Rajaseudun Galilei ja muita outoja tarinoita menneisyydestäni

By Pekka Masonen

Otsikostaan huolimatta kirja ei kerro omasta menneisyydestäni, vaikka se liittyy menneisyyteeni. Kirjan perustana ovat suositut alakerta-artikkelini, jotka ilmestyivät Aamulehden pääkirjoitussivulla vuosina 2005–12. Valitsin niistä aiheiltaan mielenkiintoisimmat, jotka yhdistin ja laajensin yhdeksitoista tarinaksi. Kirjan kattava teema on erilaisten kulttuurien, uskontojen ja ajattelutapojen kohtaaminen yksilötasolla erilaisissa historiallisissa tilanteissa: ensivaikutelma ei aina pidä paikkaansa ja asiat eivät oikeasti jäsenny hyvä-paha akselilla niin suoraviivaisesti kuin meille yritetään uskotella. Kirjassa pohditaan myös historian vaihtoehtoja ja vaihtoehdottomuutta. Tarinoissa liikutaan Marokosta Meksikoon, Tallinnasta Timbuktuun, Karpaateilta Kairoon, Delhistä Tokioon, Bostonista Honoluluun, Sansibarilta Pohjoisnavalle. Teos on myös ilmestynyt painettuna (2014).

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 13, 2016
• ISBN: 9789523305694

Pekka Masonen

Olen yleisen historian dosentti ja erikoistumisalojani ovat Afrikan ja Aasian historia sekä löytöretket ja tutkimusmatkat.

Book preview

Sisällysluettelo

Nimiösivu

Sitaatit

Alkusanat

Minä ja Linkomies

Arpa on heitetty

Runotyttö ja orjapiiskurit

Vallankumous Niilillä

Rajaseudun Galilei

Viimeinen moguli

Pahanilmanlintu

Adiós a mamá Carlota

Ihmiskoneet ja huippuosaajat

Reissu-Kalle käy kylässä

Rakkaus ei tunnusta maata

Hädässä ystävä tunnetaan

Kirjallisuutta

Valmistusmerkinnät

Pekka Masonen

Rajaseudun Galilei

ja muita outoja tarinoita menneisyydestäni

  Samalta tekijältä:

Pelti pystyssä. Suomalaisen tiepalvelun historia

(Autoliitto 1994)

The Negroland Revisited. Discovery and Invention of the Sudanese Middle Ages

(Suomalainen Tiedeakatemia 2000)

Leo Africanus. Pengembara Muslim Yang Belum Dikenali Ramai

(Perniagaan Jahabersa 2004)

Etukannen kuva: Havaijin prinsessa Kaiulani

ensimmäinen painos 2014 (nidottu)

toinen muuttumaton painos 2016 (e-kirja)

© Pekka Masonen

ISBN 978-952-934-305-8 (nidottu)

ISBN 978-952-330-569-4 (e-kirja)

Sitaatit

Jukka Haverinen , Sankarimatkailijan Budapest

(toinen uudistettu painos, Taifuuni 2002).

C.W. Ceram , Muinaisaarteita etsimässä. Arkeologian romaani

(suom. Lauri Hirvensalo, WSOY 1951).

Phillis Wheatley , On Being Brought from Africa to America.

William Shakespeare , Hamlet. Tanskan prinssi

(suom. Veijo Meri, Otava 1987).

V.A. Koskenniemi , Viimeinen Lusignan.

Guido Verbeck , päiväkirjamerkintä 21.7.1870

(teoksessa William Elliot Griffis , Verbeck of Japan. A Citizen of No Country,

New York 1900: Fleming H. Revell).

Alkusanat

Carissimi lettori e lettrici! Tämän kirjan perustana ovat Aamulehden pääkirjoitussivulla vuosina 2005–2012 ilmestyneet alakertani. Valitsin mielestäni aiheiltaan mielenkiintoisimmat, joita laajensin, syvensin, yhdistelin ja korjasin. Missä määrin ratkaisuni ovat onnistuneet, sen voi arvioida vain lukija. Koska kyseessä ei ole tutkimus eikä edes tiedekirja, en pitänyt tarpeellisena varustaa tekstiä lähdeviittein. Olen kuitenkin koonnut kirjallisuusluettelon, joka sisältää ne teokset joita olen lainannut tekstissä suoraan, sekä hyödyntämiäni tietolähteitä, jotka saattavat kiinnostaa sellaista lukijaa, joka haluaa omatoimisesti perehtyä asioihin enemmän. Luettelo ei ole täydellinen saati kattava eikä varmasti edusta viimeisintä sanaa. Osan suorista lainauksista jätin kääntämättä silloin, kun en tuntenut osaavani ilmaista asiaa suomeksi yhtä tyylikkäästi kuin alkukielisessä tekstissä. Jos olen tietämättäni loukannut tekijänoikeuksia, olen toiminut hyvässä tarkoituksessa. En kannata piraatteja mutta en myöskään oikeusfundamentalisteja. Kuvituksen jätin pois, koska kaikkien päähenkilöiden muotokuvat löytyvät vaivatta internetistä; myös neiti Wheelerin uroteko. Havaijin kuningaskunnan kansallislaulun voi kuunnella YouTubessa, mistä löytyy myös esimerkkejä Saint-Georgen musiikista. Mitä tulee oikeinkirjoitukseen, arabiankielisten nimien ja sanojen osalta noudatin kansainvälistä tapaa, joka perustuu englanninkielen ääntämiseen. Jätin kuitenkin merkitsemättä tarkkaa ääntämistä ilmaisevat diakriittiset merkit (esim. Ibn Baṭṭūṭa). Sen sijaan japaninkielisten nimien ja sanojen kohdalla merkitsin pitkät vokaalit kansainväliseen tapaan ( rōnin ). Yhtä epäloogisesti kirjoitin japanilaiset nimet oikeassa järjestyksessä (Fukuzawa Yukichi) ja unkarilaiset väärässä (Sámuel Teleki). Koska kaikki kiinalaiset henkilönimet liittyvät imperialismin aikakauteen, käytin mieluummin vanhaa Wade-Giles muotoa ja nykyinen pinyin on hakasul-keissa: Tzu-hsi [Cixi]. Suomen kieleen vakiintumattomien paikannimien osalta toimin vastoin Kotimaisten kielten keskuksen ohjetta eli käytin väliviivaa, kuten Guadalete-joki (po. Guadaletejoki). Perusteluni on se, että väliviiva erottaa selkeästi vieraskielisen paikannimen ja sen suomenkielisen selitysosan (vrt. Cook-saaret ja Cookinsaaret). Eurooppalaisten monarkkien nimet käänsin vallitsevan yleiseurooppalaisen tavan mukaan suomeksi, vaikka monet pitävät sitä naurettavana: pitäisihän Persian suurkuningas Kserkses kirjoittaa äksällä kuten ranskaksi ja marsalkka Žukov jiillä eli Joukov. Englannin kuningas Juhana Maaton ei koskaan käyttänyt nimeä John (koska hänen äidinkielensä oli normanniranska); ruotsiksi hän on Johan utan land; italiaksi Giovanni Senzaterra; portugaliksi João Sem-terra; ja unkariksi Földnélküli János. Kirjani tekemistä tukivat WSOY:n kirjallisuussäätiö sekä Taiteen keskustoimikunta, joiden myöntämien matka-apurahojen avulla pystyin perehtymään tarvitsemiini tietolähteisiin kesällä ja syksyllä 2011 Lontoossa (British Library, School of Asian and African Studies). Jälleen olen itse kyvytön arvioimaan, onko lopputulos tukensa arvoinen. Kirjani valmistumisen viivästyminen johtuu vain minusta. Kaikelle on selitykselle mutta kaikkea ei kuulu selittää. Tutkimusten ja väitöskirjojen saatesanoissa on tapana listata kaikki, jotka ovat vähänkään olleet tekemisissä tekijän kanssa (ja joiden nimien mainitseminen voisi lisätä tekijän kredibiliteettiä ja impact-arvoa). Jefferson Morgenthaler kuitenkin poikkesi tästä kaavasta omassa kirjassaan Promised Land (2009): Mostly I work alone. It suits me, but it has disadvantages. One is that I do not benefit from collegial discussion and collaborative labor. That creates a greater risk of an error, oversight, or profound stupid theory. Sama pätee tähänkin teokseen, vaikka olen toki vaivannut viisaampiani kysymyksilläni ja saanut heiltä vastauksia, jotka ovat osoittaneet, kuinka väärässä olen ollut. Heidän oman etunsa ja maineensa vuoksi jätän heidät kuitenkin nimeämättä. Jos olen henkilökohtaisesti vastuussa kaikista tämän kirjan puutteista ja virheistä, otan itselleni myös kaiken kunnian kirjani potentiaalisista neronleimauksista.

Bassas da India, 22 Messidor CCXXII

Addendum. Tämä teos ilmestyi alunperin painettuna syyskuussa 2014 ja sen pitäisi löytyä kunniallisista julkisista kirjastoista. Painettua teosta voi myös tiedustella tekijältä sosiaalisen median kautta. Käsillä oleva sähköinen painos on sisältönsä puolesta täysin identtinen (yritin siivota tarpeettomat tavuviivat parhaani mukaan; kirjallisuusluettelon muotoilut eivät säilyneet täydellisesti). Torjuin kiusauksen mestaroida tekstiä täydennyksillä ja korjauksilla, vaikka esimerkiksi Waldemar Beckerin seikkailut olisivat istuneet hyvin Meksikon toisen keisarikunnan tarinaan. Vain henkilöhakemisto puuttuu, koska sähköisessa kirjassa se ei enää vastaa tarkoitustaan.

Mira Comó Vas, 22 Floréal CCXXIV

Minä ja Linkomies

Jos taas tunnet itsesi huijatuksi

etkä löydäkään kuvaamaani Budapestia,

tee niin kuin minä, keksi itse omasi.

Lukeminen ei kannata. Näin ainakin väitti eräs aikamme mediahenkilö, joka mielellään esiintyy televisiossa poliittisen epäkorrektiuden ikonina; joskin hyvin poliittisesti korrektilla tavalla eli uskaltamatta puuttua lainkaan sellaisiin asioihin, jotka voisivat tuottaa hänelle harmillista julkisuutta. Painettuja kirjoja ja niiden lukemista on turvallista väheksyä, sillä se herättää pahennusta kor-keintaan humanisteissa, jotka harvemmin käynnistävät sähköisiä parjauskampanjoita.

Mielipide edustaa ajattelua, jonka mukaan kehitys on aina askel parempaan ja kohti täydellisyyttä, vaikka valitettavan usein näyttää siltä, että edistyksen todellinen tarkoitus on helpottaa elämäämme muuttamalla yksinkertaiset asiat monimutkaisiksi ja toimivat käytännöt toimimattomiksi. Sähköisenä aikana paperille painettu kirja ei muka ole enää tätä päivää, siis tarpeeton. Helpoin tapa julistaa keskustelu päättyneeksi on leimata eriävä mielipide ja sen esittäjä vanhanaikaiseksi – eikä hölmöjen mielipiteistä tarvitse välittää. Painetulla kirjalla on kuitenkin tärkeitä ominaisuuksia, joita sen sähköinen vastine ei toistaiseksi tai ehkä koskaan voita: painettua kirjaa voi lukea myös sähkökatkon aikana (tai kun akku on tyhjä) tai verkkoyhteys ei toimi ja lisäksi painetun kirjan satunnaisselattavuus on lyömätön. Satunnaisselattavuus korostuu tieteellisessä kirjallisuudessa, kun lukija joutuu vähän väliä siirtymään tekstistä lähdeviitteisiin (jotka on yleensä koottu kirjan loppuun) ja sieltä kirjallisuusluetteloon; takaisin tekstiin; kenties hakemistoon; jälleen tekstiin; lähdeviitteisiin; jne. Mutta ehkä kirjoja ei kuulukaan lukea tällä tavoin vaan järjestyksessä. Aivan kuten matkustettaessa junalla on tiedettävä, milloin palaa eikä suunnitelmasta saa spontaanisti poiketa.

Puhuttamattakaan siitä, että painettua kirjaa ei tarvitse alituisesti päivittää yhteensopivaksi vuoden välein kehittyvän käyttöliittymän kanssa. Vanhin koskaan käsissäni pitelemäni kirja oli vuodelta 1550 (Giovanni Battista Ramusio, Primo Volume delle Nauigationi et Viaggi… ) ja se toimi yhä yhtä erinomaisesti ja varmasti kuin vinyylilevy.

Kyllä: olen luddiitti mutta toisin kuin yleensä kuvitellaan, luddiitit eivät olleet mitään uskonnollisesti inspiroituneita edistyksen vihollisia, joiden silmissä koneet olivat paholaisen keksintöjä ja siksi vihattuja. He eivät myöskään olleet mitään kukkahattuisia downshiftaajia. Luddiitit vastustivat koneita, koska he tiesivät , mitä niistä seuraa: työttömyyttä ja kurjuutta. Ja näinhän tapahtui. Teollistumisen alkuvaiheen historia on kertomus köyhyydestä ja riistosta. Siirtyminen tavaroiden koneelliseen tuotantoon tuhosi monia perinteisiä ja hyvin palkattuja ammatteja sekä vähensi työvoiman tarvetta, vaikka samalla kustannusten alentuminen kannusti lisäämään tuotantoa, mikä toisaalta loi uusia halpatyöpaikkoja. Harvoin muistetaan, että luddiittien kampanjan toinen keskeinen tavoite oli estää naisten palkkaaminen tehtaisiin. Tämäkään ei edustanut patriarkaatin pyrkimystä jarruttaa naisten emansipaatiota vaan kyse oli jälleen työoloista ja palkoista. Tehtaissa suosittiin nuoria naimattomia naisia ja lapsia, koska heille voitiin maksaa vähemmän palkkaa ja heidät oli helpompi alistaa kuin aikuiset miehet. Naisten ja lasten alhaisemmat palkat laskivat myös miesten palkkoja, mikä merkitsi heidän perheilleen kurjuutta, sillä elettiin aikaa, jolloin mies oli kirjaimellisesti perheensä bread winner. Luddiitit kyllä hyväksyivät koneet, jos palkkaus ja työehdot olivat heidän kannaltaan asialliset.

Miksi luddiitit sitten rikkoivat koneita? Yksinkertaisesti sen takia, että keskiajalta lähtien työnantajan omaisuuden tuhoaminen tai sillä uhkaaminen olivat työntekijöiden ainoita toimivia keinoja painostaa työantajaansa. Koneet olivat kalliita ja kun ne oli rikottu, tuotanto pysähtyi, mikä tuntui konkreettisesti tehtaanomistajan kukkarossa. Tässä mielessä luddiittien toimintatapa oli menestyksellinen. Useimmat tehtaanomistajat mieluummin neuvottelivat heidän kanssaan kuin ottivat riskin, että kenraali Ned Luddin iloiset velikullat saapuvat öiselle vierailulle lekoineen.

En lainkaan haikaile arkadista aikaa, jolloin yliopiston opinnäytetyöt ha-kattiin kirjoituskoneella ja ainoa keino tarkistaa, löytyisikö tarvitsemani teos Helsingin yliopiston kirjastosta, oli matkustaa paikan päälle selaamaan kortistoa – vain huomatakseni, että sitä ei ole saatavilla. Olin enemmän kuin tyytyväinen, kun tieteellisten kirjastojen luettelot muuttuivat sähköisiksi. Vielä tyy-tyväisempi olin, kun vanhoja ja harvinaisia kirjoja sekä uusia tieteellisiä julkaisuja alkoi ilmestyä digitalisoituna verkkoon, vapaasti kaikkien luettaviksi. Jos haluan lukea uudestaan Margaretha Weppnerin kuvauksen maailmanympärimatkastaan ( The North Star and the Southern Cross , 1875), voin tehdä sen nyt omassa olohuoneessani tarvitsematta enää matkustaa Lontooseen asti; kirjaa ei löydy maamme julkisista kirjastoista eikä helposti Ruotsistakaan.

Sen sijaan en ole välttämättä erityisen ilahtunut siitä, että voidakseni lukea seuraavan Runescape–romaanin minun olisi ehkä hankittava erillinen lukulaite. Vähiten minua innostaa ajatus, että jokin ulkopuolinen taho voisi minusta riippumatta seurata, mitä sähköisiä kirjoja luen tai muuttaa lukulaitteeni sisäl-töä (kuten on oikeasti tapahtunut). Ikään kuin poissa ollessani joku tuntematon kävisi välillä tarkistamassa kirjahyllyni ja poistamassa siitä hänen mielestään tarpeettomat ja sopimattomat teokset. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä painettuja kirjoja ostin – käteisellä – Foylesin päämyymälästä Charing Cross Roadilla kesäkuussa 2014, jos en itse kerro sitä: Kawakami Hiromin Strange Weather in Tokyo sekä Rosa Rankin-Geen The Last Kings of Sark (joka nimestään huolimatta ei ole fantastinen eikä historiallinen).

Romaanissaan Säätiö veitsen terällä tieteiskirjailija Isaac Asimov antaa yhdelle päähenkilöistä puheenvuoron (suom. Pekka Markkula, WSOY 1984): Minusta tuntuu, Golan, että sivistyksen edistyminen ei ole mitään muuta kuin tapa rajoittaa yksityiselämää. En voi tietää, mitä Asimov itse ajatteli ja tarkoitti tällä kommentilla – englanninkielinen alkuteos ilmestyi 1982, jolloin internet oli vielä pelkkä päiväuni, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan – mutta oman aikamme näkökulmasta mielipide on profeetallinen. Keskustelu jatkuu ja seuraavalla sivulla Golan vastaa: "Sanoit, että sivistyksen edistyminen tarkoitti jatkuvaa yksityiselämän rajoittamista. No, minä en halua olla niin edistynyt. Haluan vapautta liikkua huomaamatta kun niin toivon — ellen halua tai kunnes haluan suojelua. Niinpä minusta tuntuisi paremmalta, huomattavasti paremmalta, jos aluksessa ei olisi hyperjäljitintä."

Onneksi saamme kohta älykkään television, joka poistaa meiltä tuskallisen valinnan vaikeuden ja antaa meidän katsoa vain niitä ohjelmia, jotka vastaavat käyttäjäprofiiliamme. Orjuus vapauttaa meidät vapaudesta.

Minä väitän, että lukeminen kannattaa aina; mahdollisimman monipuolisesti; suorastaan sikamaisesti. Myös huonoja kirjoja, sillä niiden avulla oppii ainakin tunnistamaan ja arvostamaan hyvää kirjallisuutta. Niin ikään turhista ja tarpeettomistakin kirjoista voi oppia asioita, jotka eivät ehkä ole hyödyllisiä mutta herättävät lukijan tarkastelemaan kriittisesti aikamme ilmiöitä. Kaikki, mikä liikuttaa ajatuksia, on hyväksi.

Jos en olisi selannut kuntosalillani erään suositun naisten viikkolehden parin vuoden takaista numeroa, en ehkä tietäisi, mitä on chick lit (ja sen sisarkäsitteet chick flick ja chick rock). Lehden lukijoille käsite oli ilmeisesti siinä määrin tuttu, että sitä ei tarvinnut määritellä, ja siksi innostuin selvittämään sen sisältöä omatoimisesti. Tosin en vieläkään ymmärrä, mistä tarkkaan ottaen on kyse. Jos Ylpeys ja ennakkoluulo on tyypillinen chick lit, miksi Päivien kimallus ei ole – puhumattakaan iki-ihanista Kamelianainen ja Sayonara . Vai ovatko jälkimmäiset kirjoittajiensa sukupuolen myötä dude lit (käsite ei ole oma keksintöni)? Jos Anna Karenina on valkokankaalla tyypillinen likkaleffa, kuten muuan yhdysvaltalainen elokuvakriitikko totesi aihetta käsittelevässä dokumenttiohjelmassa, onko se romaanina tyttökirja? Vai ovatko käsitteet samanlaisia loitsuja kuin camp ja kitsch , joiden avulla itseään älykkäänä pitävä hipsteri voi aina ylevöittää rahvaanomaiset harrastuksensa menettämättä kasvojaan?

Edellistä huomattavasti hyödyllisempi lukukokemus oli Erkki Vettenniemen tutkimus Pohjolan helleenit: suomalaisten olympiaurheilujen synty (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007), joka oli mainio muistutus siitä, kuinka mielenkiintoista urheiluhistoria voi olla, kun se poistuu pukuhuoneesta. Historiallisen Aikakauskirjan arvostelussa (3/2010, "Mielenkiintoisia ja humoristisia [ sic ] yksityiskohtia) huomioitiin kyllä kirjan kiistattomat ansiot eli kattava lähdepohja ja terävä lähdekritiikki sekä sujuva kerronta mutta toisaalta Erkkiä (rohkenen käyttää hänestä etunimeä, sillä olemme tavanneet edellisellä vuosituhannella) moitittiin teoreettisen ja metodologisen pohdiskelun puut-teesta: Esimerkiksi miten Vettenniemi määrittelee aatehistoriallisen tutkimuksen ja sen metodit? Onko teoksessa hallitsevana tapahtuma- vai aatehistoria?"

Itse olen jälleen eri mieltä enkä ymmärrä, mitä lisäarvoa teoreettinen jahkailu olisi tuonut tälle kirjalle – ja mitä teoriaa siinä olisi ylipäätänsä pitänyt soveltaa. Kovin usein teoreettisuus tarkoittaa suomalaisessa historiantutkimuksessa vain sitä, että kirjoittaja pyörittelee muodin vuoksi johdannossaan ulkomaisten ajattelijoiden vaikeaselkoisia käsitteitä (ja usein på finglish) mutta aiheen varsinaisen käsittelyn kannalta niistä ei ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä. Ikään kuin pyörä keksittäisiin uudestaan kulmikkaana, ilman että se jouduttaa matkan tekoa yhtään.

Kyllä: olen diletantti ja minulle historia edustaa ennen kaikkea kertomusta. Hyvä tutkimus on myös nautinnollinen lukukokemus. Kirjassaan Erkki käsittelee paljon Pierre de Coubertinia (joka ei oikeasti ollut kansainvälisen olympialiikkeen perustaja; wikipedian suomenkielisen artikkelin kirjoittajan kannattaisi lukea Erkin kirja) ja hän viittaa tämän varsin pinnalliseen antiikintuntemukseen. Coubertin oli monien muiden puuhiensa ohella historian harrastaja mutta hän ei ollut mikään tutkija ( emt. s. 89): "Coubertin oli conteur , tarinoitsija, ja hänen paikkansa on ranskalaisten kronikoitsijoiden perinteessä, jonka tuotteita vain naiivit lukijat lähestyvät tiedemiehen kannanottoina."

Toisaalta myös Erkki on omalla tavallaan conteur . Kuten hänen arvostelijansa totesi: Teoksessa on runsaasti herkullisia, mielenkiintoisia ja humoristisiakin yksityiskohtia, jotka elävöittävät tekstiä, vaikka eivät välttämättä ole-kaan itse tutkimuksen kannalta tässä laajuudessa relevantteja. Taas olen eri mieltä. Minua poikkeaminen sivupoluille ei haitannut vaan mielestäni historian kirjoittajalla pitää olla jotain sanottavaa lukijoilleen. Ja jos tietää hyvän jutun, kannattaa se jakaa muillekin. Kunhan pysytään kohtuudessa.

Monet historian tutkijat välttävät ottamasta kantaa menneisyyden tapahtumiin tai oman aikamme ilmiöihin, koska se heidän mukaansa vaarantaa tutkimuksen objektiivisuuden. Onhan tutkijan tarkoitus kuvata menneisyyttä sellaisena kuin se oli, vain olemassa olevien lähteiden perusteella. Tämä on tietenkin totta: historian tutkija ei voi eikä saa kuvitella asioita, joista hänellä ei ole mitään todisteita eikä näyttöä. Varoittava esimerkki on Natalie Zemon Davisin paljon julkisuutta saanut teos Trickster Travels. A Sixteenth-Century Muslim between Worlds (2006), jossa päähenkilölle (Leo Africanus) keksitään elämä todennäköisyyksien perusteella, jotka jo seuraavalla sivulla muuttuvat (vaihtoehtoisen historian tapaan) välttämättömiksi. Oma kertomukseni samasta miehestä löytyy Historiallisen Aikakauskirjan numerosta 2/2005.

Pitäytyminen kökkörealistisen kerronnan maneereissa ei kuitenkaan takaa tutkimuksen objektiivisuutta ja lähteitä voidaan tulkita monin tavoin. Kuten Erkki toistaa itsestään selvän asian ( emt. s. 22): Historiankirjoitus on valintojen tekemistä. Omissa ratkaisuissani painottuvat aikaisemmin unohdetut tai marginaaliin jääneet äänet ja tapahtumat, mutta niistä rakentuva kertomus ei ole yhtään sen lopullisempi kuin hallitseva tulkinta, jossa olympinen renessanssi sijoittuu ranskalaisen urheilujohtajan tajuntaan. Historioitsija voi vain luoda menneisyyttä; hän ei koskaan palauta sitä sellaisenaan kansien väliin.

Valinnoillaan historian tutkija ottaa aina kantaa menneisyyteen, vaikka hän teeskentelisi olevansa puolueeton. Jokaisen historiasta kiinnostuneen olisi hyvä opetella ulkoa R.G. Collingwoodin sanat ( The Idea of History , 1946): "The historian (and for that matter the philosopher) is not God, looking at the world from above and outside. He is a man, and a man of his own time and place. He looks at the past from the point of view of the present: he looks at other countries and civilizations from the point of view of his own. This point of view is valid only for him and people situated like him, but for him it is valid. He must stand firm in it, because it is the only one accessible to him, and unless he has a point of view he can see nothing at all."

Mielestäni historian tutkijoiden olisi otettava valinnoillaan rohkeammin kantaa oman aikansa ilmiöihin ja kasvatettava yleisöään. Humanististen tutkimusten merkitystä arvioitaessa olisi niin ikään painotettava enemmän niiden vaikuttavuutta akateemisen yhteisön ulkopuolella. Toisin sanoen, onko tutkimus muuttanut lukijoiden käsityksiä aiheesta? Tällöin puolihuolimaton populaari teos voi olla paljon merkittävämpi kuin vähälevikkisessä tiedelehdessä ilmestynyt suppea kirjoitus, vaikka jälkimmäisen teennäinen impact factor olisi moninkertaisesti suurempi.

Lukijoiden kasvattaminen ei tarkoita heittäytymistä naiiviin subjetiivisuuteen, jonka mukaan mikä tahansa tulkinta on tosi, kunhan sitä katsotaan sopivasta näkökulmasta. Historian tutkija voi ottaa kantaa valinnoillaan ja säilyttää tieteellisen uskottavuutensa. Kun tutkimme eurooppalaisten ja muiden kulttuurien kohtaamista menneisyydessä, kumpi lähestymistapa tukee paremmin oman aikamme monikulttuurista yhteiskuntaa: kielteiset vai sovinnolliset kokemukset? David Northrup valitsi tutkimuksessaan Africa’s Discovery of Europe (2002) jälkimmäisen eikä kyse ole siitä, että hän olisi sepittänyt poliittisesti korrektin version afrikkalaisten ja eurooppalaisten kohtaamisesta tai yrittäisi todistaa revisionistin vimmalla, kuinka kertomukset Atlantin orjakaupasta edustavat vain orjakaupan vastustajien valheita. Northupin lähtökohtana on korostaa afrikkalaisten omaa aktiivisuutta heidän suhteissaan ulkopuoliseen maailmaan. Hänen omin sanoin (korostus lisätty): "Two unfamiliar theses stand out from the fascinating and complex relations of Africa with the West that this work has surveyed. In contrast to prevailing stereotypes of African incapacity and passivity in global relations, this work demonstrates on almost every page immense African curiosity and capacity for change in many and varied directions. Second, in counterpoint to the prevailing litanies of African misery in the hands of Europeans, this work is able to present a generally positive story of resilience and accomplishment. The latter does not cancel the former, but it does present a more balanced understanding. "

Erityisen vahvasti näkökulman merkitys korostuu, kun arvioimme menneisyyden ihmisten tekoja, jotka pitäisi aina asettaa heidän aikansa yhteyteen eikä peilata omiin arvoihimme. Menneisyyden ihmiset eivät olleet tyhmiä, jos he ajattelivat asioista eri tavalla tai käyttäytyivät mielestämme inhottavasti. Olennaista on se, mitä vaihtoehtoja heillä oli ja kuinka hyvin he itse tiedostivat nämä vaihtoehdot? Entä missä kulkee ymmärtämisen raja eli kuinka pitkälle tarkoitus pyhittää keinot? Vai toimimmeko yhtä ehdottomasti kuin oikeusfundamentalistit, joille talousrikokset ovat yhdentekeviä, vaikka ne voivat pahimmillaan tuottaa kärsimystä sadoille tuhansille ihmisille maailmanlaajuisesti, mutta yksilöön kohdistuva seksuaalinen häirintä on anteeksiantamatonta ja sovittamatonta? Nyt kannattaa vetää henkeä: kyse on valinnoista.

Miten esimerkiksi pitäisi suhtautua filippiiniläiseen José Laureliin, joka johti toisen maailmansodan aikana maansa japanilaismielistä hallitusta? Länsimaisesta näkökulmasta katsottuna hänet pitäisi istuttaa samalle maanpetturien penkille kuin Pierre Laval, Vidkun Quisling, Anton Mussert ja monet muut natsien innokkaat myötäilijät, joita riitti runsaasti kaikissa Saksan miehittämissä maissa. Filippiiniläisille asia ei ole näin suoraviivainen.

Yhdysvallat valloitti Filippiinit Espanjalta 1898 ja teki siitä siirtomaansa. Filippiiniläiset olisivat halunneet itsenäisyyden ja aloittivat sodan amerikkalaisia miehittäjiä vastaan mutta heidät kukistettiin verisesti. Vuonna 1935 Filippiinit saivat itsehallinnon Yhdysvaltain alaisuudessa. Lakimiehenä kuuluisuutta saanut Laurel oli mukana laatimassa maansa perustuslakia ja toimi sen jälkeen korkeimman oikeuden tuomarina.

Joulukuussa 1941 japanilaiset hyökkäsivät Filippiineille ja miehittivät maan muutamassa kuukaudessa. Presidentti Manuel Quezon ja hänen hallituksensa pakenivat Yhdysvaltoihin. Voittaakseen filippiiniläiset puolelleen japanilaiset perustivat maahan itselleen myötämielisen hallituksen. Olihan japanilaisten tarkoitus vapauttaa Kaakkois-Aasian kansat imperialismin kahleista. Hallituksen johtoon kutsuttiin Laurel, joka suostui tehtävään, koska uskoi voivansa toimia vaikeassa tilanteessa maansa hyväksi.

Amerikkalaisten silmissä Laurel oli tietysti petturi. Sodan loppuvaiheissa hän pakeni Japaniin ja antautui siellä amerikkalaisille miehittäjille. Laurel asetettiin Manilassa oikeuteen mutta häntä ei ehditty tuomita. Vuonna 1946 Filippiinit saivat täyden itsenäisyyden ja kaksi vuotta myöhemmin presidentti Manuel Roxas julisti yleisen armahduksen, joka koski kaikkia, jotka olivat sodan aikana toimineet yhteistyössä japanilaisten kanssa; paitsi jos he olivat syyllistyneet tavanomaisiin rikoksiin. Kysymys petturuudesta oli hankala, sillä japanilaisten myötäilijöihin kuului myös kiistaton kansallissankari Emilio Aguinaldo, joka oli johtanut filippiiniläisten vapaustaistelua ensin espanjalaisia ja sitten amerikkalaisia vastaan.

Filippiiniläisille José Laurel ei ole sankari, sillä Japanin miehitys oli raskasta aikaa ja huipentui helmikuussa 1945 Manilan verilöylyyn, joka on länsimaissa jäänyt Hiroshiman ja Nagasakin varjoon (mikä on jälleen esimerkki valinnoista). Japanilaiset hävittivät Manilan yhtä perinpohjaisesti kuin saksalaiset Varsovan ja tappoivat raa’alla tavalla yli 100 000 siviiliä. Laurelia ei kuitenkaan pidetä vastuullisena sodan aikaisista hirmutöistä. Hänen katsotaan myötäilleen japanilaisia olosuhteiden pakosta mutta välttäneen miehittäjien mielistelyä. Hän ei esimerkiksi sallinut japanilaisten värvätä filippiiniläisiä joukkoihinsa eikä suostunut julistamaan sotaa Yhdysvalloille. On eri asia astua vieraan vallan palvelukseen kuin kavaltaa oma maansa.

Toinen hyödyllinen lukukokemus oli Juha Vakkurin Yhden miehen Unkari (Weilin+Göös 1986), jonka äkkäsin lähikirjastoni kierrätyshyllystä. Kirja oli oivallinen muistutus ajankohtaisuuden katoavaisuudesta eikä syynä ole suinkaan se, että kohta kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt kirja kuvaa tilannetta, joka edustaa jo yhtä päättynyttä menneisyyttä kuin ancien régime. Kirja oli vanhentunut heti ilmestyessään. Alaotsikkonsa mukaan kirja on henkilökohtainen katsaus János Kádárin aikaan. Tekijä tiedostaa kyllä, että asiat ovat muuttumassa – hän viittaa unkarilaiseen ystäväänsä ( emt. s. 10), joka kehotti julkaisemaan kirjan pian, koska kohta kaikki voi olla toisin – mutta hän ei pohdi lainkaan sitä mahdollisuutta, että Unkarin sosialistinen järjestelmä voisi olla tiensä päässä. Toisinajattelijat kyllä huomioidaan ja he saavat puheenvuoronsa mutta heidän kritiikkinsä esitetään vain marginaalisena, ikään kuin asiaan kuuluvana nurinana, joka paradoksaalisesti todistaa, kuinka hyvin asiat ovat ( emt. s. 14): Mutta jos ajatellaan maata ja kansan elämää, niin melkein kaikki on muuttunut. Helmikuussa 1986 lähes kaikki on paremmin kuin helmikuussa 1956. Kansan enemmistö tietää ettei sen elämä ole koskaan ollut paremmin kuin nykyään, vaikka viime aikoina maan talous ei olekaan kehittynyt kaikkia tyydyttävällä tavalla. Ja kun puhumme vuoden 1956 kansan-nousun kukistamisesta, on aina muistettava, että syksyllä 1919 Unkarin neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori oli paljon brutaalimpaa ( emt. s. 33).

En tunnistanut kirjassa kuvattua Unkaria. Minäkin kävin siellä vuosina 1985–86 peräti neljä kertaa (ja myös myöhemmin). Pisin vierailuni kesti kaksi kuukautta ja lyhin kaksi viikkoa. Minua ei vetänyt Budapestiin aatteen palo – jo syksyllä 1983 sain neuvostovastaisen polttomerkin – vaan nuoren miehen levottomuus, jonka ilmaisin ystävilleni W. Somerset Maughamin sanoin ( Veitsen terällä , suom. Helvi Vasara, Otava 1947): Niin, ajattelin, että lähtisin aluksi Pariisiin. En tunne siellä ketään. Siellä kukaan ei sekaantuisi asioihin. Kävin Pariisissa monta kertaa lomallani. En tiedä miksi, mutta olen saanut päähäni, että siellä selviytyy ehkä kaikki, mikä on sekavaa mielessäni. Se on kummallinen paikka, siellä saa sellaisen tunteen, että siellä voi ajatella ajatuksensa loppuun asti. Siellä näkisin luultavasti tien selvänä edessäni.

Budapest oli 1980-luvun puolivälissä hauska kaupunki ja yöelämänsä osalta monin tavoin turvallisempi kuin nyt. Matkailijan kannalta poliittinen järjestelmä ei tuntunut erityisen ahdistavalta: suomalaiset saivat