Ruudun takaa

By Markku Turunen

Hulvaton satiiri kurkistaa tv-tuotantojen kulisseihin ja käsikirjoittajan salattuun elämään.Matias Hirvi on televisiokäsikirjoittaja, joka haluaisi luoda suurta taidetta ja unohtumatonta tv-draamaa. Tuotantoyhtiö ei kuitenkaan tartu Hirven mahtipontisiin ideoihin, eikä todellisuus käsikirjoittajan hohdokkaalta kuulostaneesta urasta muutenkaan vastaa miehen haaveita. Jopa suositun Pihlajakatu-sarjan samaa kehää kiertävien dialogien käsikirjoittaminen tuntuu puisevalta. Suurista haaveistaan Matias ei kuitenkaan suostu luopumaan, vielä jonain päivänä hän saa ansaitsemansa tunnustuksen. Innostuisiko joku vielä tuottamaan Matiaksen rakkaimman projektin, suomalaiseen yhteiskuntaan pureutuvan auton elämäkerran?Muun muassa Salattujen elämien dialogikäsikirjoituksia työstänyt Markku Turunen tarjoaa romaanillaan ironisen sisäpiirikatsauksen tuotantoyhtiöiden lavasteiden taakse.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 16, 2023
• ISBN: 9788728536223

Book preview

Ruudun takaa

Copyright ©2003, 2023 Markku Turunen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728536223

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. ELOKUVAMUSIIKKI RIKKOO TUNNELMAN

Tuottaja Mikko Valjus saa idean Muuttolinnut-televisioelokuvaan katsellessaan naisystävänsä, Maitolaiturissa näytelleen Meijun kanssa lokkeja kauppatorilla. Jotain tällaista hän on osannut jo odottaakin. Aivan kuin hän olisi astunut hissistä näköalatornin korkeimmalle tasanteelle ja nähnyt ympärillä levittäytyvän maiseman kokonaan ja lopullisesti yhdellä ainoalla lantion, selkärangan ja kaulanikamien varassa kiertyvällä hitaalla päänliikkeellä.

Jos hänellä olisi käytössään kunnollinen organisaatio, elokuvan suuret kaaret ja pienimmätkin yksityiskohdat tulisivat asettumaan täsmällisesti ja kauniisti kohdalleen. Jos hänellä olisi ammattitaitoinen porukka, hän voisi toimia kuten suuren orkesterin kapellimestari, joka saa muusikot vastaamaan tarkasti viesteihinsä ja jopa ajatuksiinsa. Jos hänellä vain olisi tuollainen nöyrä ja tavoitteisiin sitoutunut orkesteri, hänkin voisi herättää partituurinsa kuolleet merkit ja saisi ne pyrähtämään nuottiviivastolta lentoon kuin pääskyset.

Valitettavasti hän ei ole kapellimestari vaan tuottaja televisioyhtiö Klusterissa, jonka osakaskin hän on. Perustaessaan yhtiötä Yleisradion kovamaineisen tuottajan Paavo Pelkosen kanssa heidän kunnianhimoisena tavoitteenaan oli tehdä korkeatasoista kotimaista draamaa valtakunnallisille televisiokanaville. Kotimaisella on aina kysyntää, he tuumivat, miksei sitä voisi vaihteeksi tehdä hyvin? Nyt Mikko on alkanut ymmärtää miksi ei. Miksi häntä ei aikoinaan pakotettu pianotunneille niin kuin joitakin hänenkin tuttavapiirinsä nousukkaitten lapsia? Kukaan itseään kunnioittava kapellimestari ei suostuisi johtamaan orkesteria, jonka soittajista vain pari osaa jotenkuten lukea nuotteja, muutamat vetävät korvakuulolta sinne päin, monet vähät välittävät mitä ovat tekemässä kunhan palkka juoksee, ja lopuilla on kaikkien keskinkertaisuuksien tavoin vain tolkuttomasti intoa ja horjumaton usko omiin kykyihin. Sellaisen orkesterin Mikko joutuu taas kerran haalimaan kasaan kaikista niistä, jotka sattuvat olemaan käytettävissä.

Ensin hänen on kuitenkin myytävä idea Paavolle, jotta tämä voi ryhtyä kauppaamaan sitä edelleen. Kirsti Halme on Klusterin kolmas vakituinen työntekijä, kuvaussihteeri. Heidän vakanssinsa olivat alkuaikoina nimellisiä, ja jokainen heistä teki kaikkea mitä vastaan tuli. Jopa Paavo otti innokkaasti osaa vähäisiinkin palavereihin, mutta nykyisin se keskittyy hoitamaan suhteita valtakunnallisiin televisiokanaviin ja on ruvennut ottamaan turhankin vakavasti ohjelmapäällikön tittelinsä, telkeytyy huoneeseensa.

Mikko palkkaa kunkin projektin tiimin, käsikirjoittajat, dramaturgin, ohjaajan, näyttelijät, kuvaajan, tekniikan väen ja monenlaisia avustajia aina tarpeen mukaan. Hän viimeistelee käsikirjoitukset ja ohjaakin joskus itse. Kirstille jää sitten kaikki muu, luultavasti se on puljun tärkein työntekijä. Juuri valmistuneen 24-osaisen Maitolaituri-sarjanansiosta Klusteri voi muutaman vuoden kuluttua viettää kymmenvuotisjuhliaan. Se on kunnioitettava ikä alalla, jolla eletään kädestä suuhun armottomassa kilpailupaineessa. Draaman lisäksi heillä on ollut muutakin tuotantoa, lastenohjelmia ja mitä on sattunut tarjoutumaan, mainoksiakin.

Mikko hengittää syvään meri-ilmaa ja kuvailee muutamin sanoin visiotaan nuorelle ja kauniille Meijulle, joka nyökkäilee hyväksyvästi. On eletty lämpimin elokuu sataan vuoteen, eikä alkanut syyskuu ole tuonut yhtään helpotusta helteeseen. Autereinen meri, auringonvalo välähtää lokin siiven kärjestä, valkoinen matkustajalautta horisontissa painovoimaa uhmaten taivaaseen nousemassa. Tungosta, pulinaa, puheeseen avautuvia suita, mykkiä suita kalatiskien jäähileessä, verisiä suomuja sinisessä esiliinassa, vesi tippuu nupukiville, kalan- ja ihmisenhajua. Raitiovaunu kirskuu vaihteissa kaikuna lokkien mekastukselle.

Meiju kiinnittää pään nyökkäyksellä Mikon huomion hanuristiin, joka istuu puulaatikolla Koleraaltaan reunalla. Pienellä miehellä on pyöreät posket ja roikkuviikset kuin hylkeellä sekä sininen takki ja punaruudulliset housut, laatikon reunalta lyhyissä jaloissa roikkuvat kiiltonahkakengät eivät ulotu maahan asti. Rintapielessä sillä on iso paperikukka ja katukiveyksellä vihreä knalli jossa kolikoita ja myttyyn puristettuja seteleitä. Mikko naurahtaa ja antaa kevyen suukon Meijun niskaan. Meiju käy heittämässä lantin soittajalle. Suolainen tuuli sieppaa pitkän pätkän Väärästä vitosesta.

Mikko ja Meiju rakastuivat toisiinsa Maitolaiturin karonkassa lyötyään päänsä yhteen kuhmuisella boolitonkalla, josta juhlijat ammensivat peltisellä ja pitkävartisella litranmitalla väkevää juomaa muovituoppeihin. Maalaiskomedia, eläkeläisten makuun. Suurella screenillä näytettiin, miten Meiju ajoi vanhalla mopolla pyöräilykypärä päässään ja kukikas mekonhelma hulmuten selvittämään välejään poikaystävänsä kanssa. Miekkosella oli toinen nainen, mikä monien petollisten viikkojen jälkeen nyt niin katkerasti Meijulle selvisi. Katsojat ovat tienneet alusta asti, niin aina, petetty saa viimeksi tietää. Kiukkuisena Meiju töytäisi kesken kaiken tenän tehneen mopon ojaan, puri huultaan ja polki jalkaa. Hauskaa oli, kun Meiju pitkän kävelymatkan jälkeen purki mieltään muistamatta, että hänellä oli yhä pyöräilykypärä päässään. Mahdoton käsikirjoitus, hirveää suomifilmiä, mutta se ei ollut Meijun vika.

Juuri televisiossa nähty pilotti keräsi yli 700 000 katsojaa, määrä vakiintunee puolen miljoonan tietämille. Arvostelut olivat tyypillisen nihkeitä, yksi lepertävän ymmärtävä, pari oikein häijyä ja loput ympäripyöreän loukkaavia. Joku maaseudun kriitikoista huomautti ystävällisesti, ettei maitolaitureilla ole ollut enää vuosikymmeniin muuta kuin museaalista käyttöä. Maito haetaan nykyään lypsytiloilta säiliöautoilla. Vaikka maidon tietä tiloilta meijeriin ei sarjassa millään lailla kuvattu, niin ihmettelyä herätti isäntien ja emäntien alituinen kokoontuminen maitolaiturille. Mitä he sieltä etsivät? Ja sellaiset nimet kuin Tyyne, Lyyli, Armas ja Kaarlo ovat tänä päivänä lasten nimiä, isovanhemmat alkavat olla jo leenoja ja hannuja, ja jopa piioja ja teroja.

Pitkään alalla toimineet kriitikot ottivat tälläkin kertaa huomioon mahdollisuuden, että katsojat saattavat tykätä, kuka sen tietää millä oksalla uusi repehelismaa tai uunoturhapuro istuu, ja kivaa olisi vuosien ärinän jälkeen päästä jakamaan hiukan sitäkin osastoa Peter von Baghin tyyliin. Tuloksena oli sellaista takaportein ja varauksin lastattua tekstiä, ettei siitä ottanut selvää itse pirukaan.

Kun Mikko ja Meiju nauroivat ja pitelivät päitään tonkan äärellä, Mikko tajusi, että tytöllä saattoi olla mahdollisuuksia parempaan ja antoi hyväksyvän katseensa viipyillä tämän kasvoilla ja vartalolla. Puolen tunnin kuluttua he lempivät kulissien taakse vuosia sitten sysätyssä Mitäs me Makkoset -sarjan isoäidin sängyssä. Kääntyköön haudassaan fiktiivinen mummo jos kykenee. Naurun mekastus ja Kiri Te Kanawan trillit kimpoilivat heidän päälleen seinistä ja katosta iloisina kuin kesäinen raekuuro. Kirsti soitteli mielilevyjään.

Vähän myöhemmin heidän loikoillessaan kasaan työnnettyjen kulissien väliin jääneessä sängyssä ja katsellessaan katosta ja kävelysillan kaiteesta roikkuvia sammutettuja valonheittimiä, isoja lepakoita mustine peltiläppäsiipineen, Mikko selitti Meijulle ettei hänen tapanaan ole naida näyttelijöitten kanssa, vaikka tilaisuuksista ei todellakaan ole ollut puutetta. Hän oli onnellisesti naimisissa oleva mies, hänellä oli kolme jo aikuisikää lähestyvää lasta kahdesta edellisestä avioliitosta ja yksi tarhaikäinen tyttö nykyisestä. Hänen luonaan juoksi laumoittain nuoria naisia, ja monia heistä hän oli kiinnittänytkin projekteihinsa, antanut mahdollisuuden aina kun vähänkin oli aihetta ilmennyt, auttanut parhaansa mukaan. Mutta oli äärimmäisen harvinaista, että hän saattoi tuntea todellisen lahjakkuuden auran. Nyt hän tunnisti voimakkaana tuon väreilyn.

Mikko nostaa kätensä Meijun olkapäälle ja huokaisee. Hän on aina luullut, että lokit ovat valkoisia, ehkä vähän mustaa tai harmaata siipien päällä, ja nokka ja räpylät tietysti keltaiset tai punaiset, kuka senkään niin tarkkaan muistaa, mutta nämä rontit ovat likaisen ja kellertävän ruskeita ja pilkukkaita hirviöitä, nokka ja pattipolviset koivet kuin harmaan kalvon peitossa. Yksi niistä yrittää kaapata jäätelötötteröä Mikon kädestä, käyttää härskisti hyväkseen sitä, että Mikon vapaa käsi on kietoutunut Meijun harteille, nokkaisee ranteesta. Mutta Mikko ei luovu tötteröstään vaan puristaa sitä entistä lujemmin. Vohveli murtuu, ja jäätelö valuu pitkin Mikon rannetta. Lokin viattomat silmät virnuilevan nokan tyvessä. Onko sillä luomia ollenkaan? Silmäripsiä ei ainakaan. Ovatko ne edes muuttolintuja? Mikko puistelee sulaneen jäätelötötterön kädestään, ja lokit heti nokkimassa vohvelia katukiviltä. Mikko kaivaa taskustaan pätkän talouspaperia, jolla yrittää puhdistaa kättään. Ikävän tahmeiksi kämmenet kuitenkin jäävät.

Kunpa hänellä olisi aikaa kirjoittaa ja ohjata elokuvansa itse. Kauheaa antaa juttu osaamattomiin käsiin, kuin jättäisi lapsensa hoitoon nälkäisille kannibaaleille. Hän on kuitenkin oppinut hyväksymään, Maitolaiturin tunnelmissa pysyäkseen, että turha on sättiä litranmittaa siitä ettei se vedä kahta litraa. Ei ole olemassakaan sellaisia käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka kykenisivät toteuttamaan hänen visionsa. Ehkä Britanniassa tai Jenkeissä mutta ei täällä. Mikko tietää jo nyt, että vain hänen ponnistelujensa avulla Muuttolinnuista tulee edes jotenkuten käyttökelpoista perusdraamaa, joka varsinaisen tarinansa ohessa tarjoilee katsojille suttuista kuvaa, iänikuisia kuvakulmia, niin alleviivaavaa musiikkia että hölmöinkin osaa jännittää oikeassa paikassa, kömpelöä dialogia, hitaita, pitkiä ja käänteettömiä kohtauksia sekä ohuita henkilöhahmoja jotka ee vee vee koo. Ei vois vähempää kiinnostaa. Kuin Brasilia-merkkistä halpaa ja kitkerää kahvia, jota myytiin hänen lapsuudessaan. Kahvipaketin kyljessä ilmoitettiin rehellisesti: sopii arkikahviksi niille henkilöille, jotka ovat tottuneet sen ominaiseen makuun. Se ei johdu näyttelijöistä, Mikko sipaisee nopean pusun Meijun poskelle, näyttelijät tekevät minkä voivat.

Mikko : Säkin voisit saada taas roolin.

Meiju : Mulla olikin just viimeiset mainoskuvaukset. Pakastepitsaa.

Mikko : Kuvaukset alkaa aikasintaan ens keväänä.

Meiju : Pitäiskö mun yrittää johonkin teatteriin?

Ei hitossa, silloinhan kaikki sinun iltasi olisivat varattuja.

Mikko : Kyllä sulle jotain keksitään.

Sydämessään Mikko alkaa jo nyt jättää jäähyväisiä draamalleen. Tästä eteenpäin kaikki olisi pelkkää käytännön puuhastelua. Hän joutuisi katsomaan, miten Muuttolinnut murenisi pala palalta vain muistoksi ihanasta hetkestä jolloin hän sai näynomaisen ideansa, ja hän saattaa vain pelastaa mitä pelastettavissa vielä on. Mutta siihen urakkaan hän ryhtyy vasta huomenna, nyt maistuisi huurteinen.

Kymmenen minuutin kuluttua he istuvat kukkaistutuksin aidatulla terassilla, Mikko on käynyt pesemässä kätensä, ja värikkäät päivänvarjot keinuvat pöytien yllä, kuin suuria kukkia nekin. Elämä hymyilee taas. Omituisen lämmin loppukesä, terassit auki vielä näin syyskuussa. Talojen välistä kurkisteleva ja ikkunalaseista heijasteleva aurinko vahvistaa Meijun profiilin ohuella ja nukkaisella valojuovalla, aurinkolasien tummanpunainen linssi välkähtää öljyisesti.

Meiju antaa varpaittensa kivuta ensin Mikon pohjetta pitkin polvelle, sitten toimeliaat varpaat kurkottautuvat tunnustelemaan jalkoväliä. Onko täällä ketään kotona? Pöydän alla, punavalkoruudullisen liinan suojissa. Pöytäliinan keskellä on reikä päivänvarjon vartta varten ja liinan nurkissa nipsuttimilla kiinnitetyt pampulapainot. Punainen korkeakorkoinen sandaali kellahtaa julkeasti kyljelleen kivetyksellä. Laattakivien raoista kasvaa kituliasta ruohoa. Meiju nojaa leukaa nyrkkiinsä, kyynärpää oluttuopin ja tupakka-askin välissä pöydällä, katse kiinnittyneenä johonkin vastapäisessä talossa. Ehkä tuohon punavalkoiseen kissaan, joka istuu ikkunalaudalla haukottelemassa kieli kippurassa.

Mikko ei tietenkään kissan kieltä täältä asti näe mutta muistaa ensimmäisen vaimonsa kissan, jonka joutui viemään eläinlääkärille lopetettavaksi allergiansa takia. Rauha Janis Joplinin muistolle, se oli sitä aikaa. Kauhea punkero kissaksi, söi tonnikalaa ja katkarapuja ja haukotteli kieli hauskasti kippurassa. Harmi vaimon ja kissan kannalta että avioero tuli sitten niin nopeasti, vaimo olisi hyvin voinut pitää kissansa, ei Mikon allergia olisi siitään ehtinyt pahentua. Tosin on mahdollista, että ero johtui juuri kissan lopettamisesta. Ainakin vaimo tuntui kantavan asiasta kaunaa, vaikka ei sitä koskaan ääneen sanonutkaan.

Aivan kuin Meiju ei ollenkaan tietäisi, mitä sen varpaat puuhailevat. Mikko sulkee silmänsä ja levittää vähän jalkojaan.

Sitten Puhalluksen kulmikas tunnusmelodia rikkoo tunnelman.

2. KUKA HELVETIN MATIAS?

Mikko kaivaa puhelimen bleiserinsä taskusta. Haikeat jäähyväiset Meijun varpaille, jotka noukkivat sandaalin kiveykseltä. Sandaali jää kuitenkin keikkumaan kutsuvasti siron jalkaterän varaan, punaisena ja seksikkäänä. Samaa tummaa punaisen sävyä varpaitten ja sormien kynsissä, huulissa ja aurinkolaseissa. Soittajan numeroa ei ole tallennettu puhelimen muistiin, ruudussa on outo lankapuhelimen numero.

Mikko (ärtyneenä puhelimeen): Mikko!

Matias : Tässä Matias, terve!

Kuka helvetin Matias? Joku Peräseinäjoen kesäteatterin tähti kinuamassa telkkariroolia? Voisivat opetella esittelemään itsensä.

Mikko : Niin?

Matias (varovasti): Mä olin mukana kirjottamassa Maitolaituria jos muistat. Osat yheksäntoista ja kakskytkaks ja kakskytkolme.

Alkaa muistua mieleen, Matias ei Myyrä mutta joku hassu kuitenkin, palkattiin viime tipassa paikkaamaan käsikirjoittajatiimin heikointa lenkkiä, joka ei suostunut enää Mikon esittämiin muutosvaatimuksiin vaan lähti ovet paukkuen, amatööri. Kuin tilauksesta tämä Matias tuli sitten studiolle, puuskuttaen ja jostain syystä puhelinluettelo kädessään. Ylipainoinen, säikähtänyt ilme, oudosti pullistunut napa kurkkimassa housunkauluksesta karanneen paidanhelman alta, housuissa polvipussit, pyyhki hikeä otsaltaan.

Mikko : Joo, muistan totta kai.

Matias : Silloin viimeks puhuttiin, että kannattaa ottaa yhteyttä, jos tulee mieleen jotain ideantapaista.

Ei mitään muistikuvaa sellaisesta. Jos hän on jotain sen suuntaista käsikirjoittajille puhunut, niin jotenkin tyypillistä että juuri tämä Matias ottaa yhteyttä.

Mikko : Hyvät ideat on aina tervetulleita.

Matias (innostuu): Mulla olis nyt ainakin mun omasta mielestä aika hyvä idea. Tai oikeestaan se on jo vanha idea, mutta mä rupesin äsken miettimään sitä uudestaan, ja se tuntu kyllä ihan käyttökelpoiselta.

Mitä se oikein sönköttää?

Mikko : Niin?

Matias : Siinä niinku auto kiertäis omistajalta toiselle, mä oon niin huono puhumaan puhelimessa, mutta vähän niin kuin saappaat Haanpään Yhdeksän miehen saappaissa, tai ei niin vähänkään, uus omistaja ja uus tarina. Se menis läpi kaikki sosiaaliset kerrokset, tai ei nyt ihan kaikkia tietenkään mutta kumminkin, ja lopulta pultsarit asuis siinä, tai lapset leikkis kun se on romuna metsäs…

Mikko (keskeyttää): Mitä jos mä soitan sulle huomenna? Mulla on tässä vähän hommia.

Matias : Mihin aikaan? Että osaan olla paikalla.

Raukalla ei ole edes kännykkää.

Matias : Mukavampi puhua rauhassa kotona kuin jossain marketin kassajonossa.

On sentään. Tai valehtelee.

Mikko : Sanotaan joskus kahden maissa iltapäivällä. Numero on varmaan tää sama, josta nyt soitat?

Matias : Joo.

Mikko : Palataan asiaan, moi.

Matias (kiitollisena): Moi!

Mikko tallettaa Matiaksen numeron, pudottaa puhelimen takaisin takintaskuun ja kääntyy hymyilemään Meijulle.

Meiju : Kuka se oli?

Mikko : Joku Matias. Se on kirjottanu muutamia Maitolaiturin jaksoja.

Meiju : Matias Hirvi. Me ei meinattu saada yhtä sen kirjottamaa kohtausta purkkiin, kun nauratti niin älyttömästi.

Mikko : Oliks se niin huono?

Meiju : Sillä oli pari oikeesti hauskaa kohtausta. Etkö sä lue kässäreitä?

Mikko : Peräti kaksi.

Meiju : Pyydä sitä kirjottamaan Muuttolintuja!

Meijun pyyntö loukkaa Mikkoa ja hänen draamaansa. Mutta Mikko tuntee tällaiset tunneliikahdukset, vellovan läikähdyksen pallean alla. Silloin on syytä mitä pikimmin vaihtaa puheenaihetta tai vähintäänkin vaieta. Älä provosoidu, tai älä ainakaan näytä provosoitumistasi. Mikko hymähtää ja laskee kätensä Meijun kädelle.

Mikko : Syötäskö jotain

Meiju : Ei mun oo nälkä. Matias Hirvi soitti just, kun sä olit keksiny sen idean.

Mikko : On tästä jo yli puoli tuntia.

Meiju : Ensimmäinen soittaja sen jälkeen. Se on merkki.

Mikko : Sattumaa.

Meiju : Mikään ei oo sattumaa.

Mikko : Olis kiva, jos noin vois ajatella.

Meiju : Sä tallensit äsken sen numeron.