäsin pimeydestä paljastuvan jotain, jotain... En tiennyt mitä. Vedin peittoa paremmin päälleni ja vakuuttelin itselleni, että olin nähnyt unta ja herännyt siihen, sitten unohtanut unen, niin että jäljelle oli jäänyt vain ääni. Olin ollut kuulevinani äänen, vaikka olin uneksinut sen. Ajatuskulku rauhoitti minua sen verran, että pystyin nousemaan tilanteen yläpuolelle. Pekan tarina siis piinasi minua nyt yölläkin. Pitikö kirjoittamisen olla niin kokonaisvaltaista, että ihminen menetti mielenrauhansa!

Käänsin tyynyn viileän puolen esiin – nyt jo äkeissäni – ja painauduin takaisin nukkumaan. Toivoin voivani nukkua sikeästi aamuun asti minkään häiritsemättä, mutta heittelehdin pitkään hereillä ennen kuin rauhoituin uneen.

Aamulla yöllinen tuntui etäiseltä kuin jollekin toiselle tapahtuneelta. En vielä silloin osannut tulkita, mitä sellainen tunne merkitsi. Viskasin reippaasti peiton päältäni, hyppäsin jalkeille ja kipaisin olohuoneeseen. Halusin heti nähdä, miten kirja jatkuisi.

Ilmeisesti olin onnistunut tyydyttävästi sivupolullani, koska kirja ei sen enempää rangaissut kuin palkinnut suoritustani – eikä edes huomauttanut siitä, että olin käyttänyt hyväkseni omia yksinäisyyden tunteitani kirjoittaessani Annukasta. Se oli merkki jatkaa lukemista ja kirjoittamista, niin kuvittelin, kun en tiennyt, että kirjan pidättyväisyys oli tyyntä ennen myrskyä.

Seuraavan luvun aiheena oli menneen kertominen osana tarinan nykyhetkeä. Eräänlainen sivupolku, poikkeama tarinankulussa, oli myös kertomuksen päähenkilön varhaisempien vaiheiden valaisu kesken kaiken. Tällaisissa takautumissa tai muistoissa varsinainen tarina ei edennyt, mutta se sai taustaksi syvyyttä.

Mitä kertoisin Pekan menneisyydestä? Minun ei tarvinnut päättää sitä heti, sillä nyt minun piti kiiruhtaa aamupalalle, pesulle ja töihin. Olin kuitenkin varma, että työpäivän jälkeen kynäni taas juoksisi kirjan sivuilla.

Mustahuulinen mies, Pekka Petäjä, mietti, että ristiriidasta voi päätellä mitä tahansa. Marjaanan sanat... Eikö myös niissä ollut asustanut ristiriita? Siksikö hän oli ollut niin ymmällään, loukkaantunut, pahoilla mielin? Että kun oli niin tai näin, niin aina väärin päin? Hänen tapansa viljellä sanontoja, siitäkin Marjaanalla oli ollut huomauttamista, aivan kuin joko hänen tapansa tai Marjaanan huomautus olisi ennakoinut vaikenemista. Todellista, ettei hän puhunut todellista, niin Marjaana oli sanonut, ettei hänen puheensa ollut aitoa, ettei se tarkoittanut mitään. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin hänen ja Marjaanan välissä olisi ollut kuori tai kilpi, kuin kaarnaa tai tuohta tai karstaa, jotain kerroksellista, ja hän oli oivaltanut, etteivät mitkään hänen sanansa enää koskaan tavoittaisi Marjaanaa.

Eräs rakkaustarina oli tullut päätökseensä. Marjaana oli kerännyt tavaransa, pakannut vaatteensa kahteen suureen matkalaukkuun kuin olisi ollut lähdössä lomamatkalle. Pekka oli soittanut taksin ja kantanut laukut alas. Marjaana oli pikaisesti halannut häntä, oli sillä tavoin tahtonut jättää itsestään edullisen kuvan, muiston ruumiintuntemuksesta, painautumisesta liki, ja sitten... Ja sitten: taksin oven paukahdus, ja Marjaana oli ollut poissa, iäksi.

Pekka oli seissyt pihalla varttitunnin, kuvitellut, että taksi kaartaisi takaisin, pysähtyisi rapun eteen. Marjaana olisi astunut autosta ja heittäytynyt hänen kaulaansa, olisi soperrellut anteeksipyyntöä ja kysynyt hiljaa, että vieläkö pääsisi kotiin.

Kaksi päivää odotettuaan Pekka oli soittanut Eveliinalle. Eve oli vastannut kiireisen oloisena. Nyt se lähti, hän oli ehättänyt sanomaan, Marjaana lähti. Että nyt hän olisi... Hän oli pitänyt tauon, liian pitkän tauon, hän oli ymmärtänyt siinä samassa. Niin? Eve oli kysynyt. Ja hän oli kuin sylkäissyt, pulauttanut kuin pikkulapsi maidot Even olkapäälle: Vapaa! Niin? Eve oli toistanut, ja hän oli heti ymmärtänyt, ettei hänen vapautensa ollut mikään juttu Evelle. Niin, että jos me…, hän oli mukeltanut, ja samalla jo katunut soittoaan, sitä että oli nolannut itsensä, asettunut alttiiksi, paljaaksi. Tätä ei olisi pitänyt tehdä, hän oli ajatellut, hänen ei olisi pitänyt soittaa, ei ainakaan näin pian Marjaanan lähdön jälkeen. Nythän vaikutti siltä kuin hän olisi ollut naisen tarpeessa, minkä tahansa naisen, kuin hän ei olisi kestänyt yksinäisyyttä, itsenäisyyttä, kuin hänen olisi pitänyt päästä heti sylistä syliin. Eveliina oli sanonut soittavansa takaisin paremmalla ajalla.

Töissä päivät lipuivat ohi toistensa kaltaisina. Pekka ajatteli, että aika oli kuin liukuhihna, jota hän tarkkaili päivästä päivään. Valmiit tuotteet matkasivat hänen ohitseen kohti pakkaamoa ja maailman eri kolkkia, ja aika ajoin hänen harjaantunut silmänsä äkkäsi epäkelvon yksilön, jonka hän poimi ja heitti susihäkkiin. Susikappaleet sulatettaisiin ja sekoitettaisiin raakaainemassaan. Pekkaa miellytti ajatus, että kelvoton saisi näin uuden mahdollisuuden tulla kelvolliseksi.

Näinä aikoina Pekka muisteli paljon Marjaanaa ja Eveliinaa. Aluksi hän ei tiennyt, miksi hän nyt tahtoi palata vuosien takaisiin asioihin. Sitten kun Marjaanaan ja Eveen liittyviin muistokimppuihin alkoi sotkeentua Annukka, hän oivalsi. Voisiko se olla niin? Olisiko hän vielä tässä iässä rakastunut? Kykenisikö hän kaikkien yksinäisten vuosien jälkeen rakastamaan?

Eveliinaan hän oli tutustunut Marjaanan ystävättären pihajuhlissa, grillin lämmössä. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että Eveliina oli grillannut tomaattia, kesäkurpitsaa, paprikaa ja sipulia, mutta ei lihaa eikä makkaraa. Kasvissyöjä, Eve oli sanonut ja katsonut häntä silmiin. Pekka oli esitellyt itsensä, Eve myös. Kaikki ystävät sanovat minua Eveksi, se oli sanonut, ja siitä hän oli tiennyt lukeutuvansa Even ystäviin. Marjaana oli tullut siihen ja sanonut, että ai te olette jo tutustuneet. Oikein hyvin, Eve oli sanonut, ja sitten ollut kuiskaavinaan Marjaanalle, että minä pidän sinun miesystävästäsi, hänessä on kihelmöivää salaperäisyyttä. Eve oli vilkaissut häneen, varmistanut, että hän oli kuullut. Ja hän oli ollut oivaltavinaan, että nyt heidän kolmen kesken oli solmittu salaliitto, oikeastaan kaksi: toinen Even ja Marjaanan välille, toinen hänen ja Even.

Hän oli alkanut soitella Evelle, ja muutaman kerran he olivat tavanneet, kahviloissa, aivan kuin olisivat kohdanneet sattumalta. He eivät olleet koskettaneet toisiaan, eivät edes kätelleet. Pekka ei tiennyt, mistä se johtui. Se oli osa heidän pidätetyn himon leikkiään. Kaikki muuttuisi vielä, hän oli ajatellut, kunhan hän saisi välinsä selväksi Marjaanan kanssa. Mutta toisin oli käynyt. Kun Marjaana oli lähtenyt, lumous hänen ja Even välillä oli haihtunut, poksahtanut kuin saippuakupla, ääneti. Hän ei ollut sen yhden kerran jälkeen enää soittanut Evelle eikä Eve hänelle. Eve oli hävinnyt hänen elämästään samalla ja samaan aikaan kuin Marjaana.

Oletettavasti ne olivat yhä ystäviä, ja oletettavasti Marjaana oli tilittänyt Evelle heidän suhteensa mahdottomuutta ja hänen pahimpia piirteitään, oletettavasti... Niin, oletettavasti nyt oli enää vain yksi salaliitto, ja se oli suunnattu häntä vastaan. Ei hän vainoharhainen ollut, ei missään nimessä, mutta ajoittain hän tunsi luissaan ja ytimissään, että nyt Marjaana ja Eve puhuivat pahansuopaisesti hänestä. Tunne ei ollut mukava, ja kun siihen vielä yhdistyi tietoisuus ajatuksen järjettömyydestä, se teki tunteesta kaksin verroin tukalamman.

Vuodet Marjaanan kanssa olivat olleet hyviä, ainakin pääosin, ainakin hänelle. Marjaanassa oli ollut, kaikesta temperamenttisuudestaan huolimatta, vakaata turvallisuutta, ennalta arvattavuutta, ja siitä hän oli pitänyt. Ei yllätyksiä, paitsi yhden kerran, silloin kun kaikki oli loppunut. Vai tuliko sekään yllätyksenä? Eikö hän ollut itsekin aavistanut, että heidän suhteensa kulki kohti loppua? Eikö Marjaana ollut ilmaissut vähäisin elein, pienin sanoin, mitä tuleman piti? Ja eikö hän ollut mennyt siihen mukaan, käyttäytynyt ja puhunut niin, että ei enää rakentanut vaan repi? Mitä muuta olivat hänen sinänsä viattomat tapaamisensa Even kanssa – mitä muuta kuin valmistautumista suhteen purkamiseen.

Mutta silti: heillä oli ollut monia hyviä vuosia. Marjaana oli ollut juuri oikea nainen hänelle. Marjaanalla oli ollut luonnetta, asennetta, voimakkaita piirteitä, jotka olivat täydentäneet hänen vähäeleistä olemustaan. Yhdessä he olivat olleet yhtä aikaa rauhallisia ja vilkkaita, tyyniä ja kiihkeitä, seesteisiä ja eloisia. Useammin kuin kerran he olivat todenneet, että vastakohtaisuuksillaan he täydensivät toisiaan, muodostivat eheän kokonaisuuden, toimivan parisuhteen. Sitä hän oli jäänyt kaipaamaan, se hänen oli pakko myöntää. Oli kuin toinen puolisko hänestä olisi revitty irti, kun Marjaana lähti, ja hänen avuton yrityksensä paikata puute Evellä oli mennyt myttyyn, epäonnistunut surkeasti, jäänyt alkutekijöihinsä. Nyt hän ymmärsi, että ei Eve olisi pystynyt täyttämään Marjaanan paikkaa. Heidän suhteensa, jos siitä olisi jotain tullut, olisi ollut täysin muuta, eikä hän oikeastaan edes pystynyt kuvittelemaan, mitä.

- - - eikä hän oikeastaan edes pystynyt kuvittelemaan, mitä. Kun olin lukenut kirjoittamani ääneen, olin hetken hiljaa ja maistelin sanojeni jälkimakua. Maku oli miellyttävä, uskoa ja toivoa herättävä. Aivan kuin olisin oikeaa romaania lukenut. Ehkä tästä vielä tulisi sellainen.

Tiesin, että työ oli vasta alussa, mutta alku oli jo niin jämäkkä, että en voisi epäonnistua. Kunhan jatkaisin samalla tavalla, samalla äänellä, joko tarkalleen Sadie Q’n ohjeiden mukaisesti tai niitä näkemyksiini soveltaen, niin lopputulos ei voisi olla hullumpi.

Olin jokseenkin varma, etten saisi nytkään rangaistusta. Ja jos saisin, se olisi katala vääryys. Luottamukseni kirjaan karisisi sen tien. Luottamus kertomukseeni sen sijaan säilyisi, tuli rangaistusta tahi ei, niin vahvaksi jo itseni tunsin. Nyt minua piiskasi kirjoittamaan jokin muukin kuin palkinnon tavoittelu tai rangaistuksen pelko. Se jokin oli sukua kunnianhimolle, mutta se ei ollut aivan sitäkään. En kaivannut kunniaa muiden silmissä, omissani vain. Tiesin tekeväni oikein. Oloni oli euforinen. Mielessäni välähti kuin ohjelmajulistuksena, että jonakin päivänä pystyisin kirjoittamaan mistä tahansa (aihe), mitä tahansa (sisältö), miten tahansa (tyyli). Olisin kirjallinen sensaatio! Kynässäni olisi hirmuinen voima. Niin siinä vielä olisikin, mutta tyystin toisin kuin tuolloin ajattelin.

Oli jo myöhä, mutta minua ei väsyttänyt. Kävelin levottomana ympäri asuntoani, avasin television mutta suljin sen heti, palasin yhä uudelleen kirjan ja tuoreimman kirjoitukseni pariin, ja kun viimein pakottauduin sänkyyn, kello läheni jo yhtä.

8 Suunnitelma

Nukuin levottomasti. Heräsin tuon tuosta tiiraamaan kelloa. Tunnit matelivat. Vain kaksikymmentä minuuttia oli kulunut edellisestä havahtumisesta, joskus vain kymmenen. Välillä pää oli kirkas, mieli virkeä, ruumis levänneen oloinen mutta yhtä kaikki kuumeinen. Nousisinko kirjoittamaan? Enkä en sentään. Edessä olisi vielä työpäivä, enkä jaksaisi puurtaa, jos rupeaisin aamuneljältä kekkaloimaan.

Pekan naiset puhuivat minulle pitkin yötä, kukin vuorollaan, kukin äänellään, kukin asiaansa. Marjaana perusteli, miksi oli jättänyt Pekan, Eve kertoi, miksei ollut ottanut tätä, ja Annukka tilitti, miksi oli kiinnostunut veljestäni. Minun oli täytynyt hetkeksi taas torkahtaa.

Aamulla nukuin pitkään. En ennättänyt vilkaistakaan kirjaa ennen töihin lähtöä. Myöhästyin silti, olin töissä vasta kolme varttia aamuliukuman jälkeen. Esimieheni Marjo katsoi minua merkitsevästi. Tein päivän työt rutiinilla, mieli muualla. Olin helpottunut, kun pääsin lähtemään kotiin.

Kirjoittaisitko oli minua vastassa jo ovella. Se aivan kuin hyppäsi käsiini kuin pieni koira, kun kumarruin poimimaan sitä eteisen matolta. Malttamattomin sormin plarasin oikean kohdan esille. Tässä. Kirjan reaktio kahteen edelliseen kirjoitukseen ei yllättänyt, se oli hyväksyvä, mutta Sadie Q’n jälkikirjoitus sai minut mietteliääksi. Siinä sanottiin kulmia kurtistellen ja sormea heristellen, että itsetyytyväisyyden ja hybriksen vaarat vaanivat minua, olivat jo ilmeisiä. Minun ei pitänyt kirjoittajana kääriytyä kaikkivoipaisuuden viittaan. Kapinoin tätä näkemystä vastaan. Enkö kirjoittajana ollut nimenomaan luoja, uuden luoja, elottoman eloonsaattaja, ja tässä tehtävässä kaikkivoiva? Enkö saisi olla tyytyväinen kätteni työhön – varsinkin kun kirja itsekin oli? Kapinointini jäi kuitenkin heikoksi, ohimeneväksi mielensisäiseksi purkaukseksi, sillä saatuani kirjan hyväksynnän teksteihini halusin rientää eteenpäin. Edelleen eteisessä seisten kävin lukemaan seuraavaa lukua, joka käsitteli tarinan tulevien tapahtumien suunnittelua, ennakoimista ja profetoimista kertomuksessa. Sadie Q vyörytti esimerkkejä länsimaisesta kirjallisuudesta Antiikin tragedioista ja Raamatusta alkaen halki keskiajan kirjallisuuden, renessanssin, barokin, klassismin, valistuksen, romantiikan, realismin ja modernismin aina postmoderniin kirjallisuuteen ja jopa uusimpaan, vielä julkaisemattomaan kirjallisuuteen asti. Jalkani olivat puuduksissa, käteni väsähtäneet ja pääni pyörällä, kun pääsin luvun loppuun ja harjoitustehtävään.

Tehtävänä oli, niin kuin saattoi olettaa, jatkaa päätarinaa siten, että se loisi odotuksia tulevasta, pohjustaisi jatkoa, antaisi suuntaviivoja juonen kehitykselle. Minun tulisi kirjoittaa päähenkilöni suunnittelemaan, mitä hän aikoi tehdä – ja näin virittää lukijassa odotuksia vaan ei varmuutta tulevasta. Lukija miettisi, onnistuisiko päähenkilö suunnitelmassaan. Jos haluaisin luoda sekä odotuksia että varmuutta, minun tulisi kirjoittaa suunnitelman lisäksi ennakointi, mainita vaikka ohimennen, sivulauseessa, tarinan tulevaisuudessa toteutuva suunnitelmaan liittyvä seikka. Nyt lukija kiinnostuisi siitä, miten päähenkilö onnistuisi toteuttamaan suunnitelmansa ja voittamaan vastuksensa. Sillä myös esteitä, viivytyksiä ja vastoinkäymisiä piti hänen tielleen kasattaman. Profetoimista kirja neuvoi välttämään, se tulisi jättää jykevämpiin aiheisiin ja dramaattisempiin tilanteisiin.

Pekan mielessä oli alkanut kehittyä suunnitelma. Hän lähettäisi Annukalle sähköpostin, ja jos Annukka vastaisi hänelle, hän voisi muutamien sähköpostiviestien jälkeen siirtyä tekstiviesteihin. Se olisi melkein kuin puhetta. Hän ei tietenkään voisi heti kysyä sitä, mitä halusi tietää, vaan hänen olisi lähestyttävä kaukaa, kiertäen, varoen, vähän kerrallaan, niin että kun kysymisen aika tulisi, se olisi luonnollista, välttämätöntä seurausta edeltävistä tapahtumista. Suunnitelman tekoon hänen rohkeutensa riitti, sen toteuttamiseen ei. Mitä enemmän aikaa kului Annukan esitelmästä, sitä vaikeammaksi tuli perustella yhteydenotto. Että mitenkä nyt kolmen kuukauden kuluttua tuli mieleen tehdä tarkentava kysymys löylykauhan muodosta Länsi-Suomessa 1800-luvun lopulla... Annukka voisi aavistaa, että taustalla oli jotain muuta. Pekka ymmärsi, että vitkuttelullaan hän pahensi tilannettaan, heikensi mahdollisuuksiaan, kaivoi maata altaan. Mutta vielä ei ollut liian myöhäistä, senkin hän ymmärsi. Yhteydenotossa oli harmaa alueensa, ei liian aikaisin, ei liian myöhään, aivan kuin työssä liukuhihnan ääressä. Niinpä hän oli luottavainen, vaikka kuukauden nimi vaihtui kalenterissa kerta toisensa jälkeen. Vielä koittaisi oikea hetki. Vielä tulisi hänen aikansa. Vielä hän näyttäisi kyntensä.

Tuijotin tekstinpätkää, jonka olin sohvan sylissä kirjoittanut. Oliko tämä liian suorasukainen kyhäys harjoitustehtävän ratkaisuksi? Oliko tämä karkea? Pitäisikö olla hienovaraisempi? Nyt heti ensimmäisissä virkkeissä paljastin, että Pekka kehitteli suunnitelmaa Annukan varalle. Kas kun ei profetoinut: Annukka on tekstaileva kanssani! Kun muistin, mitä Kirjoittaisitko oli neuvonut tällaisten epävarmuutta henkivien tilanteiden varalle, tiesin miten toimisin. Pitäisin tuumaustauon, panisin mietintämyssyn päähäni, tekisin jotain aivan muuta. Söisin päivällistä, kävisin kävelyllä, hakisin kaupasta siiderin, sipsejä ja suklaalevyn, nautiskelisin television ääressä enkä yrittäisikään kirjoittaa. Sitten, kun vähiten odottaisin, saisin neronleimauksen ja älynväläyksen, ahaa-elämyksen ja heurekan. Keksisin toisen, ennalta arvaamattoman, lukijan ällikällä lyövän tavan esittää Pekan haparoivat suunnitelmat ja hiljaisuudesta kumpuavat aikeet Annukan piirittämiseksi.

9 Viivytys

Olin tyytyväinen iltamyöhällä kirjoittamaani tekstiin. Sitä oli syntynyt nopeasti niin paljon, että tälle tehtävälle varatut tyhjät sivut olivat täyttyneet ja minun oli pitänyt ottaa kaksi paperiarkkia lisäksi. Teksti oli alkanut purkautua kesken myöhäiselokuvan, sattumanvaraiselta vaikuttavassa käänteessä, niin että en ainakaan itse nähnyt yhteyttä elokuvan hirttäytymiskohtauksen ja kirjoitukseni välillä. Elokuvan loppu oli jäänyt näkemättä, mutta se ei harmittanut minua. Kun antisankari oli sätkinyt hirressä, minä olin edennyt harppauksin. Pekan suunnitelman loihtimista seurasi sarja episodeja, joiden sanoma oli, että suunnitelmasta ei tulisi mitään.

Luin juuri kirjoitustani aamukahvipöydässä, kun äiti soitti. Hän soitti aina lauantaina kello kymmenen. Ehkä hän ajatteli, että siihen mennessä hänen aikuinen tyttärensä olisi jo ehtinyt nukkua tavallista pidempään, syödä aamiaisensa ja silmäillä lehteä. Tavallisesti osasin odottaa hänen soittoaan ja huolestuin, jos se viivästyi muutaman minuutin. Oliko hänelle sattunut jotain? Samaan syssyyn tulivat syyllisyyden tunteet. Soitinko minä liian harvoin? Kävinkö tarpeeksi usein häntä tapaamassa? Mutta nyt en muistanut äitiä enkä hänen lauantaipuheluaan. Säpsähdin, kun hälytysääni yllätti kesken Pekan suunnitelmien. Enkä pelkästään säpsähtänyt, vaan hetken ajattelin, että nytkö jo Pekka soitti Annukalle... Työnsin kuvan äkkiä mielestäni ja ravistauduin tähän hetkeen. Sen täytyi olla äiti.

Äiti pyysi sunnuntaiksi syömään, Annukkakin tulisi. Näitä yhteisiä sunnuntaipäivällisiä äiti oli järjestänyt Pekan kuoleman jälkeen parin kuukauden välein. Aluksi ne olivat olleet hiljaisia tilaisuuksia, Pekan vaitonaista muistelua, mutta ajan myötä olimme ruvenneet rupattelemaan miltei kaikista päiväkohtaisista aiheista. Olin päivällisiin jo niin tottunut, että vastasin empimättä myöntävästi.

Käytyäni kaupassa, tehtyäni viikkosiivouksen ja syötyäni myöhäisen lounaan tartuin jälleen kirjaan. Minulla olisi tunnin verran aikaa sillä välin kun sauna lämpiäisi.

Sadie Q piti ensimmäistä suunnitelmatekstiäni asiallisena koitoksena, ei liikaa itsestään melua pitävänä, mutta toista yritelmääni hän moitti muodottomaksi suoltamiseksi. Kynä oli vienyt kirjoittajaa, ei kirjoittaja kynää. Missä oli ajattelu? Kokonaisuutena nämä kaksi tekstiä yhteen laskien suoritus oli kuitenkin hyväksyttävä, ja saisin jatkaa.

Kirjoittaisitko käski viivyttämään vielä suunnitelman toteuttamista. Pelkästään Pekan pähkäilyt ja esteet eivät riittäneet. Tarvittiin muutakin. Oli palattava sivupolulle sekä viiveen vuoksi että siksi, ettei kertomus Annukasta jäisi yksittäiseksi episodiksi.

Yhdistyksen kokouksessa pitämänsä puheen jälkeen Annukka oli jatkanut tavanomaista elämäänsä. Pienen apurahan turvin hän kirjoitti artikkelia, jonka aikoi osaksi väitöskirjaansa, mikäli hän semmoisen joskus saisi aikaan. Väitöskirjatyö oli suuri ponnistus, kuin vuori joka piti ylittää, eikä hän ollut ollenkaan varma, odottiko vuoren tuolla puolen onnellisempi elämä.

Esitelmätilaisuus ja hänet kutsunut yhdistys vaipuivat syksyn mittaan muistojen hämärään, vaikka hän oli ennen esitelmäänsä (siihen valmistautuessaan) ja esitelmänsä jälkeen (siitä toipuessaan) ajatellut paljon yhdistystä ja tapaamiaan ihmisiä. Häntä oli etukäteen hieman arveluttanut näiden ihmisten kohtaaminen, mutta ei hän sittenkään ollut nähnyt niissä mitään erikoista, ihan tavallisia ihmisiä ne olivat olleet, mitä nyt olivat olleet alasti. Vähäluoma oli hänet kutsuessaan sanonut, että asu oli vapaa mutta ei pakollinen. Hän oli vielä erikseen varmistanut, että saisi tulla puettuna.

Annukalla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että Pekka Petäjä punoi juonia häneen tutustuakseen. Jos olisi ollut, Annukka olisi ehkä tullut puolitiehen vastaan, ojentanut auttavan kätensä, tehnyt lähestymisen helpommaksi. Kaksi yksinäistä sydäntä sykki tasatahtiin, mutta vain toinen osasi kaivata toista. Toisen kaipaus oli epämääräisempää, ei kehenkään henkilöön vaan suhteeseen kohdistuvaa.

Ooo! Mitä romanttista lööperiä oikein kirjoitinkaan! Kaksi yksinäistä sydäntä... itseänikin puistatti. Harlekiinia – sitäkö tämä oli?

Saunassa vielä mietin, että kirjoituksiini pitäisi saada toinen ääni, sävy, asenne: enemmän särmää, kulmikkuutta ja sitä karkeutta, jota olin ollut näkevinäni Pekan suunnitelmasta kirjoittaessani. Heitin lisää löylyä ja ajattelin, että enkö ollut lukenut monia kehuttuja kirjoja, joiden kieli kolisi tylyn toteavana kuin rautatanko peltitynnyrissä. Kriitikot aistivat niissä omalaatuista huumoria ja ironiaa. Minä taisin kirjoittaa täysin tosissani, kieli keskellä suuta eikä poskessa, ja varoin tallomasta sen enempää muiden kuin omia varpaita.

10 Toiminta

Sunnuntaiaamuna heräsin ääneen, jossa yhdistyivät läiskintä, kopina ja pärinä. Ryntäsin ensin keittiöön, ajattelin kraanan hajonneen tai viemärin korisevan ja paukkuvan. Mutta ääni kuuluikin olohuoneesta. Kirjoittaisitko pomppi ja hyppi hyllyllä sohvan takana, pärisytteli ja läiski sivujaan, oli tikahtumaisillaan närkästyksestä.

Kun sain kirjan käsiini, se avautui heti oikeasta kohdasta ja tärisytteli itseään. Minulle valkeni, että närkästyksen syynä ei suinkaan ollut kirjoittamani tekstin romanttisuus, kuten olin uumoillut, vaan se, että olin vaiennut näin pitkään niin olennaisesta asiasta. Ei ollut laitaa, että yhdistyksen jäsenten alastomuus pudotettiin sivulauseessa lukijan syliin kuin keilapallo, niin että lukijaparka sai epäuskoisena haukkoa henkeään.

Rangaistus oli jälleen hyvää tarkoittavan kasvattava. Minun oli käytävä läpi kaikki aiemmin kirjoittamani tekstit ja pohjustettava, pedattava, valmisteltava tätä tietoa, istutettava sopiviin kohtiin vihjeitä. Kun lukija viimein saisi varmuuden yhdistyksen jäsenten alastomuudesta, hän voisi huudahtaa joko mielessään tai pidäkkeettömästi ääneen: Minähän arvasin!

Aamiaisella jätin lehden selailematta ja paneuduin kirjoitusteni lukemiseen, ruotimiseen ja vihjepaikkojen etsimiseen. Sain rivien väleihin lisätyksi muutaman seikan, jotka vähintäänkin hämmentäisivät lukijaa, saisivat tämän valppaaksi, johdattaisivat etsimään selitystä, jonka aikanaan antaisin.

Mutta mokaan ei voinut jäädä makaan koko päiväksi. Kun katsoin rangaistuksen suoritetuksi, hoidin aamutoimet ja lähdin kävelylle. Mielessäni pyöri jo seuraava vaihe. Nyt Pekan suunnitelma tuli panna toteutukseen. Oli toiminnan vuoro. Tiesin jotakin siitä, miten Pekan ja Annukan lähentyminen oli tapahtunut, ja vielähän voisin jututtaakin Annukkaa, mutta mielikuvitukseni silmin saatoin nähdä, miten kaikki olisi voinut tapahtua. Mahdollisuuden tiedostaminen riitti kirjoittamiseen. Kotiin palattuani tartuin heti kynään.

Marraskuussa Pekka kirjoitti ensimmäisen sähköpostiviestinsä. Hän kiitti Annukkaa esitelmästä, kertoi että oli monesti syksyn mittaan palannut tämän sanoihin – suomalaisessa saunakulttuurissa alastomuus oli luonnollista, ja samaa luonnollisuuden aatetta ja tunnetta ajoi heidän yhdistyksensäkin. Heille oli ollut suuri merkitys, että Annukan kaltainen asiantuntija oli tullut heille puhumaan.

Pekka kirjoitti vielä muutamia korulauseita, mutta varoi sanomasta itsestään mitään. Samansisältöisen kirjeen olisi voinut lähettää kuka tahansa heidän yhdistyksestään, ja ehkä joku oli lähettänytkin. Jatko riippuisi siitä, mitä Annukka vastaisi hänelle, ja mitä hän sitten vastaisi Annukalle.

Annukka vastasi vielä samana päivänä. Jännitys kihelmöi Pekan mielessä, kun hän avasi viestin. Annukka kiitti yhteydenotosta ja kertoi olevansa ilahtunut, kun hänen esitelmäänsä muisteltiin vielä näin pitkän ajan kuluttua. Se sai hänet tuntemaan, että hän teki tärkeää työtä, että hänen tutkielmallaan oli tuore kosketuspinta suomalaiseen todellisuuteen, että hän oli elävässä vuorovaikutussuhteessa juurevan sauna- ja alastonkulttuurin kanssa. Viestinsä lopussa Annukka vielä pahoitteli leikkisästi mutta uskaliaasti sitä, että hän oli pitänyt esitelmänsä pukeutuneena eikä ilkosillaan, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa – kenties väitöstilaisuudessaan – hän rohkaistuisi puhumaan sauna-asussa, ilman rihmankiertämää. Virkkeen loppuun hän oli merkinnyt silmää iskevän hymiön.

Annukan viesti oli monin verroin enemmän kuin Pekka oli saattanut odottaa ja toivoa. Hän nousi kirjoituspöydän äärestä lattialle kävelemään. Reitti oli nyt raivattu, tie aukaistu, portti avattu. Nyt tarvittiin malttia ja kylmää harkintaa.

Pekka odotti kaksi päivää ennen kuin vastasi. Hän valitteli vastauksen viipymistä ja kertoi olleensa pikku matkalla, viikonloppuristeilyllä Tallinnassa. Hän kirjoitti, että Annukan viesti oli osoittanut sekä suunnatonta hengensivistystä että huumorintajua, ja niitä molempia hän arvosti, vaikka ansaitsikin leipänsä teollisuuden palveluksessa, tosin laatutehtävissä. Hän jatkoi viestiään samalla mallilla, liittämällä omia ominaisuuksiaan ja piirteitään Annukan esiin tuomiin ajatuksiin.

Viestin kirjoittamiseen hän käytti aikaa ja kaikkia kykyjään. Mitään ei saanut jättää sattuman varaan – vaikka sattuma usein näyttelikin suurempaa roolia kuin tietoinen tahtotila, sen hän tiesi, mutta nyt kriittisessä vaiheessa hän pyrki pitämään sattuman aisoissa.

Jos Annukka vielä vastaisi, hän olisi turvallisella reitillä. Annukan ensimmäinen vastaus oli hänen tasoisensa ihmisen kohteliasta käytöstä, toinen vastaus olisi jo muuta. Siinä olisi mukana ripaus halusta yhteydenpitoon ja tutustumiseen. Siinä olisi mukana lupaus. Siinä olisi mukana pyyntö jatkaa kirjoittamista.

Annukka vastasi kuin vastasikin jälleen samana päivänä. Hän kirjoitti, että Pekan ajatukset vaikuttivat mielenkiintoisilta. Hän sai niistä syvyyttä ja näkemystä tutkimustyöhönsä. Sekä esitelmän pitäminen että Pekan sähköpostiviestit auttoivat häntä muistamaan, mistä maaperästä tieteen harjoittaminen ainakin hänen kohdallaan nousi: ei tieteestä itsestään, vaan todellisuudesta, maailmasta, oikeista asioista.

Viestin lopussa oli yllätys, palkinto, voittoisa saavutus: Annukka pyysi Pekkaa kuvailemaan itseään, jospa hän muistaisi Pekan yhdistyksen kokouksesta. Vai olisiko Pekalla valokuvaa, jonka tämä voisi lähettää liitetiedostona. Toki Pekalla oli kuva, yhdistyksen vuosikokouksessa otettu. Siinä hän seisoi koko komeudessaan, kaikessa paljastavuudessaan, juuri sellaisena kuin Annukka oli hänet jo nähnyt. Hän lähetti kuvan ja lyhyen saateviestin enempiä empimättä.

Niin viestit jatkoivat liikettään näyttöruudulta toiselle. Pekka keksi aina uusia ulottuvuuksia Annukan ajatuksista, niin että Annukan oli pakko vastata, mikäli halusi säilyttää kasvonsa. Ja sitä paitsi Annukka vastasi mielellään, sen Pekka luki rivien välistä ja itse riveiltäkin, innostus hehkui Pekan kalliolaisasuntoon saakka.

Pian he olivat jättäneet taakseen löylykauhan ja saunakulttuurin, alastomuuden ja ennakkoluulot, ja siirtyneet uusiin aiheisiin, puoliksi ajankohtaisiin, puoliksi henkilökohtaisiin. He tunnustelivat toistensa maailmankuvaa, arvoja ja asenteita. Pekka tiesi, että tämä oli välttämätön ja tärkeä vaihe, joka piti läpäistä – nyt luotiin perustaa, jolle myöhemmät vaiheet rakentuisivat.

Äidin luona sunnuntaipäivällisellä kerroin, että olin alkanut kirjoittaa Pekasta aivan uudella innolla ja otteella. Sanoin, että oli ihmeellistä, kuinka tekstissä ihminen muuttui eläväksi, läsnä olevaksi, toisella tapaa merkittäväksi kuin pelkästään muistellessa.

Äiti ja Annukka olivat ilahtuneita. He kannustivat minua jatkamaan, kirjoittamaan lisää, täydentämään Pekan tarinaa, niin että hänestä muodostuisi kokonainen kuva.

Niin sitten Pekastakin jää jotain pysyvää, Annukka sanoi.

Ja äiti jatkoi: Aivan kuin Pekka palaisi.

Katsoin heitä kumpaakin silmiin ja hymyilin. Olin saanut heidän hyväksyntänsä. Se tuntui silloin tärkeältä, aivan kuin olisin nyt ja tästä eespäin liikkunut pitävällä pohjalla, vaikka oikeasti luistelin heikoilla jäillä.

11 Kohtaaminen

Viikko oli kulunut maanantaista, jolloin Kirjoittaisitko, oppaani ja tiennäyttäjäni, oli tupsahtanut elämääni, lennähtänyt mistä lie taivaalta halpojen kirjojen koriin, viikko, vain viikko, vaikka minusta tuntui, että olin viettänyt sen parissa pitkän ajanjakson. Kirja oli minulle yhä tärkeämpi, Pekka yhä rakkaampi. Pekan tarinan kirjoittaminen oli jo merkityksellisempää ja sisällökkäämpää kuin arkityöni, joka nyt näyttäytyi lähinnä toimeentuloon liittyvänä välttämättömyytenä. Tänäänkin tuntui, että päivä alkoi vasta, kun tulin töistä kotiin.

Sadie Q’n palaute viimeisimpään tekstiini oli ollut myönteinen. Olin lukenut hyväksyvän kommentin edellisiltana ennen nukkumaan käymistä äidin luota palattuani. Minulle oli tullut hyvä mieli. Olin ollut varma, että kirjoittamiseni jatkuisi nyt onnellisten tähtien alla, kun äiti ja Annukka tukisivat minua ja kirjakin näyttäisi taas vihreää valoa. Olin vilkaissut seuraavaa lukua ja tehtävää mutta jättänyt ne muhimaan, hautumaan yön yli, ja aamulla minulla oli ollut niin kiire, että silloinkin minun oli ollut jätettävä kirja rauhaan sohvapöydälle. Siinä se nyt odotti minua – avoinna, antavana, vaativana.

Seuraava luku käsitteli tarinaa ja tarinalinjoja. Luin, että kertomuksessa voi olla keskeisen eli päähenkilöön liittyvän tarinalinjan lisäksi alisteisia eli sivuhenkilöihin liittyviä tarinalinjoja. Jos päähenkilöitä oli useita, niin oli myös keskeisiä tarinalinjoja. Tarinalinjat saattoivat kulkea pitkiä matkoja toisistaan irrallaan, sitten yhtyä, solmiutua, ja taas erota, loitontua, sen mukaan miten kertomuksen henkilöt tapasivat, olivat keskenään tekemisissä – sanalla sanoen: sen mukaan miten heidän kohtalonsa kietoutuivat yhteen ja taas heittivät heidät erilleen.

Kirja haastoi minut pohtimaan Pekan ja Annukan tarinoita ja niistä muodostuvien tarinalinjojen sivuamisia, kohtaamisia, yhtymisiä. Tiesin, vaikka Sadie Q ei sitä kirjassa suoraan sanotut, että kertomukseni pääpari oli nyt saatettava yhteen, heidän tuli kohdata toisensa muutenkin kuin sähköpostiviestien välityksellä.

Milloin tekstiviestit tulivat mukaan? Pekka ei muistanut sitä jälkeenpäin, niin hän väitti, mutta Annukka oli säilyttänyt Pekan ensimmäisen tekstiviestin. Hän luki sitä kerta toisensa jälkeen muutaman seuraavan vuoden aikana, kun heidän onnensa kukoisti, ja oli kuin hän joka lukukerralla olisi löytänyt uuden merkityksen ja osuvamman tulkinnan ja siten saavuttanut syvemmän ymmärryksen aviomiehestään.

Pekan ensimmäinen tekstiviesti käsitteli sitä, että hän ei puhunut mutta ajatteli sitäkin enemmän. Annukan ei tulisi säikähtää hänen hiljaisuuttaan, jos he joskus tapaisivat. Pekka kertoi haluavansa paljastaa tämän asian mieluummin puhelimella kuin sähköpostilla, koska koki asian arkaluonteiseksi ja luottamukselliseksi. Väline viestin mukaan, Pekka tiivisti. Kenties he joskus vielä juttelisivatkin, puhelimitse tai kasvotusten, kenties, mutta mitään varmaa ei voinut etukäteen sanoa. Hän oli niin tottunut hiljaisuuteensa, puhumattomuuteensa, ettei puhumisen aloittaminen ollut mitenkään yksinkertaista.

Annukka vastasi liikuttuneena ja hieman sekavasti. Viestin ydin oli, että hän piti itseään etuoikeutettuna, kun Pekka oli avautunut hänelle ja kertonut salaisuutensa – jos se mikään salaisuus oli. Sitten hän kirjoitti haluavansa joskus soittaa Pekalle ja kuunnella tämän hiljaisuutta. Lopuksi hän vielä kirjoitti hellittelysanoja: minun hiljainen alaston mieheni. Niistä Pekka tiesi, että oli aika ruveta valmistelemaan tapaamista.

Pekka suki itsensä paraatikuntoon. Hän harjasi peilin edessä mustan tukkansa, nosti neljäkymmentäseitsemän senttimetriä pitkän partansa syrjään ja ruiskautti rintakarvoilleen hajuvettä, raskasta lempituoksuaan, jonka nimen hän unohti heti, kun oli sulkenut kylpyhuoneen peilikaapin. Ensitreffit. Miten suurenmoista!

Hän oli pyytänyt Annukkaa Elokuva-arkistoon katsomaan mykkäfilmejä. Se olisi paitsi sopivaa ajankulua ja viihdettä myös vakava kannanotto puhumattomuuden puolesta. Kuinka paljon voikaan kertoa mimiikalla, eleillä ja katseilla, esittämällä ja matkimalla.

Pekka, puhumaton mustahuulinen rutiinien mies, oli muutoksen portilla. Hänen olisi nyt ylitettävä tavanomaiset arkiset rajansa. Hänen olisi lietsottava itsensä sisäiseen uhoon, joskin säilytettävä ulkoinen arvokkuutensa. Hänen olisi kyettävä esiintymään jämäkästi mutta herkästi, itseään hienovaraisesti ilmaisten.

He tapasivat baarissa. Pekka oli paikalla ennen Annukkaa. Kun Annukka tuli, hänen katseensa pyyhki Pekan yli – tunnistamatta. Pekka kohotti kätensä ja nyökkäsi tervehdyksen.

Ai hei! Annukka sanoi ja naurahti: En tuntenut sinua vaatteet päällä.

Pekka hymyili ja harmitteli pukeutumistaan käsillään elehtien. Annukka teki vastaavanlaisen eleen, aivan kuin olisi riisunut itsensä siinä baaritiskillä Pekan edessä.

Oli perjantai kolmastoista päivä. He molemmat ymmärsivät uhmaavansa korkeampia voimia, joihin he eivät kuitenkaan uskoneet. Annukka sanoi tämän ääneen, Pekka nyökkäsi. (Olisi ehkä kannattanut uskoa, kuten myöhemmin kävi ilmi. Mutta ei mennä asioiden edelle.)

He ottivat oluet. Pekka tilasi sormella osoittamalla. Annukka halusi pienen lasillisen, ettei kesken elokuvaa tulisi pissahätä. Hän sanoi sen Pekalle. Niin läheiset heidän välinsä olivat, vaikka he tapasivat toisensa ensi kerran, jos ei yhdistyksen esitelmäiltaa lasketa mukaan – eikä lasketa, koska silloin he vain näkivät, eivät tavanneet, eivät kohdanneet.

Siinä. Tämä saisi nyt riittää. Homma oli hanskassa. En hyppinyt riemusta, mutta tehtävä oli suoritettu.

Olin ryhtynyt lukemaan ja kirjoittamaan heti töistä tultuani, ja nyt minua hiukoi ja kahvitti. Tein pari keittokinkkuleipää, join kahvit ja luin kirjoittamani. Tekstini oli vielä raakile, ja se vaatisi sekä laajentamista että syventämistä. Kirjoitin kirjan sivulle tekstin loppuun: Laajenna, syvennä! Ajattelin, että kommenttini voisi hillitä Sadie Q’n hinkua jaella minulle rangaistuksia.

Enempää en olisi voinut olla väärässä.

12 Tunnistaminen

Parta! Puolimetrinen parta! Entä minkä värinen parta? Tulipunainen varmaan! Hah! Tulipunainen parranpötkylä mustatukkaisella miehellä! Kirjoittaisitko kiljui, ilkkui ja herjasi. Se tuntui haluavan ottaa kaiken irti erehdyksestäni. Se pilkkasi ja saarnasi. Se ei jättänyt kiveäkään heittämättä, ei ensimmäistä eikä viimeistä, ja minusta tuntui, että se nautti. Enkö ollut oppinut mitään? En yhtä asiaa? En yhden yhtäkään asiaa! Parta oli samaa lukijan harhautusta kuin Pekan ja yhdistyksen jäsenten alastomuus! Kuinka saatoin kuvitella kertovani henkilöstä uskottavasti, jos en osannut asettua lukijan asemaan? Kirjoittaessa piti ensinnäkin ujuttautua henkilön nahkoihin, nähdä kertomuksen maailma henkilön silmin, ja toiseksi nähdä tämä kaikki – henkilö näkemässä maailmaansa – lukijan silmin. Piti ennakoida. Piti uskoa lukijan kykyyn tulkita, mutta piti myös antaa lukijalle tarpeelliset tiedot ja välineet, tulkinnalliset osviitat ja merkit, kartat ja kompassit, pelit ja vehkeet... Luettelo jatkui, hyppäsin lopun yli.

Kirja hervahti syliini. Istuin yöpaidassani sängyn laidalla. Olin ollut nousemassa vuoteesta, kun olin nähnyt kiukunpunaisen kirjan sängyn vieressä lattialla. Se oli yön aikana ryöminyt siihen ottaakseen minut vastaan raivonpurkauksella heti herättyäni. Tuskin olin saanut silmäni auki, puhumattakaan että olisin ehtinyt käydä vessassa tai syödä aamiaisen, kun minua jo löylytettiin, rökitettiin, vedettiin märällä rätillä päin naamaa.

Keräsin jäljellä olevat voimani ja jatkoin lukemista. Sadie Q ei selvästikään enää luottanut minuun. Hän piti minua menetettynä tapauksena, harhautuneena, ö-luokan kirjoittajana. Se näkyi myös rangaistuksessa: minun tuli hankkia ulkopuoliset silmät. Minun tuli hankkia lukija, joka ei ollut sokea kirjoitukselleni, kuten itse olin. En saanut kirjoittaa lisää, en riviäkään, en sanaakaan. Nyt oli aika pysähtyä pohtimaan kerronnan perusteita ja kuuntelemaan tavallisen lukijan järjen ääntä, koska sitä ei itseltäni löytynyt.

Olin ensin turtana järkytyksestä. Miten minä nyt kirjoituksiani kenellekään näyttäisin? Tuntui kuin olisi pitänyt päästää joku vieras henkilökohtaiselle alueelle, kiinni minuun, iholle. Joutuisin arvioitavaksi, arvostelun kohteeksi – ja nyt jonkun elävän ihmisen katseen alle enkä pelkän kirjan.

Sitten kasvoi ärsytys. Minua ärsytti kirjan nimen ja tyylin ristiriitaisuus. Minua ärsytti, että Kirjoittaisitko oli nimenä hempeän suostutteleva, mutta kirjan tyyli tylyn käskevä, palkintoja ja rangaistuksia jakeleva. Minua ärsytti niin, että aloin keksiä osuvampia nimiä. Käskevään tyyliin sopivampi olisi ollut Kirjoita! Vielä parempi olisi ollut kiero, pahaenteisen ironinen Kirjoita tai itket ja kirjoitat. Kannustava opas omasta kirjasta haaveilevalle.

Ulvahdin naurusta. Naurussa oli sekä epätoivoa että helpotusta. Niin kauan kun pystyin nauramaan, toivoa oli vielä jäljellä. Jätin nyt jo hieman rauhoittuneena kirjan – joka sekin näytti purkaneen pahimman raivonsa – avonaiselle vuoteelleni ja ponnistin jalkeille. Ponnistin uuteen päivään, josta ei ollut odotettavissa mitään hyvää.

Aamiaista laittaessani mietin, mitä tekisin. Jokin sisälläni varoitti näyttämästä tekstejäni kenellekään. Toisaalta olin jo ottanut niin monta Sadie Q’n määräämää askelta, että miksi en ottaisi tätäkin. Pyörittelin näitä vaihtoehtoja mielessäni vielä kahvia juodessani. Sitten tein ratkaisuni. Tottelisin kirjaa – jälleen.

Soitin Annukalle. Toivotin hyvät huomenet ja varmistin, etten ollut herättänyt häntä. Annukka oli itsekin lähdössä töihin – hän oli saanut tutkijan paikan laitokseltaan väittelynsä jälkeen. Kysyin, haluaisiko hän lukea kirjoitukseni. Hän ilahtui ja sanoi lukevansa mielellään. Sovimme lounastapaamisen Café Engeliin Senaatintorin laidalle. Pakkasin kirjan ja irtopaperit laukkuuni ja lähdin töihin.

Matkalla selasin kirjaa ja luin katkelman sieltä, toisen täältä. Annukan pyytäminen lukijaksi tuntui nyt viisaalta. Hän tarjoaisi ulkopuolisen näkökulman mutta ei olisi aivan vieras. Hän voisi jopa korjata mahdollisia asiavirheitä. Hän voisi täydentää, elävöittää, rikastuttaa tekstiä yksityiskohdilla. Ehkä välillemme muodostuisi hedelmällinen yhteistyö, meistä tulisi kanssakirjoittajia. Annukalla kuitenkin oli Pekan viimeisistä vuosista paljon sellaista kokemusta ja tietoa, jota minulla oli vain vajavaisesti. Saisin uusia sävyjä tarinaan.

Töissä valokopioin kirjasta ja paperiarkeista siihen mennessä kirjoittamani sivut. Tein sen heti aamulla, kun suurin osa porukasta oli kahvilla. Pidin visusti huolen, että minua ei yllätettäisi valokopiokoneella. En halunnut työtoverieni tietävän kirjoittamisestani. Kopioita kertyi aika nivaska. Sujautin sen kirjekuoreen odottamaan ruokatuntia.

Mitä tyhmyyksiä olinkaan mennyt tekemään! Kuinka olin voinut olla niin ajattelematon – tai ajatellut niin vikaan? Tämä päivä oli painajainen, eikä se ollut vielä edes lopussa. Nyt odottelin puhelinsoittoa ties kuinka monetta tuntia olohuoneeni hämärässä yksinäisyydessä.

Kun Annukka oli Engelissä lounaan päätteeksi saanut ojentamani kirjekuoren ja avannut sen, ottanut paperinipun esille ja selaillut ja silmäillyt sitä, hänen jännittyneen kiinnostunut ilmeensä oli vähitellen muuttunut huolestuneen närkästyneeksi. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet. Hän oli räpytellyt silmiään ja hengittänyt kiivaasti. Selvästi hän oli jättänyt sanomatta jotakin, jota hänen olisi tehnyt mieli sanoa – hän ei ollut halunnut järjestää kohtausta julkisella paikalla. Hän oli sullonut paperit takaisin kuoreen.

Minun täytyy perehtyä näihin tarkemmin, hän oli sitten sanonut käheällä väräjävällä äänellä, mutta näin äkkiä selatessa täytyy sanoa, että olen pöyristynyt.

Hänen reaktionsa oli yllättänyt minut. Olin odottanut päinvastaista. Minunhan oli pitänyt saada Annukasta apuri ja tukija, joka ulkopuolisin silmin olisi osoittanut tekstini kömpelyydet ja puutteet. Meidänhän oli pitänyt yhteistuumin tehdä Pekan tarinasta lukukelpoinen.

Annukka oli kahvilasta poistuessaan sanonut soittavansa illalla, kunhan olisi ehtinyt lukea tekstini tarkkaan. Olin istunut vielä vähän aikaa pöydässä ja yrittänyt ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Minusta oli tuntunut, että minut oli johdateltu ansaan kuin hyväntahtoinen hölmö.

Viimein puhelin soi. Annoin soittoäänen kaikua kolmesti hiljaisessa huoneessa ennen kuin vastasin. Soittaja oli äiti. Annukka oli hänen luonaan, ja heti kävi ilmi, että he olivat liittoutuneet minua vastaan. Mitään selityksiä he eivät kaivanneet eivätkä kuunnelleet.

Äiti syytti minua Pekan muiston turmelemisesta. Hän syytti minua rakkaan poisnukkuneen poikansa elämän varastamisesta. Hän syytti minua Annukan panettelemisesta. Hän syytti minua sellaisestakin, jolla ei ollut yhteyttä kirjoittamiini kertomuksiin.

Kenen luvalla olin kirjoittanut iljettäviä valheitani? Kenen luvalla luulin voivani kajota Annukan ja Pekan yksityisyyteen? Pekan elämästä rehellisesti kirjoittaminen olisi aivan jotain muuta kuin se, mitä olin tehnyt tunkeutumalla Pekan ja Annukan ajatuksiin. Enkö ymmärtänyt näin yksinkertaista asiaa? Oliko minulta mennyt tolkku?

Saatoin kuvitella, kuinka äiti ja Annukka lietsoivat toisiansa hysteriaan ja pelokkaisiin mielikuviin. He tekivät minusta syntipukin, pimeän vihansa kohteen – vihan, jota he tunsivat Pekan peruuttamattomasta mutta käsittämättömästä kuolemasta kesken parhaan miehuutensa.

Sitten äiti heitti täysämpärillisen likavettä päälleni. Annukka kannusti taustalla ja tempaisi välillä puhelimen itselleen. Olin paljastanut karvani. Suomut olivat pudonneet heidän silmiltään. Vasta nyt he huomasivat, mikä itsekäs paska minä todella olin. He tunnistivat sen häijyn niljakkeen, joka minussa asusti. He olivat nähneet julkisivuni taakse. Mätä sisukseni oli purskahtanut esiin. Turmeltunut sisimpäni näyttäytyi irvokkaana kuin elähtäneen huoran naama. Olin aina tahtonut pahaa Pekalle, nyt he sen tiesivät, olin ollut kateellinen