Kuikka Koponen

By Markku Turunen

Abel "Kuikka" Koponen hämmästytti kansaa erikoisilla silmänkääntötempuillaan 1800-luvun Itä-Suomessa, ja hän on edelleen yksi maan tunnetuimpia silmänkääntäjiä. Omalaatuinen mies eli omalaatuisen elämän, edes perheen perustaminen ei saanut häntä asettumaan aloilleen ja hankkimaan elantoaan tavallisemmalla tavalla.
Kuikka kiersi pitkin mantuja tekemässä temppujaan, ja sekä miehestä että tämän tempuista kerrottiin mitä mielikuvituksellisempia tarinoita, joista osa oli totta, osa tarua. Lapsilleen mies antoi eriskummalliset nimet vaimon vastustuksesta huolimatta.
Markku Turunen kertoo Kuikan tarinan humoristisesti ja tunteisiin vetoavasti: Kuikka oli hulvaton legenda jo eläessään, mutta viihdyttäjä koki myös paljon surua ja menetyksiä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 24, 2024
• ISBN: 9788728536247

Book preview

Kuikka Koponen

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1998, 2024 Markku Turunen and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788728536247

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN OSA

I

Rytisi ja kipinöi kun isäukko vieritti pitkällä kangella rankoja keoksi huhdan laitaan. Liekit loikkivat puulta toiselle kuin oravanpojat. Nokista hikeä valui pitkin ukon naamaa. Se heitti sestan roihuavan rankakasan päälle, työnsi haalistuneen vilttihatun takaraivolleen ja pyyhkäisi sormilla otsaansa. Otsaan jäi mustat poikkijuovat, mutta ei se musta sormista tullut, vaan sormet vetivät nokiseen otsaan valkoiset raidat. Isä meni lähteelle ryyppäämään vettä. Sinne oli eväskontit jätetty roikkumaan kuusen oksille lähteen viereen.

Huidoin hosallani huhdan reunassa kiemurtelevaa tulta, joka vuoroin hulmahteli mataliksi liekeiksi ja vuoroin kaivautui turpeeseen kipunoivaksi ja suhisevaksi kydöksi. Näin tulessa vaahtoa sylkeviä käärmeitä, valkohehkuisia sisiliskoja ja vaikka mitä, mutta en kerennyt niitä ajattelemaan. Eikä tuli usko ajatuksia niin kuin ihminen. Tuli on arvaamattomampi kuin eläin. Eläin uskoo joskus mutta ei niin kuin ihminen.

Tuulenpuuska puhalsi rankakasan humiseviin liekkeihin, jotka painuivat leveäksi matoksi maata vasten. Kiehuva ilma poltti kasvoja. Ei saa päästää tulta mehtään! Hosan latva kärventyi mitääntekemättömäksi risuksi. Vesisaavi jäi tulen keskelle, siihen jäänyt vesitilkka kiehui, saavi hulmahti tuleen ja leimusi vähän aikaa kuin tervapata. Kukaan ei kuullut raakkuvaa huutoani. Tuokaa vettä, tuokaa akat vettä! Ne olivat lähteellä kaikki, olivat jättäneet minut siihen yksin. Sammal ja turve hehkui ja huohotti. Tuli tarttui revenneeseen paidanhihaan ja poltti käsivarttani. Pysähdyin hakkaamaan palavaa hihaa reittä vasten, ja silloin liekit karkasivat molemmilta puolilta ohitseni. Pakenin kuumuutta metsän reunaan, vaikka tiesin ettei niin olisi saanut. Tunsin kärähtäneen ihon hajun.

Ukko juoksi pitkin huhdanreunaa savun keskellä ja oli kohta vieressäni huiskimassa liekkejä. Nyt saadaan tuli aisoihin. Poika poika, päästit tulen ryöstäytymään! Isän ääni kuului kimeänä yli tulen pauhun. En minä yksin mahtanu, yritin, mutta isä vaiensi minut heti. Elä elä elä ennää selitä! Koetin vielä huitoa hosantyngällä, mutta palanut käsivarsi esti enemmät yritykset. Ukkokin lopetti hyödyttömän hosumisen, ja juoksimme tukalimmasta kuumuudesta tuulen yläpuolelle.

Tuli nuoli jo pystyä mäntymetsää, kiipesi kipinöitä lennättäen runkoja pitkin latvuksiin, jotka toinen toisensa perään humahtivat räiskyviksi soihduiksi. Pyörteiset ja paisuvat savupilvet peittivät mustanpuhuvina pohjoisen puolen taivaasta. Riittää tulella einestä, joku lähelle tullut sanoi. Menee koko Koskenniemi.

Isä katsoi minua, sen isot ja luiset kourat puristivat hosanvartta, se nosti rangan ylös lyöntiin valmiiksi. Jos äiti olisi ollut elossa, se olisi minua puolustanut. Mutta äiti oli maannut Hasumäen kirkkomaassa jo monta vuotta. Itseni minun piti itsestäni huolta pitää. Nyt jos ukko lyöt, sanoin mielessäni ja tuijotin isää silmiin, nyt jos lyöt, se on viimeinen tekosi.

Isä ei kyennyt vastaamaan katseeseeni, sen kädet herposivat, hartiat lysähtivät. Piru sinut on tänne tuonut, se sanoi vaisusti. Et sinä minun poika ole, en tunne. Jos niin on, sanoin enkä enempää sanonut. Se ymmärsi siitäkin. Kaskenpoltto oli kohdaltani ohi, tällä kertaa ja kokonaan. Minä lähden. Lähden, ja jos joskus takaisin tulen, saatte kohdella minua sen arvon mukaan, minkä olen maailmalla itselleni hankkinut.

Olin silloin kahdeksantoista, vuosi oli 1851. Nyt eletään vuotta 1890, on kesäkuun 17:nnen aamu, lämmin päivä tulossa. Olen tutkinut allakoita ja tiedän tarkkaan elämäni vuosiluvut. Minulla on vanhoja annakoita, ja lienen niitä käyttänyt maksuvälineinäkin, niin kuin puhutaan. Kyllä minä maineeni tiedän ja tunnen minusta kerrotut tarinat. Kuikka Koponen maksaa velkansa vanhoilla annakanlehdillä, sanotaan, ja sanotaan paljon muutakin. Ja saattaa tuo olla tottakin, saan minä ihmiset näkemään ruplina tai markkoina paperin minkä tahansa, ja tinanapit hopealanteiksi muutan, niin hanakoita ovat rahan perään. Omia velkojani minulla vain ei ole lupa väärillä rahoilla maksaa, siitä on olemassa sopimus, josta olen kiinni pitänyt.

Eri asia on tämä peli Savonlinnan apteekkarin kanssa. Otan taskusta nauriin ja näytän sen apteekkarille kultakellona. Se tietää että nauris se on, on sama leikki leikitty niin monta kertaan ettei luulekaan muuta, mutta ei saa silmiään näkemään kuin kiiltävän kultakellon. Se painaa nauriin korvalleen, kuulee tikityksen ja tietää, että kun myöhemmin lipastonlaatikkoon katsoo, minne on kellon laittanut, niin siinä on kuivunut nauris. Kyllä se Kuikka osaa, se sanoo ja pyörittää päätään. Mutta osaako Kuikka mitään hyödyllistä? Sitten se vilkaisee omaa taskukelloaan kuin tarkistaakseen näyttävätkö kellot samaa aikaa. Ja näyttäväthän ne, kun minä saan ne tasatahtia käymään.

Pohjimmiltaan apteekkari on lempeä mies, vaikka esiintyykin mielellään äkkipikaisena, ja töykeänäkin sellaisille, joitten kanssa ei halua pitkään asioida. Raidalliset liivit sillä on avoinna pullean mahan kahta puolen kuin ikkunaverhot, nenällä keikkuvat rillit joitten yli se kurkkii otsa kurtussa. Se antaa rohtoja kelloa vastaan, ja sen takia että siitä on mukava jutella minun kanssa.

Te siellä maalla elätte puoliunessa, se sanoo. Eikö Kuikka ole huomannut, että uusi aika on alkamassa? Ei se uusi aika ala ennen kuin vanha loppuu. Mitä Kuikka sanoo? Vanha aika loppuu? Etkö sinä ymmärrä, että vanha aika on loppu nyt! Se sanoo joskus sinä, mutta minä sanon aina että apteekkari. Semmoinen on meillä ero säädyissä.

Se tietää, että kun seuraavan kerran tulen, lunastan nauriini takaisin. Se säilyttää sitä lipaston laatikossa sinne asti. Tai jos en ihan heti seuraavalla kerralla saa sitä lunastetuksi, niin joskus toisella kertaa kumminkin. Sitten voin taas tuoda uuden nauriin pantiksi. Ja eikähän se aina itse paikalla edes ole, kiireinen mies, kunnallisneuvos ja valtiopäivämies, laivanvarustaja ja Olavinlinnan juhlatoimikunnan koollekutsuja, ja mitä kaikkea se taannoin luetteli, raha- jonkun jäsen. Mutta se on antanut apulaiselleen ohjeet, että minulle pitää antaa rohtoja, kunhan ostokset merkitään tarkasti kirjaan.

Nytkin on nauris siellä lipastonlaatikossa nahistumassa.

Mikä se Kuikkaa naurattaa? Havahdun kun Heiskasen Kalle kysyy, Sulkavan poikia. Oli samassa talossa yötä Kallislahdessa, otin aamulla kyytiin kun on mukava poika ja on sama matka kaupunkiin. Oma reissuni on taas vähän venähtänyt, Rantasalmelta olen tulossa, Leppävirran, Varkauden ja Joroisten seutuvilla viivyin muutamia viikkoja, eikähän tuo matka siitä paljon pitene jos poikkean vielä Savonlinnassa ennen kotimökille paluuta. Täytyy hakea apteekkarilta niitä rohtoja.

Tunteeko Kalle Savonlinnan apteekkarin? Senkö viinatehtailijan vai tämän uuen? Uuen. Kyllä minä Oskari Heetluntin näöltä tunnen, mutta en ole oppinu tervehtimään jos kavulla vastaan tulee. Minä sitä käistä pitäen tervehin aina kun apteekissa käyn, jos ei se satu valtiopäivillä olemaan. Sekö se naurattaa, Heetlunti? Sillä on minun kultakello säilytyksessä. Niinkö arvokas on kello sinulla, että et uskalla omassa taskussa pitää? Arvokas on kello, mutta ei se apteekin lipastonlaatikossa sen takia ole, että minulta uskallusta puuttuisi. Elä Kuikka kehtoo, sinulla ei muita kelloja ole kuin niitä, jotka herkeevät käymästä ja olemasta kohta kun pitäisi oikea aika tietää.

Ptruu, sanon Napoleetille. Huilataan vähän, kun niin väkinäiseltä näyttää tuo sinun kulkusi. Vanha on minun hevoseni ja vaivainen, mutta ei niin vaivainen kuin se uskottelee. Se on hevonen niin kuin isäntänsäkin, ovelampi lajitovereitaan, vanha sirkusratsu. Kun Napoleeti roikuttaa päätään tuolla tavalla, niin se tietää, etten minä henno sitä enempää hoppuutella. Ja tietää se senkin, että tässä sillankorvalla on joskus ennenkin pysähdytty, viisas ja hyvämuistinen elukka. Käy ja hörppäse purosta vettä ja haukkaa sitten penkalta tuoretta heinää, me Kallen kanssa oikastaan vähäksi aikaa tähän aholle.

II

Paaston aikana ei Venäjällä suvaita huvituksia, eivätkä sirkuksetkaan saa silloin esiintyä. Mutta se säännös ei koske Suomen suuriruhtinaskuntaa, joten Maximiliano Truzzin seurue oli tullut pääsiäisen alla Viipuriin pitämään näytöksiään. Kävin yhtä esitystä katsomassa minäkin, kun satuin kaupungissa olemaan. Olin matkalla Pietariin, missä paaston jälkeen alkaisivat suuret juhlat, oikeat maailmanluokan karnevaalit, jollaisista ei Suomessa tiedetä mitään.

Mutta näyttävä oli Truzzin seurueen esitys Viipurissakin, Italiasta ja Ranskasta kuuluivat esiintyjät enimmiltään olevat, joukossa huimasti ratsastava neekerikin. Maneesi oli valaistu kymmenillä kaasuvaloilla, monipäinen orkesteri piti huolen ettei tunnelma hetkeksikään herpaantunut, pellet toikkaroivat minkä osasivat ja tartuttivat naurun yleisöön. Ihmisten vielä nauraessa vedet silmissä tirehtööri kuulutti, että naiset voivat nyt poistua tauolle aikaisemmin, sillä viimeisenä ohjelmanumerona ennen väliaikaa nähdään, miten herra Oscar Felix leikkaa nuorelta impyeltä miss Annalta pään irti, ja semmoinen voi aiheuttaa herkille naisihmisille pyörtymisiä ja muita järkytyksiä.

Kovin oli tökerö Oscar Felixin suorittama pään irti nirhaaminen, ja lautasella esitelty vahanuken pää ei kovinkaan paljon muistuttanut notkeakaulaisen Anna-neidin päätä, mutta yleisö herkesi mykäksi ihan. Orkesterikin oli enimmiltään vaiennut, vain rumpu pärisi vaimeasti. Enkä nähnyt yhdenkään naisen poistuneen väliajalle.

Tuo minua sirkusesityksissä on aina eniten kiinnostanut, miten ihmisjoukko viritetään vastaanottavaiseksi, miten ihmiset itse rupeavat omia silmiään kääntämään. Paremmin minä pään osaan irrottaa kuin Oscar Felix tuossa esityksessä, tosin vain omani, mutta minä en tarvitse vahanuken päätä. Eikä minun tarvitse oikeaa päätä piilotella liinan alla. Siihen minä en kylläkään kykene, että pääni irrottaisin niin ison joukon edessä joka ilta ohjelman mukaisesti sovitulla kellonlyömällä. Mieluiten minä pistän esitykseni pystyyn silloin kun minulle sopii ja hetken otolliseksi katson. Vaikka olen minä nuorempana kiertänyt markkinoilla näytöksiä antamassa vakituisemminkin.

Väliajan jälkeen esiintyivät hevoset taitoratsastajineen, parhaimmillaan oli areenalla yhtä aikaa kahdeksan uljasta hevosta, ja loppunäytökseen osallistui koreasti pukeutunutta väkeä kymmenittäin. Napoleonin kuolema oli nimeltään tuo meluisa ja päällekäyvä esitys, jonka jälkeen joutui tirehtööri kuuluttamaan paikoilleen jähmettyneelle yleisölle, että maneesista saattoi jo poistua hyvässä järjestyksessä, sillä lisää ohjelmanumeroita ei ollut enää tarjolla.

Viipurissa käydessäni olen viime aikoina pitänyt kortteeria pappilan keittäjän Katriinan luona. Moniin keittäjättäriin olen matkoillani tutustunut, nälkäinen kulkumies, kehen etäisemmin kehen lähemmin. Katriina on neiti-ihmisiä parhaasta päästä, osaa ottaa asiat asioina, eikä jää perään itkemään milloin taas matkaani jatkan. Kauniskin se on ja hyvässä lihassa kaikin puolin. Hänen lemmenkipeyttään olen koettanut lievittää parhaani mukaan, tietenkin pappilan väeltä salassa ja muutoinkin hienotunteisesti.

Tuolla kertaa, Truzzin seurueen esityksen nähtyäni, yllytin Katriinaakin sirkukseen. Katriina säikähti ensin pahanpäiväisesti, enimmin sitä jos ruustinna tai kirkkoherra saisivat tietää asiasta. Mistäpä nuo sen tietoonsa urkkisivat? Solmit vaan huivin tiukasti leuan alle, niin kukaan ei sinua siellä väenpaljoudessa huomaakaan. Sain helposti heräteltyä Katriinan uteliaisuuden kuvailemalla musiikkia, valoja sekä taiteilijoiden koreita asusteita ja huimapäisiä temppuja.

Niin hommasin Katriinalle piletin sirkusseurueen viimeiseen esitykseen. Mutta kovin onnettomana se sieltä pois tuli. Mikä on, eikö esitys miellyttänyt? Esitys oli hieno, ihanampaa en ole eläissäni nähnyt, kuin satua. Katriina purskahti itkuun. No mikäs sitten? Mie voitin arvonnassa hevosen!

Arpajaisista olin kuullut jo lippua hommatessani, että kaikkien pääsylipun ostaneitten kesken arvottaisiin hevonen, mutta en tuota tullut ajatelleeksikaan, että arpa minun ostamalleni lipulle lankeaisi. Arpajaisilla sirkuslaiset varmistivat viimeiseenkin esitykseen tarpeeksi yleisöä ja, niin kuin kävi ilmi, pääsivät eroon vanhoista ja raihnaisista hevosistaan.

Eihän tuo nyt itkun paikka ole, yritin lohdutella Katriinaa. Miten mie ruustinnalle selitän, että miula on nyt hevonen? Myyt pois hevosen ja hyvät rahat saat. Semmosta vaivasta kaakkia kukaan osta, naurovat ihmiset kun sitä pois kuletin. Minne sinä sen veit? Tuonne mie sen talutin maneesin taakse mehtään ja puuhun sioin. Ja taas purskahti Katriina itkuun. Vasta eilen ruustinna sanoi, että synnit tulee aina ilmi, ja näin tässä sitten kävi. Ja kun on näitä isompiakin syntejä, tämä meiänkin yhessäolo, tästäkin myö jouvutaan vielä joskus tili tekemään. Katriina puristautui tiukemmin minua vasten, silittelin sen tukkaa ja hyssyttelin kuin lasta. Nukutaanhan nyt yö kaikessa rauhassa ja kahotaan aamulla mitä sen hevosen kanssa tehhään.

Varhain seuraavana aamuna Katriina vei minut vanhan ja huonokuntoisen hevosen luokse. Surkeasti katsoi elukka meitä, ei paljon enää elämältään odottanut. Tutkin hevosen hampaat ja totesin, ettei se ollut sentään niin vanha kuin miltä näytti, ehkei niin sairaskaan vaan enemmänkin väsynyt ja nälkiintynyt. Sirorakenteisempi se oli kuin suomalaiset hevoset, ja senkin takia näytti heikommalta kuin olikaan.

Huonosti olivat sirkuslaiset hevostaan pitäneet sen jälkeen kun siitä ei ollut enää esiintymään, mutta arvelin, että hyvällä hoidolla ja ruualla tästä vielä eläjä tulisi.

Sanovatko nuo, onko tällä mikä nimi? Napoleetiksi mainitsivat. Jotenkin päähäni pälähti, ettei se ollut hevosen alkuperäinen nimi, vaan olivat sirkuslaiset pilan päiten ristineet uudestaan loppuun ajetun hevosensa loppunäytöksessä kuolevan keisarin mukaan. Semmoinen leikinlasku keventää omaatuntoa.

Niin tahi näin, mutta tämän Napoleonin aika ei ollut vielä koittanut, sikäli kuin se minusta riippui. Minä tämän Napoleetin sinulta ostan, jos sinä pappilan aitasta minulle viikon parin ajan kauroja ja muuta syötävää järjestät. En mie siulta maksua ota, siehän se maksoit sen piletinkin.

Jätin Pietarin matkan sillä kertaa tekemättä ja jäin hoitamaan hevosta. Tutun vossikkakuskin tallissa oli vapaa pilttuu, sinne talutin Napoleetin ja siellä rupesin sitä lihottelemaan. Katriinan luota aamuyöstä hiippaillessani hain sovitusta paikasta aitan takaa Katriinan pappilan varastoista verottamat ja säkkiin pakkaamat sapuskat, kauraa, perunoita, porkkanoita, omenoitakin. Keitin Napoleetille yrteistä rohtoja, voimakasta pirunpaskaa annoin sen haistella, vaikkei sillä päätautia tai köhää ollutkaan. Hyvää tekee hevosen keuhkoille hajupihka aina. Taputtelin Napoleetia paljon ja mukavia juttelin, syötin ja juotin. Hyvänä pidin kaikin tavoin, niin että taisi Katriina olla vähän mustasukkainen.

Vähän kerrassaan Napoleeti sai takaisin elämisen haluaan, karva rupesi näyttämään paremmalta ja se alkoi osoittaa kiintymystään minua kohtaan. Ostin vossikkakuskilta rattaat, ei mitään ajurinrattaita vaan vanhat halkojen ajoon tehdyt kaksipyöräiset kärrit, joista kunnostelin nämä yhä käytössäni olevat ajopelit. Valjaat ja muut tykötarpeet sain kaupanpäälle.

Helpolla Napoleeti ei rattaita omakseen ottanut, oli tottunut ratsastaja selässään kiertämään ympyrää areenalla, mutta ei se sentään niin vänkyräksi ollut päässyt kuin myllyjä pyörittävät, tiilisavea vaivaavat tahi uittojen kopukoilla keluja vääntävät hevoset, jotka eivät suoraan enää opi kulkemaan ollenkaan. Ei siitä raskaitten kuormien vetäjää tullut, alunperinkään sitä ei ole semmoiseen hommaan luotu. Ei paranna Napoleeti vauhtiaan ylämäessä, niin kuin hyvän hevosen pitäisi, mutta olemme me juttuun tulleet, kärsivällisiä olemme olleet puolin ja toisin. Kaksi vanhaa sirkusratsua.

Taiteilijan elkeitä Napoleetilla on vieläkin. Joskus se polkee paikallaan tai yrittää kaarrella kuin areenalla koipiaan korkealle nostellen ja päätään pystyyn viskoen. Ylpeä se on myös, muistaa hyvin hienon menneisyytensä, mutta kun sitä jaksaa tarpeeksi kehua, aplodeerata, niin se on taas valmis ponnistelemaan vähän matkaa eteen päin. Taitelija se on siinäkin kohtaa, että kehumiset ovat sille enemmän mieleen kuin aineellinen palkinto, sokeripala tai omena.

Mutta en minä sitä tahallani rupea kiusaamaan, tuossa se saa huilata kyllikseen ja ruohoa rouskuttaa. Tässä niin kesältä tuntuu, koivu lehtii ja maa tuoksuu, linnut ääntelevät ja puro rallattaa kiviholvin alla. Kalle kuorsaa tuossa vieressä, makaa selällään heinikossa, kädet ja jalat levällään kuin odottaisi aurinkoa syliinsä.

III

Silloin kauan sitten, kun jätin hyvästit isän huhdalle, en heti tiennyt minne olin menossa tai mitä rupeaisin elääkseni tekemään. Sen vain tiesin, että pois halusin.

Jätin toiset palolle, lähteestä join vettä ja huuhdoin kylmällä vedellä kuumottavan naamani ja kirveltävän palohaavan. Kävelin reilun virstan matkan kotimökille. Heitin noesta mustat ja hien kovettamat kaskivehkeet, karkean riihipaidan ja housurisat saunan nurkkaan, pesin vähän itseäni ja etsin päälleni paremmat kamppeet. Jalkoihin minulla ei ollut muuta kuin samat olemattomiksi rähjääntyneet tuohilöttöset, jotka isä oli punonut kaskipaloa varten. Otin vielä naulasta kontin, johon laitoin liinaan käärityn Uuden testamenttini. Siitä äiti oli aikoinaan opettanut minut lukemaan ja oppimisen palkaksi kirjan minulle antanut.

Nousin Pykälikönmäelle, jalat vain lähtivät viemään rinnettä ylös. Sieltä korkealta piti päästä katsomaan. Mäen laella oli vanha käkkyrämänty, jonka latvuksen olivat tuulet muovailleet parahultaisesti keinuvaksi istuimeksi. Oli kai sääksikin siihen koettanut pesäänsä kasvattaa, koskapa oli puun juurella oksanrankoja ja risuja rytöksi asti, mutta niin vain oli vanha puu aina ravistellut pesätarpeet harteiltaan.

Siellä männynlatvassa olin monesti istunut ennenkin ja sille valtaistuimelle nyt kapusin. Sieltä saattoi katsella lähipuiden yli järvien, lampien ja kaskimaiden täplittämää sinertävää ja aaltoilevaa metsämaata, jota riitti joka suuntaan peninkulmakaupalla.

Alhaalla laaksossa kotimökin takana näkyi mustanpuhuva huhta-aukko ja sen takana metsää syövät liekit yhtenä verenkarvaisena seinänä. Mustan savun sisältä tuprusi paksua valkoista savua joka oheni harsoksi selkosen ylle.

Mutta toisella puolen välkehti mäkien lomasta Varisvesi, sieltä kävi leppeä ja puhdas tuuli. Olin siinä rajalla, pesemällä lähtemätön noki ihoni huokosissa. Päälaki kutisi, käsivarren kuumottavaan palohaavaan ei saattanut koskea. Sitäkin kipeämmältä tuntui sydänalassa. Siitä olisin voinut vielä takaisin lähteä, pää painuksissa isän eteen astua ja anteeksi pyytää, kuunnella huudot ja kestää selkäsaunat. Mutta sitä en halunnut, sen takia siinä keinuvassa latvassa niin kauan istuin ja rohkeutta itseeni keräsin.

Kun viimein laskeuduin maankamaralle, oli mieleni ihmeen kevyt. Kinnusen Matin luokse, päätin. Matti asui Karvion takana Pukkiniemessä, se osaisi tehdä kasvinlehdistä hauteen käsivarteni palohaavaan. Melkeinpä hilpeänä läksin astelemaan Varistaipaleen koskia kohti.

Laakealla kivellä virui pitkä kyykäärme. Tunsin käärmeet hyvin jo silloin. Tämä sahanteräkuvioinen oli oikeaa lajia, musta. Mustan käärmeen myrkky on vahvempaa kuin vaaleamman, tiesin, mutta sillä tiedolla ei ollut minulle vielä silloin mitään merkitystä. En ollut käärmeistä myrkkyä lypsänyt enkä myrkystä lääkkeitä valmistanut niin kuin niin monet kerrat myöhemmin. Käärmeen rasva on myös hyvää moneen vaivaan, niin kuin melkein koko elukka kaikkinensa. Horkka lähtee kuivatulla käärmeenlihalla, ja käärmeenpäistä kun keittää liemen jonka sotkee paloviinaan ja kun siihen vielä tipan myrkkyä lisää ja harkinnan mukaan sopivaa yrttiä tahi apteekkirohtoa, niin saavat mahavaivat ja madot kyytiä. Mutta likemmäs puoli litraa pitää sitä lääkettä juoda, muuten menee haaskuuseen hyvät aineet. Rankka kuuri se on kenelle tahansa, vetää polvet heikoiksi ja pistää varsinkin nuoret tytöt hourimaan ja sekavia puhumaan, mutta matoihin ei muu auta.

Silloin en osannut arvata, että minusta parantaja tulisi, mutta käärmeitä ja sisiliskoja olin lumonnut pienestä pitäen. En ole ikinä niitä pelännyt niin kuin toiset. Auringon