Ajasta aikaan 3: Kasvoista kasvoihin: -

By Janne Kuusi

Ajasta aikaan -trilogian kolmannessa osassa pohditaan Suomea 1960- ja 2010-luvulla. Mikä on muuttunut? Nuoren Simo Peltosen perhe hajoaa 1960-luvun Helsingissä, ja hänet lähetetään poikakotiin Itä-Suomeen. Väkivallalla ylläpidetty kuri saa Simon karkaamaan, mutta mihin hän voisi mennä, kun entisestä ei ole enää mitään jäljellä?2014 kirkkoherra Kai Kaskivuorelle paljastuu, että hänen vaimonsa on elänyt kaksoiselämää. Kaskivuori joutuu kyseenalaistamaan koko avioliittonsa, ja syvälle haudattu menneisyys nousee jälleen eloon. Onko mikään ollut totta, ja mitä olisi voinut tai pitänyt tehdä toisin? Vavahduttavan trilogian päätösosa tuo Kaskivuorten tarinan 2010-luvulle, johdattaen lukijan pohtimaan suomalaisen kansanluonteen syntyä.Ajasta aikaan -romaanitrilogia kattaa koko Suomen itsenäisyyden ajan Kaskivuoren laajan suvun tarinan kautta. Lukijan vahvasti otteessaan pitävä sarja herättää samalla ajatuksia suomalaisen yhteiskunnan ja luonteen synnystä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728565285

Book preview

Janne Kuusi

Ajasta aikaan 3

Kasvoista kasvoihin

SAGA Egmont

Ajasta aikaan 3: Kasvoista kasvoihin

Cover image: Unsplash

Copyright ©2014, 2023 Janne Kuusi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728565285

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

2014

Rasvatyyni Selkämeri kelli uneliaana, vain orvon tiiran yksinäinen uikahdus sohaisi ehyensakeaa hiljaisuutta, joka avomeren rantamailla oli poikkeuksellista. Aamuauringon säteet pilkottivat männikön lomitse, kello oli vaivoin viittä.

Kai Kaskivuori säpsähti hereille nihkeän hien valeltua kehon. Hellettä oli jatkunut jo viikon, vaikka alkukesä oli ollut tavattoman kolea meren jäähdytettyä ja tuulen viilennettyä Kustavin rannikon sisämaata myöten. Vesikin oli auringonpaahteessa nopeasti lämmennyt, ja kuumuuden taittava matalapaine odotutti parhaillaan itseään.

Painajaiset olivat riivanneet Kaita koko hellekauden. Meri oli vellonut hänen unissaan raukeasti, mutta se jokin myllersi, uhka väijyi pinnan alla. Kai koki vaaran kouriintuntuvana, ja iljettävä kuvotus oli säikäyttänyt hänet hereille joka yö suolaisen nesteen pursutessa hikirauhasista.

Hän veti syvään henkeä pari kertaa, ja vaikka unen kiehtovat seireenit taivuttelivat takaisin puoleensa, hän halusi eroon kauhun partaalta, sieltä jostakin.

Sukulais- ja ystäväpiiriä saapuisi iltapäivällä Maaritin 60-vuotispäiville, majoituksia ja juhlia oli puuhattu monta päivää, ja kaikki oli valmista yli neljänkymmenen vieraan saapua. Kai ei halunnut uuvahtaa tulevana iltana kesken juhlinnan – oli saatava vielä nukkua. Hän pujahti ulos talonnurkalle tyhjentääkseen rakon. Merenlahden yllä velloi komeaa aamu-usvaa, jota nouseva aurinko jumalallisesti kultasi, mutta Kai nuokkui nojaten kädellään seinään ja lorotteli näystä liiemmin vaikuttumatta.

Toimitettuaan asiansa hän laahusti eteisaulaan ja tarkasteli kasvojaan seinäpeilistä. Hän siveli huolellisesti muotoiltua, kerkeästi harmaantuvaa leukapartaansa ja tihrusti virttyneitä, unenpöpperön turvottamia silmiä.

Ohimossa vihlaisi. Kai ravisteli päätään, äkkäsi buranaliuskan pöydällä, lävisti sen ja kätki tabletin kouraansa. Hän käänsi taas katseen peilikuvaansa ja hoki rutiiniksi muodostunutta mantraansa.

Tästä päivästä tulee hyvä päivä, Kai sopotti ääneti kuvajaiselleen. Yhtä hyvä kuin eilen, ja parempi. Kun käyt makuulle omatunto puhtaana, Jumala hellittää riipat.

Hän tuijotti peiliä, kunnes painajaisessa lymynnyt tsunami herposi ja sameus laskeutui siniharmaisiin silmiin. Puolinukuksissa hän kiipesi yläkertaan huoneeseensa ja holautti vesitilkalla buranan nieluunsa. Sitten hän painoi poskensa pielukselle, ja tuota pikaa väsymys unnutti hänet tällä erää pumpulinpehmeään syleilyyn.

Maarit Kaskivuori heräsi varhain. Täällä Kustavissa hän nukkui usein puoleenpäivään, mutta nyt tuleva juhla hermostutti, ja hän nousi vuoteesta jo kahdeksalta hääriäkseen keittiöön pestattujen tyttöjen parissa. Illalla hän oli hemmotellut itseään vahvalla unilääkkeellä ja nukahtanut poikkeuksellisesti jo puolen yön tietämissä.

Kuusikymmentä! Ajatus oli Maaritille absurdi samoin kuin jo toistakymmentä vuotta kestänyt mummous, jota hän oli loiventanut kutsuttamalla lapsenlapsilla itseään Mimmuksi. Kaskivuori oli onneksi häntä vanhempi, hän ei olisi kestänyt, jos aviomieskin, se vanha kurppa, olisi näyttänyt häntä vetreämmältä niin kuin kaikki muut ihmiset vaikuttivat hänen mielestään.

Ennen puoltapäivää Maarit hurautti autollaan Anavaiseen, Vartsalan saaren pohjoispuolelle laitattamaan hiuksensa Carl-Johanilla. Calle oli turkulainen kampaajamestari, joka taiteili kesäasukkaiden hiuksia sopimuksen mukaan, ja Maarit oli poikennut hänen käsittelyssään jo kymmenenä kesänä, niin kauan kuin Calle ja Oscar olivat asuttaneet Villa Oranian pittoreskia pitsihuvilaa lomillaan.

– Sorry jos olen tungetteleva, Calle aloitti varovasti Maaritin hiuksia asetellessaan, – mutta miten te olette pysyneet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta?

– Tuntuuko sellainen mahdottomalta? Maarit hymähti teeskentelevän yllättyneellä sävyllä.

– Meillä on Oscarin kanssa tuumaustauko, on oltu kaksitoista vuotta yhdessä. Mutta kolmekymmentä, se tuntuu aika haasteelliselta…

– Minun keittiöpsykologin logiikallani sanoisin että me täydennämme toisiamme, Maarit toisti vakiovastauksensa usein esitettyyn kysymykseen.

– Just se minua kiinnostaa, Calle innostui. – Sinä olet maailmankuulu taidemaalari, Kai on teologi ja rovasti. Minä olen kampaaja ja puolisoni on tiedemies, ja vieläpä ulkomaalainen. Osaset eivät noin vain loksahda paikoilleen…

– Rehellisesti puhuen, kyllä tässä on saanut niellä kitkerääkin kalkkia vuosikymmenten varrella. Taiteilijaelämä on aika etäällä Kaskivuoren maailmasta. Se on niin sisäsiisti, sitä ei aina tahdo jaksaa.

– Sisäsiisti, se on hyvin sanottu. Calle huoahti Maaritin asetuttua hänen tuekseen. – Ehkä meillä on sama ongelma. Minähän olen myös taiteilija, Oscar on taas niin pahuksen hygieeninen. Välillä kaipaa elämään vähän suomalaista rosoa ja rospuuttoa sen ruotsalaisen pölysokerin ja hunajan rinnalle.

Kampaajan sanavalinta nauratti Maaritia.

– On pitänyt keksiä varaventtiileitä, ei tästä muuten mitään olisi tullut. Pakkohan se on, hän vastasi tietoisena oppimestarin roolistaan ja jatkoi rohkaisevasti. – Sinunkin pitäisi hengittää vähän merituulten raikkautta. Käyt vähän katsomassa ympärillesi, ei se tapa vaan vahvistaa.

– Pitäisikö? Calle naurahti pinkeästi silmiään hermostuneesti räpytellen. – Olen ollut uskollinen koko kaksitoista vuotta.

– Eikä, Maarit näytteli hämmästyneempää kuin oli. – Uskollisuus, se on niin pirun suhteellista. On viisainta ajatella asia sillä tavalla, muuten kurtistuu rusinaksi kopan pohjalle.

Calle jäi pohtimaan vanhemman taiteilijakollegan sanoja, kietaisi silkkihuivin Maaritin pään ympärille ja viimeisteli vaaleina pysytelleet, kantajansa ikäiselle pitkät hiukset juhlakuntoon. Useimmat hänen tuntemansa taiteilijat olivat herkkähipiäisiä itseensä käpertyneitä narsisteja ja vaikuttivat leijailevan jossain todellisuuden tuolla puolen. Mutta Maarit ei. Calle ihaili valtavasti Maaritin elämänkokemusta, maanläheisyyttä ja ennen kaikkea henkistä vahvuutta, mistä tämä ammensi polttoaineen suunnattomalle lahjakkuudelleen. Hän ymmärsi hyvin, että juuri nämä ominaisuudet tekivät Maarit Kaskivuoresta ison nimen maailmalla, ja saadessaan olla tekemisissä tämän kanssa hän koki suodattavansa luomisvoimaa omaankin työhönsä.

Maarit palasi autollaan kohti Villa Kaskea Vartsalan eteläosaan ja päätti ohi ajaessaan poiketa eräällä saaren länsirannan upealla töyräällä. Hän parkkeerasi Clion pikkutien syrjään ja kipusi korkealle kalliolle, josta avautui ylväs näköala suoraan avomerelle. Hän hakeutui männyn siimekseen, hengitti meri-ilmaa keuhkojensa täydeltä ja salli rannattomuuden vyöryä esteettä sieluunsa.

Näkymän levollinen tasapaino helli Maaritin silmää. Yksinäisenä kituuttavan käkkärämännyn katveeseen piirtyi alhaalla kallioinen lahdenpoukama kohti länttä, jonka puolelta tuulet useimmiten kurittivat esteettä Kustavin rannikkoa, mutta nyt Selkämeri siinteli poikkeuksellisen tyynenä. Maaritin nenään työntyi raikas suolainen tuoksu rantaan ajautuneen merilevän ohuesti sävyttämänä. Hän kävi usein täällä; jyrkänteen vaarallisuus ja putoamisen uhka vain parin askeleen päässä kihelmöivät häntä, ja parras veti häntä aina puoleensa kuin magneetti. Toisinaan hän oli pohtinut tuon oudon tunteen juuria, mutta kuitannut humoristisesti itsensä perverssiksi taiteilijasieluksi, joka don Quijoten tapaan käy alati vaaraa päin.

Tuota pikaa Maarit vajosi hypnoosinkaltaiseen tilaan, ja katse poimi maisemasta samanaikaisesti täydellisen näköalan ja satunnaisia yksityiskohtia, sellaisia, jotka hänen miehensä mukaan eivät voi olla syntyisin muuten kuin Luojan kädestä.

Maarit ei jumaliin uskonut, mutta luonnon monimuotoinen ja uskalias kudelma nostatti häneen kerta toisensa jälkeen määrättömän tyyneyden tilan – aivan kuin maalatessa, kun häiritsevä todellisuus haihtui piinaamasta, ja hän koki olevansa olemassa, täydestä sielustaan.

Tasapaino, kaiken a ja o.

Nautittuaan pidäkkeettömän annoksen kaihoamaansa rajattomuutta hän havahtui. Jänis tarkasteli häntä mustilla nappisilmillään vain parin metrin päässä. Maarit katsoi sitä raukeasti tovin verran, ja näyn pyyhkäistessä hänet takaisin todellisuuteen hän loihti kasvoilleen hölmön ilmeen ja toljotti jänöä niin tuimasti, että se säikähti ja luikahti pöheikköön.

Maarit hymähti, mutta tunsi samassa jalkojensa pettävän ja hänen oli takerruttava viereiseen männynrunkoon. Hän koki äkkiä kuin maa olisi luhistumassa alta eikä hahmottanut missään kiinteää virtaa, johon turvallisesti heittäytyä, ei lattiaa, kattoa, seiniä, joihin tukeutua. Julma hiki herahti hyisenä Maaritin kasvoille, hän lyyhistyi maahan, kun tyhjä koura kalusi hänen vatsanpohjaansa, ja hän tärisi kauttaaltaan kuin horkkataudissa. Auringon kilo häikäisi ja hiljensi värit maisemasta, meren vellova ääni haaleni ja laventui puuroksi, pää himmentyi sakeaksi massaksi kuin se olisi survottu täyteen betonimassaa.

Ei nyt, ei tänään… hän sopersi. Maarit oli kokenut paniikkihäiriöitä aiemminkin, ja vaikka hän tunsi kuolevansa, jostain ahdistuksen taustalta tunki tietoisuuteen huojentava viesti siitä, että kohtaukset eivät olleet häntä ennenkään tappaneet. Tämäkin menisi ohi. Silti aikakausien mustat mielteet porhalsivat taas hänen näkökenttäänsä kuin lauma laukkaavia villihevosia. Raiskaukset, abortit, suunnattomat valheet ja kolossaalinen itsepetos, lapsellisten mutta vilpittömien aatteiden survoutuminen lokaan.

Saksa! Saksa, DDR ja mahdoton rakkaus, joka murskattiin väkivaltaisesti, avioliiton karikot, isä, äiti ja Saksaan unohtuneet sisaret.

Sydän tuntui muljahtavan rinnasta maahan männynneulasten sekaan. Maarit huohotti raskaasti ja painoi otsaansa puuta vasten.

Ajattele hyviä asioita, hän komensi itseään. Vain hyviä. Kaskivuori. Rakkauteni.

Vaikka on ollut puisevia vaiheita, häneen olen voinut tukeutua. Aina, hän selitti ääneen ja suorastaan tolkutti itselleen. Kyyneleet noruivat virtanaan.

Taas kerran hän ajautui setvimään omaa olemustaan. Hän myönsi olevansa vaikea, mutta sen kykeni helposti sysäämään taiteilijuuden tiliin. Miehestään hän piti tämän sopeutuvaisuuden vuoksi, Kai nieli hänen tuittuilunsa toisin kuin kukaan muu koskaan. Konstailusta hän ei halunnutkaan eroon, vaikka tiesi sen hankaloittavan töitä ja ihmissuhteita, sillä hän koki sen taiteensa voimanlähteeksi. Macht der Kunst.

Vielä kolmekymppisenä Maarit oli purkanut katkeruuttaan miessukupuolta kohtaan; hän oli kurkkua myöten täynnä tytöttelyä ja machoilua, ja hänen nuoruutensa traumaattiset kokemukset johdattivat hänet vaatimaan miehiltä hyvitystä koko naissukupuolelle. Kaikkein ahtain miesviha oli kuitenkin liuennut lasten syntymän myötä ja hänen aviomiehensä osoittauduttua naista arvostavaksi ja todelliseen tasa-arvoon pyrkiväksi, Maaritin mielestä harvinaiseksi poikkeukseksi miesten valtaenemmistöstä. Myös monet Maaritin samanhenkiset naisystävät olivat loiventaneet nuoruusaikojensa ankaruutta: skoolatessa jopa tyttöporukan taisteluhuudosta – CASTRAZIONE! – oli vuosien vieriessä luovuttu.

Ajoittain hän pohdiskeli olisiko vain voinut tasoittua pullantuoksuisen kodin äidiksi, sillä ahdistus työnteli toistuvasti kuraisia sorkkiaan hänen työn rinnalla lätiksi kokemaansa arkeen, mutta näki sen ylivoimaiseksi. Hän ei kerta kaikkiaan ollut sitä sorttia, eikä hän toiseksi voinut muuttua. Siksi hän toisinaan sääli Kaskivuorta ja erityisesti lapsiaan; uhraus oli ankara, mutta välttämätön – kaikki taiteen vuoksi – ja enemmänkin.

Hän kompensoi mutkikasta luonnettaan pyrkimällä kaikin tavoin arvostamaan Kaskivuorta ja kannustamalla tätä papin työssä, jota tämä ajoittain vieroksui ja koki ammatillisia motivaatiovaikeuksia. Myös seksi sujui pääosin vieläkin ongelmitta – Kai tuoksui hänestä lopullisen omalta ja turvalliselta.

Maarit toisteli usein itselleen tehneensä Kaissa hyvät kaupat – ironiseen sävyyn toki, ei hän miestään ja rakkauttaan esineellistää halunnut. Hän silitteli männyn turvallista kaarnaa, hengitys tasaantui ja sydän harvensi jyskytystään. Kai, voi Kai, minun omani, hän toisteli kunnes huokaisi syvään ja terästäytyi.

Ahdistus, hänen uskollisin seuralaisensa, oli hellittänyt otteensa.

Autosta hän löysi onnekseen beautyboxinsa, käänsi peruutuspeiliä ja vilkaisi kuvajaistaan inhon väräyttäessä nenänpieliä. Sitten hän pyyhki kyynelten jäämät ja alkoi meikata äskeistä kohtausta näkymättömiin.

Maarit, meine Kleine, kuuskytä vee, hän lausui peilille, kun oli saanut kasvonsa välttävään kuntoon. Lopulta hän hymähti sarkastisesti, työnsi lasit silmilleen ja käynnisti auton.

It’s show time, hän tokaisi ja lähti ajamaan kohti juhlataloa.

Kai vaelteli kesähuvilansa rantoja avojaloin, valkea lierihattu takaraivollaan, lyhythihainen paita ja khakinväriset shortsit yllään. Vedessä välkehtivä auringonkilo liekutti eloisasti valollaan korkealla rantakalliolla uljastelevaa prameata huvilaa, jonka Kai ja Maarit olivat perineet suvultaan. Villa Kaski oli rakennettu Kustavin Vartsalan saareen sotien jälkeen, kun Kaskivuoren suvun kartano Räisälässä Karjalan kannaksella oli lopullisesti menetetty. Talo myötäili Räisälän Villa Svedfeltia lähes viimeistä piirtoa myöten, ja siksi Kustavin ylväs huvila vaikutti ikäistään vanhemmalta, 1800-lukuiselta kartanorakennukselta. Puusta rakennettu talo oli valkeaksi maalattu harjakattoinen herrasväen huvila, päädyssä oli lasiveranta, jonka pienet tšehovilaiseen oleiluun houkuttavat ikkunat olivat pittoreskit, mutta hankalat pestä. Venäjän valtakunnan alueella Villan ensimmäisen version rakentamisaikana 1889 ylempi luokka oli suosinut pompöösiä kesäasumista palvelijoineen ja puutarhureineen. Ympäristö Kustavissa oli esikuvaa komeampi: avomeri näkyi niemekkeiden välistä, mutta saaren iso sisälahti suojasi Villa Kaskea eteläisen Selkämeren pahimmilta myrskyiltä.

Miten Kai rakastikaan tätä maisemaa, tuota taloa ja sen historian havinaa. Miten hän rakasti Maaritia, lapsiaan ja pikkuisia. Hän rakasti elämää ja Jumalaa, jonka laupiaan hyväilyn hän aisti leppeän merituulen henkiessä hänen kasvoilleen. Jylhä näky voimaannutti hänet niin, että hän loikki hilpeästi hengästymättä portaat, jotka johtivat rannalta ylös huvilalle.

Kaksitoistavuotias Santtu, lapsenlapsista vanhin, loikoili puutarhakeinussa iPadeineen Kain saapuessa pihapiiriin.

– Eikö sulla ole kuuma, Kai kysyi huomattuaan pojan pukeutuneen paksuun villapaitaan ja pitkiin housuihin.

– Ei, kun täällä on kylmä.

– Jaa, Kai tokaisi ja totesi pojan lausuneen päivän sanat – paljon enempää puhetta tältä ei yleensä herunut.

Santtu oli hänen vanhimman poikansa Aleksin nuorukaisena siittämä lapsi. Pojan äiti oli jättänyt lapsen isälle, ja käytännöllisesti katsoen isovanhemmat, Maarit ja Kai, olivat huolehtineet pienokaisesta Aleksin opiskellessa ja luodessa uraa. Vaikka Maarit oli joskus tuskaillut tuon eriskummallisen lapsen paimentamista ja paheksunut poikaansa ja varsinkin Santun jäljettömiin kadonnutta äitiä, Kai oli pitänyt pojanpoikaa myöhäisen iltatähden asemassa ja muistanut jatkuvasti tähdentää isovanhemmuuden valoisia puolia. Pojan äidin puolesta hän oli rukoillut useasti aina tämän traagiseen kuolinviestiin asti.

Santtu oli aina elänyt ikään kuin itsensä ulkopuolella, ja se, mitä hänestä sai irti, viittasi erikoiseen minuuden katoon. Poika ei koskaan ilmaissut tekevänsä tai kokevansa mitään itse: kun hän käveli Kain luo, hänen mielestään Pappa tuli eteen, ja harvoin puhuessaan Santun oman kuvailun mukaan suu sanoi jotain. Häntä oli tutkittu koko lapsuusajan, mutta pitävää diagnoosia eivät lääkärit ja psykiatrit olleet kyenneet antamaan. Kehitysvamman, Aspergerin ja autismin määritelmiä hänelle oli yritetty tarjota, mutta mihinkään tunnettuun sapluunaan häntä ei saatu sellaisenaan sovitettua.

Pojan merkilliseen maailmaan ja omintakeiseen käytökseen oli lähipiirissä totuttu, mutta ensikertalaisen oli toisinaan hämmentävää asennoitua häneen. Enimmäkseen Santtu pysytteli omissa oloissaan ja lueskeli vimmatusti, enimmäkseen sähkökirjoja iPadistaan. Viime aikoina hän oli keskittynyt ällistyttävän vaikeaselkoiseen tietokirjallisuuteen. Kaksitoistavuotiaaksi hänen älynsä ja myös fyysiset ominaisuutensa katsottiin poikkeuksellisen kehittyneeksi. Se vähä, mitä pojan verbaalisista kyvyistä oli saatu selville, viittasi jopa nerouteen, mutta koska sosiaaliset taidot olivat olemattomat, hän ei juurikaan osannut hyödyntää sanallista lahjakkuuttaan.

Kai tyytyi heilauttamaan kättään Santulle, pyrähti portaat lasiverannalle ja kävi tarkistamassa tilanteen keittiössä, sitten hän palasi ulos tyytyväisenä näkemäänsä. Maarit parkkeerasi juuri Clionsa pihamaalle, ja Kai jäi odottelemaan häntä.

– Nyt avataan samppanja, Maarit sanoi, ja Kai antoi hänelle suukon suulle. He siirtyivät talon isoon saliin, Kai nouti baarikaapista Mumm-pullon ja kaksi venäläistä kristallilasia, poksautti korkin ja annosteli kuplajuoman.

Maarit kulautti puolet lasistaan ja huokaisi syvään.

– Calle ei tarjonnut kuin vettä, kun olin autolla. Suu napsui koko käsittelyn ajan kuin beduiinin sandaali.

– Kippis sille, Kai sanoi vinosti hymyillen. He kilauttivat lasejaan ja Maarit tyhjensi omansa. Kai otti varovaisemmin ja täytti vaimonsa lasin.

– Onnea, rakas. Kaikki sujuu varmasti hyvin.

– Aleksin pestaamat likat ainakin osaavat asiansa, kävitkö kurkistamassa?

Kai nyökäytti ja he skoolasivat taas.

– Pitää vaihtaa vaatteet, kohta niitä alkaa tulla, Maarit kiirehti, holautti juomansa pohjanmaan kautta ja pyyhälsi salista yläkertaan.

Kuusikymppinen ja vielä noin nuorekas, Kai tuumasi seuratessaan vaimonsa kipuamista portaita pitkin. Maarit oli pienikokoinen, varsin hoikka ja hentoinen, mikä soti hänen luonnettaan ja olemustaan vastaan: hän oli tarmokas ja päättäväinen, hänestä oli vaikea havaita merkkejä heikkoudesta. Valkeina säilyneet hiukset, häikäisevät pähkinänruskeat silmät, pisamaiset kasvot ja persoonallinen veikeiden etuhampaiden vivahduttama hymy sykähdyttivät hänen miestään yhä edelleen, vaikka parisuhde oli kestänyt vuosikymmeniä.

Ylpeydenpoikanen hiipi kolkuttamaan Kain tuntoa, kun hän jälleen kerran ymmärsi olevansa onnenpekka.

1965

Kaljuuntuva viittäkymmentä lähestyvä Artturi Peltonen oli ehtinyt pieneen nousuun – vapaaillan kunniaksi tähkäviinapullo tönötti suomalaiskansalliseen tapaan tuolin jalan vieressä lattialla ja siitä mies kaatoi taajaan lorauksia lasiinsa. Sodankäyneiden miesten tavoin hän lääkitsi traumojaan ajoittain repaleiseksi äityvällä alkoholinkäytöllä. Peltoset asuivat neljännessä kerroksessa. Ikkuna oli auki ja illansuun äänekäs kakofonia sisäpihalta ja naapureista kaikui keittiöön, jonka pöydän ääressä istui kaksitoistavuotias Simo, äiti Kaarina, vaalea herkkäkasvoinen virkanainen, uupunut, jo hiukan harmaata hiuksissaan, sekä isoveli Antti, 17-vuotias rasvalettinen sälli. Televisio syyti keittiön kaapin päällä Kylli-tädin satutuokiota, kun äiti annosteli paistinpannusta maksalaatikkoa lautasille.

Isä Artturi oli eteläpohjalaisen maanviljelijän ottopoika, joka oli muuttanut talvisodan jälkeen Helsinkiin tehtaan portinvartijaksi, löytänyt itseään huomattavasti nuoremman vaimon jatkosodan aikana ja nainut hänet pikaisesti heti sodan päätyttyä. Lapsuusajastaan hän ei paljon muistanut, mutta tiesi oikean isänsä kuolleen kansalaissodan jälkeen vankileirillä ja äidin paenneen lapsineen aluksi neuvosto-Venäjälle. Palattuaan kolmevuotiaan Artturin kanssa Suomeen äiti oli suljettu vuosiksi vankilaan, ja punikinpentuna poika oli kaupattu Pohjanmaalle huutolaisena.

Artturi läimäytti ohimennen vaimoaan takamuksille ja alkoi punertuvine mulkosilmineen valistaa poikiaan kännin ruokkimalla huumorilla.

– Se oli nuarena plikkana tua äireenne sen sortin komia ryäkkynä että mulla olikin siinä oikeen tekemistä. Sen pitämises meinaan. Ans olla kun sää Simo et ollu viälä ees voita isääs leivän päällä ja Anttikin pelekkänä pilikkeenä silimäkuluumas, soli semmoosta lustinpitoo. Eikös se vaan sitä ollukkii, frouva?

Äiti kauhoi kärsivän näköisenä maksalaatikkoa suuhunsa eikä vastannut humalaiseen, miehensä jurolle luonnolle vieraaseen puheripuliin.

Isä vastasi itse itselleen laulunpätkällä.

– Enää ei oo mikään niingo ennen, kun partaveren nimikin on Mennen… Kyllä kyllä. Niinhän se on. Onkos rouva ollu töissä oikeen kiireesenä? Hän yritti saada keskustelua aikaan.

Simo ja Antti eivät uskaltaneet osallistua. Äiti ei vastannut, joten isä vastasi taas itse, kimeällä äänellä ja elehtien vaimonsa tapaan.

– No mitäs siellä, tiiäthän sinä sen mestarin, ei kun panettelee meitä naisia siellä vaan. Sitten isä jatkoi omana itsenään korostaen koomisesti ääntään. – Häh, mitä, vaimo? Sanoitko että paneskelee?

Äiti ei sanonut mitään, ja isä jatkoi hänen puolestaan piipittäen, kikattaen ja elehtien naismaisesti:

– Noh, olekkos siinä, hupsuliini. Ootahan, ko lapset on nukkumassa…

Äiti loukkaantui, ja syntyi piinallinen hiljaisuus. Isän jorinat nolottivat poikiakin. Artturi hyräili edelleen äskeistä laulunpätkää, mutta äiti käänsi tuolinsa ympäri ja jäi katsomaan ulos ikkunasta. Hän söi verkalleen lautaselta sylissään.

– Noh, rouva. Elähän jännitä. Kah, Kylli-täti kyllä neuvoo, miten asiat on. Isä nousi ja kävi vääntämässä television äänen täysille.

Pian naapurin akka alkoi tutun kailotuksensa ikkunastaan kilpaa Kylli-tädin kanssa.

– Helevetissä se toosa pienemmälle! Johan tässä koirakin pelästyy.

Isä pyyhälsi ikkunan luo, kurkotti siitä ulos ja karjui vastaan.

– Turpa kii ämmä ja pirä itte se koiras hiljemmällä taikka mää teen siitä soppaa!

– Minä kutsun piiskan!

– Isä vastasi pilkallisella naurulla.

– Piiskaa sillä koiraas. Taikka ittees! hän hykerteli.

Poikiakin nauratti, mutta naamat pysyivät peruslukemilla, kun he alkoivat jo pelätä seurauksia.

Äiti napsautti television pois päältä. Isä lähestyi häntä uhkaavasti.

– Mitä sää perkele. Se töllö on päällä ettäs tiät. Ja kissako sun kiäles on viänny, häh? Äiti ei vastannut, vaan käänsi miehelleen selkänsä ja sulki kätensä puuskaan.

– Ja jos jonkun ämmän on tässä huushollissa oltava äänessä, niin olkoon se sitte Kylli-täti. Artturi tuikkasi telkkarin uudelleen päälle. – Kun ei perhana omasta oo, on niinko pakkilaatikko… noin nii… laittas…

Hänen kääntyessään äiti tyhjensi viinalasillisen tiskialtaaseen. Isä tuijotti häntä korostettu hämmästys huulillaan, suu loksahti auki niin että ruskehtavat hampaat törröttivät ja muutenkin ulkonevat silmät näyttivät pullahtavan kuopistaan.

– Selevä. Mies tarttui lautaseensa ja nakkasi sen avonaisesta ikkunasta ulos. Sitten hän heitti muitakin astioita pöydästä ulos ja lattialle niin että kihara niskatukka hulmahteli.

– Noin… ja noin… noin … noiiin. Hän koppasi tähkäviinan lattialta ja poistui ovesta hoilaten kovalla äänellä: – Arriiveedertsii Roomaa…

Äiti ja pojat istuivat tovin hiljaa, kunnes isän kailotus oli hiipunut pihalta porttikonkiin. Sitten äiti puhkesi itkuun, ja Simo kävi vääntämässä Kylli-tädin äänen pienemmälle. Antti hotkaisi maksalaatikon ripeästi ja luikahti ulos.

Äiti alkoi korjata astioita pöydästä kyyneliään pyyhiskellen. Kun Simo alkoi auttaa äitiään, tämä kaappasi hänet syleilyynsä ja painoi kasvonsa poikansa hiuksia vasten.

– Voi Simo, Simo, jos vaan tietäisit…

– Mitä… mun pitäis tietää?

– Ei mitään… ei mitään.

Simo ei oikein käsittänyt, hänestä tuntui, että äiti puhui nyt niitä aikuisten asioita, joihin hänellä ei ollut pääsyä.

Simo aisti äidin hiusten tuoksun. Hän painoi kasvonsa tuon paksun ja pehmeän tukan syövereihin aina kun tunsi pahaa oloa. Nyt hän aristeli vähän, kun äidin yleensä turvallinen mieli vaikutti tavattoman hauraalta.

Äiti työskenteli jonkun pikkufirman konttorissa ja oli Simon mielestä eittämättä se henkilö, joka piti Peltosen perheen kasassa. Mistään ei olisi tullut mitään ilman äitiä, ja hänelle kasautuivat kaikki kotityöt. Isä painoi kolmivuorotyötä ja oli aina poissa silloin kun kotona olisi tarvittu miehen kättä.

Äiti laski otteensa Simosta, tuijotti hetken harmailla, läpikuultavan oloisilla silmillään apaattisesti ikkunasta ja laahusti sitten makuuhuoneeseen.

Simo kävi kurkistamassa ovenraosta sisään. Siellä äiti istui sängyn laidalla kädet ristissä ja tuijotti nurkkaan. Simo ei tohtinut enää lähestyä häntä, vaikka tietysti olisi pitänyt, vaan häipyi ulos vähin äänin. Oven hän sulki varovasti, ettei äiti kuulisi. Livahtaminen raapi Simon omatuntoa, mutta hän pinkaisi vikkelästi rappuja alas ja ehdittyään ulos kodin murheet haihtuivat mielestä.

Pihalla Simo tapasi Jussin, luokkatoverinsa, joka asui samassa talossa. Sinne oli saapunut myös naapuritalon Nakke, punatukkainen ja pisamanaamainen poika, joka oli alun perin johdattanut kaverukset tienestien pariin, mille asialle he olivat nytkin lähdössä. He pinkaisivat porttikäytävän läpi Tehtaankadulle, ylittivät sen ja asettautuivat kulmatalon Neitsytpolun puolelle kaverinsa Rahikaisen ulko-oven edustalle. Kun Rahikais-Ollia ei vähään aikaan kuulunut, Simo päätti hakea tämän kotoaan, jätti kaverit kadulle odottelemaan, kiipesi neljänteen kerrokseen Rahikaisten jyhkeän tammioven eteen ja soitti ovikelloa.

Rouva Rahikainen