Sammuva valo: romaani kielitaistelusta

By Jalmari Finne

Anders on ruotsinkielinen nuorukainen, joka on muutaman päivän päästä tulossa täysi-ikäiseksi. Andersin aikuistuminen on suuri asia hänen isälleen johtaja Karl Mikael Halmille – niin suuri, että isä on halunnut kutsua vieraita juhlimaan pojan täysi-ikäistymistä.Isällä ja Andersilla on kuitenkin suuria mielipide-eroja eräästä asiasta. Andersin paras ystävä on nimittäin suomenkielinen – eikä Jaakko Jussila ole isän mielestä tervetullut Andersin juhliin. "Sammuva valo, romaani kielitaistelusta" on Jalmari Finnen keskittyy 1900-luvun alkupuolen kielitaisteluihin ja aitosuomalaisuuteen. Aitosuomalaisten liike ajoi 1920- ja 1930-luvuilla suomen kielen asemaa. Tavoitteena oli muuttaa esimerkiksi Helsingin yliopisto suomenkieliseksi. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 30, 2020
• ISBN: 9788726307207

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku.

Isä ja poika katsoivat pitkään toisiinsa. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja poika seisoi pöydän toisella puolella.

— Minun mielestäni se ei ole laisinkaan soveliasta, sanoi johtaja Halm.

— Mutta… aikoi sanoa hänen poikansa Anders.

— Olen jo sanonut, että se ei ole soveliasta, keskeytti isä.

Poika ei vastannut mitään. Hän katsoi vain isäänsä. Tämä koetti kestää poikansa katseen, mutta väistikin sitä, tarttui savukkeeseen ja sytytti sen.

Johtaja Karl Mikael Halm oli jo sivuuttanut viisikymmentä ikävuottaan. Hän oli hiukan keskikokoa pitempi ja oli säilyttänyt ryhtinsä suorana. Kasvonsa olisivat olleet liian pyöreät, ellei niitä olisi koetettu muuttaa säilyttämällä parrankasvu tukanrajasta korvan alareunaan asti. Samaa kasvojen pidentämistä silmällä pitäen oli tukka otsalta kammattu suoraan taaksepäin. Silmät olivat harmaat ja melkein pyöreät. Ellei hän olisi ollut puettu aivan huolellisesti, jopa keikarimaisestikin, niin hän olisi kasvojensa vaikutuksesta näyttänyt talonpoikaisisännältä. Mutta nyt istuessaan hienossa työhuoneessaan mahonkisen kirjoituspöytänsä ääressä hän teki arvokkaan, suuren liikkeen johtajan vaikutuksen.

Poika Anders oli isänsä näköinen. Vartalo oli hoikempi ja urheilun vaikutuksesta joustavampi. Hänen kasvoillaan oli syvä puna, jonka isän jyrkkä lause oli niille nostattanut. Johtaja Halm oli jo uskonut asian käsittelyn päättyneen tähän, mutta nähdessään poikansa punastuvan hän tiesi tämän suuttuneen. Asia oli siis pohdittava loppuun asti, sillä muussa tapauksessa jäisi heidän välilleen elinkauden kestävä katkeruus.

Hän viittasi pojalleen sanoen:

— Istuhan ja keskustelkaamme tästä asiasta maltillisesti ja avoimesti. Kahden hyvän toverin tavoin.

— Sitä minäkin tahtoisin, sanoi Anders istuutuen.

— Sinä tulet muutaman päivän päästä täysikäiseksi, sanoi isä. — Kun olet ainoa poikani, niin se merkitsee minulle hyvin paljon. Nuoret eivät voi sitä koskaan täydellisesti käsittää.

— Ehkä sentään jossakin määrin, sanoi Anders, ja nyt hymy leikki hänen huulillaan. — Onhan jo koulussa meille opetettu Kaarle-kuninkaan lause pojastaan Kustaa Aadolfista: »ille faciet».

— Juuri niin, juuri niin, lausui isä innostuneena. — Me toivomme aina, että poikamme täyttää sen, mihin itse emme ole pystyneet. Eihän päivä sinänsä ole mitään merkillistä, mutta me sidomme poikamme täysikäiseksi-tulon päivään suuren määrän unelmia ja toiveita. Sellainen päivä on pojalle usein pienempi juhla kuin isälle. Olen tahtonut siksi päivää koota kotiini tuttavani ja ystäväni iloitsemaan kanssani. Tällainen voi näyttää teistä nuorista hiukan sentimentaaliselta, mutta senhän takana on suuri ja syvä tunne. Päivä on minulle suuri juhlapäivä, ja siksi tahdon myös määrätä, keitä tänne kutsutaan.

— Onhan luonnollista, että kutsutte omaan ikäluokkaanne ja seurapiiriinne kuuluvat henkilöt, sanoi Anders, — mutta kai minäkin saan kutsua toverini?

— Sitä en ole suinkaan kieltänyt.

— Ette, jos hän olisi ruotsiapuhuva. Mutta kun hän onkin suomeapuhuva, niin ette hyväksy häntä. Onhan Jaakko Jussila erittäin kunnon poika.

— Sen tunnustan, sanoi isä.

— Hän on ollut kahden viimeisen vuoden aikana lähin seurani, jatkoi Anders. — Hän on luvuissani tukenut minua. Hänen seurassaan olen voinut vapaasti keskustella kaikista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

— Minä tiedän sen, ja siksi hän onkin ollut tervetullut kotiini, lausui isä. — Olen aina koettanut kohdella häntä ystävällisesti.

— Sen myönnän.

— Mutta minä en voi häntä kutsua tänne syntymäpäiväpitoihisi. Se ei ole soveliasta.

— Hänen maineensa on ehdottomasti puhdas.

— Epäilemättä.

— Hän kuuluu arvokkaaseen sukuun.

— Sen olet minulle selittänyt jo ennenkin.

— Miksi siis minun pitää pysytellä loitolla hänestä sellaisena päivänä, jona lain mukaan olen tullut täyden miehen veroiseksi? kysyi Anders.

Hänen kasvoilleen oli noussut jälleen puna. Isä huomasi sen ja jatkoi senvuoksi hyvin herttaisesti ja rauhallisesti:

— Mutta hänhän on vain tilapäinen tuttavuus. Vastaisuudessa vietät elämäsi aivan toisessa piirissä. Eihän sinulle ole vierasta se, mikä on minun asemani tässä maassa. Kun suomenkieliset alkoivat tehdä vaatimuksiaan ja halusivat syrjäyttää koko ruotsiapuhuvan sivistyneen säädyn, kun virkamiehen kyky ei enää merkinnyt kaikkea, vaan häneltä vaadittiin vielä täydellistä suomenkielen taitoa, niin täytyi jonkun olla esimerkkinä muille. Minä en tahtonut alistua tähän suomalaisten sortoon, vaan otin eron virastani. Tiedätkö, mitä sellainen uhri merkitsi?

Minulla oli perhe, ja minä jätin vakinaisen toimeni, luovuin siten eläkkeestä, jonka olisin hankkinut vaimolleni suurempana, jos olisin virassa pysynyt. Vaikka en silloin tehnyt millään tavalla kauppaa vakaumukseni kanssa, vaikka en tekoani suunnitellut herättääkseni huomiota, niin ne henkilöt yhteiskunnassa, jotka ajattelivat samalla tavalla kuin minä, näkivät tekoni arvon ja tarjosivat minulle nykyisen johtajantoimeni, missä palkka on entistä palkkaani kahta vertaa suurempi. Tämä horjumattomuuteni vakaumukseni edessä on ollut se tuki, jonka nojalla aivan rauhassa olet voinut jatkaa opintojasi. Syntymäpäivänäsi kutsun tänne juuri niitä henkilöitä, joita saan kiittää tästä kaikesta. Mitä he ajattelisivatkaan,jos näkisivät, että poikani lähin seurapiiri kuuluu siihen kansanosaan, joka on tahtonut sortaa meitä ruotsinkielisiä?

Anders oli monta kertaa ennenkin kuullut isänsä kaunopuheisia lauseita suuresta uhrauksestaan. Aikaisemmin olivat sellaiset puheet lumonneet hänet, mutta vähitellen oli tuo kertomus tuntunut valheelliselta ja teennäiseltä. Hänen tuli toisinaan surku isäänsä, joka tällä tavalla rakensi koko elämänsä heikolle pohjalle.

— Tuskinpa kukaan heistä on ajatellut, että tämän kiitollisuuden pitää jatkua sukupolvesta sukupolveen, sanoi Anders. — Sehän olisi yhtä lapsellista kuin tuo väite, että suomalaisten pitää olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa ruotsalaisille aivan kaikesta.

— Niinhän pitääkin olla, sanoi isä. — Suomihan on saanut aivan kaiken Ruotsilta.

— Isä, sinun pitäisi seurata viimeaikaisia tutkimuksia, sanoi Anders, — eikä takertua noihin ikivanhoihin väitteisiin. Suomella on ollut kristinoppi jo ennen ruotsalaisten tuloa, heillä on ollut oma yhteiskuntamuotonsa, jonka kylläkin germaaninen, ruotsalaisten kautta tullut, paransi. Suomi on runsaasti kaiken maksanut, jos sillä on yleensä ollut mitään maksettavaa, siten, että se on ollut suojana itää vastaan.

— Tämähän on aivan selvää hassutusta, sanoi isä. — Sinähän et ota laisinkaan varteen sivistystä, jonka me olemme tälle maalle antaneet.

— Isä hyvä, älkää puhuko noin vanhanaikaisesti. Suomalaisilla oli jo varhain erinomaisen suuri kyky hankkia itselleen sivistystä muista maista. Käytännöllisyyden vuoksi se sitten otettiin Ruotsista, kun sillä maalla oli jotakin annettavaa. Ei sellaisista asioista sovi pitää suurta ääntä. Ruotsi itse otti Saksasta ja Ranskasta aikoinaan paljon sivistystä, mutta ei kai kukaan väitä, että Ruotsin pitäisi olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa niille maille?

— Sinähän puhut aivan kuin aitosuomalainen!

— Ei tarvitse olla aitosuomalainen osatakseen olla järkevä, sanoi Anders. — Isä hyvä, koettakaa ajatella hiukan minun tavallani näitä asioita. Tietysti on ihmisiä, jotka eivät tahdo millään tavalla mukautua olojen muutokseen. Onhan sellaisia suomalaisiakin, jotka eivät koskaan tahdo puhua mitään vierasta kieltä, samoinkuin on maassamme ruotsalaisia, jotka aina ja kaikkialla käyttävät vain ruotsia ja arvelevat, että heidän voimansa on tässä eristäytymisessä. Tietysti he voivat tulla toimeen eräillä harvoilla aloilla, mutta käytännöllinen elämä vaatii aivan toista. Kun te, isä, aikoinanne ette tahtonut oppia suomea…

— Minä osaan suomea, mutta minä en tahtonut alistua sen nöyryytyksen alaiseksi, että minua kuulustellaan aivan kuin koulupoikaa, sanoi isä.

— Eihän sellainen tutkinto ole mikään häpeä, sanoi Anders. — Isä hyvä, silloin kiivaudessanne teitte teon, joka mahdollisesti näytti oikein kauniilta, mutta jolla ei ole enää mitään merkitystä.

— Kuinka sinä tohdit sillä tavalla sanoa!

— Mehän omasta ehdotuksestanne päätimme puhua kuin toverit.

— Sinä sanot, että teollani ei ole enää mitään merkitystä, sanoi isä.

— Kukaan ei tekisi sillä tavalla, vastasi Anders. — Kohteliaisuudesta puhutaan tuosta teostanne vielä teille, koska kaikki tietävät sen miellyttävän teitä, mutta kukaan ei noudata teidän esimerkkiänne. Olen vähitellen ottanut selkoa kaikista tuttavistamme, ja minä tiedän, että he ovat kaikki opetelleet suomea, koska he eivät enää millään alalla tule suometta toimeen. Jos meillä päivällisillä, jotka tahdotte pitää kunniakseni, ryhdyttäisiin puhumaan suomea, niin kaikki osaisivat sitä. Naisia en ota lukuun. He pitävät itsepintaisesti kiinni siitä, että aina ja kaikkialla on puhuttava ruotsia. Jos näihin pitoihin tulee suomalaisia tovereitani, niin tiedän, että he puhuisivat kyllä ruotsia, jos sitä vaaditaan. Monet tekisivät sen ehkä jäykästi, mutta eihän se ole mikään häpeä, jos heillä ei ole ollut tilaisuutta kielen käyttöön. Ovathan he aina teillekin vastanneet ruotsiksi, jos olette heitä puhutellut.

— Sinä luulet, että kaikki on yksinomaan kielen käytössä, sanoi isä. — Heidän esiintymisensä ei sopeudu sen seurapiirin käytökseen, missä me liikumme.

— On oikein hauskaa kerran puhella suoraan näistä kaikista asioista, lausui Anders. — Meidän maassamme vallitsee kaksi erilaista seurustelutapaa. Toinen on meille Ruotsista tullut. Sitä sanotaan ranskalaismalliseksi, mutta epäilen, ihastuisivatko ranskalaiset siihen laisinkaan. Toinen on tuo jäykkä suomalainen, joka lähentelee englantilaista. Suomalainen teitittelee toista englantilaiseen tapaan. Ruotsalaiset puhuttelevat kolmannessa persoonassa, mikä tapa tuskin lienee ranskalaista. Suomalainen jättää pois arvonimet, ruotsalaiset sovittavat ne ainakin joka toiseen lauseeseen.

— Mutta hehän eivät osaa laisinkaan ottaa osaa seurustelukeskusteluun, sanoi isä.

— Jos tiedon määränä on se, mitä Vecko-Journalen esittää, joka on noiden tätien varsinaisena tiedonlähteenä, niin eivät suomalaiset toverini todellakaan siihen pysty. Mutta jos ryhdytään keskustelemaan jostakin asiasta, niin eivät he suinkaan ole tuppisuita.

— Mutta hehän tahtovat hävittää kaiken ruotsalaisen sivistyksen maastamme, sanoi isä. — Miksi minä kutsuisin kotiini suureen perhejuhlaan heitä?

— Se on vakaumus, joka sisältää sen, että he tahtovat omalle sivistykselleen vapauden, sanoi Anders.

— He voivat täydellisesti pilata sillä juhlan tunnelman.

— Sitähän asiaa ei tarvitse laisinkaan ottaa esiin, vastasi Anders. — Me ruotsalaiset ruikutamme aivan liian paljon sitä, että meitä sorretaan. Jos me olemme lahjakkaampia, niin miten meitä voidaan sortaa? Totta kai sellaisessa perhejuhlassa jätetään tällainen väittely syrjään.

— Siitä ei voi koskaan olla aivan varma, sanoi isä. — Eräät niistä, jotka tulevat tänne, valittavat aina ruotsalaisten sorrettua asemaa. Ja että suomalaiset sellaisessa tapauksessa eivät koskaan pidä suutaan kiinni, sen tiedät varsin hyvin. Juhla voi päättyä täydelliseen väittelyyn.

— Mutta ettehän, isä, mitenkään voi estää setä Alfredia tulemasta tänne, sanoi Anders, — koska hän on kummini. Ja hänhän aina pitää ruotsalaisia pienessä kurissa ja herran nuhteessa.

— Hän käyttää tätä keinoa ollakseen sukkela, vastasi isä. — Mutta onhan hän pohjaltaan puhdas ruotsinmielinen.

Anders ei kuunnellut enää isänsä sanoja, sillä kaikki tämä tuntui niin perin epätodelliselta. Kysymyksessä oli hänen täysikäiseksi tulemisensa viettäminen, ja siihen sekoitettiin kaikenlaista muuta. Hän aikoi tämän sanoa isälleen, kun kuulikin sanat:

— Me aivan suotta väittelemme tästä asiasta. Tiedän, että minun mielipiteeni on äitisi mielipide. Ja hänet me saamme ottaa varteen. Äitisi on aina pysynyt puhtaasti ruotsinkielisille ihanteilleen uskollisena. Jo sana äidinkieli merkitsee sitä, että meidän on otettava hänen toivomuksensa varteen. Asia on siis päätetty. Olemme tässä hiukan väitelleet, mutta sellainenhan on vain terveellistä. Me kuulumme eri ikäkausiin, ja mielipiteet ovat senvuoksi erilaisia.

Anders ei voinut olla hymähtämättä. Pelastuakseen pulasta isä valehteli. Miten hyvin tiesikään Anders äitinsä ajatukset kielikysymyksessä.

Äiti osasi suomea paljon paremmin kuin isä tiesikään. Hän lueskeli suomenkielistä kirjallisuutta kaikessa hiljaisuudessa. Mitä tuon toverin pitoihin kutsumiseen tulee, niin äiti oli nimenomaan lausunut toivomuksensa hänen kutsumisestaan. Tosin hän oli sitten kieltänyt mainitsemasta mitään isälle siitä, että asiasta oli jo keskusteltu. Vastustaja, joka valehteli, oli aina heikko, sen Anders tiesi.

— Kas niin, jatkoi isä, — me olemme päässeet kaikesta sovintoon. Jotta näkisit, etten ole suinkaan yksipuolinen, niin voimmehan pitää kaikille tovereillesi myöhemmin erikoiset päivälliset. Minun täytyy ensi viikolla lähteä matkoille, ja sinä aikana voidaan nuo päivälliset järjestää. Kun minä en ole läsnä, niin voitte aivan rauhassa puhua suomeanne miten paljon tahdotte.

Anders hymyili yhä. Isä nousi, taputti poikaansa olalle ja jatkoi:

— Kun olet tullut hiukan vanhemmaksi, niin näet kyllä, miten suuri tehtävä sinulla on maamme ruotsalaisen kulttuurin suojelemisessa ja varjelemisessa. Me olemme luoneet tälle maalle sillan länsimaiseen sivistysmaailmaan, ja vaikka emme jokainen voisikaan saavuttaa suurta nimeä, niin on suurta jo se, että on saanut olla rakentamassa ja tukemassa tätä siltaa. Ja nyt menemme neuvottelemaan äidin kanssa, keitä tänne kutsutaan.

Rouva Halm oli parhaillaan kirjoittamassa, kun hänen miehensä ja poikansa tulivat hänen huoneeseensa.

— Rakkaani, sanoi johtaja Halm, —