Rakkauden loppukilpailu

By Nora Niemi

Kirsi on paniikissa. Hänet on juuri valittu Juilliardin kansainvälisen viulukilpailun finaaliin. Ja nyt lääkäri kertoo hänelle, että hänen ranteensa hermot eivät ole kunnossa. Ymmärtääkö lääkäri, että Kirsin pitää harjoitella kilpailua varten joka päivä tuntien ajan? Että hän on soittanut viulua koko elämänsä tämän kilpailun vuoksi! Tilanne ei muutu yhtään helpommaksi, kun Kirsi kohtaa maan parhaan käsikirurgin Mikael Pohjaväreen. Mies on niin ärsyttävä, että Kirsi voisi repiä hiukset päästään. Samalla kirurgi on kuitenkin aivan harvinaisen komea tapaus. Miten Kirsin mahtaa käydä? Löytävätkö Kirsi ja Mikael yhteisen sävelen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788728247952

Book preview

Rakkauden loppukilpailu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2011, 2022 Nora Niemi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728247952

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. Muistutus kuolevaisuudesta

Kirsi veti syvään henkeä ja nyki mekkonsa helmaa sileäksi. Hänen kätensä tärisivät, sormet nipistelivät ja puutuivat kun hän puristi niitä vuorotellen nyrkkiin ja auki. Jännitys aiheutti hänessä aina fyysisiä, hallitsemattomia oireita mutta toisaalta se myös auttoi häntä keskittymään sataprosenttisesti edessä olevaan koitokseen. Joka kerta kun hän seisoi lavan takana, väristen jännityksestä ja vihaten korkokenkiä, jotka olivat esiintymisasun olennainen osa hän tunsi sen saman pakottavan poltteen; soittaminen oli hänen elämänsä. Hän eli ja hengitti musiikkia, ja vaikka esiintymistä edeltävä paniikintunne synnytti hänessä ylitsehyökyvän halun juosta pakoon, hän tiesi ettei olisi halunnut olla missään muualla. Hän oli rakastanut soittamista siitä hetkestä kun sai viulun ensimmäistä kertaa käteensä ja hän oli uhrannut musiikille suurimman osan elämästään. Viulu oli kuin mustasukkainen puoliso, joka vaati hänen aikaansa ja omistautumistaan, mutta joka myös palkitsi hänet lukemattomin eri tavoin, ja sai hänet tuntemaan itsensä erityiseksi. Hän oli esiintynyt lukemattomia kertoja, ja joka kerta häntä jännitti lavan takana. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, vaikka kyseessä olikin erityisen tärkeä keikka. Jos hänen soittonsa menisi niin hyvin kuin hän itse tiesi sen voivan mennä, hänellä oli mahdollisuus päästä Juilliardin kansainvälisen viulukilpailun finaaliin ja voittaa tähtitieteellinen palkintosumma, joka turvaisi hänen tulevaisuutensa.

Unkarilainen, Kirsiä puolet nuorempi lapsinero lopetteli soittoaan konserttisalin valokeilassa, ja Kirsi kuunteli hänen tarkkaa soittoaan hermostuneena. Hän tiesi että kilpailu oli tänä vuonna erityisen tiukka. Hänen olisi onnistuttava täydellisesti, jos hän aikoi päästä finaaliin. Kirsi hieroi vasemmalla kädellään oikean käden sormia, joiden pistely ei ottanut laantuakseen, ja mietti että tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Kun kilpailu järjestettäisiin seuraavan kerran, hän olisi jo liian vanha osallistumaan. Hän oli kehittänyt harjoitteluaan intensiivisemmäksi juuri tätä kilpailua silmällä pitäen, ja hänen valmistautumisensa oli kestänyt vuosia. Kaikki oli kohdallaan, ja jos hän vain pitäisi hermonsa kurissa, hänen uransa tärkeimmästä haaveesta voisi pian tulla totta.

Lämpiössä vaelsi hermostuneita viulisteja useista eri maista, ja vaikka kyseessä oli verinen kilpailu, kaikki kohtelivat toisiaan sivistyneesti ja melkeinpä ystävällisesti. Kirsi nyökkäsi hymyillen korealaiselle soittajalle, joka viiletti käytävällä hänen ohitseen kohti vessoja. Hermostuneisuus vaati selkeästi veronsa muiltakin. Kirsiä ennen soitti vielä kaksi viulistia, joten hän ei voinut tehdä oikein muuta kuin istua sohvalle ja yrittää rauhoittua. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, että hänen katseensa eksyi kerta toisensa jälkeen lämpiön nurkassa seisovaan nuoreen mieheen, joka puhui matalalla äänellä vaaleahiuksisen naisen kanssa ja piti tätä kädestä kiinni.

Mies oli Kasper Viitanen, Kirsin kanssakilpailija ja yksi kovimmista haastajista. He olivat harjoitelleet yhdessä yhdeksänvuotiaasta asti, käyneet samojen opettajien leireillä ja samoissa koesoitoissa. Kun Kirsi oli lyönyt harjoitellessaan päätään seinään erityisen vaikean kappaleen kanssa, Kasper oli auttanut hänet sen yli. He olivat konsertoineet yhdessä ja kumpikin tunsi toisen tavan soittaa lähes yhtä hyvin kuin omansa. Kasper oli myös ainoa mies, jota Kirsi oli koskaan rakastanut.

Kirsi oli jumaloinut Kasperia murrosikäisestä asti, mutta mieheltä vei vuosia nähdä, että Kirsi oli paitsi viulisti myös nainen. Heillä oli ollut lyhyt, intohimoinen suhde joka oli roihunnut kirkkaalla liekillä mutta palanut myös nopeasti loppuun. Kirsi oli todella rakastanut Kasperia, hänen kanssaan kaikki oli ollut täydellistä, sillä he olivat todella ymmärtäneet toisiaan ja elämäntapaa, joka molemmilla pyöri viulun ympärillä. Mutta Kasper ei koskaan ollut yhtä rakastunut, ja hänellä viulu oli aina ollut etusijalla. He olivat eronneet sovussa jo vuosi sitten ilman mitään suurta dramatiikkaa, ja olivat edelleen ystäviä.

Siitä huolimatta Kirsin teki kipeää katsoa, kuinka onnelliselle Kasper vaikutti Sininsä kanssa. He pitivät toisiaan kädestä ja Kasperin sormen liikkuivat tehden pieniä ympyröitä naisen lanteella. Hän istui sohvalla ja jännitti yksin, kun Kasperilla oli joku tukemassa ja kannustamassa häntä, joku joka ottaisi hänet avosylin vastaan välittämättä siitä, miten soitto oli mennyt. Kirsi ei halunnut myöntää olevansa katkera, mutta joskus hän olisi antanut kaiken pois vain sen takia että hänellä olisi ollut joku, jonka luo tulla kotiin. Hän kyllä tiesi, että äiti ja isä olivat katsomossa kämmenet hikisinä jännittämässä hänen puolestaan, ja että hänen siskonsa epäilemättä rikkoi tällä hetkellä kaikkia mahdollisia liikennesääntöjä kiitäessään moottoritiellä todennäköistä ylinopeutta ehtiäkseen näkemään hänen soittonsa, mutta se ei ollut sama asia. Kukaan ei ollut suutelemassa häntä lavan takana, jos hän voittaisi, eikä kukaan lohduttaisi häntä silittämällä hänen hiuksiaan jos hän häviäisi. Loppujen lopuksi hän oli ypöyksin.

Se oli tietenkin kokonaan hänen oma vikansa. Hän oli aina asettanut viulunsoiton kaiken muun edelle, eikä uskonut että voisi koskaan rakastua ihmiseen joka ei ymmärtäisi sitä. Ja rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että kukaan muu kuin toinen viulisti ei koskaan kykenisi ymmärtämään sitä pakkomiellettä lähentelevää rakkautta, jota viululle omistautuminen vaati. Viulu tulisi aina olemaan hänelle kaikkein tärkein, ja siihen kenen tahansa normaalin miehen oli vaikea sopeutua. Kirsi ei yksinkertaisesti voinut laiminlyödä harjoitteluaan impulsiivisen romanttisen viikonloppumatkan takia, eikä hän ehtinyt opetella kokkaamaan uusia ruokalajeja tehdäkseen vaikutuksen aviomiesehdokkaaseen. Hän ei voisi pelata rantalentopalloa kesälomalla, koska hänen piti varjella ranteitaan kaikilta mahdollisilta vammoilta. Hänen elämänsä ei koskaan vastaisi tavanomaista perheidylliä, mutta itsehän hän oli tiensä valinnut. Ja vaikka viulunsoitto vaati raskaat veronsa, se oli myös antanut Kirsille lukemattomia sellaisia kokemuksia, joita oli mahdoton saada millään muulla tavalla. Täydellinen, latautunut konsertto satapäisen yleisön edessä oli yksi sellaisista.

Kirsi veti syvään henkeä. Hänen vuoronsa olisi seuraavaksi. Hän nousi sohvalta, oikoi pukuaan, vilkaisi meikkiään ja hiuksiaan käytävän peilistä ja nosti sitten viulunsa hellästi käsiinsä. Se oli menoa nyt. Hänen yksityiselämänsä saattoi jättää toivomisen varaa, mutta hänellä oli jotain sellaista, mitä vain harvat saivat koskaan kokea. Hänellä oli tilaisuus kävellä konserttisalin lavalle ja tuntea se mystinen yhteys, jonka jotkut tavoittavat suhteessa toisen ihmisen kanssa, mutta joka avautui Kirsille hänen soittimensa välityksellä. Hän pystyi luomaan viulullaan musiikkia, joka liikutti kuulijan koko olemusta. Kun hän astui lavalle ja antoi maltillisten suosionosoitusten pyyhkiä ylitseen hän tunsi kaiken jännityksen katoavan, ja maailmassa oli olemassa enää vain hän ja hänen viulunsa.

Mikael nosti kirveen korkealle päänsä yläpuolelle, korjasi otettaan ja heilautti sitten kirveen painavan terän alas. Kuiva koivupölli lohkesi rasahtaen kahdeksi, täsmälleen samankokoiseksi haloksi, jotka kierähtivät tukin päältä kolahtaen maahan. Mikael nosti halot, heitti ne kottikärryihin ja nosti sitten tukille uuden pöllin. Vaikka ilma oli viileä, hänen otsallaan helmeili hikeä. Pienet pisarat kimaltelivat hänen ohimoillaan ja korvan edustalta puikkelehtiva noro sai hänet nostamaan kätensä ja pyyhkäisemään kasvojaan paidanhihalla. Puupino oli niin korkea, ettei se näyttänyt pienentyneen yhtään vaikka hän oli hakannut halkoja aamupäivästä asti. Mikael tarttui uudelleen kirveeseen ja pyyhkäisi sen terää ennen kuin kohotti sen ylös. Hän oli lyömäisillään, kun ympäristöön ja tilanteeseen täysin vieras, sopimaton sähköinen piipitys keskeytti hänen puuhansa.

- Älä vaan sano, Mikael murahti itsekseen ja kaivoi hakulaitteen housuntaskustaan. Hän oli kuvitellut olevansa jo sen verran hyvässä asemassa, ettei joutuisi lähtemään vapaalta töihin, varsinkaan kun hän ei ollut edes päivystävä. Piipityksiä tulikin harvakseltaan, koska kaikki tiesivät että jo pelkästään se, että hän starttasi pyöränsä ja tuli katsomaan mistä on kyse maksoi sairaalalle maltaita. Häntä ei kutsuttu turhaan. Mikael katsoi kulmat kurtussa laitteen näyttöä ja löi lopulta huokaisten kirveen tukin reunaan pystyyn. Hän pyyhkäisi kasvojaan ruutupaidan helmaan ja vilkaisi haikeasti koivupöllien korkeaa pinoa, jotka eivät vieläkään pääsisi halottuina liiteriin kuivumaan. Tällä menolla talvi tulisi ennen kuin hän oli ehtinyt tehdä takkapuut valmiiksi. Sitten Mikael tunki hakulaitteen takaisin taskuunsa ja lähti vaihtamaan vaatteita.

Käytyään nopeasti suihkussa ja vaihdettuaan työmaavaatteet puhtaaseen t-paitaan ja farkkuihin Mikael vilkaisi vielä haikeasti rakennustyömaataan ja veti sitten nahkatakin päälleen. Hän kiipesi moottoripyöränsä selkään, polkaisi sen käyntiin ja kiskoi kypärän päähänsä. Hetkeä myöhemmin pihalla oli sankka pölypilvi ja moottoripyörän matala jylinä kuului kaukaisuudesta.

Matka sairaalaan taittui reilussa kolmessa vartissa. Autolla se olisi vienyt reilusti toista tuntia, mutta Mikael pujotteli moottoripyörällään ruuhkan seassa kuin suunnistaja kuusikossa, ja väljemmillä osuuksilla hän antoi vauhdin nousta aivan rajoitusten ylärajalle, joskus ylikin. Sen jälkeen kun hän oli operoinut liikkuvan poliisin päällikön olkapään, hän oli saanut ajella suhteellisen rauhassa, ja se että hänellä oli kiire sairaalaan tuntui olevan varsin hyväksytty selitys. Hän ei ollut holtiton kuski eikä hän koskaan vaarantanut liikenteessä muita, mutta hänellä ei myöskään ollut aikomustakaan homehtua ruuhkassa jos hän sen pystyi välttämään.

Hän pysäköi pyöränsä sairaalan eteen ja harppoi kypärä kainalossa aulan portaat ylös. Vahtimestari heilautti hänelle kättään, ja hän jatkoi matkaansa ylilääkärin toimistoa kohti. Mikaelin kuvajainen, joka heijastui sairaalan lasiovista hänen kiirehtiessään eteenpäin ei kuitenkaan kuulunut arvostetulle lääketieteen tohtorille, vaan se olisi sopinut paremmin rockbändin takahuoneeseen tai tatuointiliikkeeseen. Hänellä oli villi, ruskea tukka joka oli kypärän jäljiltä pystyssä ja karkean parransängen varjo leuassaan. Hänellä ei ollut terveyssandaaleja eikä valkoista takkia, ja mikäli se hänestä riippui niin niitä ei koskaan tultaisikaan näkemään hänen yllään.

Ylilääkäri nosti katseensa papereistaan epämääräisen kärttyisenä, kun Mikael pyyhälsi hänen huoneensa ovesta sisään koputtamatta.

- Sinä se et turhia kiirehtinyt, ylilääkäri murahti pahantuulisena ja mulkaisi miestä. Hän ei kuitenkaan ollut osannut odottaa tuimaa katsetta, jolla Mikael vastasi hänen syytöksiinsä.

- Minä tulin periferiasta, Mikael sanoi hampaidensa