Tähtien välinen pimeys

By Ulla Vaarnamo

Tähtien välillä vallitsee pimeys, mutta toisinaan kaksi kohtaa toisensa yllättävästi ja syntyy kipinä, joka valaisee kaiken päästä varpaisiin. Vaikka yksin elävät naiset törmäävät kokoelman tarinoissa kiinnostaviin miehiin, tärkeimmät keskustelunsa he käyvät oman itsensä kanssa. Ihmisen sisäisessä avaruudessa liikuskelee tuntemattomia, mystisiä olentoja, kuten kettu, johon tutustumalla nainen päihittää vieraudenpelkonsa. Tragikoomiset tilanteet huvittavat ja kutsuvat ihmettelemään.Tarkkanäköisestä ihmiskuvauksestaan tunnetun Ulla Vaarnamon novellikokoelma valottaa naisen sielunmaisemaa ja elämän suuria kysymyksiä naurunkyyneleitä kaihtamatta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728203286

Book preview

Tähtien välinen pimeys

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2005, 2022 Ulla Vaarnamo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203286

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

TÄHTIEN VÄLINEN PIMEYS

Me olemme pukeutuneet jo toisen kerran. Reidet hellinä, kyljet kipeinä kaadan hänelle lisää kahvia. Hän on osittain lähdössä, hymyilee takaisin ja jatkaa lausettaan. Avaruustutkimuskongressi on auttamattomasti ohi.

Esa. Mutta hän ei ole Esan näköinen, ilman silmälaseja ja puvuntakkia hän voisi olla Esaias tai vaikka Ferdinand.

Tanssilattialla hän tarttui käteeni ja kylkeeni varmoin ottein. En koskaan tanssi, hän sanoi, ja sen huomasi, mutta meillä oli sama rytmi, puhuimme yhtä aikaa koko illan, hypimme sujuvasti lempimusiikista soiden suojeluun, elämän tarkoituksesta kirjoihin jotka ovat vaikuttaneet. Kuin olisi ollut kiire, ja kiire meille tulikin.

Enää ei ollut kiire.

Koskaan oli nyt.

Hän on kaunis ilman silmälaseja, alasti upea.Voimakas.

Olin yksi pääpuhujista, hän selitti pukeutumistaan tanssilattialla. Olimme molemmat huolissamme siitä, että tähtien välissä on enimmäkseen pimeää ainetta ja sen määrä lisääntyy. Sanoin että juuri siksi en katso enää uutisia enkä lue ulkomaansivuja lehdestä. Hän puristi kättäni ja sävähdys kulki lävitseni.

Upeaa että mieskin voi olla älykäs ja haluttava, mietin. Osasin jo olla hiljaa, jos tunsin ruumiinsykkeen, vaistosin mahdollisen ihojen yhteyden. Se katosi niin helposti sanojen melskeeseen, varsinkin jos oli vähän aikaa, jos kiertoradat vain hetkellisesti hipaisivat toisiaan eikä ollut tarkoituskaan syöstä yhtään planeettaa radaltaan.

Kolmas mukillinen kahvia.

– Mustassa aukossa on mielettömästi energiaa, hän sanoo ja katsoo suoraan.

Nyökkään.

– Mustia aukkoja on paljon, ennen ajateltiin että on vain yksi suunnaton musta aukko, hän jatkaa.

– Ihmissuku loppuisi jos niin olisi, sanon.

Hän nostaa kahvikupin, pitää sitä ilmassa ja sanoo, että Hawking unohti teoriastaan lämpöaallot.

– Pimeän aineen kehä ympäröi galakseja, hän sanoo ja katsoo syvälle silmiin, niin syvälle että mustuaisten takaa välkkyy valo.

Mustat hiukset kihartuvat niskasta ja korvallisilta, vahvat kulmakarvat, hiukan kyömy nenä, selvärajaiset huulet. Kaunis mies, ja monipuolinen. Kaunis myös vakavana.

– Näkymättömän pimeän aineen massa on kymmenkertainen näkyvään aineeseen verrattuna, sitä on 90 prosenttia maailmankaikkeudesta. Ja jos pimeää ainetta on vähän, galaksien tähdet palavat loppuun, leimahtavat ja katoavat. Sammuneet tähdet luhistuvat.

Niin, mietin ja jätän sanomatta, että lähibaarissa ne istuvat, sammuneet tähdet, tuijottavat tuoppiaan aamusta iltaan, vuodesta toiseen, eivätkä muuta voi koska ovat menettäneet kosketuksensa mustaan aukkoon, etääntyvät yhä kauemmaksi energiasta ja näkymättömän pimeän aineen elämää synnyttävästä valosta.

– Minä en usko tieteeseen, sanon kun Esa vaikenee hetkeksi. – Miksi pitää todistaa asioita jotka ovat olemassa. Vai tuoko numeroihin nojaaminen turvallisuutta? Jopa kaaoksesta piti tehdä teoria, ja nyt ihmetellään että planeettoja löytyy koko ajan lisää.

Esa innostuu selittämään kaaosteoriaa. Kuuntelen hetken ja keskeytän.

– Minusta on tutkijoille oikein että he ovat joutuneet myöntämään alkeishiukkasten toimivan heidän omien oletustensa mukaisesti, siis noudattavan heidän toiveitaan. Suuressa viisaudessaan Nobel-komitea palkitsi fysiikan nobelilla itsestäänselvyyden, jonka mukaan hiukkasten välinen vetovoima vähenee sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi ne toisiaan pääsevät.

Esaa naurattaa. Hän kertoo Jupiterin kuista, jo 58, kuvittele, ja kuinka erilaisia ne ovat.

Olen lukenut samat jutut Hesarin tiedepalstalta. Ehkä mitään kongressia ei olekaan, ehkä miehestä löytyy vielä kolmas puoli, mutta se ei haittaa. Tunnen mustan aukon värähtelyn. Nyt siellä on lämmintä ja valoisaa.

– Aikaan on lisättävä lämpö, sanon. – Ja niin siitä pääsee, ainakin hetkeksi.

Yöllä löysin ajan aukon itsestäni. Supistuin ja laajenin, ja juuri silloin hän käski olla liikkumatta. Valoraita sykähteli paikoillaan, siirryin toisaalle, ehkä hän tuli mukana, ehkä vein meidät molemmat.

Yritin selittää, kuinka ajan aukossa synnytetään galaksit, kuinka sen energia on mittaamaton, ja juuri siksi kulttuuri rakenteineen pyrkii latistamaan sen voiman mitätöimällä aukkojen kantajat, naiset. Uskonnot, sodat, kysymys hyvästä ja pahasta olivat silkkaa miesten kateutta ja pelkoa jotta ne, joissa voima oli, eivät sitä löytäisi eivätkä käyttäisi. Samoin tiede, numerot, tavaratalot, moottoritiet ja pilvenpiirtäjät, jääkiekko, muoti ja formulat, kaikki olivat hämäystä, harhaan johtamista olennaisesta totuudesta.

Esa alkaa puhua alkuräjähdyksestä.

– Se ei ole vielä sinulle tullut, sanon.

– Mennäänkö käymään sängyssä?

Nousemme yhtä aikaa. Esa halaa, mistä tajuan että hän on lähdössä. Sydän alkaa hakata. Säikähdän, olin unohtanut sydämen, niin täydellisesti olen ollut olemassa. Hän lähtee omaan kaupunkiinsa, omaan elämäänsä. Viisisataa kilometriä on riittävä välimatka. Tämä on pitkä maa ja harvassa kaupunkeja.

Suutelemme.

– Sinä tiedät mihin tämä johtaa, varoitan.

Hän mumisee tietävänsä ja kävelee takaperin makuuhuoneeseen, pysähtyy kahden metrin päähän minusta, olemattoman kynnyksen toiselle puolen.

– Aika on tässä meidän välissä. Kun sinä näet minut, se on jo tapahtunutta, historiaa.

– Tarkoitatko että olet jo nyt menneisyyttä?

Mutta eihän se ole totta, mietin. Asetelma on väärinpäin. Mies seisoo minun makuuhuoneessani, minä olen olohuoneen puolella, oviaukko välissämme. Saman pitäisi toimia toisinkin päin. Kun mies näkee minut, minä olen historiaa. Mutta erkaantuvatko historiat eri suuntiin, eri aikakausille? Joka tapauksessa minun pitäisi olla omassa makuuhuoneessani ja miehen oviaukon toisella puolen, lähempänä ulko-ovea.

Aikasiirtymän jälkeen huohotan, tai joku ihoni sisällä haukkoo happea.

Raukeana katson kun mies astuu sängystä poispäin, pitää itsestään kiinni ja tuijottaa peilistä minua. Näinkö mies katoaa historiaan, mietin, ja samalla hän purkautuu.

– Nyt tiedän kuinka maailmankaikkeus sai alkunsa, tai ainakin linnunrata, sanon suihkussa vaahdottaessani miehen hiuksia.

– Jumalalla seisoi. Se ihmetteli elintään, kosketti siihen ja niin kaikki roina sai alkunsa. Mitähän tapahtuu kun sillä seisoo seuraavan kerran.

Saatan Esan asemalle. Sydämen sykintä on laantunut, nautin jokaisesta askeleesta, reisien jäykkyydestä, siitä että tunnen ihoni ympärilläni. Ranteet hervottomina kerään paluumatkalla lähikaupasta koriin riisihiutaleita, tomaatteja, voita ja lenkkimakkaraa, sillä välillä pitää syödä.

Kävelen pää pystyssä ja hymyilen vastaantulijoille.

Yksi galaksi on taas syntynyt. Joidenkin tutkijoiden mukaan maailmankaikkeus laajenee koko ajan, ja sen tajuan tienneeni aina.

HIENO MIES

Siwa olisi enää viisi minuuttia auki. Juoksin takki auki mäkeä alas, nyt oli oikaistava Kolmiopuiston läpi vaikka yleensä kiersin sen. Puisto oli aina pimeä ja varjoisa, muutama penkki vastakkain hiekka-aukean reunoilla, vanhoja jo melkein mustarunkoisia koivuja, pari kuusta ja nurmialueella pieni omenapuu, joka laski oksansa maahan asti kuin häpeillen.

Jäteastiat oli asetettu puiston reunaan, samoin postilaatikko ja bussikatos.

Samat miehet ja naiset istuskelivat Kolmiopuistossa keväästä pitkälle syksyyn, mutta nyt penkit olivat tyhjät.

Tullessani kaupasta Siwan kulmalla seisoskeli yksi puistikon miehistä. Harmaa kasvoiltaan ja vaatteiltaan, jopa siniset farkutkin lököttivät harmaina. Rypyt risteilivät kasvoilla oudoin viivoin, silmäpussit roikkuivat poskilla. Silmät punersivat enemmän kuin nenä.

Roikotin käsissäni kahvipakettia, kananmunakoteloa ja tupakka-askia.

Mies alkoi kulkea rinnallani.

Puistikon kohdalla hän sanoi:

–