Isä, minä elän: Svea Richnau, meedio

By Oskar Reponen

Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Jatkuuko elämä toisella tasolla vai sammuuko kaikki sillä hetkellä kun ruumiin elolliset toiminnat lakkaavat? Toimittaja ja kirjailija Oskar Reposen kiinnostusta parapsykologiaan lisäsi myös hänen poikansa Toivon tapaturmainen kuolema vain 12-vuotiaana.Tässä kirjassa Oskar Reponen kertoo omista yliluonnollisista kokemuksistaan. Hän on vakuuttunut, että sai yhteyden poikaansa meedio Svea Richnaun avulla. Samalla kirja on myös katsaus spiritismiin ja sen historiaan.Voiko kuolleisiin saada yhteyttä? Onko spiritismi totta? Oskar Reposen koskettavassa kirjasarjassa käsitellään Reposen oman pojan kuolemaa ja spiritismiä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 21, 2022
• ISBN: 9788728090282

Book preview

Oskar Reponen

Isä, minä elän

Svea Richnau, meedio

SAGA Egmont

Isä, minä elän: Svea Richnau, meedio

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1977, 2021 Oskar Reponen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728090282

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omistan tämän kirjan

pojilleni Tonylle ja Topille, joka myös elää

Johdanto

Sadan vuoden kuluttua ei voida kuvitella yliopistoa ilman henkimaailmaa tutkivaa tiedekuntaa. Kokemuksen vahvistaman tiedon perusteella olen vakuuttunut, että inhimillisen aistimaailmamme rajojen toisella puolella on yliaistillisten henkisten olentojen maailma. Kaikki huomiot viittaavat siihen, että ihminen riisuu kuollessaan maallisen ruumiinsa ja henkiminä siirtyy sieluruumiissaan tuon rajan takaiseen maailmaan.

Prof. Walther Hinz

Göttingenin yliopisto

Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne me menemme?

Siinä ovat kaiketi pelkistettyinä ne suuret kysymykset, jotka ovat kautta vuosituhansien eniten askarruttaneet ihmiskuntaa.

Yhteenkään niistä ei – huolimatta tiedemiesten ankarista ponnisteluista – ole vielä löydetty lopullista, vedenpitävää vastausta.

Vieläkään, Anno Domini 1977, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mistä elollinen elämä on saanut alkunsa ja mitä ihmisolennolle tapahtuu kuoleman jälkeen. On esitetty arveluja, on kaavailtu yhtä ja toista. Vähän väliä tulee esille uusia teorioita, jotka vuosikymmenten kuluessa sitten hiljalleen hautautuvat ja unohtuvat.

Jatkuuko elämä toisella tasolla vai sammuuko kaikki sillä hetkellä kun ruumiin elolliset toiminnat lakkaavat?

Kirkko lupaa elämän jatkuvan. Mutta sen puheet ovat epämääräisiä. Se julistaa samanaikaisesti kadotuksesta, helvetistä, kiirastulesta, se puhuu tuomiopäivästä ja ylösnousemuksesta.

Mutta että elämä jatkuisi välittömästi kuoleman jälkeen, sellaista lupausta en Raamatusta löydä. Kirkkoa sitovat vuosisatojen aikana kirkolliskokouksissa tehdyt päätökset, joista useat ovat syntyneet kokouksen jäsenten äänestyksellä. Muun muassa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 553 tiettävästi äänestettiin, syntyykö ihminen uudestaan maan päälle vaiko ei; päätettiin, ettei synny. Raamattu ei ole mikään auktoriteetti etsittäessä vastauksia suuriin kysymyksiin: siinä on laskettu olevan noin 80 000 poikkeamaa verrattuna sen ensimmäisiin alkuteksteihin — joita niitäkään ei ole enää olemassa.

Spiritualismi tarjoaa etsivälle ja epätoivoiselle ihmiselle ehkä eniten: se antaa ihmiselle uskon elämän välittömään jatkumiseen ns. kuoleman jälkeen – toisella tasolla, henkimaailmassa. Sen uskomusten mukaan, jotka perustuvat henkiolennoilta saatuihin tietoihin, elämä jatkuu miltei samanlaisena kuin maan päällä välittömästi ruumiin kuoleman jälkeen. Tietoja henkimaailmasta välittävät eri tavoilla mediaalisesti herkät henkilöt, meediot, jotka oman elämänvoimansa ja istunnoissa olevien henkilöiden erittämän elämänvoiman avulla pystyvät olemaan yhteydessä henkimaailman kanssa. Voimakkaimmat meediot pystyvät jopa suotuisissa olosuhteissa materialisoimaan paikalle tulevat henkiolennot täysin käsin kosketeltaviksi hahmoiksi, jotka keskustelevat satojen todistajien läsnäollessa omaistensa kanssa – jopa kirkkaassa päivänvalossa valokuvaajien salamavalojen ristitulessa.

Tällaisia todisteita on vaikea kumota harhanäkyinä, hallusinaatioina. Sillä voiko sata ihmistä kokea samanaikaisesti täsmälleen saman harha-aistimuksen?

Meedio-käsite ei ole suinkaan mikään muotivirtaus; meedioita tunnettiin jo ennen Kristuksen syntymää. Raamattu kertoo lukemattomista tapauksista, jotka sisältävät yhteydenoton Jumalaan ja hänen hyviin henkiinsä, ja välittäjänä, meediona, oli aina joku profeetta, joka rukoilemalla sai aikaan tällaisen yhteyden.

Sanoin rukoilemalla.

Tällaista yhteydenottoa ei voi kutsua henkien manaamiseksi.

Kun meedio lyhyen jumalanpalveluksen jälkeen saa yhteyden henkimaailmaan, ei se taphdu suinkaan manaamalla henkiä esille. Päinvastoin: henget tulevat kutsumatta, läsnäolijat eivät edes saisi toivoa jonkun määrätyn henkiolennon saapumista. Useat meediot sanovat, että paikalle pyrkiviä henkiolentoja on liikaakin; meedion voimat eivät aina riitä kaikkien vastaanottamiseen.

Jos siis jo vuosituhansia sitten päästiin rukouksen avulla yhteyteen henkimaailman kanssa, niin miksei se onnistuisi nykyisinkin? Aikana, jolloin materialismi, aineellinen hyvinvointi ja elintasokilpailu tosin ovat syrjäyttäneet ihmisen henkisen kehityksen prosessin. Viime vuosina on kylläkin ollut havaittavissa merkkejä uudesta aikakaudesta: ihminen on alkanut jälleen kiinnostua henkisistä arvoista, mietiskelystä ja omasta henkisestä kehityksestään.

Jotkut uskovaiset – kuin myös tapakristityt – väittävät Raamatun kieltävän yhteydenoton vainajiin. Raamattu sanookin, ettei »kuolleilta pidä kysyä». Mutta »kuolleilla» ei Raamattu kuitenkaan tarkoita ihmisiä, jotka ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle, vaan henkisesti kuolleita, ts. Jumalasta luopuneita ihmisolentoja, jotka eivät siis usko Herraan. Kuolema ei nimittäin Raamatussa tarkoita suinkaan ns. ruumiin kuolemaa eli kuolemaa siinä merkityksessä kuin ihminen sen tavallisesti käsittää. Ei tarvitse paljonkaan tutkia Raamattua kun se asia tulee lukijalle päivänselväksi.

Monet maallisessa elintasoelämässään tiukasti kiinni olevat ihmiset eivät pidä uskottavina mitään ilmiöitä, joita he eivät tajua viidellä aistillaan. He eivät haluakaan tutkia asioita, vaan kommentoivat lyhyesti: huijausta, ajatusten lukua.

Jos nämä torjujat viitsisivät edes parina iltana tutustua alan kirjallisuuteen, he kenties kiinnostuisivat tutkimaan lisää. Mutta siinäpä se: itsepäinen ihminen ei halua asettua sellaiselle vaaralle alttiiksi, että hän kenties asioita tutkittuaan joutuisi muuttamaan perusvakaumuksiaan. Parempi olla kokonaan tietämättä mistään kuin joutua naurunalaiseksi…

Kirkkoherra Voitto Viro on kirjoittanut esipuheen kuuluisan ruotsalaisen – jo rajan toiselle puolelle siirtyneen – meedion Lilly Åkerblomin teokseen Ihmistiedon tuolla puolen, jossa meedio kertoo todistusvoimaisista tapauksista, jotka osoittavat elämän jatkuvan heti ns. kuoleman jälkeen. Voitto Viron mielestä kaikkea pitäisi tutkia. Hän toteaa myös, että »toisaalta uskovien usko ja kieltäjien epäusko eivät näy aina sietävän tosiasioita» ja että »myös mitä etevimmät tiedemiehet saattavat omaksua täysin ennakkoluuloisen asenteen ilmiöihin, jotka eivät sovellu heidän perusvakaumuksiinsa, tai joita he eivät tunne».

Kuinka sitten ihminen voi kumota asian, jota hän ei tunne ja jota hän ei – ennakkoluuloisena ihmisenä – edes halua tutkia?

Minulla ei ole koskaan ollut tässä suhteessa mitään perusvakaumuksia. Olen vain kuunnellut, tehnyt omia huomioitani, lukenut ja tutkinut ja tullut vähitellen omiin johtopäätöksiini miljoonien muitten ihmisten lailla, jotka uskaltavat ajatella itsenäisesti ja tuoda myös rohkeasti esille pohdintansa tulokset.

Spiritualismiin tutustuin varsinaisesti vasta vuonna 1973, jolloin ensi kerran tapasin Svea Richnaun, tämän lämminsydämisen ihmisen, näitten leveysasteitten kenties etevimmän meedion. Olin kylläkin jo vuosia aikaisemmin tehnyt henkimaailmaan liittyviä haastatteluja aikakauslehti Koti-Postiin, mutta vasta meedion tavattuani henkimaailma alkoi minua vakavasti kiinnostaa. Tuo kiinnostus muuttui yhäti perusteellisemmaksi ja kaiken ajan täyttäväksi menetettyäni Espanjassa, Torremolinosissa kesäkuun viimeisenä päivänä 1973 tapahtuneessa auto-onnettomuudessa ainoan poikani, 12-vuotiaan Toivon. Svea Richnaun istunnoissa olen vähitellen tullut toteamaan paitsi pääseväni yhteyteen Topin kanssa myös sen, ettei tässä ole kysymys minkäänlaisesta telepatiasta istunnon osanottajien ja meedion välillä.

Olen varma siitä, että useat ihmiset hymähtelevät minulle ja pitävät teoksessani esiintyvien henkilöiden puheita pelkkinä »höpötyksinä» ja surevien ihmisten perusteettomina »nyyhkytarinoina».

En yritä tässä kirjassani väkisin todistella mitään, en pyri käännyttämään ihmisiä. Kerron vain, mitä olen kokenut, nähnyt ja kuullut; jos se saa aikaan sen, että yksikin lukija rupeaa ajattelemaan, olen jo saavuttanut tarkoitukseni. Kaikki kirjassa esiintyvät haastateltavat tunnetaan rehellisinä ja luotettavina kansalaisina, jotka tuskin – surussaankaan – keksivät itse senkaltaisia tapauksia, joita he haastatteluissa rohkeasti tuovat esille.

Joku voi ihmetellä, mitä omalla elämäntarinallani on tekemistä spiritualismin kanssa. On totta, että kerron kenties liiankin laajasti ja yksityiskohtaisesti omista vaiheistani, mutta se johtuu siitä, että ne liittyvät hyvin läheisesti kirjani perusteemaan, istuntoihin Svea Richnaun luona.

Kirjan kenties vaikeimmin sulatettaviin kysymyksiin kuuluu poikani jälleensyntyminen. En halua todistella sitäkään, totean vain useitten eri henkilöitten kertoneen minulle asiasta jo vuosia sitten. On tuskin luultavaa, että selvänäkijät, selväkuulijat, meediot ja automaattikirjoittajat ovat perustaneet yhdistystä, jonka periaatteena olisi uskotella minulle Topin syntyvän uudelleen.

Omistan tämän kirjan pojilleni Tonylle ja Topille, joka elää, vaikka onkin rajan toisella puolella. Sanoihan hän sen itsekin minulle kirkkaassa unessani, jolloin olin todennäköisesti ruumiista irtaantuneena häntä tapaamassa: »Isi, en minä ole kuollut, minä elän.»

Helsingissä 2.8.1977

Oskar Reponen

1. Kuollut ystävä antoi Topille viisi kuukautta elinaikaa

»Isi, haluan tavata meedion» – ensimmäinen istunto Svea Richnaun luona – meedio näkee auto-onnettomuuden menneisyydessä – kuollut pikkupoika pyrkii väkisin paikalle – isävainajani lupaa auttaa – henkilapsi antaa merkin: viisi sormea pystyssä – Paavo Nurmi ei voisi pitää lupaustaan – kirkas enneuni – menetin Toivoni Torremolinosissa – päin aurinkoa nousevaa jokainen kukka aukeaa – itsetuhon aikaa – onko Jumala rakkaus? – en olisi jaksanut elää – elämäni raskain päivä

Ilmassa oli kylmä henki ja metsiä ja koko luontoa kävi melkein sääliksi, sillä mikään ei rehottanut, mikään ei tuntunut kasvavan. Räystäskourutkin olivat jään vaientamat, taivas oli aamuvarhaisella synkän punertava kuin alttariliina. Se tuntui hehkuvan kuumuutta, vaikka likaisen lumen peittämä maa aivan kuin tihkui arktista kylmyyttä.

Asumalähiössä ón enemmän talvea kuin keskikaupungilla.

Keskikaupungilla asuva näkee ikkunan avatessaan edessään synkkää syksyä, sillä autot rusentavat ajotiellä, ihmiset jalkakäytävillä olevan lumen; asumalähiössä herää talven keskellä, talven näin jo siitä, että uima-allas oli jäässä ja piha lohduttoman aution ja kuolleen näköinen. Viima iski kuin ruoska kasvoihin, ilma oli väritöntä ja kovaa.

Oli tiistai, tammikuun kolmaskymmenes päivä 1973.

Aivan tavallinen, harmaan arkinen päivä. Päivä, jollaisia ihmiselämässä on tuhansia pitkässä jonossa, joka lyhenee hyvin hitaasti.

Ja kuitenkin se oli sangen merkityksellinen päivä.

Päivä, jolloin saneltiin eräs kuolemantuomio – vaikka sitä ei silloin vielä kukaan tiennytkään.

Koti-Postin toimituksessa haukoteltiin. Ei ollut kiirettä, uunituore lehti oli tullut painosta; seuraavan tekoon olisi ruhtinaallisesti aikaa. Minulla oli sinä päivänä haastattelu, tarkoitukseni oli tavata Pohjoismaiden etevin meedio Svea Richnau.

Sain hänet iltapäivällä kiinni kampaamo Cheriestä, jonka hän omistaa ystävätärensä Else-Lill Armfeltin kanssa.

En tiennyt hänestä oikeastaan mitään; en oikein ymmärtänyt, miten minun pitäisi asennoitua ihmiseen, joka väittää olevansa yhteydessä vainajiin. En ollut milloinkaan ollut spiritualistisessa istunnossa, en ollut koskaan tavannut meediota.

Iltapäivällä taivas seestyi, pilvet vaihtoivat ensin värinsä vaaleammaksi ja tuntui kuin joku olisi leikellyt niitten sekaan epäsäännöllisiä aukkoja; ne törmäilivät aikansa toisiaan vasten ja alkoivat sitten kuin yhteisestä sopimuksesta lipua kohti ikuista äärettömyyttä, jonne ne vähitellen haihtuivat kutistuen sitä ennen rönsyileviksi hattaroiksi.

Kotimme oli Pakilan Alkutiellä. Vanhemmiltani saamani perinnön ja ottamamme lainan avulla olimme hankkineet viihtyisän asunnon, rivitalon pätkän, jossa oli neljä huonetta ja sauna ja muurien ympäröimällä pihalla uima-allas. Asiamme olivat hyvin: Kirsti-vaimollanikin oli hyvä työpaikka, ja Toivo, 12-vuotias poikamme, menestyi kaikessa, mihin ryhtyi. Hän oli Mäkelänrinteen yhteiskoulun, ns. urheilulukion, parhaita oppilaita ja lisäksi hyvä urheilija.

Emme koskaan yrittäneetkään tuputtaa uskontoa hänelle.

En tänäkään päivänä tiedä, miten hän siihen suhtautui; otaksun kuitenkin hänen uskoneen Jumalaan.

Kun tulin kotiin, hän saapui viiden kilometrin lenkiltä.

– Isi, lähdetäänkö illalla stadionille sisärataharjoituksiin? hän huusi jo ovella.

– Ei tänään, vastasin. – Minulla on yksi haastattelu. Tapaan sellaisen meedion.

– Ai semmonen, joka voi keskustella kuolleitten kanssa? kysyi Topi.

Katsoin häntä uteliaana.

– Mistä sinä sellaisia tiedät? kysyin.

– Mä luin yhtenä iltana tota sun kirjaasi.

Topi näytti sormellaan kirjahyllyssäni olevaa Schjelderupin teosta Salattu ihminen.

Hän kiskoi yltään hikistä verryttelypukuaan ja kääntyi sitten minuun päin.

– Isi, saanks mä tulla myös sinne?

Vilkaisin Topia alta kulmieni ja ravistin päätäni.

– Mitä sä siellä teet? Voit vaikka pelästyä.

Mutta Topi ei antanut periksi.

Hän intti ja intti.

– Kun mä haluaisin tavata hänet. Sehän asuu tossa lähellä. Voinhan mä lähteä vaikka heti pois. Mä vain vähän kuuntelisin.

Lopulta suostuin.

Svea Richnaulla oli yllään väljä, sininen intialaisen naisen kansanpukua saria muistuttava vartalon ympäri kietaistu vaate. Mustien hiusten kehystämät kasvot olivat lempeät, silmät aivan kuin hyväilivät katsojia. Kasvoissa oli uurteita, jotka kielivät kenties kärsimyksistä, tuskasta; en tiedä, miksi nuo vaihtoehdot tulivat päällimmäisinä mieleeni.

Myöhemmin totesin olleeni oikeassa.

– Hän halusi välttämättä tulla mukaan, selitin anteeksi pyydellen ja osoitin sormellani poikaani.

– Minä odotinkin häntä, vastasi meedio.

En sanonut siihen mitään. Ajattelin kai mielessäni: et sinä häntä odottanut, kunhan vain yrität todistella olevasi selvänäkijä.

Svea Richnaulla oli olohuoneessaan pieni alttari. Se oli korkean kaapin päällä ja sen vieressä oli Jeesus-patsas.

Haastattelin häntä ja valmistauduin jo lähtemään pois kun mieleeni juolahti:

– Voisimmeko pitää näin vain istunnon? kysyin häneltä.

Meedio nyökkäsi.

Hän antoi ohjeita: Älkää toivoko jonkun määrätyn omaisen tulemista, hiljentykää, jättäkää mielestänne arkiset ajatukset, älkää panko istuessanne jalkojanne ristiin, rukoilkaa itseksenne. Olette osa näkymätöntä värähtelyjen kenttää, ja paitsi meedion myös jokaisen osanottajan asenteilla ja ajatuksilla on koko ajan myönteinen tai kielteinen vaikutus. Pyrkikää olemaan avoimia, nöyriä ja valppaita. Älkää pettykö, jos joku rakas omaisenne ei voikaan tulla, sillä hän ei kenties pääse juuri tänään. Jos ajattelette liian voimakkaasti häntä, saatatte sulkea pääsyn joltakulta toiselta, jonka sanoma voisi olla teille hyvinkin tärkeä. Jos saapuu joku vainaja, jolla on viesti teille, voitte puhua, voitte lausua hänet tervetulleeksi. Voitte osoittaa tunteitanne siten, kuin se teistä tuntuu luonnolliselta, ja jos minä kysyn jotakin, vastatkaa. Vaikka tulija tuntuisikin vieraalta, toivottakaa hänet silti tervetulleeksi, sillä myöhemmin kyllä saatatte muistaa, kuka hän oli. Kun hän on poistunut, älkää enää kyselkö hänestä; se häiritsee uuden tulijan värähtelykenttää.

Meedio rukoili ensin alttarinsa äärellä, palasi sitten sohvalle meitä vastapäätä ja kehotti meitä istumaan jalat erillään ja kädet polvilla kämmenpuolet ylöspäin.

Meitä oli kolme, mukana oli myös juttuni kuvittaja, valokuvaaja Aarre Ekholm, jonka kanssa olin tehnyt töitä jo kolmetoista vuotta.

Svea Richnaun katse alkoi vaipua, leuka laskeutui kohti rintaa. Pöydällä olevat kaksi kynttilää paloivat kirkkaasti; niiden liekit kohosivat soikeina, kärjistään terävinä kattoa kohti ja saivat valollaan ja ajoittaisella lepatuksellaan vieressä olevat kukat väräjämään ja muuttivat niiden vaaleanpunaisen värin tovittain kimmeltäväksi oranssiksi.

Raskas, jännittynyttä odotusta täynnä oleva hiljaisuus putosi kuin moukarinisku huoneeseen.

– Hitaasti, hyvin hitaasti Svea Richnau alkoi puhua. Ääni oli aluksi katkonainen, silmät olivat kuin kiinni liimatut, kädet rukouksessa. Hän tuntui olevan unessa, sanat putoilivat toisiinsa takerrellen ilmaan, jota me kaikki kolme muuta hengitimme kiihkein vedoin.

Hän tarttui minua kädestä, puristi sitä lempeästi ja sanoi näkevänsä takanani keskikokoisen miehen, jolla oli yllään jonkinlainen univormu. Mies oli hyvin ryhdikäs ja hän asetti kätensä olkapäilleni, jatkoi meedio.

– Hän on isänne. Hän kertoo olevansa tyytyväinen teihin. Olette tehnyt paljon töitä ja hän haluaa sanoa olevansa ylpeä pojastaan.

Havahdun: meedio tuntuu tietävän jotakin, isäni Toivo Reponen oli näet eversti, rajan toiselle puolelle siirtyessään Suomenlinnan Rannikkolinnakkeiston komentaja. Ainakin hyvä ajatustenlukija tämä meedio, tuumailin.

Meedio jatkaa:

– Jostakin syystä isänne on kuitenkin hyvin vakava. Nyt hän ravistelee murheellisen näköisenä päätään. Hän pyytää minua sanomaan, että hän seuraa äidin kanssa elämäänne, ja yrittää auttaa teitä tulevissa vaikeuksissanne, jos vain voi. Hän pudistaa vielä päätään ja poistuu.

Topi kuiskaa minulle:

– Mitähän varten se oli synkkä?

Meedio istuu sohvalla ja puristaa käsiään. Hänen ei ole hyvä olla, sen huomaan. Näen hikipisaroita hänen otsallaan.

– En ymmärrä, hän jatkaa. – Tänne on pyrkimässä pieni poika. Mutta hän ei ole teidän eikä valokuvaaja Ekholmin sukulainen. Hän tahtoo tulla, meidän on otettava hänet vastaan. Hän tulee Topin viereen. Hän ei sano mitään, mutta hän pitää käsiään levällään ja nostaa hiukan toista kättään. Kaikki sormet ovat harallaan. Aivan kuin hän haluaisi antaa niillä jonkin merkin. Tunteeko kukaan häntä? Hän on alle kymmenvuotias, pyöreäposkinen; ei, nyt minä näen, nyt näen jotakin hirvittävää.

Meedion katse muuttui tuskaiseksi, rauha ja lempeys ikään kuin valahtavat kasvoilta pois ja tilalle nousee epätoivo. Ääni muuttuu kimeämmäksi, se särähtelee, ja toisen kynttilän liekki tanssii ja lepattaa meedion hengittäessä siihen katkonaisin hengenvedoin.

– Näen kaiken, mutta en voi sitä estää… tämä on jo tapahtunut, se on sattunut vuosia sitten, siitä on ehkä kuusi, seitsemän vuotta. Hän juoksee porttikäytävästä kadulle eikä näe pakettiautoa, joka tulee suoraan kohti, hänellä ei ole enää montaa sekuntia elinaikaa, nyt se tapahtuu, Jumalani, hän jää alle ja kuuluu hirvittävä rysähdys, se on kauheata, joku juoksee sinne ja poika makaa kadulla kuolleena. Se on hän, tämä poika. Hän tuli katsomaan Topia.

– Se on Arvo, kuiskaa Topi kalpeana, huulet vavahdellen.

– Siltä todellakin tuntui.

Kuusi, seitsemän vuotta aiemmin oli Topin paras leikkitoveri, talonmies Luomalan Arvo-poika juossut porttikäytävästä kadulle ja hetkeä myöhemmin jäänyt vasemmalta tulleen pakettiauton ruhjomaksi. Sekä Aarre Ekholm että minä näimme tapauksen ikkunasta, Ekholm oli ensimmäisenä Arvoa auttamassa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Meedio jatkaa:

– Poika ei sano mitään. Hän vain seisoo Topin edessä kädet levällään, toinen käsi hiukan pystyssä, kaikki viisi sormea harallaan.

Pari muutakin henkilöä kävi istunnossa paikalla, mutta heidän tunnistamisensa oli vaikeampaa.

Katsoin Topia Svea Richnaun avattua silmänsä.

Hänen ilmeensä oli outo, poissaoleva, silmät tyhjät, kaukaisuuteen tuijottavat.

Mutta hetken kuluttua hän oli taas luonamme.

Hyvästelimme, lupasin lukea Svea Richnaulle jutun ennen sen painoon menoa ja ajattelin jotakin tyhjänpäiväistä.

Sehän oli vain – niin tuumailin – yksi haastattelu tuhansien muitten joukossa. Tuskinpa enää tapaisin tätä ihmistä.

En tiennyt silloin, miten ratkaisevalla tavalla Svea Richnau tulisi myöhemmin vaikuttamaan elämäni pahasti sekaantuneissa ympyröissä.

Topi yllätti meidät ovella kysymällä:

– Täti, kai mä saan joskus tulla uudestaan?

Tuota lausetta en unohda koskaan.

Enkä Svea Richnaun vastausta.

Meedio katsoi poikaani silmin, jotka melkein hyväilivät Topia, ja sanoi hitaasti, pehmeästi:

– Tietenkin. Ja sinä tulet vielä monta kertaa.

Miten oikeassa meedio siinäkin asiassa oli…

– Isi, miten se oli mahdollista, että Arvo…? kysyi Topi kotona.

Taisin naurahtaa.

– Se