Hypnoosimurhaaja

By Oskar Reponen

Voiko ihmisen hypnotisoida suorittamaan rikoksen niin, ettei hän muista teosta yhtään mitään? Asiaan perehtynyt toimittaja on alkanut epäillä, että se saattaa olla mahdollista. Onhan alitajunta ääretön, kuin loppumattomien mielleyhtymien ja rajattoman oppimisen maailma. Niinpä toimittaja päättää lähteä tapaamaan vankia numero 7345 – miestä, joka tietää hypnoosista enemmän kuin moni muu..."Hypnoosimurhaaja" on Oskar Reposen paljon huomiota herättänyt hyytävä jännitysromaani vuodelta 1988. Romaani vihjaa, että ruotsalaisen poliitikon Olof Palmen murha vuonna 1986 saattoi olla hypnoosimurha.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 13, 2020
• ISBN: 9788726461909

Book preview

www.egmont.com

I OSA

Elokuu 1992

Tämä kirja perustuu tosiasioihin, joiden luotettavuudesta lukijat voivat ja saavatkin olla eri mieltä. Kirjassa esitettyjen tapahtumien kulku on ollut niin ällistyttävä ja useiden maiden viranomaisten työskentelyä jyrkästi arvosteleva, että sen julkaiseminen haluttiin estää. Keskusteltuani lukemattomien poliisiviranomaisten ja hypnoosiasiantuntijoiden kanssa olen tullut siihen johtopäätelmään, että Paimen murhasta kirjoitetut paljastusteokset ovat kuuluneet vain hämäyskampanjaan, jolla on haluttu estää totuuden esilletulo. Katseet on tahdottu siirtää väärään suuntaan. Teoriat ovat teorioita ja niitä liikkuu aina suurten, kuohuttavien tapahtumien ympärillä. Tässä kirjassa esitetään teoria, joka ei perustu pelkkään mielikuvitukseen. Kiitän sekä maan tunnetuinta hypnoosiasiantuntijaa maist. Jarl Fahleria että toimittaja Isto Lysmää, joiden apu ja kannustus ovat tätä kirjaa koottaessa olleet minulle lähes korvaamattomia. Olof Paimen kuoleman ympärillä ei vaieta pitkiin aikoihin. Syyttömiä kuulustellaan, heitä vangitaankin, tunnustajia löytyy, mutta totuus on lahjomaton. Tappouhka ei minua pelota. Henkeni ei ole minkään arvoinen, on ehkä kysymys enää siitä, millä tavalla se viedään.

Helsingissä 1. 7. 1988

Oskar Reponen

Alkunäytös

En ole vielä koskaan, ihme kyllä, astunut vankilan muurien sisäpuolelle, mutta tänään se vihdoinkin tapahtuu. Tunnen jännityksen aallon vähän väliä hulvahtavan lävitseni ajatellessani edessäni olevia kokemuksia ja huomaan käsieni hieman vapisevan.

Ehkä pelkään hienokseltaan Häntä, ehkä odotan liikaa noista tähänastisen elämäni ehkä erikoisemmista tunneista. Voi olla, että tämä tulee olemaan urani tärkein päivä. Se ehkä tuo minulle mainetta ja kunniaa. Tai ei heilauta elontaivaltani mihinkään suuntaan. Jos minun on ikipäiviksi vaiettava vankilassa käynnistäni, on kaikki ollut turhaa. Mutta jos saan käyntini aikana itselleni vapaat kädet, minusta tulee kenties ainakin joksikin aikaa tämän pallonpuoliskon kuuluisimpia henkilöitä.

Olen ammatiltani sanomalehtimies, kuten tiedättekin. Tai ainakin useimmat teistä tietävät. Olen kiertänyt pääasiassa Suomea pitkin ja poikin: olen haastatellut ihmisiä työnsä ääressä, kuunnellut mitä merkillisimpiä elämäntarinoita, joista monet ovat miltei uskomattomia, olen tehnyt reportaaseja suurista onnettomuuksista, kotinsa menettäneistä ihmisistä, maakuopissa asuvista erakoista, ikiliikkujan keksijöistä, joiden kojeet ovat yleensä pysähtyneet jo vierailuni aikana, olen keskustellut vaikeasti sairaiden, kuolemaisillaan olevien ihmispolojen kanssa, olen kirjoituksillani rohkaissut epäonnisia ja masentuneita ihmisiä, olen yrittänyt kannustaa alkoholista tai huumeista eroon yrittäneitä ihmishylkiöitä, olen istuskellut yökausia kuuntelemassa Natsi-Saksan keskitysleireillä viruneiden suomalaisten merimiesten muistelmia mm. Stutthofenin keskitysleirin kauhuista, olen kertonut lukijoilleni suurista urheilijoista. Yhtenä erikoisalanani on ollut parapsykologia. Rajatiedon alueelta olen kirjoittanut myös useita tietokirjoja sekäjännäreitä, radiokuunnelman Hautasi on Odessassa, ja minua on itseäni haastateltu useita kertoja sekä televisiossa että radiossa. Olen noissa lähetyksissä, kuten myös useissa seminaareissa ja lukemattomissa esitelmätilaisuuksissa kertonut kuulijoilleni ajatuksiani elämän tärkeimmistä kysymyksistä, jotka ulottuvat kuoleman rajan taakse ja olen laatinut luetteloita, jotka sisältävät maan parhaitten meedioitten, selvänäkijöitten sekä healareitten nimet, osoitteet sekä puhelinnumerot. Olen myös paljastanut joskus huijareita, jotka käyttävät epätoivoisten ihmisten tuskatiloja hyväkseen väittäen voivansa auttaa heitä, nähdä heidän tulevaisuutensa.

Olen kokenut hyvin värikkään elämän, nähnyt lähes kaiken, joka on minua kiinnostanut ja vielä paljon enemmänkin, elänyt kymmeniä kertoja hurjempia tapahtumia kuin tavallinen ihminen. Erityisesti ihminen on aina ollut mielenkiintoni kohde. Ihminen Summeen, iloineen ja pelkoineen.

Mutta kaikesta edelläolevasta huolimatta minua odottaisi tänään henkilö, joka erikoisuudessaan löisi laudalta kaikki kolmenkymmenen vuoden aikana tapaamani mitä merkillisimmät ihmiset.

Kello on nyt viisitoista minuuttia yli kahdeksan. Vajaan kahden tunnin kuluttua istuisin häntä vastapäätä.

Vankilassa, senhän jo kerroin.

Vieläpä Hänen omassa sellissään.

Se oli vankilaviranomaisten tahto ja sekä päätoimittajani että minä olemme iloisia haastattelupaikan valinnasta. Yleensä toimittajat haastattelevat vankeja vankilan puhelinkeskuksen ja vartijoitten tarkkailukopin takana olevassa tyhjässä huoneessa, mutta nyt tehtiin poikkeus.

Tällä kertaa olisi turvallisempaa, että toimittaja istuisi vangin sellissä jonkun vartijan läsnäollessa.

Yhtään valokuvaa en kuitenkaan saisi Hänestä ottaa. Se oli vankeinhoitolaitoksen ylijohtajan KJ. Långin määräys. Mutta se ei päätoimittajaani harmittanut. Arkistossamme olisi kylliksi kuvia hänestä. Tärkeintä oli haastattelu, josta oli useitten lehtien välillä kauan taisteltu. Päätoimittajani Risto Lepoluoto kamppaili siitä kynsin hampain. Hän vetosi jopa hallitukseen ja perustuslakiin lehdistön vapaudesta ja oikeuksista. Hän sai suuren joukon kansanedustajiakin puolelleen. Lopulta isokenkäiset vakuuttuivat siitä, että lehdistön olisi päästävä kertomaan kansalle totuus, oli se sitten miten hytkähdyttävä tahansa. Ei lehdistö vaikenisi ydinsodan syttymisestäkään, vaikka sillä ei olisikaan todisteita siitä, kuka nappia painoi. Tosin olisi epätodennäköistä, että sodan syttymisen jälkeisenä päivänä ilmestyisi enää yhtään lehteäkään. Eikä maailmanlopun aiheuttaja eläisi enää voidakseen haastaa julkisen sanan oikeuteen kunnianloukkauksesta.

Mutta joka tapauksessa vankeinhoitovirasto yritti estää haastatteluyrityksemme siksi, ettei vankia ollut vielä tuomittu. Syytteitä ei ollut vielä siis näytetty toteen. Ja siihen asti olisi syytettyä pidettävä syyttömänä.

Olen tavannut Hänet ennenkin. Tavallaan olemme siis vanhat tutut. Se helpottaisi asetelmaa. Se ehkä katkaisisi jännitykseltä siipiä. Ainakin jonkin sentin.

Mutta muistaisiko hän minua?

Niin, kohta se tapahtuisi. Hän on itsekin kirjoittanut ajatuksiaan ja elämänvaiheitaan paperille. Saisin kaiken aineiston käyttööni ja voisin lisäksi käyttää kirjallista vapauttani, omaa mielikuvitustani täyttääkseni mahdollisia aukkoja, joita jäisi hänen elämäntarinaansa, ja jotka puuttuisivat hänen omista kirjoituksistaan.

Vedän ylleni valkoista, vaimoni vastasilittämää paitaa. Otan esille siisteimmän, tummanharmaan pukuni. Olen aina ollut sitä mieltä, että toimittajien on kunnioitettava haastateltaviaan pukeutumalla siististi. Olen laskeutunut maakuoppiinkin erakoita haastattelemaan ylläni liituraitapuku.

Pian minulle tulee kiire.

— Olen pannut kaikki tavarasi, lehtiösi, muutaman kynän ja magnetofonin tähän laukkuusi, vaimoni sanoo ja osoittaa lattialla olevaa työsalkkuani.

Siemaisen kahvikuppini tyhjäksi ja nielaisen vielä kymmenen milligramman Libriumin. Käteni tärisevät yhä lievästi. En voi kieltää olevani hermostunut.

— Tilaan sinulle kohta taksin, huutaa vaimoni eteisestä. — Sinähän menet SINNE toimituksen kautta?

Mutisen jotakin ja rupean etsimään lehtiötä. Tiputan salkkuni pohjalle kymmenkunta kuulakärkikynää.

Tuntui jotenkin mielettömältä mennä tapaamaan murhaajaa, joka ei normaalioloissa tekisi kärpäsellekään pahaa.

Vankia numero 7345.

1. Luku

Huone, jos sitä nyt voi sellaiseksi hyvänkään mielikuvituksen siivittämänä kutsua, oli ahdistavan pieni, hämärä, liian kostea, liian geometrinen, muodoltaan suorakulmainen, melkein viivoitintyötä, tuskin paria metriä leveämpi; pituutta sillä oli sentään yli neljä metriä, kuusi, seitsemän askelta. Hän muisti sen ulkoa, siksi monta kertaa hän oli laahustanut ovelta katonrajassa olevan ikkunan luokse.

Seinät olivat valkoiseksi rapatut ja lattia kirkuvan kylmää betonia tai kiveä, jonka päälle oli heitetty sinertävä räsymatto. Se oli hänen itsensä hankkima.

Auringon säteet piirsivät enää harvoin, syysmyöhällä, matolle ja sen tyhjäksi jättämälle osalle lattiaa muutaman sentin läpimittaisia ja lähes metrin pituisia varjoja. Ne ikään kuin irtosivat ikkunasta olevista jykevistä kaltereista; tuntui miltei siltä kuin ne olisi kiskaistu irti paikoiltaan ja venytetty pitemmiksi ja sitten paiskattu lattialle.

Hän sulki vielä joksikin aikaa silmänsä ja kun hän avasi ne uudestaan, oli jo aamu lopullisesti repinyt sellistä ja koko maailmasta pimeyden muuttaen sen himmeäksi valonkajastukseksi, jonka saivat aikaan ikkunasta tuikkiva sarastus ja pienivvattinen, ristikolla suojattuja kattoon kiinnitetty lamppu. Kaikki oli kuitenkin kirkkaampaa kuin tunti sitten ja hän erotti jopa pölyhiukkasen tanssivan valokehän sisäpuolella, mutta muualla niitä ei ollut. Tai ehkä oli, mutta hämärässä niitä ei nähnyt.

Hän nousi vaivalloisesti istualleen, venytteli, haukotteli nautinnollisesti ja ravisteli päätään.

Outo, tai oikeastaan hänelle jo tuttu, väristys kulki hänen lävitseen. Hän yritti karkoittaa ajatuksensa, jotka johtaisivat hänet noille oudoille, pelottaville alueille, joilta paluu nykyhetkeen oli aina vain osoittautunut vaikeammaksi. Kerta kerralta.

Pian se ei ehkä enää onnistuisi.

Joskus hän uskoi jo jääneensä sinne. Se veti aina hänet sisäänsä, se yritti nielaista hänet. Hän ei olisi halunnut sinne. Jos hän jäisi, se merkitsisi ihmiskunnan tuhoutumista. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Kasvot kivisinä, jähmeinä, liikkumattomina hän tuijotti hammasta purren, tuskanhiki otsalta valuen, eteensä. Hän kuuli äkkiä sireenin valituksen etäältä ja nousi ähkäisten pystyyn, vastakkaisesta seinästä tukea hapuillen. Ääni nousi ja laski. Mutta yhtäkkisenä välähdyksenä hän ymmärsi sireenin soivan hänen omassa päässään.

Hän katsoi Ristiä.

Hän oli itse piirtänyt sen kalkkiseinälle pehmeällä lyijykynällä. Risti oli ainakin kymmenen sentin korkuinen.

Se antoi hänelle voimaa.

Sen avulla hän voisi vielä voittaa.

Ja pelastaa ihmiskunnan. Hän kompuroi takaisin vuoteelleen ja hieroi oikean jalkansa reittä. Sitä särki. Eniten oikeastaan polven kohdalta. Tai siitä, missä tavallisella ihmisellä on polvi.

Hän epäonnistui. Hän joutui sinne, mutta hän tajusi kaiken kahdella tasolla, ymmärsi myös olevansa samanaikaisesti tässä ahtaassa vankikopperossa. Silti hänen oli käväistävä.

Arto ja Jaakko.

He olivat syypäitä hänen raajarikkoisuuteensa. He olivat yrittäneet tappaa hänet. Muistot singahtivat nuolenterävinä hänen lävitseen. Hän makasi verissään maassa, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki edessään nytkähtelevän ihmisolennon, josta pulppusi verta.

Hän oli kostanut.

Joskus hän jakoi heidän tuskansa ja se oli hänestä väärin. He olivat ansainneet kohtalonsa. He asuivat samassa paikassa, hekin olivat yksinäisiä, hyljättyjä, kukaan ei heitäkään kaivannut. Hän ponnisteli rajusti. Hän halusi pois, takaisin, ennen kuin olisi myöhäistä. Ennen kuin hänen päänsä oli täynnä vieraita ajatuksia. Ennen kuin hänen Valtiaansa lainaisi hänen aivojaan.

Seinät alkoivat lähestyä toisiaan. Ne tulivat kaikilta suunnilta häntä kohti. Ovikin liittyi hyökkääjiin. Koppi pieneni. Hän käpristyi vuoteellaan niin pieneksi kuin saattoi. Mutta se ei kauaa auttaisi. Pian seinät ja ovi koskettaisivat toisiaan ja silloin ne litistäisivät hänet — kuin torakan. Hänen sisuksensa pursuisivat ulos ja niistä jäisi oveen ja seiniin punaisia ja ruskeita läiskiä. Aamulla seinät työnnettäisiin erilleen ja joku putsarivanki pesisi sellin. Sitten sinne tuotaisiin joku toinen vanki hänen tilalleen.

Mutta äkkiä seinät ja ovi pysähtyivät. Hän aisti äkillisen, hiiskumattoman jähmeyden, joka oli laskeutunut selliin. Se putosi katosta niin hiljaa, että se kuulosti melkein tykinlaukaukselta.

Hänen päätään vihloi, mutta hetkeä aiemmin utuisina ja epätarkkoina värähdelleet esineet kävivät ääriviivoiltaan tarkemmiksi ja vaikka hän kuulikin vielä kuolevan Jaakon kaukaisen hätähuudon, hän tiesi palaavansa. Kuolleitten sitäpaitsi pitäisi pysytellä hiljaa. Eri asia, jos niiltä kysyttäisiin jotakin.

Yhtäkkiä kaikki oli ohi. Hän istui vuoteellaan kädet hiukan vavisten ja silmät harhaillen, mutta iloitsi, ettei vieläkään ollut jäänyt sinne.

Hän kuuli raskaita askeleita sellinsä ulkopuolelta ja hetken kuluttua vanginvartija nosti hiukan silmiensä alapuolella olevaa tirkistysluukkua ja sitten raskas avain alkoi kääntyä ovessa.

Ovi avautui ja vartija, vuorossa oli tällä kertaa Lasse Askola, astui sisälle tarjotin kädessään. Raskas avainnippu roikkui hänen vyöllään. Hän katsahti vankia numero 7345 varovasti, alta kulmiensa. Hän ei vahingossakaan tavoitellut tämän katsetta. Itse asiassa hän ei saanut, halunnut katsoa tätä silmiin. Hän työnsi joitakin pikkutavaroita syrjään oven lähellä olevalla pöydällä, jolle hän laski vangin aamiaisen: lautasellisen höyryävän kuumaa kauravelliä, keitetyn kananmunan, suolasirottimen, leipäkorin, jolla oli pari paahtoleipää, muovilautasella olevan voinapin, metallimukillisen kahvia ja maitoa. Vanki 7345 sai runsaamman aterian kuin muut. Mutta hän olikin Euroopan kuuluisin vanki, jota jonkun vartijan oli käytävä vilkaisemassa tirkistysluukusta joka puolen tunnin kuluttua. Sellissä ei ollut paljonkaan katsottavaa. Toinen, pienempi pöytä oli ikkunan alla. Siinä oli kolme ulosvedettävää lokeroakin. Se peittyi lähestulkoon matkakirjoituskoneen alle, mutta koneen takana oli hiukan tilaa papereita varten. Vanki oli kirjoittanut viime päivinä paljon. Oven luona olevalla pöydällä oli vangin henkilökohtaisia esineitä: herätyskello, toalettitarvikkeita, valokuva, joka esitti miellyttäväpiirteistä naista sekä kahta neljäntoista, viidentoista ikäistä, vaaleahiuksista poikaa. He istuivat ruohikolla.

Lasse Askola seisoi hetken kynnyksen luona ja toivotti vasta nyt huomenensa. Vanki murahti jotakin. Hänellä oli paha olla. Hän ei ollut vielä täysin toipunut äskeisestä. Hän kompuroi oikeaa jalkaansa tukien pystyyn ja katsoi Askolaa. Tämä vilkaisi ensin kattoa, sitten lattiaa ja valmistautui poistumaan.

Vanki numero 7345 pysäytti Askolan kynnyksellä:

— Huomennahan se sitten alkaa?

— Huomenna, vartija vastasi hiljaa lisäten: — Tänään kymmeneltä tulee se reportteri.

Vanki nyökkäsi.

— Entä ne ulkomaanmatkat. Onko niistä tietoa, hän uteli.

Askola pudisti päätään.

— Eivät ne sellaisia meikäläiselle kerro. Mutta kai ne pompottelevat teitä maasta maahan. Mutta naapurimaassahan ne kai teitä eniten odottelevat.

Lasse Askola oli satayhdeksänkymmensenttinen, satakiloinen miehenköriläs. Keskusvankilassa hän oli ollut töissä jo kahdeksantoista vuotta, kahdenkymmenenneljän ikäisestä saakka. Hänellä oli suorat, tummat, taakse kammatut hiukset, kädet olivat kuin lapiot, sormet muistuttivat jättiläisnakkeja. Hän oli ryhdikäs, atleettivartaloinen. Se johtui paljolti hänen harrastuksestaan: hän nosteli lähes kaikkina vapaa-iltoina, vankilan pihallakin päivisin, raskaita levytankoja. Hänellä oli piirinmestaruuskin tempauksessa. Lasse Askola oli ollut avioliitossa kolmetoista vuotta. Hänellä oli kaksi poikaa, 12-vuotias Jouni ja 10-vuotias Jouko, jotka hän oli Tiina-vaimonsa kanssa päättänyt kasvattaa siten, että nämä jo ajoissa tajuaisivat eron hyvän ja pahan välillä. Ettei heille kävisi siten kuin näille … Askola ravisti huolestuneena päätään ja astui kynnyksen ulkopuolelle nyökäten vangille hyvästiksi.

— Minä muuten olen siinä haastattelussa läsnä, hän muistutti vielä viime hetkessä. — Vankilanjohtajan määräys. Teen siinä samalla työvuorolistaa. Haastatteluaikaa ei ole sen ihmeemmin rajotettu. Mutta eikös semmonen mene parissa tunnissa?

Vanki nyökkäsi.

— Olen pannut aika paljon asiaa paperille, sellaista, joita oletan reportterin kysyvän. Se nopeuttaa hommaa. Saatte kyllä lukea kaiken, jos haluatte. Ei niissä ole mitään …

Lasse Askola pudisti päätään.

Hän ei halunnut lukea niitä. Ja jos sellainen nopeuttaisi, hyvä on. Samahan se olisi jos vanki lausuisi ääneen sen minkä on kirjoittanut. Mitäpä eroa sillä olisi? Ei hän siihenkään puuttuisi.

Vanki alkoi äkkiä piristyä. Hän jopa naurahti ja istahti aamiaisensa ääreen.

— Saavat mobilisoida kaikki poliisivoimansa minua vastaan.

Hän haukkasi paahtoleipää.

— Meinaan sinne laivarantaan. Muutenhan joku tappaisi minut.

Lasse Askola ei vastannut.

Hän tiesi paljon tästä miehestä. Joskus hän ihmetteli mikä oli saanut vangin mielen suistumaan tasapainostaan. Mikä oli johdattanut tämän pimeyden voimien valtaan.

Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.

Hän valmistautui sulkemaan oven mutta sanoi vielä: — Tulen sitten kymmeneltä sen toimittajan kanssa.

Avain kolisi ovessa pahasti kirskahdellen niin kuin se aina teki.

Hän söi aamiaisensa hitaasti. Kauravelli oli kylmää, mutta silti hyvää, ravitsevaa. Kahvi oli laihaa, mautonta, kuten aina.

Hän onnahteli vuoteelleen — jalkavamma oli pahentunut tai oikeastaan muuttunut kivuliaammaksi vuosien mittaan — ja tunsi kaiken olevan taas paremmin. Ainakin hetkeksi aikaa. Hän halusi luoda uuden, onnellisen maailman, jos he vain sallisivat sen.

Äkkiä hän koki aivan kuin valaistuksen hetken.

Hän tajusi sekunnin murto-osassa, mitä hänen oli tehtävä. Sen jälkeen maailmassa olisi taas vähemmän pahoja. Hän virnisti itsekseen tyytyväisenä. Hän hämmästyttäisi heidät kaikki. He luulivat, että he olivat nyt sitoneet hänen kätensä, mutta eihän hän ollut niitä ennenkään tarvinnut. Hän pystyisi tekemään sen vankilastakin käsin. Miksi hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin?

Hän nosti lattialta pari repaleista Uutta Suomea. Hänen asianajajansa oli tuonut ne hänelle vankilanjohtajan luvalla, koska ne liittyivät hänen puolustuskampanjaansa. Hän käänteli lehtien sivuja. Yhden etusivulla oli suuri kuva vastikään murhatusta kuuluisasta poliitikosta. Lehden ylänurkassa oli päiväys: 2.3.1986. Kuusi vuotta sitten.

Mies kuvassa hymyili. Kuva oli otettu muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. Otsikot olivat jättimäisiä kaikissa lehdissä. Hän pudotti lehdet lattialle ja sulki silmänsä.

Hänen oli keskityttävä. Hänellä oli vielä aikaa muutama tunti. Hänen oli saatava entiset voimansa takaisin. Hän ei koskaan halunnut epäonnistua. Hän ei halunnut olla ihminen, joka on saanut kootuksi tuhatpalaisen palapelin ja toteaa sitten, että jäljelle on jäänyt kuusi palaa, jotka eivät sovi mihinkään.

Pöydällä, aamiaistarjottimen takana oli Raamattu. Hän kurotti kättään ja nosti sen viereensä. Hän tuijotti sitä hetken, käänteli kotvan sen sivuja, mutta pian kirjaimet alkoivat vääristyä hänen silmissään ja vaihtaa paikkaa keskenään.

Sitten Raamattu näytti leimahtavan tuleen. Hän pudotti sen nopeasti lattialle.

II OSA

Elokuu 1980

2. Luku

Ensin hän toivotti kaikki kurssilaisensa tervetulleiksi näille kahden kuukauden pituisille vaihtoehtoisen lääketieteen iltakursseille, selostaen sen jälkeen lyhyesti mitä kaikkea ohjelmaan kuuluu.

— Jos joku tuli tänne oppiakseen esimerkiksi pelkästään hypnotisoimaan tai siksi, että perehtyisi vain homeopatian salaisuuksiin tai opetellakseen jalkapohjahierontaa, jolla on nykyisin jo useita nimityksiä, tai saadakseen tietoja luontaishoidosta, vitamiinien ja hivenaineiden merkityksestä ihmisen puutostiloihin ja niiden aiheuttamista sekä fyysisistä että psyykkisistä tai yhteisesti psykosomaattisista sairauksista, hän valitsi väärän osoitteen. En tee teistä uutta Gulliveria, lavahypnotisoijaa, en opeta teitä parantamaan kaikkia tauteja pelkästään omilla kyvyillänne tai voimillanne vaan pyrin siihen, että pystyisimme kurssien aikana perehtymään ihmiseen kokonaisvaltaisena yksilönä, olentona, jolla on myös itsessään kyky parantaa tautinsa. Me vain annamme virikkeen ja tuemme sekä neuvomme potilaitamme. Me kerromme, miten heidän kipunsa lievittyvät ilman pillereitäkin ja ehkä parantavat heidät kokonaan mikäli saamme käyntiin heidän elimistönsä omatkin parannusmekanismit.

Hiljaisuus.

Hoikka, ruskeaksi paahtunut, pitkänhuiskea, kevytrakenteinen ja pehmeäliikkeinen viisissäkymmenissä oleva mies, jonka kastanjanruskeat, hiukan lainehtivat hiukset olivat taakse kammatut ja huolitellusti leikatut ja jonka siniharmaissa, terävinä ympärilleen katsovissa, tuuheitten kulmakarvojen varjostamissa silmissä oli valpas ja tutkiva, tarkkaileva ilme, seisoi luentosalin edessä olevalla korokkeella ja tuntui lävistävän kaikki uudet oppilaansa pistävillä silmillään. Hänen hampaansa loistivat lumivalkeina hänen avatessaan suunsa lempeään hymyyn. Poskipäät olivat korkeat, kasvot kapeat, leuka voimakas ja eteenpäintyöntyvä, lujasta luonteesta kertova. Hänellä oli pienet, herkän näköiset kädet, sormet värähtelivät miltei yhtä mittaa eteen ja taakse ja hänen otsansa oli korkea. Nenä oli pieni, mutta terävä, korvalehdet aavistuksen verran ulospäin kääntyneet. Aivan kuin painijoilla. Viisikymmenvuotiaaksi hän oli hämmästyttävän nuorekas, jäntevä, suoraselkäinen, joskin hänen kävelynsä oli hiukan kankeaa. Hän aivan kuin laahasi, mutta vain pikkuriikkisen verran, tuskin havaittavasti, toista jalkaansa perässään. Ilmeisesti hän oli joskus ollut onnettomuudessa. Lyhyesti sanoen: AK-klinikan uusimman kurssin osanottajat olivat harvoin nähneet miellyttävämpää, lempeämpää ja huolitellummin käyttäytyvää henkilöä.

Arnold Koivukivi suorastaan säteili sympatiaa.

Hän seisoi ryhdikkäänä hopeanvärisen, korokkeelle pystytetyn mikrofonin takana ja levitti kätensä kuin sulkeakseen kaikki kurssilaisena syleilyynsä.

Laskevan auringon säteet heijastuivat ikkunoita vastapäätä olevaan seinään ja saivat sen lähellä istuvat oppilaat siristelemään silmiään.

— Ennen kuin suoritamme, hm, alkajaisiksi pari koetta, lausun vielä muutaman sanan parantavasta voimasta, hyväilevä ääni lavalta jatkoi, mainiten kaikkien solujen olevan yksilöitä, mutta kuitenkin kokonaisuuden tärkeitä osia. Henki ja fyysisen mielen käskyt voivat vaikuttaa niihin sekä hyvällä että pahalla tavalla. Positiivisesti tai negatiivisesti käskyjen luonteesta riippuen. Nuo samat käskyt, jotka perustuvat toisaalta voimakkaaseen keskittymiseen, jonka avulla näitä ohjailevia voimia vahvistetaan, joko parantavat tai huonontavat ihmisen terveydentilaa.

Puhuja piti pienen tauon kuin odottaen kysymyksiä. Mutta kaikki katsoivat hiiskahtamatta kuuluisaa tutkijaa, tiedemiestä, joka sulki hetkeksi silmänsä aivan kuin keskittyäkseen. Hän näytti suurelta taiteilijalta, joka valmistautui ensi-iltaansa. Dosentti Arnold Koivukivi oli tätä iltaa aiemmin näyttäytynyt kurssilaisilleen vain kerran, eilen, avajaispäivänä, mutta silloinkin vain ohimennen, lausuen luentosalissa heille muutaman tervetuliaissanan ja puristaen oppilaittensa käsiä.

Tämä oli hänen ensimmäinen luentonsa. AK-klinikan johtaja (lyhennys Arnold Koivukivestä) seisoi mikrofonin edessä matalan pöydän vieressä, jolla olevassa lasimaljakossa hehkui seitsemän tulipunaista ruusua. Ne oli lähettänyt hänelle muuan klinikalla vaikeasta migreenistä parantunut naispotilas. Tämä oli saanut jo kymmenen