Akseli Terä: romaani liike-elämästä

By Jalmari Finne

Nuori ylioppilas astuu junasta ulos Helsingin vilinään. Kukaan ei ole häntä vastassa, ja kaupunki näyttäytyy nuorukaiselle muutenkin aivan erilaisena kuin aikaisemmin. Viimeksi kun hän oli Helsingissä, elämä vaikutti olevan mahdollisuuksia täynnä. Se oli ennen kuin hänen isänsä päätti riistää hengen itseltään ja tulevaisuuden pojaltaan... nyt Akseli Terän on jätettävä opinnot sikseen ja keksittävä, miten saada toimeentulo uudessa elämäntilanteessa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 6, 2020
• ISBN: 9788726307337

Book preview

www.egmont.com

Ensimäinen luku.

Juna tulla porhalsi Helsingin asemalle.

Nuori ylioppilaslakkinen mies astui kolmannen luokan vaunusta kantaen pientä käsilaukkua. Solakka ja miellyttävän näköinen hän oli, mutta kasvoilla oli rasittunut ilme.

Päästyään heinäkuun helteen kuumentamasta vaunusta asemasillalle hän hengähti syvään ja jäi hetkiseksi paikalleen, silmäillen ympärilleen.

Iloista hyörinää oli ylioppilaan ympärillä. Tulijat ja vastaanottajat tervehtivät toisiaan ja tiedustelivat kuulumisia. Ne matkustajat, jotka eivät vielä olleet odottamiaan tuttavia kohdanneet, katselivat ympärilleen etsien heitä.

Mutta nuori ylioppilas tiesi, ettei kukaan ollut häntä vastassa, ei kukaan häntä odottanut, ja läksi senvuoksi astumaan eteenpäin. Hän tunsi ruumiissaan jonkinmoista joustavuutta, päästyään jälleen liikkeelle pitkän aikaa istuttuaan raskasilmaisessa vaunussa.

Monen tuttaviaan ja omaisiaan etsivän katse hipaisi häntäkin. Kuinka suloista olisikaan ollut, jos jonkun silmät olisivat kirkastuneet ja hymy valahtanut etsijän huulille hänet nähdessään! Mutta kukaan ei häntä odottanut eikä etsinyt.

Hän kiirehti askeleitaan, sillä jokainen iloinen kohtaaminen, minkä hän sattui näkemään, tuntui aivan kuin varkaudelta. Kukaan noista onnellisista ei varmaankaan ollut kaivannut ystävällisyyttä niin kipeästi osakseen kuin juuri hän, mutta he saivat, hän jäi ilman.

Pian oli hän torilla ja läksi laukku kädessään astelemaan torin poikki Mikonkatua kohden ja poikkesi erääseen matkustajakotiin.

— Tahtoisin saada yksinkertaisen huoneen, sanoi hän eteisessä olevalle palvelijattarelle.

— Meillä ei ole nyt vapaina helpompia kuin neljän markan huoneita, vastasi tämä.

Ylioppilas mietti hetkisen. Maksu oli aivan liian suuri. Hänen ei montakaan päivää kannattaisi tällaisessa huoneessa asua.

Palvelijatar näki hänen miettivän ja lisäsi:

— Huomenna voi tulla ehkä huokeampi huone vapaaksi, voihan herra silloin vaihtaa, jos tahtoo.

Nuori mies tunsi itsensä haluttomaksi menemään muualle etsimään huonetta.

— Minä otan tuollaisen neljän markan huoneen toistaiseksi, sanoi hän.

— Herra on niin hyvä ja seuraa minua, sanoi palvelijatar. — Numero kymmenen on vapaa.

Numero kymmenen! Kuinka hyvin hän sen muisti! Keväällä, saapuessaan ylioppilastutkintoon, hän oli poikennut samaan matkustajakotiin ja asunut huoneessa numero kymmenen.

Hänen astuttuaan ovesta sisään lainehtivat kaikki muistot mieleen. Vuode oli sama, jolla hän onnellisna oli nukkunut, saatuaan ylioppilaslakkinsa. Rautaisen vuoteen messinkiseen nuppiin oli hän pannut lakkinsa yöksi, hän muisti sen selvästi, ja muisti senkin, että nuppi ei ollut aivan kireässä, jotenka hän sitä, vaikkakin turhaan, oli koettanut vääntää lujempaan. Hänen olisi tehnyt melkein mieli mennä koettamaan, oliko nuppi vieläkin samanlainen. Tuossa oli pöytäkin, jolle hän tullessaan oli laskenut kukat, mitkä hän kotikaupungistaan lähtiessään oli saanut ja uskollisesti säilyttänyt.

Palvelijatar oli mennyt ja sulkenut oven.

Nuori mies laski käsilaukkunsa pöydälle ja vaipui tuolille istumaan, peittäen molemmin käsin kasvonsa. Siinä hän istui liikahtamatta, ääntäkään päästämättä.

Tässä asennossa hän viivähti kotvasen, mutta ruumis sävähti, kädet vaipuivat kasvoilta ja pää kääntyi oveen päin, hänen kuullessaan sille kolkutettavan. Samassa astui palvelijatar sisään, kädessään matkustajaluettelo.

— Herra on niin hyvä ja kirjoittaa nimensä, sanoi palvelijatar laskien kirjan pöydälle.

Nuori mies tarttui kynään ja kirjoitti nimensä.

— Eikö herra keväällä asunut täällä, kun herran kasvot tuntuvat niin kovasti tutuilta? kysyi palvelijatar.

— Asuin kyllä.

Palvelijatar otti kirjan ja luki:

— Akseli Terä! Akseli Terä! Kas, kun en muista sellaista nimeä ollenkaan.

Hän selaili kirjaa usean lehden taaksepäin.

— Tässä on se kohta, jossa on herran toverien nimet, sanoi hän. — Kyllähän minä herrat muistan, sellaiset iloiset ja velikultaiset herrat. Täällä on eräs Akseli…

— Minä olen sen jälkeen muuttanut nimeni, se on nyt Akseli Terä, keskeytti Akseli.

Palvelijatar oli vähäsen aikaa vaiti, yskäisi sitten ja kysyi:

— Mitäs varten herra näin keskellä kesää tulee? Syksyllähän ne ylioppilaat tavallisesti tulevat. Olisiko herra metsäherraksi aikova? Niillähän on kesällä täällä työtä.

— Olen tullut muista syistä kuin opintojen tähden, sanoi Akseli lyhyesti ja melkein tylysti.

Äänen sävystä palvelijatar huomasi, ettei matkustaja halunnut jatkaa hänen kanssaan keskustelua, ja poistui.

Akseli pesi matkatomun kasvoistaan ja läksi kaupungille kävelemään.

Kuinka toisenlainen olikaan Helsinki nyt kuin kuukausi sitten! Silloin hän oli tuntenut astuneensa aivan kuin paratiisiin. Kuinka herttaisilta kaikki ihmiset silloin näyttivät, jokainen tuntui katsovan häneen ystävällisesti hymyillen, aivan kuin tahtoen toivottaa hänelle onnea nähdessään hänen uuden lakkinsa. Nyt ei kukaan katsonut häneen, ei missään ollut tuttua. Keväällä oli kadulla aina silloin tällöin kohdannut jonkun toverinsa, nyt ei ollut ketään, ei ketään tuttua, hän oli aivan yksin!

Esplanaadille tultuaan hän vesimyymälästä osti molemmat suomalaiset aamulehdet, istui penkille ja alkoi tarkastaaa sitä osastoa, jonka nimi on »Palvelukseen halutaan». Osastossa oli harvoja ilmoituksia, eikä missään tarvittu hänen kaltaistaan henkilöä.

Hän huokasi syvään, kääri sanomalehdet kokoon, pisti ne taskuunsa ja meni» Osmolaan» syömään.

Täällä johtui jälleen mieleensä kevät ja ensimäinen matkansa Helsinkiin. Täällä hän oli toveriensa seurassa aterioinut, tavallisesti istunut saman pöydän ääressä joka kerta, ja aivan tahtomattaan hän nytkin suuntasi kulkunsa sen ääreen.

Väsymys, joka hetkiseksi oli poistunut hänen kaupunkiin saavuttuaan, palasikin ruokapaikasta päästyä entistään suuremmalla voimalla. Eihän hän koko yönä ollut nukkunut, vaunussa silloin tällöin hiukan torkahtanut, mutta taas herännyt, sillä ajatukset eivät antaneet hänelle rauhaa.

Hän palasi matkustajakotiin, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.

Kauaakaan ei hän nukkunut. Tunnin päästä hän jo havahtui, nousi jalkeilleen, otti lompakkonsa esiin ja laski rahansa. Hänellä oli taskussaan olevien lanttien ohella yhdeksänkymmentäkahdeksan markkaa. Siinä oli koko hänen omaisuutensa, toivoakaan ei ollut saada mistään lisää. Voidakseen elää täytyi hänen kiireimmän kautta hankkia itselleen toimeentulo.

Hän nousi hitaasti, astui väsyneesti ikkunan luo, katseli kadulle, ja kaikki alakuloiset muistot tulvehtivat hänen mieleensä.

Ei ollut pitkääkään aikaa siitä, kun hän iloisena oli saapunut Helsingistä kotiaan, iloisena ja onnellisena, sillä hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty hänen saatuaan ylioppilastutkinnossa odottamattoman korkean äänimäärän. Elämä tuntui silloin niin perin valoisalta ja onnelliselta. Kotikaupunkiin tultuaan hän ensimäisinä päivinä käveli paljon kadulla, ottaakseen vastaan kaikkien tuttavien onnittelut ja lapsellisen ylpeänä saadakseen ilmoittaa, montako ääntä oli saanut, sillä sitähän jokainen kuitenkin kysyi.

Mutta sitten tuli aamu, jolloin tämä kaikki, tämä kaunis unelma, elämän suuri onnellisuus ja valoisuus katosi, jolloin hävisi kaikki se, minkä varassa hän siihen asti oli elänyt.

Hänen isänsä, kaupungin kamreeri, oli tehnyt suuren vaillingin, ja kun se tuli ilmi, oli hän ampunut itsensä. Pöydälleen hän oli jättänyt kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi vaimoltaan ja pojaltaan tekoaan. Samalla hän ilmoitti, että niin ajattelemattomasti kuin hän olikin elämässään rahaasioissa menetellyt, hän kuitenkin oli uskollisesti koskemattomana toimittanut sen pienen rahamäärän, jonka vaimonsa oli tuonut myötäjäisiksi, säilytettäväksi pankkiin. Tämän kautta saattoi Akselin äiti nauttia vuodessa kolmensadan markan korkoja.

Kirjeen lukeminen selvitti Akselille heti, että hän oli köyhä, auttamattomasti köyhä. Hän, joka siihen asti oli aivan huolettomasti pidellyt rahoja ja esiintynyt rikkaana, tiesi nyt, että hänen täytyi lainata rahoja, jos mieli jatkaa lukujaan. Ja mitä äitinsä pieneen eläkkeeseen, kolmeensataan markkaan tuli, niin jossain syrjäisessä seudussa, puoliksi armoilla eläen, saattoi äiti viettää kituvaa elämää.

Kuinka hyvin hän muistikaan hautajaiset! Suuri osa heidän seurapiiriinsä kuuluvista tuttavista oli saapunut. Muutamat toivat kukkia, toiset saapuivat kättelemäänkin häntä ja äitiä. Muutamat koettivat lausua lohdutuksen sanoja, mutta niin kylmiltä ja pintapuolisilta tuntuivat tällaiset sanat, että mieluummin olisi toivonut lohduttajan olleen vaiti.

Heti hautajaisten jälkeen ryhtyi Akselin äiti kuumeentapaisella innolla järjestämään asioita. Hän jätti koko omaisuutensa velkojien hyväksi. Hän tahtoi luovuttaa senkin pienen summan, minkä oli myötäjäisinä tuonut yhteiseen pesään, mutta silloin kaupungin asettama asianajaja vastasi, että kaupunki tekisi väärin ottaessaan tällaisen lahjoituksen vastaan, johon tekoon mikään ei kamreerin rouvaa velvoittanut. Akselin äiti tahtoi kuitenkin luovuttaa rahat, mutta silloin puhui asianajaja hänelle hyvin ystävällisesti, ja Akseli oli nähnyt, miten päätös äidissä vähitellen alkoi horjua.

Moneen päivään ei kamreerin rouva ollut itkenyt. Hautajaisten jälkeen oli hän ollut aivan kuin herpaantunut, mutta äkkiä hänen osakseen tullut ystävällisyys sai hänet purskahtamaan hillittömään itkuun.

Kaikki tavarat myytiin huutokaupalla. Mitään ei jäänyt jäljelle. Koti oli tyhjä. Ja sitten tuli sekin päivä, jolloin Akseli sanoi äidilleen hyvästi.

Akselin äiti ei millään ehdolla tahtonut jäädä samaan kaupunkiin, jossa hänen huoleton elämänsä oli kulunut. Mitään sääliä ei hän tahtonut ottaa osakseen. Hän väistyi maaseudulle ja muutti erääseen maalaistaloon asumaan. Akseli päätti lähteä pääkaupunkiin etsimään itselleen paikkaa, ollen aivan varma siitä, että helposti sellaisen saa.

Mutta kaikki se, mikä kotikaupungissa oli näyttänyt suurelta, luonnolliselta ja varmalta, murenikin säpäleiksi Helsinkiin tultua. Hänellä ei ollut tuttuja, ei suosituksia, hän ei ollut mitään muuta kuin ylioppilas. Kuinka hän voisi siinä suuressa toimeentulon taistelussa, joka maassa vallitsi, löytää toimeentulon, hankkia paikan, josta voisi saada elatuksensa ei ainoastaan itselleen vaan äitiäänkin varten, sillä hän tahtoi äidillensä tarjota samanlaisen kodin kuin tällä ennenkin oli ollut.

Äitinsä ehdoituksesta hän oli muuttanut sukunimensä, sillä se, josta hän ennen oli ylpeillyt, oli häväistynä kiertänyt maan kaikissa sanomalehdissä. Niissä itsemurha oli selostettu säälimättömin sanoin, oli puhuttu kavalluksesta ja mainittu kavallettujen rahojen määräkin. Jos hän entisellä nimellään olisi etsinyt paikkaa, olisivat kaikki ovet hänelle sulkeutuneet.

Hän riuhtaisi itsensä irti alakuloisuudestaan, otti lakin päähänsä ja läksi kaupungille.

Hetkisen hän käveli tietämättä minne poikkeaisi kysymään tointa. Sitten hän muisti, miten hän keväällä, tuhlattuaan kaiken sen, mitä oli ottanut matkaan lähtiessään, oli isälleen lähettänyt sähkösanoman ja sähköteitse oli tämä lähettänyt lisää rahaa. Pankin kautta sai hän periä rahat, ja samaan pankkiin, jossa hän silloin oli käynyt rahannostajana, saapui hän nyt paikanhakijana.

Sykkivin sydämin hän riisui päällystakin yltään, otti ylioppilaslakkinsa kouraansa, pitäen sitä aivan kuin jonakin tunnusmerkkinä siitä, että jonkinmoinen arvo hänellä oli, ja saatuaan tietää eteisessä olevalta vahtimestarilta, missä johtokunnanhuone oli, astui hän ovesta sisään.

Lähinnä istuva johtaja kääntyi kysyvästi katsoen hänen puoleensa.

— Nimeni on Akseli Terä, sanoi Akseli. — Olen tullut kysymään, voisinko saada pankista paikkaa.

— Meillä ei ole mitään paikkoja vapaina, sanoi johtaja lyhyesti.

Hän kumartui jälleen työnsä ääreen, mutta huomatessaan Akselin yhä viipyvän kysyi hän hiukan ystävällisemmin kuin ennen:

— Oletteko ennen ollut pankkialalla?

— En.

— Oletteko suorittanut kauppaopiston kurssin?

— En.

— Oletteko suorittanut edes kirjanpitokurssia?

— En, vastasi Akseli, jonka ääni vastaus vastaukselta tuli yhä heikommaksi ja toivottomammaksi.

— Paljaalla ylioppilasarvolla on teidän hyvin vaikea saada mistään pankista paikkaa.

Akseli huomasi kaiken kyselyn ja tiedustelun turhaksi. Hän kumarsi kohteliaasti ja poistui.

Hän astui aivan kuin unessa eteiseen, otti päällystakin ylleen ja läksi kadulle. Kaikki tuntui niin mahdottomalta, valottomalta ja toivottomalta. Hänen olisi tehnyt mieli lopettaa kaikki aivan yhtäkkiä, samoin kuin isänsäkin oli tehnyt.

Mutta samassa johtui mieleen äiti. Tälle hän ei voinut eikä tahtonut mitään surua tuottaa, sillä olihan hän se olento, joka koko sydämellään rakasti poikaansa. Äitinsä tähden täytyi hänen ponnistaa kaikki viimeisetkin voimansa, päästäkseen onnelliseen tuloksen. Olihan hän terve, nuori, lahjakas nuorukainen. Jonnekin hänen täytyi päästä. Eihän maailma voinut olla niin sydämetön, niin tyly, ettei tarjoaisi hänelle ansion tilaisuutta, kun hän sitä hartaasti toivoi!

Hänessä syntyi itsepäinen taisteluvimma, halu voittaa kaikki esteet. Hän ei kamppailematta tahtonut luopua kaikesta siitä, minkä hän piti itselleen kuuluvana oikeutena. Olihan kaupungissa muitakin pankkeja, eihän tämä ollut ainoa.

Hän meni toiseen. Sieltä hän sai samanlaisen vastauksen kuin ensimäisestäkin, yhtä lyhyen ja yhtä tylyn. Siellä ei edes mitään kyseltykään eikä tiedusteltu, siellä vastattiin vain lyhyesti:

— Pankissa ei ole mitään paikkoja vapaina!

Akseli puri hampaansa yhteen ja meni suoraa päätä kolmanteen