Tahtoihmisiä

By Anelma Järvenpää-Summanen

Essi saapuu kotikonnuilleen serkkunsa häihin. Hänen väitöskirjansa on hyväksytty aiemmin samana vuonna. Perhettä tai aviomiestä hänellä ei ole, ja hän saapuu häihin ilman seuralaista. Tärkeintä Essille on se, että hänen äitinsä olisi hänestä ylpeä, vaikka se hieman katkeralta tavoitteelta tuntuukin.Häissä äiti suokin hänelle hymyn, mutta hänen silmissään välähtää suru. Onko äidillä jotain sanottavaa? Ja jos on, pitääkö Essi siitä?Anelma Järvenpää-Summasen novellikokoelman ensimmäinen tarina Essistä on yksi muistutus siitä, ettei ole vain yhtä tapaa olla nainen. Kokoelman taidokkaasti tunteella ladatut tarinat eivät jaarittele, vaan kertovat jokaisen voimakastahtoisen päähenkilönsä tarinan väkevästi ja tiiviisti.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2021
• ISBN: 9788726805062

Book preview

Saavutus

Juhannuksena Essi matkusti häihin Etelä-Pohjanmaalle, kylään jossa hän oli syntynyt. Ennen häntä kylästä oli lakitettu yksi ylioppilas, metsäteknikon adoptiopoika, joka asui koulun naapurissa kuusiaidan takana. Tuohon aikaan kylän pojat aikuistuttuaan tapasivat ruveta metsureiksi ja tytöt alkoivat synnyttää lapsia.

Uudenkiiltävä audi myötäili soratietä kuin leikitellen. Tietämättömyyden tuska ja onnellisuus! Noina vuosina ei tunnettu roskaruokaa. Kioskien kuumat koirat ja rasvaa tirisevät ranskanperunat olivat sallittua herkkua. Leivälle vuoltiin terveelliseksi tiedettyä voita ja salaattikastikkeeksi vatkattiin paksua kermaa, kirpeytettiin etikalla ja sekoitettiin joukkoon kovaksi keitettyjen kananmunien paloja. Kolesteroli-sanaa kukaan ei ollut kuullutkaan. Koululaiset haukkasivat aamupalakseen kahvin kanssa pullaa.

Essin väitöskirja hengitysketjun toiminnasta näköhermojen neuropatiassa oli hyväksytty maaliskuussa. Kun hän ajatteli lähtökohtiaan, saavutus tuntui huimalta. Tosin työn edetessä kirkkain hohde oli ehtinyt haalistua. Niin monesti hän oli juhlinut nopeammin edistyneitä kollegoitaan, joitten lähipiiriä istui tutkimusapurahoista päättämässä ja jotka nopeasti valmistumisensa jälkeen saivat ylilääkäriytensä, dosentuurinsa ja professuurinsa.

Vuosi vuodelta hän oli minimoinut nautinnot ja levon, pakottanut itsensä intohimoon päämäärää kohtaan, kunnes ei enää tarvinnut pakottaa: työstä oli tullut intohimo.

Kaiken sen raadannan päätteeksi lopputulos kuului hänelle itsestäänselvästi kuin päivän posti.

Itsetuntoa tiedekunnan korkein oppiarvo kyllä vahvisti. Hän ei ollut enää se vetäytyvä terveyskeskuslääkäri, jonka suunavaukset oli helppo keskeyttää. Hän oli Joku. Joku josta oli kirjoitettu Helsingin Sanomissa ja Yliopistolehdessä ja jota siteerattiin kansainvälisissä ammattijulkaisuissa.

Mutta tärkeintä kaikesta: hän oli todistanut äidilleen, että hänet oli kannattanut synnyttää.

Autoradiosta tulvi kepeää kamarimusiikkia. Ilmastointi piti sisätilat vilpoisina. Ohi vilahti tuttu osuuskauppa, joka oli muuttunut kesäasunnoksi, tien puoleista ovea peitti tuuhea villiviini.

Häissä hän näkisi sukulaisia, joita ei ollut tavannut kahteenkymmeneen vuoteen.

Paitsi tohtorilta Essi halusi näyttää häissä naiselta. Pitkän pukunsa hän oli ostanut kevättalvella Jerusalemin basaarista. Mekkoon liittyi tarina, jota olisi mukava kertoilla. Hän oli laskenut ostoskassinsa portaalle videoidakseen Kalliomoskeijan sisäänkäyntiä. Sitten hän päätti käväistä sisällä katsomassa paikan, jolla Aabrahamin kerrottiin aikoneen uhrata poikansa. Siellä, aidatun luonnonkallion kupeella, hän muisti kassin. Hän löysi nopeasti ovelle riisumansa sandaalit, mutta kesti hetken nyörittää ne nilkkoihin. Hän ehti juuri ja juuri pelastaa kassin pomminpurkurobotin kynsistä.

Korujen ja Monnet’n vyön kanssa kapealinjainen basaarimekko näytti arvokkaalta. Keltainen korosti hänen rusketustaan, jonka hän oli hankkinut luottaen perimäänsä, ihonsa talonpoikaispigmenttiin. Aurinkoisina alkukesän päivinä hän oli viihtynyt rivitaloterassillaan, lukenut kirjoja, vaihteeksi romaaneja, Celaa, Dazaita, Coetzeeta, kirjailijoita jotka vetivät haavaa kaihin pintaan. Sillä saavutettuaan silkkialusvaatteet ja Armanin lukulasit hän halusikin kosketuksen maahan, liejuun, mätäneviin lehtiin ja ahnaisiin multaan tunkeutuviin juuriin. Hän halusi tuntea oman ihonalaisen muotonsa, kuolevaisuutensa, maan itsessään, sen yksinkertaisen leivästä taistelevan kansan, jota hän oli. Enää ei ollut tarvetta paeta sitä.

Ja niin Essi seisoi ryhdikkäänä tutun seurojentalon ikkunasyvennyksessä juomassa hääkahvia. Serkku pysähtyi viereen. Essi kätteli hänet ja takana seisovan miehenkin.

Puoliso varmaan?

On, Repa se on. Mitä seuraavaksi meinaat tehdä?

Vuokko oli siis lukenut lehdestä. Serkun leveä hymy toi sykähdyttävästi mieleen Joonaksen, joka heidän lapsuudessaan seikkaili kahvipakettien pahvilapuissa.

Essi ei osannut vastata. Hän teki vastakysymyksen: Montako lasta teillä jo onkaan?

Juuri silloin äiti katsoi heitä avaran lattian poikki. Äiti oli juonut kahvinsa ja istui tanssilattiaa kiertävällä penkillä harmaatukkaisen sisarensa vieressä. Hän töyssytti oikeaa polveaan niin kuin rentoutuessaan tapasi tehdä. Murhe ei juuri nyt kouristanut kasvoja eikä huoli seisottanut silmiä.

Minun tyttäreni, Essi arvasi hänen ajattelevan, minun tyttäreni teki väitöskirjan. Kirjalla on niin pitkä ja hieno nimikin, ettei sitä tavallinen ihminen edes ymmärrä. Kun raskaaksi tulin ja lapsen isä kuoli ennen kuin vihille ehdittiin, maa petti allani. Maa oli pettänyt Sakarinkin alla: traktori kaatui ja painoi miehen savihautaan. Ei ollut poikaparka vielä kahtakymmentäkään. Ajattelin, että pystynkö yksin, jätänkö elämään edes, kitumaan. Mutta tuossa nyt seisoo maailmaa, nähneenä, ei ollenkaan koppavana jollaisina sen kavereita palasi Norjasta kaloja perkaamasta, pari ulkomaan sanaa oppineena.

Essi hymyili salin poikki takaisin. Kyllä, äiti. Sinun tyttäresi.

Äidin hymy oli surumielistä rakkauden hymyä, kiitollisuuden hymyä, kuin helleillan aurinko se sulki Essin hyväilyynsä.

Syksyllä äiti tuli käymään Essin luona Espoossa. He saunoivat pitkään. Essi oli levittänyt lauteelle kiiltäväksi mankeloidun pellavaliinan ja toisen samanlaisen vilvoittelupenkille kodinhoitohuoneeseen. Pullean froteepyyhkeen hän lämmitti kiukaan kaiteella ennen kuin ojensi äidilleen. Äiti kääriytyi siihen myhäillen, märkien kiharoiden kehystämät kasvot nuortuneina.

Ennen nukkumaan menoa Essi tarjosi teetä ja juustovoileipiä. Samalla hän pani häistä kuvaamansa nauhan pyörimään.

Komeat häät, äiti muisteli reuman vääntämät sormet yöpaitasylissä. Oli mukava nähdä sukua.

Miten syvästi já ristiriitaisesti Essi tunsikaan rakastavansa tuota vain kuusitoista vuotta itseään vanhempaa naista. Äiti oli ikänsä potenut huonommuutta, asetellut sanojaan ja ilmeitään parempiensa edessä. Miltä äidistä mahtoikaan tuntua nyt, kun tytär oli niitä, ei vain parempia vaan parhaita. Ensimmäisenä suvussaan.

Katselin siellä sinuakin…

Äiti haki sanoja, nieleskeli.

Essi muisti. Hän odotti. Hellyys paisutti rintakehää ja kihelmöi käsivarsissa, tarve halata, rutistaa, puristaa syliin tuo rankan elämän koettelema pehmeälihainen nainen. Hänen synnyttäjänsä.

Aattelin silloin, äiti räpisteli pois silmiin tulvahtanutta vettä ja niin oli tehtävä Essinkin, että kyllä olis mukavaa ollu jos sullakin olis ollut mies vieressäsi.

Essi oli luullut tulleensa maaliin, mutta ei ollut löytänyt lähtöviivaakaan.

Sitä kesti kuitenkin vain hetken, kirpaisua joka nosti väriläiskiä kaulalle. Sitten tuntui irtoaminen, kuin napanuoran viimeinen säie olisi kuivuuttaan