Luotettavat muistelmat 1

By Lasse Lehtinen

Lasse Lehtisellä on vankka kokemus politiikasta. Hän on toiminut niin kansanedustajana SDP:n riveissä kuin myös europarlamentaarikkona. Hän on työskennellyt myös ulkoministeriön lehdistöneuvoksena sekä Lontoon suurlähetystössä. Lehtinen on siis oikea mies raottamaan verhoja ja kuvailemaan, mitä Suomen politiikassa on kulissien takana tapahtunut. Samalla Lehtisen muistelmat kertovat, minkälainen mies hän oikein on. Millaista oli lapsuus Kotkan satamakaupungissa, entä sisämaan Kuopiossa? Kuinka Lasse Lehtisestä oikein tuli se Lasse Lehtinen, joka muistetaan politiikan lisäksi esimerkiksi televisiotöistään?Muistelmien ensimmäinen osa keskittyy lapsuuden lisäksi muun muassa Lehtisen varhaisiin vuosiin politiikassa sekä aikoihin toimittajana.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726823622

Book preview

Lukijalle

Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttä, ei Jumalakaan. Siihen pystyvät vain historioitsijat ja muistelijat.

Valtioneuvos K-A Fagerholm kehotti muistelemaan niin kauan kuin vielä muistaa jotakin. Viidenkymmenen vuoden ikä onkin monessa suhteessa erinomainen ajankohta yhteenvedolle. Monet luulot ovat karisseet vuosien myötä, mutta useimmat ennakkoluulot ovat tallella. Vanhemmat kanssaeläjät vaikuttavat jo dementoituneilta ja nuoremmat vielä raakileilta. Ei turhaan puhuta kypsään ikään tulemisesta.

Muisti on naisten lailla yleensä uskoton. Se tekee syrjähyppyjä ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin. Nämä muistelmat tekevät poikkeuksen. Nämä ovat luotettavat muistelmat. Ei olisi muuten mitään järkeä ryhtyä hankkeeseen.

Yhä nuoremmat ihmiset täyttävät viisikymmentä vuotta. Yhä nuoremmat ihmiset ovat julkaisseet muistelmansa. Pertti Paasio on muistellut. Puhemies Riitta Uosukaisen muistelmat aiheuttivat myrskyn vesisängyssä. Esko Aho ja Pentti Kouri muistelevat. Erkki Liikanen on ehtinyt julkaista kalenterinsakin.

Jotkut uskovat löytäneensä matkan varrelta valon ja totuuden. Sellaiset kirjat ovat yleensä vaativia lukukokemuksia. Hyvään muistiin näet liittyy tavallisesti huono arvostelukyky. Joillekin totuus on ollut jo työvuosina niin pyhä asia, etteivät he ottaneet sitä arkikäyttöön ollenkaan. Sen näköisiä ovat muistelmatkin. Useat kirjoittavat suurista ja merkittävistä tapahtumista, joissa ovat olleet osallisina, ja suurista ja merkittävistä ihmisistä, parhaista ystävistään.

Elämäni varrella minulle ei ole tapahtunut yhtään niin suurta ja merkittävää asiaa, että maailmanmeno tai kotimainen konsensus olisi sen takia järkkynyt. Olen tuntenut — ja tunnen edelleen — joitakin merkkihenkilöitä, mutta myös hilpeitä huithapeleita. Muutaman maailmantähden ja kuuluisuuden olen nähnyt lähietäisyydeltä. Tavalliset ihmiset huolineen ja toiveineen ovat kuitenkin elämänpiirissäni enemmistönä. Selitän toki maailmaa seuraavilla riveillä, mutta vain itseni kautta. Vaikka kuinka pinnistän, en kertakaikkiaan muista kaikkia minulle epäedullisia seikkoja.

Oma elämäkerta on pistämätön tapa kertoa muista ihmisistä. Niiden, jotka tässä kirjassa mielestänsä joutuvat väärään tai omituiseen valoon, on turha oikaista tai pahoittaa mieltänsä. Enemmän on syytä pahoitteluun niillä, jotka eivät ole päässeet kirjaan ollenkaan. Nimet yritän kirjoittaa oikein.

Veikko Lavin mukaan jokainen ihminen on laulun arvoinen. Juuri siitä syystä sulkakynään tartuinkin. On näet olemassa sangen suuri todennäköisyys, ettei näitä rivejä olisi kukaan muu kirjoittanut, ellen itse olisi ruvennut.

On totuuden aika.

Varpaisjärvellä syyskuussa 1996

"Useimmat esikoisromaanit ovat valepukuisia muistelmia.

Tämä omaelämänkerta on valepukuinen romaani."

(Clive James: Unreliable Memoirs)

Sittenkin savolainen?

Jokaisella ihmisellä on yksi tai useampi luuranko kaapissa.

Kansanedustajavuosinani en turhaan ottanut puheeksi sitä tosiseikkaa, etten ole syntyperäinen kuopiolainen enkä itse asiassa geneettisesti ollenkaan savolainen. Vaikenin kymenlaaksolaisista sukujuuristani ja korostin kuopiolaisuuttani. Sitä kutsutaan poliittiseksi opportunismiksi.

Mutta kohtalo on joskus oikukas. Nyt kun asialla ei enää ole suurempaa merkitystä, sukututkimus on osoittanut, että suonissani virtaa sittenkin savolaista verta! Lähes 300 vuotta sitten eleli Heinävedellä Anders Markain -niminen talonpoika, joka oli naimisissa Marget Pakarittaren kanssa. Heistä juontuu sukulaisuus äitini kautta minuun saakka. Jos olisin tämän aikanaan tiennyt, olisin tehnyt savolaisuudestani vaalivaltin.

Synnyin Kotkassa, kaupunginsairaalan synnytysosastolla tammikuun 23. päivänä vuonna 1947.

Suomen valtio oli edellisenä päivänä tehnyt huomattavan lainasopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. Sodasta toipuva Suomi tarvitsi rahaa jälleenrakennukseen, ja kun Suomi poliittisista syistä ei voinut vastaanottaa Marshall-apua, amerikkalaiset neuvottelivat alttiisti muista lainoista. Olihan meillä hyvä maine velkojen takaisinmaksajana.

Vietnamissa oli vähän aikaisemmin alkanut tosi rähinä. Kommunistisissi Ho Tši Minh, josta myöhemmin tuli Suomen taistolaisnuorison ikioma setähahmo, ryhtyi ajamaan ranskalaisia miehittäjiä käpälämäkeen.

Jatkosodan päättymisestä ei ollut kulunut kahtakaan vuotta. Isäni oli ollut sodassa lähes viisi vuotta, ylennyt sotamiehestä reservin upseeriksi. Mietteet vaihtelivat. Mitä tekisi kaksikymmentäviisivuotias mies rauhantöissä? Elämä univormussa voitti ja niin hän päätyi palomieheksi Kotkan palokuntaan.

Vanhempani olivat menneet edellisenä vuonna naimisiin Pyhtään Siltakylässä. Siellä oli nuorenparin ensimmäinen yhteinen koti, appivanhempien alivuokralaisena. Äitini oli paikallisessa kaupassa myyjänä. Hän pysyi siitä pitäen liikealalla kokonaista neljäkymmentä vuotta.

Siihen aikaan ei tunnettu ultraääntä eikä lapsivesikokeita. Vatsansa suuruudesta äitini päätteli, että tulossa oli kaksoset. Se hieman pelotti. Nuoren äidin mielestä kaksoset sotkisivat perheen talouden, joka muutenkin oli tiukalla. Ei tullut kaksosia, tuli yksi poika, jolle annettiin nimeksi Lasse Antero. Vanhempani osoittivat tässä asiassa tiettyä käytännöllisyyttä. Esillä olivat olleet myös vaihtoehdot Lars ja Lauri, jotka joka tapauksessa olisi väännetty muotoon Lasse. Oli yhtä hyvä ristiä lapsi samantien kutsumanimelleen.

Synnyin kaksikieliseen perheeseen. Kaksikielisyys on kertautunut vaiheissani myöhempinä vuosina. Äitini on omaa sukua Rosenblad. Hänen kotikielensä oli kuitenkin suomi. Hänen etunimensä ovat Milja Onerva. Hänen isänsä Lauri Agaton Rosenblad oli käynyt koulunsa ruotsiksi ja puhui sitä sujuvasti. Taas hänen isänsä — äitini isoisä Salomon Rosenblad — oli alunperin Joroisten Markkasia, joka ummikkoruotsalaisen morsiamensa Elisabet Westmanin painostuksesta joutui ottamaan kokonaan uuden ruotsinkielisen sukunimen. Salomon Markkasesta tuli Salomon Rosenblad tasan sata vuotta sitten.

Isäni etunimet ovat Allan Anders ja hän on käynyt koulunsa enimmäkseen ruotsin kielellä. Isoisäni Antti Lehtinen oli vuonna 1919 mennyt naimisiin neiti Engla Irene Malmsin kanssa ja muuttanut mantereelta Pyhtään Munapirtin (Mogenpört) saareen. Antti Lehtinen oli ainoa suomea puhuva noin neljänsadan saarelaisen joukossa. Avioliitossa käytettiin sujuvasti kahta kieltä, vaimo puhui ruotsia ja mies suomea. Isoäitini, joka kuoli 1950-luvun lopulla Kuopiossa, ei koskaan oppinut aivan kunnolla suomea. Kun hän oli tullut junalla Kotkasta Kuopioon, hän saattoi mainita matkasta, että rakastaja katto piletin vasta Pieksumäellä.

Vastaavaan kulttuuriin törmäsin, kun menin naimisiin. Appiukkoni puhuu useimmiten ruotsia ja anoppini vastaa toisinaan suomeksi. Vaimoni kanssa puhumme ruotsia.

Äitini perheessä oli seitsemän lasta, isäni oli ainoa lapsi. Rosenbladin nimen satavuotisjuhlilla isä kertoi sukuun tulostaan:

"Ensimmäinen Rosenblad, johon tutustuin, oli Eino, rakkaan vaimoni veli, jonka kanssa kävimme yhdessä rippikoulua Pyhtään Purolan pappilan pakarituvassa. Eino oli ihan kiltin tuntuinen poika, mutta kyllä me muut saimme ylipuhuttua hänetkin mukaan, kun yhtenä lauantai-iltana, ennen kotiinlähtöä, kaadoimme poikaporukalla pappilan ison ulkovessan.

Nyt sattui niin, että siihen kyläkuntaan, johon kuuluin, Munapirttiin, iski jokin tarttuva epidemia, eikä meitä siltä kylältä päästetty seuraavan viikon aikana rippikouluun. Joten sen ison — muistaakseni nelireikäisen — hökötyksen, jonka olimme koko porukalla helposti kaataneet, joutui pieni porukka nostamaan pystyyn. Einon kertoman mukaan se oli ollut kova ja tuoksuva urakka.

Seuraava kohtaaminen suvun kanssa oli vieläkin dramaattisempi. Tämä tapahtui muuten tässä aivan lähellä, Pyhtään VPK:n tanssilavalla. Se kohtaaminen johti pian elinikäiseen riippuvuussuhteeseen."

Sen kohtaamisen seurauksena isäni tuli Rosenbladien sukuun naitetuksi.

Suurta draamaa ei maailmaan tulooni liittynyt. Synnytys sujui normaalisti, kukaan ei nähnyt kummallisia enneunia eikä tiettävästi pyrstötähti tai komeetta ilmestynyt syntymähetkellä taivaalle.

Kaksi päivää myöhemmin chicagolainen gangsteri Al Capone kuoli Amerikoissa. Viikkoa myöhemmin presidentti Paasikivi lähetti Suomen valtuuskunnan Pariisin kokoukseen allekirjoittamaan lopullista rauhansopimusta. Siinä olivat niiden päivien suurimmat maailman uutiset.

Kolme ensimmäistä elinvuottani asuimme Pyhtäällä. Vuonna 1950 muutimme Kotkaan Hovinsaaren Ruununmaankadulle ns. pistetaloon. Molemmat vanhempani kävivät työssä. Isä jatkoi Kotkan palokunnassa palomiehenä ja äiti oli pari taloa kauempana Osuusliike Kymenlaakson kaupan myyjänä. Pistetalot olivat aivan uusia, heti sodan jälkeen rakennettuja. Alue oli tyypillinen työläiskaupunginosa, mutta moderni. Ruununmaankatu päättyi Norjan sahaan, sen valtavaan varastoalueeseen, johon oli taaplattu lautaa ja lankkua silmänkantamattomiin.

Vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille oli järjestetty tarha, josta muistan äreän tädin. Toinen sattuma nousee mieleen, sekin äidin auttamana. Pistetaloissa oli kymmeniä samanikäisiä lapsia, joten nahistelu pihalla ja tarhassa oli aivan luonnollista. Äitini oli nähnyt ikkunasta, kuinka samanikäinen pojankoltiainen oli mätkinyt minua nyrkillä ja lapiolla enkä ollut tehnyt elettäkään puolustautuakseni. En myöskään tullut kotiin valittamaan huonosta kohtelusta. Illalla sain pikakurssin itsepuolustuksessa. Äiti näytti, miten suojaudutaan ja miten lyödään takaisin. Tyydytyksellä hän oli ikkunasta pannut merkille, että oppi oli mennyt perille.

Tästä oli seurauksia myöhemmin. Kansakoulussa Kuopion Asemakoulun välitunnilla tappelin luokkatoverini kanssa. Opettaja ryhtyi selvittelemään asiaa ja esitti tavanmukaisen kysymyksen: Ei kai sinua ole kotona opetettu tappelemaan, eihän? Jouduin vastaamaan myöntävästi, josta opettaja pillastui kertakaikkiaan. Käskin hänen soittaa äidille, minkä opettaja tekikin. Saatoin näet olla varma lopputuloksesta.

Opettaja oli seuraavana päivänä omituisen näköinen. Äitini oli puhelimessa selittänyt, että hän, ja juuri hän, oli neuvonut poikaansa panemaan köniin kanssaeläjiä, jos siltä tuntui, ja ohje oli edelleen voimassa.

Väkevimpänä muistuu mieleen vakava sairastuminen ja kaikki, mitä siitä johtui. Minulla oli jotain vakavampaa vikaa keuhkoissa, joka tuntui koko ajan pahenevan. Pelättiin tuberkuloosia, jota vielä siihen aikaan oli liikkeellä. Vanhempani hakivat apua aikakauden kuuluisimman auktoriteetin, tohtori Arvo Ylpön luota. Ylppö oli vasta avatun Helsingin Lastenlinnan ylilääkäri ja alansa suurin guru.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Ylppö otti vastaan Helsingissä ja antoi hoito-ohjeet. Elettiin talviaikaa ja toinen huone perheen kaksiosta olisi pitänyt sisustaa potilashuoneeksi ja antaa lapselle ilmakylpyjä. Tämä tarkoitti käytännössä, että viikkojen ja kuukausien ajan olisi pitänyt maata sängyssä talvivaatteisiin puettuna, karvalakki päässä, huoneessa, jonka ikkunat oli avattu pakkaseen. Tämän sijasta minua vedettiin pitkiä matkoja pakkassäässä kelkassa ja kesällä ulkoilutettiin soutuveneessä.

Ylpöstä jäi perheeseen ristiriitainen kuva. Nuoret vanhemmat toki joutuivat kunnioittamaan poppamiehen ammattitaitoa, mutta tohtori vaikutti perin ahneelta mieheltä. Ylpön luona piti käydä kolmasti. Koputteluun, kuunteluun ja hoito-ohjeisiin tärväytyi palomiehen parin kuukauden palkka. Myöhemmän tarkastelun valossa tällekin on selitys. Ylppö halusi rikastua. Ennen kuolemaansa, 104 vuoden kypsässä iässä, Ylpöstä ehti tulla moninkertainen miljonääri. Hänen perikuntansa on edelleen huomattava omistaja suomalaisessa lääketeollisuudessa.

Sairastamisessa on omat harminsa, mutta hengen elämälle siitä saattaa olla etua. Kaiken kaikkiaan tulin viettäneeksi useampia kuukausia neljän seinän sisällä, ennen Ylpön parantavia hoitoja. Palokuntalaiset tekivät silloin ja tekevät vieläkin epäsäännöllistä vuorotyötä. Äitini kävi parinsadan metrin päässä sijaitsevasta kaupasta tarkistamassa kuntoni, mutta enimmäkseen olin kotona yksin.

Sänkyyni kannettiin lehtiä, kuvakirjoja ja kirjoja. Kammottavin ja samalla kiehtovin oli Jörö-Jukka. Seurauksena oli, että opin kohta omin päin lukemaan. Saatoin illalla näyttää jotain sanaa ja kysyä, mitä siinä sanotaan ja saada hajamielisen vastauksen. Vanhempieni ihmetykseksi (ja epäilemättä ylpeydeksi) osasin lukea suomea ja ruotsia suoraan ja sujuvasti neljän vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Jotta sukulaiset olisivat ihmeen uskoneet, jouduin antamaan näytöksiä.

Kun tällä tavalla oppii lukemaan, ei opi tavaamaan. Menin myöhemmin Kuopiossa kansakouluun suoraan toiselle luokalle, ja hermostunut opettaja uhkasi jo palauttaa minut takaisin ensimmäiselle, koska en osannut jakaa sanoja tavuihin.

Ennen kouluun menoa olin oppinut varsin sujuvaksi lukijaksi. Kaikki kiinnosti, myös sanomalehdet. Yksi tuon ajan lukuelämyksistä on aivan erityisesti jäänyt mieleen. Kirjan nimi oli Makkosten musta Momo. Se kertoi kaupunkilaisperheestä, jonka elämään jonkin sattumuksen ansiosta astuu neekeripoika Momo. Muistiinpanojeni mukaan luin sen 28 kertaa. Kirja on luultavasti ajat sitten puhdistettu lainakirjastoista rasistisena ja sopimattomana.

Sairaudesta toivuttuani olin ottaa itseltäni hengen tapaturmaisesti. Pistetalojen ja sahalaitoksen välillä oli jyrkkä mäki, joka antoi talvella hyvän vauhdin kelkoille. Eräänä päivänä, kun muut lapset oli jo huudettu kotiin iltaruualle, päätin vielä kerran — ja kunnolla — laskea mäen. Silminnäkijän kertomuksen mukaan kelkka kiisi suoraan ja hyvää vauhtia mäkeä alas, sahalaitoksen lastauslaiturille ja siitä suoraan Suomenlahteen.

Tuo silminnäkijä oli 12-vuotias poika, jolla oli rohkeutta ja ymmärrystä sen verran, että juoksi suoraan laiturille katsomaan, mitä oli tapahtunut. Olin käynyt kaksi tai kolme kertaa upoksissa, ja kun seuraavan kerran nousin pinnalle, poika tarrasi minua sarkapuvun kauluksesta. Hänen huutojensa herättelemänä lautatarhalta tuli aikuinen mies, joka kiskoi minut kuiville. Se, joka on hirtettäväksi tarkoitettu, ei hukkumalla kuole.

En tahtonut ymmärtää asiasta noussutta hälyä. Ensin torutaan, sitten halataan ja sitten taas torutaan. Vielä kummallisempaa oli menettely nuoren hengenpelastajan suhteen. Hänelle ojennettiin kiitosten ja taputusten kera suuri, niissä oloissa kallis, konvehtirasia. Isäni oli ostanut sen siirtomaatavaraliikkeestä, ja nyt se meni parempiin suihin. Minähän sentään juhlakalu olin, elämälle pelastettu.

Viiden ensimmäisen elinvuoden aikana ei lapselle ehdi syntyä kovin syviä tunne- tai ystävyyssiteitä. Kotka jäi vieraaksi. Joskus toisella kymmenellä sain luvan matkustaa omin päin sukuloimaan ja silloin Kotka näyttäytyi Kuopioon verrattuna hyvinkin kansainvälisenä kaupunkina. Siihen vaikutti tietenkin yksin ja ainoastaan satama. Kotkan kaduilla saattoi, toisin kuin Kuopiossa, nähdä jännittävän näköisiä, outoa kieltä puhuvia ihmisiä.

Pari vanhempaa pikkuserkkua oli lähtenyt merille. Kun he kävivät kotimaassa, heillä oli mukanaan hienoja tuliaisia, Niilo Wällärin myötäjäisinä verovapaa merimiesauto — käytetty komea amerikanrauta — tatuointeja käsivarsissa ja lompakossa pornograafisia valokuvia. Kuopio oli Kotkaan verrattuna unelias sisämaan pikkukaupunki.

Kotka on noista päivistä taantunut. Tämän päivän laivat eivät juuri aikaile satamassa, koneet lastaavat enimmäkseen kontteja. Nyt on Kotkakin unelias pikkukaupunki, joka vain odottaa Pietarin toista tulemista.

Jos kymenlaaksolaisista siteistä voi puhua, ne liittyvät Pyhtääseen, äidin kotikylään, Siltakylään ja isän kotisaareen, Munapirttiin.

Siltakylässä olin rasituksena nuorimmalle enolleni, Atelle, joka oli minua vain kahdeksan vuotta vanhempi. Seurasin häntä kaikkialle vaivaksi saakka, sillä Atte harrasti kaikkea mielenkiintoista, kuten valokuvaamista, piirustusta, maalaamista, kalastusta ja luonnon tutkimista.

Erään kerran olin ruokapöydässä ottamassa vadilta viimeistä lettua, kun Atte-eno sanoi: Ota vaan, jos kehtaat viimeisen letun ottaa. Vedin haarukkani takaisin hieman nolona. Samantien Atte ojensi oman haarukkansa — ja nappasi itselleen viimeisen letun.

Sain myöhemmin tilaisuuden tasoitukseen. Olin kymmenen vanha ja Atte oli laitettu lapsenvahdikseni samaan vinttikamariin. Yöllä heräsin ääniin, joista päättelin, että Atella oli taas jotain namia. Olin aivan varma, että toisella puolen huonetta pimeässä peiton alla maistellaan jotain hyvää, esimerkiksi lettuja. Nousin istumaan ja sanoin kirkkaalla äänellä: Pojalle ja, tai poika puhuu! Selvisi myöhemmin, että Aten tuleva puoliso oli salaisella visiitillä.

Munapirtissä jouduin olemaan paljon yksin tai isoäitini kanssa. Viisi vuotta nuoremmasta Hannu-veljestä ei juuri ollut seuraa, sillä tuossa iässä ikäero on vielä valtava. Meistä tuli kavereita myöhemmin, ja se kaveruus on pitänyt.

Yksinolo kehittää mielikuvitusta. Minulla on selkeitä mielikuvia, miten kävin yksikseni pitkiä keskusteluja Kuopiossa olevien leikkitovereitteni kanssa. Lausuin ääneen sekä omat repliikkini että kavereiden repliikit. Ja ihme ja kumma, syksyllä koulujen alettua vuoropuhelut noudattivat usein niitä kulkuja, joita olin kesät yksikseni harjoitellut.

Huomaan vieläkin, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, tekeväni samaa. Tärkeiden tapaamisten tai tilaisuuksien edellä saatan etukäteen kuvitella mielessäni joitakin vuorosanoja. Ja aivan kuin lapsuudessa, ihmiset ovat helposti ennakoitavissa.

Munapirtin saarella oli toki muitakin asukkaita, mutta metsää oli paljon meidän ja naapureiden välissä. Isoäitini Engla kuljetti minua joskus kyläpaikoissa. Muistan, miten soudimme ulkokautta saaren toiseen päähän muutaman leskivaimon luo kylään. Naiset ryystivät kahviaan ja kertoivat unistaan, siitä kuinka unien ennustukset usein käyvät toteen.

Joku kertoi pojasta, joka seurojentalon pihassa puukotettiin kuoliaaksi. Hänen äitinsä oli nähnyt veneen ilman airoja ja soutajaa tulevan talon rantaan ja vievän nuoren miehen mennessään. Vene lipui hiljaa Keihässalmesta avomerelle. Kun kaksi kalastajaa kuoli samalla viikolla, molempien vaimot olivat nähneet viikkoa aikaisemmin täsmälleen saman unen. Lentokone oli tullut lentäen mereltä Bergholman takaa, tehnyt kaarron vainajien kotitalojen yllä ja lentänyt pois sinne, mistä oli tullutkin. Björkholman vanha emäntä oli nähnyt unessa valkean, ihmeen kauniin laivan laskevan Hinkabölen laituriin. Ja samana yönä oli kylän opettajatar kuollut vuoteeseensa.

Tarinat kerrottiin ruotsin kielellä, pikkupaksulla saariston murteella. Eivät tuollaiset jutut pienen pojan kuultavaksi olleet tarkoitettu, mutta mitäpä eukot sellaista olisivat ajatelleet. Yksinäisyydessä äärimmilleen viritetty mielikuvitus näytti useana yönä painajaisia, joissa valkeat laivat ja mustat lokit liitelivät, aaveet ja luurangot kummittelivat. Helpotuksen toi vasta herääminen saariston arkeen, auringonpaisteeseen, laineiden liplatukseen ja lokkien kirkunaan.

Pikkukaupungin pikkupoikia

Olympiakesä 1952 on jäänyt monella tavalla suomalaisten tajuntaan. Kansallisen itsetunnon kannalta tuona vuonna tapahtui kolme merkittävää asiaa. Sotakorvaukset oli vihdoin maksettu, Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi ja Suomi sai toistakymmentä vuotta odotettuaan järjestääkseen kesäolympialaiset.

SAS avasi suoran yhteyden New Yorkin ja Helsingin välille. Koneet lensivät siitä pitäen kahdesti viikossa Amerikkaan