Ikuinen kysymys

By Jalmari Finne

Tohtori Mikko Laurilaa huvittaa tapa, jolla ihmiset suurissa joukoissa käyttäytyvät kuin laumaeläimet. Hänen mielestään ihmisten käytös on suurimmalta osin vaistonvaraista. Hänellä on vahvat mielipiteet niin miehistä kuin naisista, sairaista ja terveistä, bolshevikeista ja milloin mistäkin.Matkalla kohti huvilaa, jossa tohtori aikoo viettää lyhyen loman, hän keskustelee älykkään Hanna Palmin kanssa juuri näistä aiheista. Nokkela Hanna haastaa miehen pitkään muhineet mielipiteet. Tätä ei tohtori kaikessa viisaudessaan osannutkaan ennustaa...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726307214

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku.

Juna alkoi lähestyä asemaa.

Matkustajat, jotka siihen asti olivat istuneet paikoillaan nöyrästi alistuneina matkustamisen kohtaloon, viitsien töin tuskin puhella toistensa kanssa, heräsivät äkkiä toimintaan. He pukivat ylleen päällysvaatteet, etsivät matkalaukkunsa, ja kauan ennen junan saapumista asemalle seisoi ihmisiä vaunun sillalla ja käytävillä, eräät istuivat rauhattomina paikallaan pidellen matkatavaroitaan. Ne, jotka eivät vielä tällä asemalla poistuneet, heräsivät tarkastamaan lähteviä. Jokainen tiesi, että juna seisoi asemalla useita minuutteja, että vaunun molemmista päistä ennättäisi nopeasti poistua vielä viime tingassakin, mutta heidät valtasi sama pakokauhu, joka teatterissa heittää katsomosta ihmiset käytäviin saamaan päällysvaatteitaan, aivan kuin he pelkäisivät niiden katoavan.

Tohtori Mikko Laurila katseli huvitettuna tätä levottomuutta. Hermolääkärinä hän oli aina seurannut ihmisissä joukkovaistoja ja hän ei voinut käsittää tätä junista poistumisen levottomuutta, joka valtasi ihmiset sukupuoleen, ikään ja sivistystasoon katsomatta, miksikään muuksi kuin ihmisten salaiseksi peloksi liian nopeata vauhtia kohtaan.

Juna pysähtyi. Tohtori otti sadetakin naulasta ja matkalaukun hyllyltä ja viimeisten joukossa astui asemasillalle. Siinä hän katseli ympärilleen odottaen vastaanottajaa. Hymy nousi hänen huulilleen, kun vähän matkan päässä nuori neiti kohotti kättään, heilutti sitä hänelle ja taitavasti pujotteli sillalla seisovien uteliaiden ja nyt verkkaan liikkuvien matkustavien välistä. Tohtori laski matkalaukkunsa kädestään ja tervehti iloisena Hanna Palmia.

— Tehän olette ystävällinen, kun tällaisena kuumana päivänä olette tullut minua vastaan, sanoi hän.

— Kaikki tahtoivat tulla, sanoi Hanna nauraen. — Me pelasimme siitä korttia ja minä voitin.

— Rehellisestikö? kysyi tohtori.

— En minä jättänyt mitään sattuman varaan ja siksi tein pientä vääryyttä, vastasi Hanna. — He alkoivat epäillä voittoani, ja minun täytyi sen vuoksi sopia siitä, että saan pitää teidät seurassani siksi, kunnes tulemme taloon, mutta sitten täytyy minun jättää teidät kaikkien toisten yhteiseksi uhriksi.

— En tiennyt, että minusta näin kiisteltäisiin, sanoi tohtori nauraen.

— Kun ihmiset istuvat huvilassa keskenään laiskoina monta päivää, niin uusi ihminen on aivan kuin siunaus, vastasi Hanna. — Ja totta kai kuuluisa ja suurituloinen hermolääkäri on aina tervetullut seura. Lompakko on nykyjään miehen parhain kaunistus. Onko teillä muita matkatavaroita kuin tuo pieni laukkunne?

— Ei ole vastasi tohtori.—Siinä on ainoastaan sivistyneen ihmisen apuvälineet kahta yötä varten.

— Tämä on selvää petosta! sanoi Hanna. — Me olemme kaikki uskoneet saavamme pitää teidät ainakin viikon täällä.

— Minä en voi jäädä. Potilaani odottavat.

— Odottaminen tekee heille erittäin hyvää.

— Ei, ei, minun täytyy heti maanantaina mennä lohduttamaan ihmisiä rahan edestä, sanoi tohtori. — Sunnuntaiksi uskallan aina jättää heidät, sillä hermotautipotilaat eivät koskaan sairasta sinä päivänä. Eivät he voi uhrata siihen sunnuntaita, jolloin kaikki ovat vapaita ja he siis saavat kiusata näitä seurallaan. Minä aioin tulla tänne lepäämään, ja te jo alussa ilmoitatte, että minun velvollisuuteni on jakaa itseni monelle ihmiselle. Sunnuntai määrättiin lepopäiväksi, mutta nykyajan ihminen on tehnyt siitä viikon rasittavimman.

— Jos te aioitte ruveta ilkeyksiänne latelemaan täällä asemasillalla, niin huomautan, ettei se ole sopiva paikka, sanoi Hanna. — Koska sanotte viipyvänne lyhyemmän ajan kuin odotin, käytän nyt tilaisuutta hyväkseni. Me panemme matkalaukkunne Jannen rattaille ja kävelemme metsätietä kotia. Tulemme silloin parahiksi juuri päivälliselle.

Tohtori vastasi siihen teeskennellen kauhua:

— Mutta minähän olen tullut tänne lepäämään enkä suinkaan kesäkuumalla juoksemaan viittä kilometriä.

— Matka on kuusi kilometriä, vastasi Hanna rauhallisesti. — Käveleminen tekee teidän ikäisellenne erittäin hyvää.

Ja välittämättä vähääkään tohtorin toivomuksista hän viittasi eräälle miehelle ja sanoi:

— Janne vie tämän matkalaukun rattaille ja ajaa kotia. Tohtori ja minä tulemme jalkaisin.

Mies tervehti tohtoria, otti hänen matkalaukkunsa ja poistui.

— Nyt olette minun huostassani, lausui Hanna — Ja me kävelemme hitaasti, jotta ette väsyisi.

He läksivät asemalta kulkemaan maantietä pitkin.

— No, oletteko tyytyväinen täällä oloonne? kysyi tohtori.

— Miksi minun pitäisi olla tyytyväinen? vastasi Hanna. — Minä seuraan lääkärini määräyksiä, ja ainahan lääkärit määräävät ikäviä asioita. Olen ihmetellyt, miksi olette lähettänyt minut juuri tällaiseen paikkaan muka lepäämään.

— Onhan huvila kauniilla paikalla, huoneet ovat mukavat, ruoka on hyvää, maksu ei ole kohtuuttoman korkea.

— Miksi ette lisää, että seura on niin merkillinen kuin suinkin ajatella saattaa. Toisinaan kuvittelen olevani eläinnäyttelyssä.

— Sellaiseen juuri tahdoinkin teidät lähettää, vastasi tohtori nauraen.

— Miksi?

— Koska aloitte saada aivan väärän kuvan elämästä ja ihmisistä.

Hanna kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Ellen tietäisi teidän jo aikoja sitten suorittaneen palveluksenne hulluinhuoneessa, uskoisin teidän sairastavan lääkärien penikkatautia ja luulevan kaikkia ihmisiä hiukan vikapäisiksi. Minua niiden joukossa. Onko totta, että teillä on erilaisia kyselykaavakkeita, joiden avulla määräätte ihmisen järjen?

— Kyllä minulla sellaisia on, mutta en käytä niitä, koska melkein jokainen ihminen on hiukan kummallinen, vastasi tohtori.

— Kiitos tunnustuksesta. Minäkin olen siis mielestänne hermosairas?

— Sitä ette ole, mutta teillä on se vika, että oltuanne liian paljon älykkäässä seurassa siirryitte loitolle tavallisesta elämästä. Teidän täytyy oppia näkemään ihmiset aivan tavallisina olentoina, koska muuten tulette…

— No miksi ette lopeta tuota syvämietteistä lausettanne? kysyi Hanna.

— En löydä sanoja, joilla selittäisin asian teille.

— Minä selitän sen siis, lausui Hanna. — Te arvelette, että minä olen elämän suhteen liian teoreettinen, eikö niin?

— Tavallaan.

— Että tahdon rakentaa elämän aivan samalla tavalla kuin bolshevikit, jotka eivät ota varteen todellisuutta.

— Voihan sen selittää silläkin tavalla.

— Tahdon aivan väkisin nähdä ihmiset sellaisina kuin he eivät laisinkaan ole.

— Tavallaan, vastasi tohtori. — Te uskotte, että ihmiset ovat intellektuaalisia, vaikka he elävätkin pääasiassa vaistoillaan.

— Jota minä siis en tee, niinkö? kysyi Hanna terävästi.

— Pitääkö minun siihen vastata? lausui tohtori hymyillen.

— Ei tarvitse, lausui Hanna kepeästi. — En ole koskaan harjoittanut itseanalyysia enkä kuvittele, että jokainen vatsanpuru on sielullista tuskaa, mutta minä pidän aina ihmistä ennen kaikkea muuta sielullisena olentona. Jos tahdoitte saada minut näkemään, että suurin osa maailmaa elää vaistojensa varassa, niin ei sitä varten tarvinnut minua lähettää tänne, missä kaikki ovat toisenlaisia kuin minä ja missä jokainen ajatukseni ärsyttää muita. Meidän huvilassamme elävät aivan kaikki vaistojensa vallassa.

— Ja te tietysti tuomitsette sellaisen, lausui tohtori hymyillen.

— Totta kai. Onhan ihmisen korkein ja kaunein nautinto tuomita toisia. Eiväthän he saa elämästä yhtään mitään.

— He saavat nautinnon.

— Mitä hyvää siinä sitten on? vastasi Hanna. — Jos minä saan ajatuksen, niin se herättää uuden, ja kun pääsen tulokseen, niin muistan koko tuon sarjan. Vaistoihminen elää vain hetkessä eikä sittemmin muista siitä yhtään mitään. Vai luuletteko te, että koskaan kukaan voi selittää nautinnon suloisuutta. Voitteko kuvitella runoilijaa, joka keskellä suudelman hekumaa sanoo: »Odota, minä kirjoitan tämän tunteen ja elämyksen muistiin.»

Tohtori purskahti ääneen nauramaan. Hanna jatkoi:

— Mitä kannattaa ottaa elämästä sellaista, jota ei voi pitää kiinni. Vaistoelämyksiä ei voi säilyttää. Niitä ei voi kehittää, vaan täytyy ne aina aloittaa alusta. Minä en voi elämääni heittää sellaiseen. Ajattelusta jää jotakin aina jäljelle, nautinnosta ei mitään. Olen aina nauranut niille, jotka säilyttävät muistoina kukkia ja pieniä esineitä. Muistavatkohan he tuosta »suuresta hetkestään» mitään muuta kuin sen, että siihen kuuluu toinen myös ja tuo esine estää heitä sekoittamasta nimiä toisiinsa.

— Muutamat säilyttävät samalla tavalla suurien pitojen ruokalistoja, lausui tohtori. — Tyydyttäähän edes se, että on pitoihin saanut ottaa osaa.

Tohtorin äänestä katosi leikillinen sävy ja hän tuli vakavaksi.

— Koettakaa estää ajatuksianne suuntautumasta näille urille, sanoi hän. — Nautinto on elettävä, sitä ei ole ajateltava. Naisilla on yleensä paha taipumus ajatella näitä asioita liian paljon. Tavallinen mies elää määrätyt hetket vaistojensa varassa ja sitten on niistä taas vapaa. Nainen tahtoo väkisinkin elää aina vaistoja koskevissa mietelmissään. Siksi juuri heistä tulee parhaimmat siveyssaarnaajat.

— Minä en koskaan saarnaa siveyttä, sanoi Hanna.

— Ette, koska ette ole vaistojenne vallassa. Te etsitte miehestä ajattelevaa olentoa ettekä vaistojensa orjaa. Naisilla yleensä ja miehillä on aivan erilainen käsitys siveydestä. Minulla oli toveri, joka ennätti viljellä kaikkia itä- ja länsimaan paheita ja oli pohjaltaan aivan siveä, sillä hänen tekojensa määrääjänä oli vain hänen ruumiinsa eikä koskaan sielunsa.

— Kas kun te sentään käytätte sanaa sielu? lausui Hanna pilkallisesti.

— Se on kollektiivinen sana kaikelle ajattelulle vastasi tohtori.

— Ei mennä tälle alalle, lausui Hanna, — keskustelu voi muuttua kovin teoreettiseksi. Tuo teidän käsityksenne miehen siveydestä on kovin ontuva. Jos niin olisi asian laita, niin miksi monet keski-ikäiset miehet tekevät ensiluokan tyhmyyksiä. Heidänhän pitäisi ajattelun kautta jo olla tyyntyneitä.

— He olisivat aikaisemmin tahtoneet tehdä kaikenlaisia tyhmyyksiä, vastasi tohtori, — mutta eivät ole uskaltaneet. Vanhentuessaan he huomaavat, että elämässä on hyvin paljon sellaista, jota saa rankaisematta tehdä. Tavallisesti he ryhtyvät näihin liian myöhään, pilaavat hermonsa ja tulevat potilaikseni. Minä saan niin monta kertaa olla henkisenä sylkylaatikkona. Ihmiset tahtovat purkaa toisilleen tyhmyyksiään. Minä kuuntelen ja otan siitä maksun.

— Mitähän potilaanne sanoisivat, jos kuulisivat tämän?

— Eivät mitään. Minun potilaani eivät koskaan jouda ajattelemaan muuta kuin itseään. Mitä toinen ajattelee heistä, merkitsee heille monta kertaa hyvin vähän. Pääasia on, että he saavat turvallisesti puhua vaivoistaan lääkärille, joka virkavalansa perustuksella ei kerro heidän edesottamisistaan muille. Jos naiset voisivat luottaa kanssasisariensa vaitioloon, niin ei meitä hermolääkäreitä tarvittaisi. Jotta pääsisitte vapaaksi tämänlaatuisista turhista mietiskelyistä, kehoittaisin teitä harrastamaan estetiikkaa.

— Minäkö estetiikkaa? sanoi Hanna makeasti nauraen. — Samalla tavalla kuin uimapuku on alastomuuden säädyllinen peite, niin on esteettisyys laiskuuden säädyllinen peite. Ja minä en ole laiska.

— Ette, mutta te tahdotte aina ja kaikessa olla intellektuaalinen, vastasi tohtori. — Ei tarvitse aina pohtia kaikkia asioita, pitää elää niitä myöskin. Vaistoillaan eläminen on monta kertaa erittäin terveellistä.

— Nykyisessä seurapiirissäni ei minun tarvitse pelätä liiallista intellektuaalisuutta, sanoi Hanna. — Olen täällä aivan vieras olento. Minä kerron teille erään jutun. Olin eräänä kesänä saaristossa kalastajan luona. Hän pani sumppuun ankeriaan, jotta se pitäisi vettä liikkeellä, estäisi isoja haukia nukkumasta ja levottomuudellaan saisi veden hapettumaan. Minä olen huvilassa tuollainen ankerias. Meidän talomme sumpussa hyppäävät monet kalat oikein korkealle, kun sanon jotakin odottamatonta.

— Minä luulen, että teidän useimmat lauseenne ovat odottamattomia, lausui tohtori.

— Tuo oli olevinaan kohteliaisuus. Jättäkäämme sellaiset. Kuulkaahan, tohtori, olkaamme sivistyneitä ihmisiä ja puhukaamme pahaa tuttavistamme.

— Mikä sen hauskempaa, sanoi tohtori iloisesti.

— Olen ollut nyt viikon täällä, sanoi Hanna, — ja olen tehnyt joukon huomioita. Tahtoisin tarkistaa niitä kanssanne. Ensiksikin talon rouva? Mikä hän on oikeastaan?

— Aivan tavallinen säätyhenkilö, vastasi tohtori. — Miehellä oli suurituloinen virka, he elivät upeasti, mies kuoli, mitään säästöjä ei ollut. Rouva ryhtyi silloin pitämään asukkaita.

— Mutta miksi hän ei myynyt huvilaa, joka on hyvällä paikalla ja avara? kysyi Hanna. — Joku liikemies olisi varsin hyvin voinut ostaa sen, ja Alma-rouva olisi elänyt niillä koroilla jokseenkin hyvin.

— Te teette väärän laskelman, lausui tohtori —. Huvila rakennettiin siihen aikaan, jolloin ihmisen sivistykselliseen tasoon kuului laiskoitteleminen. Ellei ollut kolmea kuukautta maalla, niin ei ollut kunniallinen ihminen. Jos Alma Hjort olisi myynyt huvilan, niin hän olisi omasta mielestään alentunut säätyluokassaan. Hän tietää olevansa jotakin, kun hän talvella teeskennellyllä vaatimattomuudella kutsuu huvilaansa käymään. Hän saa sillä tavalla ympärilleen vieraita. Hän tarvitsee niitä. Hän ei voi ajatella muuten kuin puhuessaan, ja sitä varten tarvitaan toisia. Sillä perustuksella, että hän on kutsunut toisia huvilalleen, hän voi talvella käydä näiden luona. Siten hän pysyy seurapiirissä.

— Hän kai tahtoisi mennä uusiin naimisiin ja etsii miestä, sanoi Hanna. — Hänhän on vielä kaunis.

— Nykyjään saavat vain rikkaat lesket uuden miehen, vastasi tohtori. — Ja Alma-rouva ei ole rikas. Yhteiskunta on nykyjään kokonaan rakennettu naimattomia miehiä varten. Asunnot järjestetään uusissa taloissa sen mukaisiksi, hyviä ruokapaikkoja on olemassa, omaan asuntoonsakin voi saada ruoan. Miehen ei siis tarvitse mennä naimisiin käytännöllisistä syistä. Ei kukaan ota enää vaimoa emännöitsijäksi, ja mihin köyhä leskirouva muuhun kelpaisikaan.

— Rouva Hjort kertoi, että tukkukauppias Helminen hakkaili häntä kovasti, lausui Hanna.

— Kun nainen kerskaa sillä, että joku mies on häntä kovasti hakkaillut, niin se on käsitettävä siten, että nainen on kaikin keinoin koettanut saada miestä pauloihinsa ja siinä epäonnistunut. Helminen oli rikas ja saattoi varsin hyvin ostaa nuoremmankin vaimon. Rouva Hjort olisi kylläkin sopinut hänelle aivan erinomaisesti, sillä eihän Helminen osaa keskustella, hän vain puhelee, ja rouva Hjort tekee samoin. Intellektuaalisen miehen vaimona olisi Alma Hjort ollut hirvittävä. Hän olisi ottanut osaa miestensä vieraitten keskusteluun.

— Mutta eiväthän naiset meillä ota osaa miesten keskusteluun, sanoi Hanna. — Miehet istuvat toisessa huoneessa, naiset toisessa.

— Alma Hjort ei olisi koskaan tyytynyt siihen, vastasi tohtori. — Hän on aina ihaillut liian paljon miehiä pysyäkseen erillään, jos sellaisia on talossa. Miten moni nainen onkaan pilannut miehensä elämän sillä, että tahtoo olla läsnä, kun miehen ystävät käyvät talossa. Heillä on se käsitys, että äänessäolo on samaa kuin keskustelu. Sellaiset naiset ajavat aina miehensä toverit tiehensä.

— Mutta en suinkaan minä ole vain äänessä, sanoi Hanna, — totta kai minä keskustelen.

— Sen te teettekin, siksi ei tahdokaan aina huomata, että te olette nainen, vastasi tohtori. — Teistä voisi mies saada ihanteellisen toverin, ja se on aina enemmän kuin ihanteellinen aviovaimo. Ja se, että nainen voi olla molempia, tapahtuu niin perin harvoin.

— Te olette niin hurmaava, sanoi Hanna, — että tahtoisin suudella teitä.

— Suudelmahan on aina ollut naisten kaupanteon vaihtorahaa, lausui tohtori nauraen.

— Te olette niin ilkeä, että varmasti sillä peitätte paljon kauniita ominaisuuksia.

Hanna tarttui äkkiä molemmin käsin tohtorin päähän, veti hänet puoleensa ja suuteli häntä kepeästi.

Tohtori huokasi raskaasti ja sanoi:

— Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että olen tullut vanhaksi. Tähän asti olen aina itse ensin suudellut eikä minua ole suudeltu. Setiä suudellaan. Ei edes Alma Hjort ole tehnyt sitä, vaikka hän on tuntenut minut suurimman osan ikäänsä.

—