Sisulisä ja vainajan viestit

By Oskar Reponen

Maarit ja Jarkko ovat kauhuissaan. He olivat kokoontuneet pelaamaan muiden nuorten kanssa spiritististä peliä – kukaan ei kuitenkaan tosissaan odottanut, että he saattaisivat saada yhteyden tuonpuoleiseen. Mutta nyt Maaritin ja Jarkon kotiin ilmestyy kammottavia viestejä. Mitä henki oikein haluaa? Onko se hyvällä vai huonolla asialla? Pian käy ilmi, että alueella on tapahtunut murha, jota ei ole ratkaistu...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2020
• ISBN: 9788726562408

Book preview

www.egmont.com

1. luku

- Ei se mihkään liiku, ellei sitä skuffaa. Eihän se ole dösä, jossa on neljä pyörää ja motskari. Busatkin tarttee sitäpaitti energiaa, bensaa, eikä vaan pyöriä. Etteks te likanruipelot sitä snaijaa? Ei tyhjä lasi voi liikkua ittestään, se on saletti.

Jani roikotti kärsivällisen näköisenä kättään sormet ylösalaisin käännetyn ohutkuorisen lasin päällä. Sormet olivat parin, kolmen sentin päässä lasin pohjasta. Ne eivät hipaisseetkaan lasia. Hän katsoi hiukan säälivästi hymyillen tyttöjen pelokkaita ja odottavia ilmeitä.

Maarit tuhahti jotakin niin hiljaa, ettei kukaan saanut siitä selvää ja tuijotti keskittyneellä katseella lasia.

- Älkää höpäjäkö älykääpiöt, kun ette tiedä mistään mitään, Mirja sanoi ärtyneellä äänellä. Hänen sormensa vapisivat tuskin huomattavasti lasin yläpuolella. - Henkien energia on vähän toista kuin teidän bensanne. Jos autot kulkis henkivoimilla, ne kiitäs tuhatta ja sataa, Mirja lisäsi ja vaihtoi kättä. Oikea käsi alkoi puutua, hän rentoutti sitä ja nosti vasemman lasin yläpuolelle. Hänen silmistään paistoi jännitys.

Henkka naurahti ääneen.

- Saiskos sitä henkienergiaa ostaa vähän ennen skaboja? hän virnuili. - Meinaan, kun lähettäjä on jo kuttunut lähtöviivalle ja syöksytään hakeen mestaruusmitaleja. Sillon olis pieni tömäys henkienergiaa paikallaan.

- Naama kiinni, jäbä, Maarit tiuskasi. - Menkää kartsalle hölöttään skeidajuttujanne, jos ette pysty keskittyyn tähän. Te viette tästä kämpästä voiman. Meidän tarttis kaikkien luovuttaa sitä hengille, muuten ne ei pysty antaan meille viestejä. Meedioistunnoissakaan ei meedio saa yhteyksiä tuonpuoleiseen, ellei kaikki rukoile ja keskity voiman antamiseen hengille, Mirja selitti.

- Okei, okei, Jani huokasi. - Mä lupaan olla ihan iisisti.

Ei Jani oikeastaan ihan tosissaan halunnut vinoilla, sillä tiesihän hän henkimaailman asioista enemmän kuin muut pelin osanottajat yhteensä. Janin isä, Kari Rautio, tutki työkseen parapsykologisia ilmiöitä ja hänellä oli valtava kirjasto englannin-, saksan-, ruotsin- ja espanjankielisiä teoksia, joissa kerrottiin erilaisista henkimaailman ilmiöistä kuten kummittelusta, esineitten liikkumisesta itsestään eli psykokineesistä ja Poltergeistilmiöistä, selvänäkemisestä, vainajien antamista viesteistä, ihmissusista, vampyyreista, zombeista ja tällaisista spiritistipeleistä. Näitäkin oli useampaa eri laatua. Tosin zombit ja ihmissudet nyt eivät oikeastaan kuuluneet ns. henkimaailman ilmiöihin eivätkä parapsykologiaankaan, mutta jonkinlaisia lieveilmiöitä ne silti olivat ja kaikki tuntematon ja outo kiinnostivat Kari Rautiota, joka oli kirjoittanut useita kauhujännäreitä ja jopa kuunnelmia Yleisradioon.

Aakkoslautapelit Kari Rautio tuomitsi jyrkästi. Ne eivät kuuluneet spiritualismiin; niissä istunnoissa vaikuttivat yleensä hyvät henget, mutta spiritistisissä peleissä ja manaustilaisuuksissa mellastelivat usein pahat tai ilkeät ja kepposia hautovat henget. Kari Rautio oli haastatellut joskus 14-17 vuotiaita tyttöjä, jotka harrastivat aakkoslautapeliä hämyisissä ullakkokopperoissa tai kellareissa, lepattavassa kynttilän valossa. Kerran haastattelu oli tehtävä mielisairaalassa, sillä aikansa lasien ja aakkoslaudan kanssa touhuttuaan tytöt - heitä oli kaksi - olivat seonneet - tai pahat henget olivat vallanneet heidän mielensä. Miten päin tahansa, joka tapauksessa Kari Rautio oli todennut spiritistipelin harjoittamisen aiheuttaneen monta kertaa pelaajille mielenterveydellisiä häiriöitä.

Jani ja Henkka sulkivat jopa silmänsä näyttääkseen tytöille yrittävänsä keskittyä. Mutta mitään ei tapahtunut.

Kaivattua energiaa ei irronnut pelaajien sormista, ja kirjaimia ja numeroita täynnä olevalla pahvilevyllä nököttävä juomalasi ei liikahtanutkaan. Tyttöjen suureksi harmiksi. He halusivat näet osoittaa pojille henkien pystyvän näidenkin läsnäollessa esiintymään. Jani ja Henkka ja muut kundikaverit kun olivat aina nauraneet heidän puheilleen viestien saamisesta henkimaailmasta juomalasin avulla, vaikka tytöt olivat saaneet mitä hämmästyttävimpiä vastauksia kysymyksiinsä pienissä peli-istunnoissaan.

Mutta näin ei ollut käynyt koskaan, lasi oli aina lähtenyt liikkeelle. Vika täytyi siis olla pojissa. He eivät uskoneet kokeen onnistumiseen, ja jo se saattoi pilata kaiken. Joukossa ei saisi olla epäilijöitä, se oli vanha juttu. Meedioistunnoissakin meedio, joka välitti viestejä haudan takaa istuntoon saapuneiden omaisille, sai voimansa kokouksen osanottajilta. Nämä istuivat tuoleillaan kämmenet ylöspäin ja keskittyivät tyhjentämään ajatuksensa turhista maallisista ongelmista ja virittäytyivät mahdollisimman korkealle henkiselle tasolle, jotta meedio heidän voimallaan saavuttaisi oikean värähtelytason ja saisi yhteyden tuonpuoleiseen.

Sen tiesi Janikin, mutta hän ei halunnut asettua tyttöjen puolelle Henkan läsnäolon vuoksi. Jos hän puolustaisi Maaritin ja Mirjan ajatuksia, Henkka virnistelisi hänelle kauan.

Juuri kun Jani muisteli isän sanoneen, että tässä maailmassa on tuhottomasti selittämättömiä asioita, ja että on olemassa tuonpuoleinen, toisenlainen maailma, josta useat ihmiset kokevat ainakin kerran lyhyen, välähdyksenomaisen elämyksen mutta torjuvat sen kuvitteluna tai hallusinaationa, kaikki säpsähtivät.

Lasi liikahti.

- Hei, kuka skuffas sitä, Henkka sanoi, mutta Mika Nystén Helsingin Vauhti-Veikkojen lupaava pikajuoksija, väitti kivenkovaan, ettei kenenkään sormi hipaissutkaan lasia. Mika oli tavallaan pelin erotuomari, hän seurasi tarkasti pelaajia ja lasin mahdollista liikkumista ja sanoi keskeyttävänsä pillin vihellyksellä pelin heti, jos huomaisi jonkun hiukankaan tyrkkäävän lasia tai yhdenkin sormen hipaisevan sitä.

Jani oli kuullut niin paljon aakkoslautapelistä, ettei hän oikeastaan tosissaan hämmästynyt tai pelästynyt. Tavallaan hän oli valmistautunut lasin kuljeskeluun pitkin pöytää, olihan hän itsekin tutkinut paljon isänsä henkimaailman kirjallisuutta. Hän tiesi senkin, etteivät tiedemiehet uskoneet parapsykologisten ilmiöiden olemassaoloon vain siksi, ettei niitä voinut toistaa. Eikä tiede tunnusta mitään todellisuudeksi, jota ei voida toistaa ja tutkia tarpeeksi. Kun kaikki mittarit ja tietokoneet ja muut tutkimusvälineet oli rahdattu paikalle, jossa oli vaikkapa näkynyt itsestään liikkuvia esineitä, ei mitään enää tapahtunutkaan. Mikään ei liikkunut ellei sitä potkittu…

Oli Maaritin vuoro kysyä hengiltä mitä halusi. Jokainen vuorollaan saisi saman tilaisuuden.

Maarit oli 15-vuotias kuten Mirjakin ja he kävivät Alppilan yläasteen viimeistä luokkaa. Henkka ja Jani puolestaan olivat urheilupainotteisessa Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa, jossa Janin valmentaja, Tero Selvinen, oli jumppamaikkana. Samassa koulussa oli liikkamaikkana myös Tuomo Rajala, Vauhti-Veikkojen nuorisopäällikkö. Joka vuosi virtasi kouluun lisää vauhti-veikkolaisia, koska Tuomo Rajala valmensi useita näistä. Ja useat toteuttivat liikkatunneillaan omia harjoitusohjelmiaan ja pääsivät helposti tunneilta kisoihin ja muihin urheilutilaisuuksiin Tuomon ja Teron ansiosta. Kaikki pyöri näiden kahden voimahahmon ympärillä.

Jarkon piti myös olla mukana tässä peli-illassa, mutta hän oli myöhässä. Jarkko oli Maaritin veli, siskoaan kaksi vuotta vanhempi ja Henkan kanssa samalla luokalla, vuotta ylemmällä kuin Jani.

Lasi liukui hitaasti pahvilevyn oikeata yläreunaa.

- Mitä sä olet kysynyt? Mirja kysyi Maaritilta.

Maarit ravisti päätään.

- Mä sanon sitten, jos se vastaa mulle niinku mä venaan.

- Hei, Jani puuttui asiaan, - ethän sä saa venata siltä mitään tiettyjä vastauksia. Sunhan oli tyhjennettävä ajatukses, etkä sä saa toivoa tai yrittää mitenkään vaikuttaa vastauksiin. Eiks ne ole pelin säännöt? Eihän meedioistunnoissakaan ihmiset saa toivoa mitään.

Maarit nyökkäsi happamasti.

- Okei. Mutta mä kerron kuiteskin vasta sitten, kun se on vastannut mulle. Jos se nyt yleensä vastaa mitään, kun te kylädorkat ootte täällä.

Samassa huone alkoi viiletä. Vähän ajan kuluttua kylmyys hyyti kaikkia, ja heidän kätensä alkoivat kohmettua. Lämpötila oli laskenut alle seitsemän asteen, Maarit totesi seinässä olevasta mittarista.

Osanottajat katsoivat toisiaan huolestuneina - nyt olivat jo pojatkin hermostuneita. Kaikki nytkyttivät jalkojaan pöydän alla ja puhaltelivat välillä sormiaan; lämpötilan putoaminen yhtäkkiä kahdellatoista asteella sai vilunväreet kulkemaan pelaajien kehossa.

Lasi pysähtyi, edestakaisin kierreltyään, lopulta S-kirjaimen kohdalle.

Maarit, tumma, hyvävartaloinen, sirosäärinen ja uhkeapovinen, tummaan minimekkoon sonnustautunut luokkansa kaunotar, tuijotti suu auki ja kylmästä täristen lasia. Varsinkin yläluokkalaiset pojat parveilivat jo Maaritin ympärillä välitunneilla ja yrittivät tehdä treffejäkin tytön kanssa, mutta turhaan, sillä Vauhti-veikkolainen seiväshyppääjä Reiska Ahonen oli varannut kaunokaisen omakseen, ja he olivat kulkeneet yhdessä jo useita kuukausia.

Tytön vieressä istuva Mirja oli Maaritin täydellinen vastakohta. Hän oli tuhtivartinen, kesakkoposkinen, vaaleahiuksinen tyttö, jota pojat eivät liiemmälti piiritelleet saatikka pyytäneet treffeille. Mirja Savikko tiiraili pahvilevyä likinäköiset silmät kapeina viiruina ja hänen pulleat sormensa vapisivat - väsymyksestä kai - lasin yllä sen liikkeitä seuraillen.

Lasi nytkähteli hetken pahvilevyn yläreunassa A:n lähettyvillä, ikään kuin hetken epäröiden, mutta pysähtyi sitten kirjaimen keskelle ainakin kymmeneksi sekunniksi.

- S ja A, Mika huudahti riipustaen kirjaimet lehtiöönsä. Mika ei itse ollut halunnut osallistua koko peliin eli kuten hän sanoi, hömpötykseen, mutta oli luvannut olla erotuomarina ja viestien kirjaajana, vaikkei uskonutkaan sanomien tulemista mahdolliseksi.

Tytöt tuijottivat pelialuetta hypnoottiset katseet silmissään, ja pojatkin alkoivat suhtautua asiaan vakavammin.

He istuivat Maaritin huoneen liinattoman mäntypöydän ympärillä. Pöydän keskellä oli suurehko pahvilevy, johon oli tekstattu kaikki aakkoset myötäpäivään siten, että A-kirjain oli pahvilevyn yläosassa keskellä, ja O alareunassa, kello 18 kohdalla. Vastaavasti H oli kello viidentoista ja V kahdenkymmenenyhden seutuvilla. Levyn vasemmassa reunassa olivat pystysuorassa numerot yhdestä kymmeneen. Tästä pelistä oli lukuisia muunnelmia, kirjaimet ja numerot saattoi sijoitella miten tahansa, mutta Maarit ja Mirja olivat aina pelanneet peliä näin merkatulla alustalla.

Pöydän keskellä paloi kaksi kynttilää, jotka pelaajien hengityksestä lepattivat lähes koko ajan ja heittivät vaaleille seinille varjoja, jotka saivat aikaan pelottavan tunnelman.

Ennen kuin tytöt olivat päättäneet kutsua pojat mukaan, he olivat saaneet kuunnella kuukausikaupalla varsinkin Henkan ja Jarkon ilkeyksiä - pojat näet väittivät kivenkovaan tyttöjen itsensä työntelevän lasia sen mukaan, millaisia vastauksia he hengiltä halusivat.

Tunnelma oli niin tiivis, että sitä melkein saattoi koskettaa kädellä. Ikkunaverhotkin oli vedetty kiinni joten kynttilöiden tuike oli ainoa valonlähde Maaritin huoneessa.

Lasi oli liukunut oudolla, nykivällä tavallaan pahvilevyn keskelle ja nyt se oli pysäköinyt siihen.

Henkka puhalsi